2009: laulut (10-1)

10. the Drums - I Felt Stupid

Vuoden tulokkaan repertuaarissa ei ole yhtään erinomaista heikompaa raitaa – mutta I Felt Stupid nousee tuostakin joukosta ykköseksi. Leni Riefenstahl -henkisestä, tuoreesta musiikkivideosta diggailua myös.



9. the Sound of Arrows - Into the Clouds

Varsin ruotsalaisen vuoden ihanin ylläri on paluu lapsuuteen. Yhtye, jonka jokaista liikettä seuraan juuri nyt aika tiukasti. (+ ne haki myspacessa kiertuekiipparistia ja näin unta että meikä siihen valkattiin)



8. Bat for Lashes - Daniel

Vähän hyvä.



7. Matt & Kim - Daylight

Ja synariffi '09. Vuoden lempparivideo myös, ai ai tuota Kimiä. Kuluneen kahdentoista kuukauden ehkäpä eniten ihh biisi, aiheuttaa pientä hyppimistä.



6. the Raveonettes - Last Dance

Hurjan hienon ja tasaisen albumin ensimmäinen irroitus. Sopivan kasari, sopivan pehmo ja täydellisen ihana noin niinku muutenki.



5. Dan Black - Symphonies

Indie-anthem '09. Huima.



4. Röyksopp - Happy Up Here

Uuden albumin ensimmäinen single ei antanut kokonaisuudesta loppujen lopuksi kovin kattavaa kuvaa ja tuli kuunneltua alkukeväästä niin puhki kuin mp3:n vain kuunnella voi. Parliaments-kierrätyksineen kaikkineen ihan erinomaisen hyvä joka tapauksessa.



3. Girls - Lust for Life

Se kappale, jonka ajaksi on aina pakko jättää kaikki muu ja vain kuunnella.



2. Grizzly Bear - Two Weeks

Beach Boys -pastissointia ei voi paremmin tehdä. Ihastus ensi kuulemalta.



1. Phoenix - Lisztomania

Vuoden yhtye, vuoden levy ja vuoden laulu. Bridge aiheuttaa tajuttoman kuuntelumääränkin jälkeen huimat kylmät väreet. Mahtavimmista kasarileffoista leikattu musiikkivideo on täydellinen.

Kappale, joka on saanut minut päättyneen vuoden aikana hymyilemään useammin kuin mikään muu asia.



// Laulut 30-21
// Laulut 20-11
// Vuoden biisit Spotifyssa

2009: laulut (20-11)

20. Two Door Cinema Club - Something Good Can Work

Kitsuné-kiinnitys on noussut vain muutamalla kappaleella vuoden suosikkien joukkoon. Ensi vuonna vieläkin isompi pieni juttu?



19. Peter Bjorn and John - Nothing to Worry About

Loisto, ah.



18. Atlas Sound - Walkabout (ft. Noah Lennox)

Kokopitkä toimii muutenkin, mutta Walkaboutin kohdalla on aina pakko nousta vähän hyppimään.



17. Animal Collective - My Girls

Kehutun albumin kakkosraita miellytti mitä hurjimmin. Toimii.



16. Calvin Harris - Ready for the Weekend

Calvinista ei loppujen lopuksi tullutkaan ainakaan täältä tarkasteltuna niin isoa juttua tälle vuodelle kuin olisin kuvitellut. Kourallinen mainioita raitoja kuitenkin, albumin nimiraita niistä maistuvin.



15. Chairlift - Bruises

Brooklyn pursusi tänä vuonna toinen toistaan mainiompia bändejä; niistä Chairlift oli ehkä sympaattisin – ja Bruises söpöilybiisi '09.



14. Regina - Saanko Jäädä Yöksi?

Vuoden kotimainen yhtye, levy ja laulu. Ehdottomasti.



13. VEGA - No Reasons

Jos Neon Indian -Alanin sivuproggiksen isoin hitti ei pistä niskojasi notkumaan edes vähäsen, on sinussa jotain pahasti vialla. Mee pois.



12. Miami Horror - Sometimes

Sitten se vuoden toiseksi kovin synariffi. Mie haluun tanssimaan, ny.



11. Hot Chip - Take It In

2000-luvun kovin yhtye ei joudu tekemään paluuta, kun vanhatkin biisit kuulostavat edelleen yhtä tuoreilta. Uusi kappale on kuitenkin silkkaa parhautta.



// Laulut 30-21
// Laulut 10-1
// Vuoden biisit Spotifyssa

2009: laulut (30-21)

30. Phoenix - Girlfriend

Phoenixin vuosi oli usean kappaleen summa. Girlfriend on itselläni vuoden eniten kuunneltu kappale – albumiversio on muuten vielä hienoisesti parempi.



29. Monsters of Folk - Dear God (Sincerely M.O.F.)

Folkin superbändi pisti ilmoille hyvän albumin. Avausraita on ykkönen.



28. Here We Go Magic - Fangela

Newyorkilaisaktin täyspitkä on vielä kuulematta, mutta Fangela lupaa paljon. Maaginen biisi, eh.



27. DatA - Rapture

Synariffien luvatun vuoden yksi kovimmista tekeleistä, tunteilla turboahdettu Rapture on oikeasti ihan mielettömän hyvä kappale.



26. Zebra & Snake - Colours

Laihahkon suomalaisedustuksen yllätysnimi teki ehkä tiukimman raidan Pohjanlahden tällä puolen. Ikinä, siis.



25. the Big Pink - Dominos

Flow-missaus harmittaa vieläkin – etenkin kun Lily Allenin the Fear ei listalleni yltänyt. Vähän juntista kertosäesanoituksesta huolimatta ehdottoman kovis biisi.



24. the xx - VCR

xx:n albumi jäi lopulta omassa kuuntelussani vähän vaimeaksi. Useampi loistoraita kuitenkin löytyy; tJaMC-henkinen VCR kovimpana suosikkinani.



23. Basement Jaxx - Raindrops

Vanhojen suosikkien uusi tuleminen oli ainakin yhden kappaleen verran aika erittäin ok.



22. Camera Obscura - French Navy

Skottiyhtye osaa avata albuminsa; French Navy on jälleen aika mykistävä startti muutenkin mainiolle levylle.



21. the Pains of Being Pure at Heart - Stay Alive

Useammasta mainiosta raitavaihtoehdosta Stay Alive osoittautui lopulta voittajaksi. Oodi kadotetulle nuoruudelle.



