Ensimmäinen levy-yhtiö, jonka julkaisuiden laatuun huomasin voivani luottaa täysin varauksetta, oli Ninja Tune. Nykykuuntelussa suhde on edelleen sama; vaikken tuoreita albumeita odottelekaan enää niin kieli pitkällä, on katalogista uusimpien tuotosten kokeilu aina varma valinta.
Tällä kertaa satuin poimimaan esille Blockheadin marraskuisen the Music Scenen. Tyypin aiempaa tuotantoa olen kuunnellut aiemmin aika aktiivisesti ja erityisesti Downtown Science -lätty on itselleni se definitiivinen downtempo-albumi. Kun lajityylin kukoistuskausi on kuitenkin jo vähän kuultu, tulee uutukaisiin suhtauduttua tietyllä varauksella (vrt. Zero 7). Kuulostaako artisti vuonna 2009 samalta kuin vaikkapa viisi vuotta sitten?
Blockheadin tapauksessa ei. Tai periaatteessa tietysti kyllä – ei the Music Scene ole minkäänasteinen kelkan- tai takinkäännös. Jollain tavalla levy kuulostaa kuitenkin enemmän tältä päivältä.
Yksittäiset pätkät ovat erinomaisen hyviä, soundeissa on särmää ja rummuttelu edelleen niin herkullista, mutta kokonaisuus on valitettavasti osiensa summaa pienempi. Oman makuni mukaisiin pop-patterneihin nähden vähän ylipitkät ja koukuttomat biisit luovat kokonaisuuden, joka ei ole ihan se kliseisen geneerinen kahvilasoundtrack, mutta liippaa pelottavan läheltä. Juuri semmoinen levy, jonka voi laittaa taustalle soimaan ja unohtaa sitä edes kuulevansa.
The Music Scene on kyllä laadukas levyllinen, mutta alkuinnostuksen jälkeen pettymys. Kroonisen tylsyyden rikkomiset ovat vähän turhan harvassa, mutta esimerkiksi the Prettiest Sea Slug on aika mainio pilkahdus.
Jos olet empimässä levykaupassa b niinkö Blockheadin kohdalla, suosittelen sijoittamaan rahat Downtown Scienceen, joka on jo pelkästään New York -tarinansa ansiosta valtavan ihana julkaisu. Löysän valuutan iskiessä ei uusi levykään ole paha kylkiäinen.
Vanhaa siis vielä vähän, sydän.
Ja viä yks.
// Blockhead MySpacessa
// the Music Scene -albumi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti