En tiedä yhtään itselleni vähemmän mielenkiintoista keskustelunaihetta kuin autot – mikä ei pienellä paikkakunnalla kasvaessa ollut sosiaalisuuden kannalta paras mahdollinen tilanne. Yhteen merkkiin on helppo kuitenkin löytää edes ripaus kiinnostusta – tosin ainoastaan sen populaarikulttuuristatuksen takia. Mutta kukapa ei DeLoreanista sen vertaa innostuisi?
Siinä missä Paluu Tulevaisuuteen on lapsuudesta asti ollut maailman siistein elokuvatrilogia, on sen koneellista pääosaa esittäneen automerkin poimiminen yhtyeen nimeksi aika selkeä takuu samasta tasosta. Espanjalainen Delorean lunastaa odotukset ja kesällä julkaistu Ayrton Senna -ep on äärimmäisen huikea. Näin vähän myöhässäkin löydettynä ehkä kaikkein parasta juuri nyt.
Helppoa, tarttuvaa, hyvänkuuloista. Tämä on uusi espanjalainen suosikkiyhtyeesi.
Tuleva ikääntyminen rupesi ahdistamaan, tällä kertaa lähinnä sen merkitsemättömyyden vuoksi. Tavallaan olisi ihan kivaa että edes omat vanhemmat olisivat kiinnostuneita käymään, kun nyt suhteellisen pyöreitäkin ja silleen. Ei sit.
// Delorean MySpacessa
// Ayrton Senna -ep Spotifyssa
30. marraskuuta 2009
29. marraskuuta 2009
Sunnuntai: Just vinyl day
Paria epähuomiossa koitettua Spotify-raitaa lukuunottamatta olen pysytellyt tänään Just vinyl day -eventin mukaisesti vahan parissa. Tällä hetkellä lautasella pyörii Eero Johanneksen s/t, mutta enimmäkseen olen koittanut kaivaa hyllystä niitä levyjä, joihin tulee tartuttua vähän harvemmin.
Hyvä esimerkki tämmöisestä on Hardkandy. Neljän vuoden takainen, loistolabel Catskillsin julkaisema Last to Leave oli kuulematta tehdyn oston jälkeen pieni pettymys, mutta kuulostikin nyt ihan mainiolta kokonaisuudelta. Ei ihan puhdasveristä downtempoa, mutta sen suuntaista kuitenkin – ainoa Youtube-löydös Triage on kuitenkin aika lailla malliesimerkki genrestä.
Turhan vähälle kuuntelulle on jäänyt myös Of Montrealin Satanic Panic in the Attic, johon tykästyinkin kyllä heti ensimmäisellä kuuntelulla. Erityisesti avausraita Disconnect the Dots on ihan mieletön.
Lacrossen This New Year Will Be for You And Me on pirun kiva kokonaisuus. Eka raita No More Lovesongs ja Skinsissäkin kuultu You Can't Say No Forever avaavat albumin aika mainiosti.
Tuorein kirpparilöydös, Disneyn kivat satulaulut on kuitenkin ehkä ihanin ikinä. Yksi kokoelmavinyyli itseltäni löytyi ennestäänkin, mutta suomenkielistä älppäriä en vain voinut vastustaa. Piirrettyjen parissa kasvaneelle aika herkkua; erityisen mainioita ovat ainakin Liisa Ihmemaassa -leffan On Kiire ja Maija Poppasen Chim Chim Cher-ee. Tai Dumbon Sirkusjuna. Ihhh.
Hyvä esimerkki tämmöisestä on Hardkandy. Neljän vuoden takainen, loistolabel Catskillsin julkaisema Last to Leave oli kuulematta tehdyn oston jälkeen pieni pettymys, mutta kuulostikin nyt ihan mainiolta kokonaisuudelta. Ei ihan puhdasveristä downtempoa, mutta sen suuntaista kuitenkin – ainoa Youtube-löydös Triage on kuitenkin aika lailla malliesimerkki genrestä.
Turhan vähälle kuuntelulle on jäänyt myös Of Montrealin Satanic Panic in the Attic, johon tykästyinkin kyllä heti ensimmäisellä kuuntelulla. Erityisesti avausraita Disconnect the Dots on ihan mieletön.