// Laulut 20-11
// Laulut 10-1
// Vuoden biisit Spotifyssa

2009: levyt (10-1)

10. Neon Indian - Psychic Chasms

Kesän ja alkusyksyn eniten ylistämäni uusi juttu muotoutui varsin kiitettäväksi paketiksi esikoisalbumillaan. Samannimisestä ep:stä turvotettu albumi on tämäkin niin 2009, vaikka eri tavalla. Kiteytyköön koko chillwave-vuosi nyt tähän yhteen artistiin.



9. jj - n° 2

Yhden kulmat kurtussa -kuuntelun jälkeen täysi ihastuminen; mysteeriyhtye jj:n ensimmäinen täyspitkä tasapainoilee huikeuden ja korniuden välillä ja on oikeasti aika mieletön. Göteborg on osoittautunut lempimusiikin mekaksi.



8. Empire of the Sun - Walking on a Dream

Walking on a Dreamin a-puoli räjäyttää pään ja olisi sellaisenaan maailman paras ep ikinä. Vaisumpi b-puoli toimii kyllä sekin ja yhtälö näyttääkin lähes pelkkää plussaa. Vuoden toiseksi eniten hyppytanssittu yhtye ja kaikkien aikojen masentavimman aprillipilan aihe.



7. Discovery - LP

Vampire Weekend ja Ra Ra Riot -yhtyeiden jäsenten muodostama kaksikko jäi lopulta suurelle yleisölle valitettavan huomaamattomaksi. Muutaman kuuntelukerran jälkeen täydellisesti uponnut esikoinen on siisteyden ja kömpelöyden imelä duetto. Levy ansaitsisi paikkansa listalla jo pelkästään Osaka Loop Line -raidan synavallilla, mutta kun Jackson 5 -coverkin on vielä aika lailla parhautta, ei tästä voi loppujen lopuksi kuin pitää ihan täysillä.



6. Miike Snow - s/t

Äärimmäisen tasainen, laadukas ja viilattu kokonaisuus joka on ennen kaikkea ylistyslaulu muodolle. Jo semmoisenaan ihan huikea.



5. Röyksopp - Junior

Yhtyeen kolmonen on paitsi upea kokonaisuus itsessäänkin, auttoi se myös nostamaan edellisen the Understanding -lätyn arvostusta omissa korvissani. Hauska, hieno, hölmö ja siisti on yhtä kuin Röyksopp. Nuoruuden suosikkien kolmas tuleminen oli enemmän kuin täysosuma.



4. the Pains of Being Pure at Heart - s/t

Puolittainen sokko-ostos osoittautui riittävän tahkoamisen jälkeen silkaksi hienoudeksi. Niin ihanan melodramaattista ja ylitsepursuavaa tunnetta, ettei ihastumatta vain osaa olla. Shoegaze-vaikutteet olivat niitä tämän vuoden kovimpia juttuja myös.



3. the Drums - Summertime!

Huiman musiikkivuoden huimin tulokas. Ep-statuksestaankin huolimatta Summertime! on kärkikahinoissa – seitsemän biisin kokonaisuus on tarttuvinta koskaan. Sopivasti uutta, sopivasti lainattua ja ihan älyttömän hyviä kappaleita. The Drums on noussut nopeasti suosikkiyhtyeideni joukkoon.



2. the Raveonettes - In and Out of Control

Vanhan semilempparin uusi tuleminen on lähes täydellinen pop-albumi. Jesus and Mary Chain ja the Velvet Underground -pastissointi viimeiseen asti hiottuun purkkaan yhdistettynä muodostavat komean kombon. Yhdessätoista raidassa on lähes yhtä monta potentiaalista sukupolviklassikkoa.



1. Phoenix - Wolfgang Amadeus Phoenix

Phoenix oli se yhtye, joka julkaisi yhden kivan albumin ja kaksi mainiota singleä vuosituhannen alussa ja jonka laulaja käväisi vetämässä vokaalit yhden klassikkoleffan tunnariin. Sitä seurasi kaksi korkeimmillaankin kädenlämpöistä albumikokonaisuutta, eikä kukaan neloslevyä enää luultavimmin odottanut.

Wolfgang Amadeus Phoenix tuli nurkan takaa ja on oikeasti ihan täydellinen levy. Indiepopin Pet Sounds on klassikko jo nyt. Vuoden levy.



// Levyt 20-11
// Vuoden levyt esimerkkibiiseillä Spotifyssa

2009: levyt (20-11)

20. Pintandwefall - Hong Kong, Baby!

Pinttien kakkosalbumi on monipuolisempi ja -ulotteisempi kuin Wow! What Was That, Baby? -esikoinen, mutta ei pakettina kuitenkaan ihan yhtä tiukka. Tasainen, laadukas kokonaisuus ja laulunkirjoitustaidot ovat edelleen ihan huipussaan. Tigerbombsin Pepe Troublen tuotantojälki on samoin yhä hirmuisen nautittavaa.



19. Passion Pit - Manners

Listan todennäköisin albumi, jota ei tule enää parin vuoden kuluttua kuunneltua – mutta Passion Pitin esikois-lp on siitä huolimatta varsin maistuva paketti. Pari erinomaista raitaa (vaikka mielettömin Sleepyhead löytyikin jo edellisvuoden Chunk of Change -ep:ltä) ja niin 2009-soundit. Pakkodiggailu. Tällä paikalla olisi voinut olla myös Calvin Harrisin Ready for the Weekend, entten tentten siis.



18. Jenny Wilson - Hardships!

Kevään suursuosikki jäi loppuvuonna vähemmälle kuuntelulle, turhaan. Mainio, tasainen kokonaisuus vei artistin uudelle tasolle ja oli ruotsalaiset naiset -ilmiön toiseksi kirkkain helmi.



17. Animal Collective - Merriweather Post Pavilion

Kova – muttei kuitenkaan kovin. Animal Collectivesta tuli tällä levyllä se bändi, joten myöhempiä kuunteluja on sävyttänyt tietty vastareaktiokin. Oikein hyvä levy joka tapauksessa.



16. Grizzly Bear - Veckatimest

Spoilattakoon jo nyt, että GB:n huima Two Weeks on vuoden biisieni kärkikahinoissa – tuskin ylläri. Vaikka albumilta useampi muukin kohokohta löytyy, ei se kokonaisuutena nouse ihan samalle tasolle. Korkealle kylläkin.



15. Fever Ray - s/t

Jennyäkin korkeammalle nosti riman siis the Knife -vokalisti Karin Dreijer Andersenin hämärä sooloiluproggis Fever Ray. Huima esikoisalbumi ei tipahda erikoisuudessaan itsetarkoituksellisen väärälle puolelle, vaan pysyy tiukasti kasassa. Oma keikkavuoteni oli loppujen lopuksi sen verran laimea, etten jaksanut niitä ruveta enää listaamaan – mutta Fever Rayn maaliskuinen Tavastia-kokemus olisi ollut kolmen isoimman joukossa.



14. Camera Obscura - My Maudlin Career

Ensimmäisillä kuuntekerroilla koettu epävarmuus paikoittaisen tilankäytön överiksivetämisen ja turhankin tasaisuuden suhteen hälveni myöhemmässä vaiheessa. Edellisen Let's Get Out of This Country -albumin tasoinen taidonnäyte. Huikeus.



13. Charlotte Gainsbourg - IRM

Odotettu Beck-kollaborointi oli onnistunut. Kappaleiden tyylillisen epätasaisuuden vastapainoksi useampi raita on enemmän kuin hyvä ja ylittää laadukkuudellaan paikoin 5:55-debyytinkin.



12. Real Estate - s/t

Loppuvuoden löytö osoittautui äärimmäisen tykkäiltäväksi. Komea ja kaunis albumi. "Hipster surf rock", ah.



11. Regina - Puutarhatrilogia

Tasaisen vahva albumisarja täydentyi keväällä kolmannella osalla, jossa entuudestaan tutut elementit yhdistyivät entistä tyylikkäämmin. Pinttien ohella luullakseni eniten keikoilla tänä vuonna kokemani yhtye on myös livenä ihan erinomainen.



// Levyt 10-1
// Vuoden levyt esimerkkibiiseillä Spotifyssa

Joulurecap

Neljän ja puolen päivän pituinen joulutauko on takana. Vietin tynkäloman perheeni luona, mikä oli taas ihan mukavaa. Kun vierailujen perusprinsiipit – syöminen ja nukkuminen – olivat pyhien myötä poikkeuksellisenkin hyvällä tolalla, eikä lautapeleistä, leffamaratoneista tai satunnaisesta ulkoilustakaan ollut haittaa, oli joulu sitten kuitenkin aika paikallaan. Ylevänä missionani oli pyrkiä laulun mukaisesti heittämään arkihuolet ja onnistuinkin siinä ihan kiitettävästi. Seuraavaksi pitäisi kai päättää mitä niille tehdään seuraavaksi; takaisin maton alle lakaisu kun ei kai paras vaihtoehto liene.

Omituisinta lomailussa oli se, että en ole kuunnellut musiikkia nyt sitten keskiviikkoillan. Satunnaisia joululauluja ja äidin pianonsoittelua toki, mutta muuten päivät ovat olleet kovin epätavanomaisia. Ainakin siis tyypillisessä pop-mielessä. Niinpä pää uusien tarjoiltavien suhteen on tänään vielä vähäsen tyhjä ja kaksi seuraavaa päivää ajattelinkin käyttää vastaavasti vanhojen muisteluun – huomenna luvassa siis parhaat levyt ja ylihuomenna parhaat biisit kuluneelta vuodelta. Jos blogia olet aiemmin silmäillyt tai tagipilveä vilkaissut, pääset luultavimmin aika yllätyksettä. Pahoittelen.

Ylihuomenna siis ilmoilla esimerkiksi tämmöinen uudehko tuttavuus.



Here We Go Magic. Here we go.

Aatonaatto: Glasvegas

Kun silloin tällöin satun listailemaan mielessäni itselleni tärkeimpiä bändejä, ei Glasvegas tunnu ikinä kärkisijoille yltävän. Mutta joka kerta, kun yhtyettä edes biisinkin verran satun kuulemaan, tuntuu aina siltä että se on jumalauta tässä. Itkurock ei ole kuulostanut minkään muun yhtyeen kohdalla yhtä hyvältä – ja skottiaksenttiin yhdistettynä kappaleet ovat parhaimmillaan suorastaan maagisia.

Joulu-ep A Snowflake Fell (And It Felt Like a Kiss) ilmestyi jo vuosi sitten, mutta kun se edelleen vaan kuulostaa niin älyttömän hyvältä – ja on myös mainioin lisä tuohon kaipaamaani indie-joulusoundtrackiin – niin poimitaan se vielä tännekin. Komeasta paketista nousee esiin erityisesti nimikappale.





Kuunnellaanpa vielä tuo huikean s/t-debyytin komein kolmikko. Tätä saa huudatella, vaikka vähemmän jouluista onkin.







Tiedän kyllä ettei pääni tule Glasvegasia kuuntelemalla paranemaan, mutta juuri nyt se tuntuu ainoalta sopivalta lääkkeeltä.

Siirryn lyhyelle lomalle / tauolle. Hyvää joulua, kaikki.

// Glasvegas MySpacessa
// A Snowflake Fell (And It Felt Like a Kiss) -ep Spotifyssa
// Glasvegas-albumi Spotifyssa

Tiistai: Broken Bells

The Shins taitaa olla lemppariyhtyeideni topvitosessa ja vuoden 2001 debyytti -albumeideni -kolmosessa. Kun yhtyeen nokkamies James Mercer yhdistetään Gnarls Barkleystakin tuttuun Brian Burtoniin – eli Danger Mouseen – on lopputulos vähintäänkin yhden postauksen arvoinen.

Broken Bellsiksi nimetyn kaksikon esikoisalbumi ilmestyy maaliskuun yhdeksäntenä, ensimmäinen kappale julkaistiin yhtyeen sivuilla eilen aamulla. Lopputulos kuulostaa juuri siltä mitä arvata saattoikin: tuotanto on siistiä ja yhdistettynä Mercerin taianomaiseen lauluntekijäkykyyn toimii hienosti. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla kappale jää kuitenkin vähän heppoiseksi – tai ehkäpä leukojen loksahtamiseen varautunut mieli oli taas kerran vähän turhan innokas. Hyvä biisi kuitenkin ja jättää ehdottomasti odottelemaan jatkoa. Argh, pari lisäkuuntelua se taas vaati, nyt olen ihan äärimmäisen ihastunut. Lisää lisää!



Kun enempää ei yhtyettä löydy niin nappaillaanpa mukaan vielä yhdet huimat biisit herrojen aiemmasta repertuaarista. Osuvampia taas kuin koskaan, joo heh heh.





Jos tuo mainitsemani Oh, Inverted World ei ole jo tuttu, suosittelen vilpittömimmin sen käsiinsä etsimään. It really did change my life.

// Broken Bells MySpacessa
// the High Road -biisi kuultavissa brokenbells.comissa

Sunnuntaiolemus

Päivä on viuhahtanut ohitse Office-uusintoja katsoen, hyppimistä aiheuttavia biisejä kuunnellen (ainakin Reginaa ja naftaliinista kaivettua Fu-Touristin Remedyä, herrajjumala), joulusiivoillen ja paria -lahjaa paketoiden. Sisko tekee pikapuoliin lyhyen visiitin ja tarkoituksena olisi käydä kuuntelemassa kauneimpia joululauluja Tuomiokirkossa. Aika jei.

Vaikka kotona hoilailenkin ihan koko ajan levyjen päälle, en ole kummoinen yhteislaulaja. Muiden äänten keskeltä on vaikea kuulla sitä omaa ja nuotit tuntuvat paikoin iskevän sitten vähän sivuun – ei kiva. Ehkäpä sen omemman musiikin kohdalla yhteislaulu onnistuisikin; kuka järjestäisi tapahtuman, jossa istutaan ringissä ja lauletaan vaikkapa sitä Lisztomaniaa? Keikoilla tietysti, mutta on se kuitenkin vähän eri juttu. Myös esimerkiksi Mamma Mia -leffan karaokenäytökset olisivat olleet aika oiva kokemus tuommoiseen, harmi ettei tullut koettua.

Abbasta tuli mieleen huominen. Jos nyt ihan totta puhutaan, niin jännittää hirveästi – mikä on tietysti vähän hölmöä. Mutta niin vain on muutaman viimeisen päivän ajan ollut valtava parvi perhosia vatsassa, eikä unikaan ole juuri tullut. Hömh.

Lauantai: Birds & Batteries

Eilisilta vierähti pitkästä aikaa kosteahkosti, mikä oli oikeastaan aika kivaa. Viimeisten tovien keskustelut pyörivät erityisesti treffileffasuosittelujen ympärillä ja ylipäänsä henkilökohtaisten elokuvasuosikkien jakamisen merkityksessä. Koska omat tulkintani populaarikulttuurin merkityksestä ihmissuhteissa tulevat itsekin populaarikulttuurista (tietysti!), niin lainailen taas vain High Fidelityä: "I agreed that what really matters is what you like, not what you are like... Books, records, films -- these things matter. Call me shallow but it's the fuckin' truth."

High Fidelity = sydän. Voisikin vetäistä taas vaihteeksi krapulaelokuvana.

Tutustuin aamulla uuteen kivahkoon pikkubändiin nimeltä Birds & Batteries. Tuoreehko Up To No Good -ep on valitettavan epätasainen, mutta aika mielenkiintoinen paketti synilla ja terävällä rytmiikalla höystettyä vaihtoehtocountrya. Erityisesti avausraita the Villain on erittäin herkullinen, mutta kun sitä ei videopalveluista löydy, niin katsellaan sitten vanhempi We're an Industry.



Kasvava biisi on aika mainio ja videosta tulee jotenkin mieleen WALL·E. Mitäs se stop motion taas olikaan?

Sydänhän se.

Ensimmäiset assosiaatiot the Villainista veivät takavuosien lemppariini, walesilaiseen Super Furry Animalsiin. Vaikka lopputulosa paljastukin kovasti toisenlaiseksi, niin soitellaanpas nyt vielä retroilumielessä yhtä oman levyhyllyn kulmakiveä, kun ei ole aiemmin sitä tullut täällä tehtyä. Paitsi yksi suosikeista levykokoelmassani, on yhtyeen livenä kokeminen niitä ikimuistoisimpia juttuja (Provinssi '02). Pete Fowlerin kuvitukset yhtyeen levyissä ovat myös kovin tykkäiltäviä.



Toine viä.



// Birds & Batteries MySpacessa
// Up To No Good -ep Spotifyssa
// Super Furry Animals MySpacessa

Perjantai: Boy 8-Bit

Melko kiireinen työviikko päättyi yllättävänkin stressivapaaseen perjantaihin. Viikot ovat ylipäänsä kulkeneet koko syksyn ajan aika älyttömän nopeasti, vaikka alkuun kovasti toiselta tuntuikin. Hyvä näin, jossain kaukana häämöttävä kevät ei voi tulla yhtään liian nopeasti.

Perjantai-ilta kulunee kotvan päästä Amurin ghetossa, joten blogipäivitys tulee pikaisena. Hyvänä kumminkin. Brittiläinen Boy 8-Bit on itselleni entuudestaan tuttu the Black Ghosts -remiksauksestaan, mutta Baltic Pine -ep vaikuttaa ainakin Discobellestä bongatun nimikappaleensa perusteella erittäinkin lupaavalta. Hölmöä ja hauskaa – aika oivallinen perjantairaita siis.





The Black Ghosts -versiointi on tosiaan erinomaisen mainiota myöskin. Jos toissakesäinen originaali ei ole entuudestaan tuttu, kannattaa s/t-albumia ehdottomasti koitella. Kasibittipojan MySpacesta löytyy aika hyviä remiksauksia myös La Roux'sta ja Florence + the Machinesta.

// Boy 8-Bit MySpacessa

Torstai: Karen O

Jokainen joka on vähänkään joku, odottaa Where the Wild Things Are -leffaa kuin kuuta nousevaa. Tai jos ei ole moisesta vielä kuullut, niin ainakin trailerin jälkeen odottaa.



Maurice Sendakin samannimiseen kirjaan (suom. Hassut hurjat hirviöt) perustuva filmatisointi näyttää äärimmäisen lupaavalta. Kovisohjaaja Spike Jonzen tuotos on Suomen teattereissa tammikuun alussa – vasta, Jenkeissä jo lokakuun puolestavälistä ja Briteissä noin viikko sitten.

Elokuvan soundtrackista vastaa Jonzen entinen parempi puolisko, Karen O (trailerissahan tosin kuultiin Arcade Firea) apunaan muun muassa Atlas Sound -ihme Bradford Cox. Jo syyskuun lopussa julkaistu albumi on aika oiva kokonaisuus aina mainiota ensisingleä, Grammy-ehdokas All Is Lovea myöten. Sopivan lapsellista ja hauskaa, mutta oikeasti hyvältä kuulostavaa. Tuotanto on riisuttua ja pääosin miellyttävän konstailematonta – ja lapsikuorolisille olen toki aina yhtä suotuisa.



Daniel Johnston -cover Worried Shoes on erityisen sydän. Tälle vain sulaa.



Karenin Yeah Yeah Yeahs -yhtyeen tämänvuotinen, kovasti kehuttu It's Blitz! -levy on jäänyt itselläni turhankin vajaalle kuuntelulle. Ok levy, monipuolinen artisti.



// Where the Wild Things Are IMDB:ssä
// Karen O MySpacessa
// Where the Wild Things Are -soundtrack 3VOOR12:ssa
// Yeah Yeah Yeahs MySpacessa
// It's Blitz! -albumi Spotifyssa

Keskiviikko: Real Estate

Moi.

Katselin sen nimisen kasari-ihanuuden YLEn Elävästä Arkistosta. Vaikka itse olenkin elänyt lapsuuteni suunnilleen kymmenen vuotta tuon jälkeen, tuntui kuvaus hirmuisen paljon läheisemmältä verrattuna nyt vaikka lapsuuteen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä – ainakin näin päältä päin tarkasteltuna. Aika kultaa aina muistot, mutta ysärillä ja videon mukaan myös kasarilla kaikki oli jotenkin ihanan naiivia ja kivaa. Joka tapauksessa en tunnu aikuistuvan sitten millään – minäkuvani on jumahtanut pysyvästi parille viimeiselle vuosikymmenelle.

Naiivista en tiedä, mutta ihanan kivaa ainakin on myös newjerseyläinen Real Estate – ja kaikuvatpa siinäkin menneet vuosikymmenet, tosin enemmän 60- ja 70-luvut. Vähän americanaa, vähän psykedeliaa, ripaus folkia ja surfia, pieniä nyrjähdyksiä ja paljon Shinseilyä. Kuukauden takainen debyytti-s/t on oikeastaan aika huikea.





Mie tästä tykkään aika kovastikki, koita siekin. Muista myös Woodsist Records -julkaisijan aiemmin suosittelemani the Mayfair Set.



Kävin tänään Helsingissä palaveroimassa, mahdollisesti ihan tuloksekkaastikin. Väliin olisi jäänyt sopivasti aikaa levykaupoissa hengailuun, mutta ärsyttävän tiukassa tuntuvat eurot nykyään olevan. Pahus.

// Real Estate MySpacessa
// Real Estate -albumia ei ole vielä Spotifyssa / 3VOOR12:ssa, mutta kaikki raidat löytyvät vaikkapa Youtubesta. Tai osta levy – jos et tykkää niin saat minulta rahasi takaisin.

Tiistaiturhautuminen

Viime viikon ylävire on kadonnut. Olen ollut päivän verran taas pohjattoman ahdistunut, kaikesta. Kroonisen mollitunnelin tuttu umpikuja alkaa vilkkua edessäpäin.

Kaikki muutos lähtee aina itsestä, only you can make you happy ja it's gotta be bad before it gets good – mutta ihan oikeasti hei, joku apu olisi paikallaan. Tasaisen epäonnistumissuman myötä tunnun menettäneeni kyvyn innostua enää yhtään mistään – hopeareunuksiset pilvetkin tuppaavat taas hetken kuluttua tarjoamaan raekuuroja. Yksi kaveri kyseli taannoin mitä mukavaa odottelen elämässäni tapahtuvaksi, ja kun asiaa sen kummemmin miettimättä totesin etten yhtään mitään, sain osakseni aika perinpohjaista kummastelua. Aina pitäisi olla jotain odotettavaa, kai – mutta en oikeasti osaa keksiä yhtään mitään realistisesti mahdollista. Jollain tavalla olen viime aikoinakin uskonut tilanteiden olevan paremmalla tolalla esimerkiksi vuoden kuluttua, mutta en nykyään näe miten pystyisin asioita muuttamaan. Tai miten jaksaisin olla tuottamatta pettymyksiä. Vaikka olenkin aina pitänyt itseäni pohjimmiltani optimistina, tunnun nykyään suhtautuvan kaikkeen skeptisesti, kyynisesti ja pessimistisesti – enkä pidä siitä yhtään. Toisaalta en pidä muutenkaan ihan hirveästi siitä mitä olen.

Tuntuu siltä, että olen mennyt ihmisenä vähän hukkaan – ja menen edelleen, päivä kerrallaan. Rikki, myös.



Huoh.

Maanantaisoppa

Maanantai on vilahtanut ohi kaikkien aikojen synttärilahjan, kokkailun ja piirrettyjen parissa, mutta napataanpa illan päätteeksi esille vielä kolme uutta & kivaa raitaa.

Alkupalat:

Sigur Rós -keulakuva Jónsin Boy Lilikoi on jotain ihan tajutonta. Eeppistä, lapsenomaista, valtavan hauskaa ja valtavan surullista – aika täydellinen keitos. Sooloalbumi on tulossa maaliskuussa.



Pääruoka:

Ensimmäisen uuden Hot Chip -raidan Take It In esittelinkin jo aiemmin, mutta eka varsinainen single, One Life Stand on saanut nyt videollisen muotonsa. Nimensä mukaisesti pehmoileva biisi on jälleen kerran huiman tarttuva, yksinkertainen ja ihana. Onko Hot Chip tämän vuosikymmenen tärkein / paras yhtye? Uusi pitkäsoitto ilmestyy 6. helmikuuta.



Jälkkäri:

Tweetä parempaa on vain ruotsalainen twee. Kun Symfoniorkestern lisää siihen vielä sopivassa määrin elektronisia mausteita, on maailman maistuvin tekele valmis. Uuden tuttavuuden upouusi ep on vapaassa jaossa – samoin kuin edellinenkin. Tätä kannattaa jakaa eteenpäinkin.



Kah ja ah ja hah.

Pikkujoulupalautuminen

Toinen vinyylisoittoilta on takana, jei. Äsken tehtyä soittimen raahaamista lukuunottamatta tuo on vaan niin hurjan hauskaa puuhaa, vielä reippaasti kivempaa kuin edelleen mukava läppärikeikkailukin. Tykkään.

Moshi Moshilta tilailtu the Drums -7" ei mukaan ehtinyt, pahus. Sen sijaan kävin penkomassa eilen Platasta yhden uuden ja kuusi käytettyä euron seiskaa, joista useampi päätyi soittolistallekin.

Nämä tarttui:

Editors - Papillon
Scarlett - J'suis Pas Adulte J'suis Pas Enfant
Frankie Goes to Hollywood - Relax
Talking Heads - And She Was
Altered Images - Bring Me Closer
10 000 Maniacs - Trouble Me
the Rollstons - Exploring the Fingerboard / Flannel Blanket


Ja tässä illan koko setti:

Madonna - Into the Groove
the Les Reed Orchestra - the Hustle
the Go! Team - Grip Like a Vice
the Beatles - Twist And Shout
David Bowie - Queen Bitch
Camera Obscura - French Navy
Altered Images - Bring Me Closer
New Order - Age of Consent
Gary Numan - M.E.
Orchestral Manœuvres in the Dark - Georgia
the Cure - Boys Don't Cry
the Monkees - (I'm Not Your) Steppin' Stone
the Charlatans - Just When You're Thinkin' Things Over
Pop Levi - Sugar Assault Me Now
Belle and Sebastian - the White Collar Boy
the Smiths - Bigmouth Strikes Again
Scarlett - J'suis Pas Adulte J'suis Pas Enfant
Husky Rescue - Nightless Night
Pet Shop Boys - West End Girls
Frankie Goes to Hollywood - Relax
the Raveonettes - Suicide
Regina - Saanko Jäädä Yöksi?
the Sound of Arrows - Into the Clouds
Editors - Papillon
Röyksopp - This Must Be It
CSS - Alala
the Pains of Being Pure at Heart - Young Adult Friction
Talking Heads - And She Was
Cats on Fire - Tears in Your Cup
Hardkandy - Dizzy Dumb

Ihan kiva lista näin jälkeenpäinkin katseltuna. Yhtä kämmättyä vaihtoa lukuunottamatta soitto sujui ihan ongelmitta – äänentasoja tosin pitäisi osata tarkkailla vielä vähän paremmin. Kehuja tai pyyntöjä ei yleisöltä tullut (tosin yksi häkellyttävä kommentti ennen aloitusta), mutta yksi porukka astui tuulikaapista sisäpuolelle miettimään jäisikö sisälle vai ei ja päätyi Relaxin kuultuaan astumaan peremmälle. Ah! Yleisön harvalukuisuus oli aika pettymys, olin oikeasti odotellut isompaakin määrää. Nyt väkeä oli sen verran, että useimmat pöydät olivat kuitenkin koko illan ajan käytössä, mutta sekaan olisi vielä mahtunut ihan rutkasti. Ehkä ens kerralla tai jottai.

// Indiaaniklubin pikkujoulu / Oh Man -soittolista Spotifyssa

Synttäriys

Täytän tänään kaksikymmentäviisi vuotta. Vaikka viime aikoja onkin leimannut vahva alakulo, tuntuu syntymäpäivä olleen yllättäen se kaivattu piristysruiske. Lapsellista, kyllä – mutta on ollut aika mainion mukavaa vastaanottaa onnentoivotteluja. Vanhempani ja siskoni kävivät eilen ja tänään pikaisella visiitillä ja lahjoivatkin kivoimmin + kovin design-henkisesti. Kaiken lisäksi jään yhtä muuta yllätyspakettia odottelemaan vielä ensi viikolle, aika jei siis.

Kulunut vuosi on ollut yksi isoimmista tähän mennessä. Kahdentoista kuukauden aikana olen ehtinyt muuttamaan keskustaan, kirjoittamaan opinnäytetyöni, valmistumaan medianomiksi, irtisanoutumaan, perustamaan oman yrityksen ja jossain vaiheessa vielä rakastumaankin. Päänsisäinen vuoristorata on tullut tutuksi; olen ollut paikoin valtavan iloinen ja innostunut – ja toisaalta välillä pitkät pätkät masentuneempi kuin koskaan aiemmin. Olen moninkertaistanut sosiaalisuuteni ja saanut useamman hyvän uuden ystävän – ja toisaalta tuntenut oloni liian usein loputtoman yksinäiseksi. Kuten musiikissa, on dynamiikka toki hyvästä myös elämässä, ja vaikka stressiä, ahdistusta ja harmauttakin on vuodessa ollut yllin kyllin, olen koko kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteeni melkoisen tyytyväinen.

Kaksi pientä uutta asiaa, jotka ovat onnistuneet tuottamaan yllättävänkin paljon riemua liittyvät tietenkin musiikkiin. Blogikirjoittelusta on alkutahmeuden jälkeen muodostunut täydellinen kanava musiikilla pätemiseen ja ajatusten käsittelyyn – lähes päivittäinen kirjoittelusessio on antanut paljon. Toinen ilahduttava sivujuonne on dj-harrastus, joka on kehittynyt yhdestä varovaisesta kokeilusta ihan säännölliseksi viihteeksi, joskin edelleen sopivan pienimuotoiseksi. Kummastakaan en luopuisi enää kirveelläkään.

Kulunut ikävuosi kiteytyy aika täydellisesti viiteen raitaan (ja yksi jää vielä odottamaan vähäksi aikaa) – näistä erityisesti ensimmäiseen. Ehkäpä vielä vuosikymmentenkin jälkeen muistan kyseisiä kappaleita kuullessani millaista oli olla kaksikymmentäneljä.

MGMT - Time to Pretend



the Jesus and Mary Chain - Just Like Honey



Markus Krunegård - Jag Är en Vampyr



Phoenix - Girlfriend



Magenta Skycode - Luvher Oh Hater

Tänään oli hyvä päivä. Toivottavasti vire jatkuu huomenna – silloin onkin luvassa sitä soittelua taas Indiaaniklubilla, vieläpä vinyyleillä. Jos Tampere on lokaatio, suosittelen pistäytymään.

Keskiviikko: the Blizzard

Pahoittelut takuuvarmasta pettymyksestä; kyseessä ei siis ole se Eniron mainoksissa metsästettävä metalliyhtye, vaan Camera Obscuran joulusingle.

Joka on itse asiassa cover Jim Reevesin country-klassikosta. Ihhhh.



Jos melankoliaballadi tyttöään tapaamaan matkanneesta ja tien viereen jäätyneestä cowboysta sopii jollekin niin Camera Obscuralle (ja allekirjoittaneelle). Juuri ilmestynyt single pitää vinyylimuodossaan sisällään myös kevään upean My Maudlin Career -albumin Swans-raidan. Mutta tämä cover, ah ja aijai.



Vaikka joulufiiliksen metsästys ei olekaan vielä tuottanut tulosta, voisi nyt edes vähän yrittää – vaikkapa vähän vaihtoehtoisempien joululaulujen avulla.

Miltä indiejoulu kuulostaa? Heittäkää esimerkkejä, avaanpa itse pelin CO:n lisäksi vielä Bright Eyesilla.



// Camera Obscura MySpacessa
// the Blizzard -single Spotifyssa

Tiistai: a take-away show

Satuinpa törmäämään tämmöiseen jo vähän vanhaankin (2006-) kivuuteen.

La Blogotheque -blogin / -webzinen a take-away show (un concert a emporter) -sarjassa ei ole kysymys pyörän keksimisestä uudelleen: napataan vaan hyviä bändejä soittelemaan biisejään kaduille, kuvataan esitykset ja jaetaan ne edelleen mahdollisemman autenttisessa ja leikkaamattomassa muodossa, virheineen kaikkineen. Videoita selaillessa tajuaa, että kun se lempparibiisin viimeistelty tuotanto ja täyteläiset sovitukset on riisuttu, onnistuu jäljelle jäävä osuus parhaimmillaan kiteyttämään kappaleen hienouden. Aika itsestäänselvää toki – olihan se 90-luvun MTV:n väsähtänyt unplugged-ilmiökin tätä, mutta nyt kaikki toimii jotenkin vaan vielä vähän aidommin. Ja intensiivisemmin, koitapa vaan olla taputtamatta muiden vähän hölmistyneiden tavisten tavoin. Itse ainakin ihastuin tämän ansiosta useampaan lauluun (ja Thomas Marsiin) taas vielä entistäkin enemmän.

Phoenixia siis nyt ensin.



Bloc Party ja pikkuinen ramppikuume.



En pahemmin harrasta vieraille tytöille juttelemista baarissa, mutta tiskiin synien kanssa nojailevaa Au Revoir Simone -kolmikkoa en voisi varmaan vastustaa.



Guillemots et la musique pop. Un cœur.



Otoksia löytyy saitilta yhteensä satakunta, kannattaa selailla.

Koin vähän oudon, vähän mukavan ja vähän pelottavankin hetken, kun eilisillan How I Met Your Mother -jakso piti sisällään Grizzly Bearin sen kappaleen. Jos sarja, jakso tai esitysajankohta olisi ollut mikä tahansa muu, niin olisin tyytynyt varmaan vain hymähtämään – nyt jotkut korkeammat voimat tuntuvat haluavan sanoa tuolla jotain, ehkä. Toistamiseen.

// takeawayshows.com

Maanantai: Fall Be Kind

Lienee jo ihan yleisesti päätetty fakta, että Animal Collective on tämän vuoden se yhtye. Kelpaa minulle – vaikkei alkuvuoden Merriweather Post Pavilion olekaan noussut vielä ihan omaksi suosikikseni, kuulostaa se edelleen hirmuisen raikkaalta. Ja kun rauta on kerran kuumaksi saatu niin taotaan, taotaan: viiden biisin Fall Be Kind -ep ilmestyi digitaalisessa muodossa pari viikkoa sitten ja fyysisessä muodossa vielä tämän kuun puolessavälissä.



Kovin edeltäjänsä kaltainen paketti on tyylikäs ja yhtenäinen kokonaisuus. Tykkään erityisesti kun nuo laulavat Jyriä tuossa alussa.



Hyvää.

// Animal Collective MySpacessa
// Fall Be Kind -ep 3VOOR12:ssa

Lauantai: Charlotte Gainsbourg + Beck

Charlotte Gainsbourgin kolmen vuoden takainen 5:55 on ehkä kaunein levy ikinä. Airin tuottama albumi tasapainoilee äärimmäisen tyylikkäästi herkän, akustisen laulaja-lauluntekijämateriaalin ja elektronisten sävyjen välillä. 5:55 on tyylikäs olematta tippaakaan tylsä. Esimerkiksi intiimi Beauty Mark on suorastaan täydellinen hämäränhyssyisen hetken ääniraita, eikä yhtään heikkoa laulua viiden tähden levyltä löydy.



Airin ystävänä 5:55:ssä viehättää hirmuisesti myös sen tuotanto. Kun uutinen seuraavan levyn kollaboraatiosta Beckin kanssa rantautuivat, suhtauduin tietoon toisaalta innostuen, mutta toisaalta aika skeptisesti. Beckin alkupään työt ovat kiistattomia klassikoita, mutta vähän hajanaisen tuotannon myöhemmistä vaiheista en ole ihan täysin pitänyt. Niinpä IRM-albumin ensimmäinen koekuuntelu tapahtui varautuneilla ennakkoasenteilla.

Beck on ollut vahvasti mukana albumilla – tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana, sekä äänessäkin yhdessä kappaleessa. Ensimmäinen varsinainen single (nimikkokappaleenhan linkkailinkin jo aiemmin), Heaven Can Wait on tyyppien duetto. Ei levyn parhaimmistoa, mutta kelpo tuotos.



Olen ehtinyt kuuntelemaan IRM-levyn nyt vasta muutaman kerran läpi, mutta olen jo täysin ihastunut siihen. Tuottajanvaihdos kuuluu selkeästi, eikä albumi ole lainkaan samanhenkinen kuin edellinen. Beckille tunnusomaisten soundien käyttö hymyilyttää paikoin – esimerkiksi Trick Pony kuulostaa ihan Odelay-raidalta, siis äärimmäisen hyvältä. Tuottajalle epätavallisempien jousisovitusten ripottelu puolestaan on hetkittäin suorastaan jumalaista. Esimerkiksi tummasävyinen le Chat du Café des Artistes aikaansai tajuttomat kylmät väreet jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.



Albumia vaivaa tietty hajanaisuus. Epätasainen se ei ole, vaan edellisen levyn tapaan kaikki 14 biisiä ovat viimeiseen asti hiottuja helmiä. Tuotantojälki miellyttää myös, mutta tyyli kappaleiden välillä vaihtelee yllättävänkin paljon. Mitään tasaiseksi puristettua yhteenmiksausta en toki toivonutkaan, mutta kokonaisuuteen on silti paikoin hankala upota. Ehkäpä albumi vaatii vain lisää kuunteluita – enkä vastaan toki aio pannakaan.



Onneksi en tosiaan ehtinyt vuoden albumeita vielä julistamaan – tämä kun mahtuu listalle aivan varmasti. Jos Air-vetoisuus (eh) oli viiden tähden lätty, on Beck-yhteistyö jo ekoilla kuunteluilla vähintään neljän ja puolen arvoinen.

// Charlotte Gainsbourg MySpacessa
// IRM löytyi vielä aamulla 3VOOR12:sta, mutta näkyy nyt napatun pois. Spotifyssa albumia ei toistaiseksi ole, YouTubesta löytyvät näköjään kaikki raidat.
// 5:55-albumi Spotifyssa

Perjantai: I Felt Stupid

Kuten olen jo useampaan otteeseen ehtinyt sanomaan, olen aivan hulluna the Drumsiin. Newyorkilaisyhtyeen kaikki kymmenen julkaistua kappaletta ovat uskomattoman laadukkaita ja pakottavat pomppimaan kotona koko ajan. Kummastuksekseni Suomessa mediat tai muut blogit eivät tunnu bändistä tietävänkään, joten jatkan edelleen julistusta yhden pojan voimin.

Loppukesän Summertime!-ep:ltä maanantaina julkaistava kakkossingle, I Felt Stupid on siis erinomaisen hyvää jatkoa. Erityisesti lyriikat ovat taas yksinkertaisuudessaankin niin täydellisen valloittavat ja osuvat, etten voi olla tykkäämättä – tai päänsisäisissä dialogeissa toistamatta. Lahjoin itseäni vähän ennakkoon Moshi Moshin verkkokaupan avustuksella, joten biisin seiskatuuman pitäisi ehtiä ensi viikon lauantain Indiaanivinyylisessareihin. Jos ei siä ees joku tykkää ni en ala.



Ilahduin myös löytäessäni sattumalta ep:n australialaispainoksen piilotetun raidan (kyllä, olen juuri näin obsessoitunut), joka on sekin aika mahtava. Nämä olisi niin pakko päästä näkemään.

Parin the Drumsin jäsenen entisen bändin, Elklandin muutaman vuoden takaista Golden-levyä olen kuunnellut myös vähäsen. Albumilta löytyy hauskalla tavalla tuttuja juttuja, mutta uuden yhtyeen myötä ne ovat jalostuneet vaan niin täydellisiksi. Hyvää tavaraa kuitenkin tuokin.

// the Drums MySpacessa
// Summertime!-ep Spotifyssa

Torstai, telkkari, ruoka

Jos tekisin tänään vaikka pienen poikkeuksen kirjoitteluaiheisiini ja puhuisin vaihteeksi muustakin kuin musiikista. Muutamasta jutusta kun ei tunnu saavan tarpeekseen.

I'm cuddly, bitch – get used to it!

Olen paikkaillut viimeisen viikon ajan televisio- ja elämätyhjiötäni katsomalla uusintana kaikki neljä tuotantokautta jo aiemmin kehumaani How I Met Your Motheria. Suunnilleen sata jaksoa maistuu toisella kerrallakin ihan yhtä hyvältä, vaikka edellisistä katsomisista on vain muutama kuukausi. Officen rinnalla lempparikomediasarjani atm.

Erinomaisen hyvä on myös syksyn Community-uutuus, joka parin ensimmäisen jakson vakuuttelun jälkeen on sytyttänyt ihan kunnolla. Yksi hervoton parivaljakko + Chevy Chase (!) + tätä nykyä huolestuttavin tv-tyttöihastukseni = erittäin positiivinen yllätys. Suosittelen.

Yllä mainittuja kun ei Suomen telkkarista näe, ovat ainoaa varsinaista televisioviihdettäni tarjonneet viime aikoina lempparirealityni Top Chef ja Muodin huipulle. Kokkailu päättyi eilen jatkuakseen ilmeisesti taas alkuvuodesta ja muoteilukin on kohta finaalissa. Muodin huipulle on toiminut Jaakko Seliniä lukuunottamatta suomalaisena versiona yllättävänkin hyvin, vaikka kilpailun tasosta olenkin ehkä aika huono sanomaan mitään. Jonkinlaista osaamattomuutta on myös Top Chefin suhteen – kasvissyöjänä ruuista kun ei ole ihan hirveästi irti saanut.

Ruokavalio on viime aikoina tupannut muutenkin ärsyttämään; opiskelijastatuksen päätyttyä pari kuukautta sitten olen päätynyt kokkailemaan toimistolla, eikä valittu ruokavalio persaukisuuteen yhdistettynä ole se kaikkein motivoivin tilanne. Ruuanlaitto on kivaa, mutta hyvään safkaan tarvitaan muutakin kuin pakastevihanneksia ja kiinanketsuppia. Ainakin vähän ajan kuluttua.

Keskiviikko: Blockhead

Ensimmäinen levy-yhtiö, jonka julkaisuiden laatuun huomasin voivani luottaa täysin varauksetta, oli Ninja Tune. Nykykuuntelussa suhde on edelleen sama; vaikken tuoreita albumeita odottelekaan enää niin kieli pitkällä, on katalogista uusimpien tuotosten kokeilu aina varma valinta.

Tällä kertaa satuin poimimaan esille Blockheadin marraskuisen the Music Scenen. Tyypin aiempaa tuotantoa olen kuunnellut aiemmin aika aktiivisesti ja erityisesti Downtown Science -lätty on itselleni se definitiivinen downtempo-albumi. Kun lajityylin kukoistuskausi on kuitenkin jo vähän kuultu, tulee uutukaisiin suhtauduttua tietyllä varauksella (vrt. Zero 7). Kuulostaako artisti vuonna 2009 samalta kuin vaikkapa viisi vuotta sitten?

Blockheadin tapauksessa ei. Tai periaatteessa tietysti kyllä – ei the Music Scene ole minkäänasteinen kelkan- tai takinkäännös. Jollain tavalla levy kuulostaa kuitenkin enemmän tältä päivältä.



Yksittäiset pätkät ovat erinomaisen hyviä, soundeissa on särmää ja rummuttelu edelleen niin herkullista, mutta kokonaisuus on valitettavasti osiensa summaa pienempi. Oman makuni mukaisiin pop-patterneihin nähden vähän ylipitkät ja koukuttomat biisit luovat kokonaisuuden, joka ei ole ihan se kliseisen geneerinen kahvilasoundtrack, mutta liippaa pelottavan läheltä. Juuri semmoinen levy, jonka voi laittaa taustalle soimaan ja unohtaa sitä edes kuulevansa.

The Music Scene on kyllä laadukas levyllinen, mutta alkuinnostuksen jälkeen pettymys. Kroonisen tylsyyden rikkomiset ovat vähän turhan harvassa, mutta esimerkiksi the Prettiest Sea Slug on aika mainio pilkahdus.



Jos olet empimässä levykaupassa b niinkö Blockheadin kohdalla, suosittelen sijoittamaan rahat Downtown Scienceen, joka on jo pelkästään New York -tarinansa ansiosta valtavan ihana julkaisu. Löysän valuutan iskiessä ei uusi levykään ole paha kylkiäinen.

Vanhaa siis vielä vähän, sydän.



Ja viä yks.



// Blockhead MySpacessa
// the Music Scene -albumi Spotifyssa