Lacrossen This New Year Will Be for You And Me on pirun kiva kokonaisuus. Eka raita No More Lovesongs ja Skinsissäkin kuultu You Can't Say No Forever avaavat albumin aika mainiosti.
Tuorein kirpparilöydös, Disneyn kivat satulaulut on kuitenkin ehkä ihanin ikinä. Yksi kokoelmavinyyli itseltäni löytyi ennestäänkin, mutta suomenkielistä älppäriä en vain voinut vastustaa. Piirrettyjen parissa kasvaneelle aika herkkua; erityisen mainioita ovat ainakin Liisa Ihmemaassa -leffan On Kiire ja Maija Poppasen Chim Chim Cher-ee. Tai Dumbon Sirkusjuna. Ihhh.
28. marraskuuta 2009
Lauantai: Mr. Brightside
Nuorempana en kuunnellut kappaleiden lyriikoita ollenkaan. Olin kiinnostuneempi melodioista, koukuista ja soundeista – sanoja viitsin lueskella jonkin kertosäkeen verran lempparikappaleistani. Kaksi yhtyettä (the Smiths ja Belle & Sebastian) ja kaksi sanoittajaa (Morrissey ja Stuart Murdoch) kuitenkin käänsivät kelkkani aika totaalisesti ja viime aikoina seuraan on liittynyt liuta lisää. Biisit saivat kokonaan uusia ulottuvuuksia ja sitoutuivat omaan elämääni tehokkaammin kuin koskaan. Samalla sysäyksellä alkoi tyytymättömyyteni omiin tekstityskykyihini; aiemmin olin pystynyt kirjoittelemaan lyhyitä sanoituksia ilman pahempia ongelmia, mutta enää mitkään omat sanat eivät vain kuulosta hyvältä.
Tietyllä tapaa uusia kappaleita etsiessäni kokeilen, kuinka hyvin ne heijastuvat omaan elämääni. Jo aiemmin kirjoittelemani samaistuminen toteutuu usein mukavasti parin värssyn ajan, mutta tavoittaa kokonaisuudessaan harvoin ihan täysin omia ajatuksiani. Onneksi, ehkäpä.
Viime aikoina tiuhaan mainitsemani Jens Lekmanin Black Cab tavoittaa, mutta jää kuitenkin vähän pintapuoliseksi. Black Cab on seuraus, ei syy. The Killersin Mr. Brightside taitaa puolestaan olla se jälkimmäinen.
Vaikka musiikin marginaalisuus / valtavirtaisuus ei itselleni olekaan mikään hirmuisen oleellinen aspekti – tai niin ainakin väitän – uskoisin pitäväni the Killersistä huomattavasti enemmän jos se olisi vähän pienempi. Ei toki pelkästään suosioltaan, vaan ennen kaikkea soundiltaan; biisien isous tuntuu ahdistavan itseäni aina vähän turhan paljon (ja tuon videon hirveyskin vähäsen). Vaikken ole uutta tuotantoa kuunnellut juuri lainkaan, löytyy hyllystäni kuitenkin pari levyä – ja tuolla yhdellä biisillä yhtye on onnistunut kuvaamaan minut paremmin kuin mikään tai kukaan.
I'm coming out of my cage and I've been doing just fine,
Gotta gotta be down because I want it all.
Tietyllä tapaa uusia kappaleita etsiessäni kokeilen, kuinka hyvin ne heijastuvat omaan elämääni. Jo aiemmin kirjoittelemani samaistuminen toteutuu usein mukavasti parin värssyn ajan, mutta tavoittaa kokonaisuudessaan harvoin ihan täysin omia ajatuksiani. Onneksi, ehkäpä.
Viime aikoina tiuhaan mainitsemani Jens Lekmanin Black Cab tavoittaa, mutta jää kuitenkin vähän pintapuoliseksi. Black Cab on seuraus, ei syy. The Killersin Mr. Brightside taitaa puolestaan olla se jälkimmäinen.
Vaikka musiikin marginaalisuus / valtavirtaisuus ei itselleni olekaan mikään hirmuisen oleellinen aspekti – tai niin ainakin väitän – uskoisin pitäväni the Killersistä huomattavasti enemmän jos se olisi vähän pienempi. Ei toki pelkästään suosioltaan, vaan ennen kaikkea soundiltaan; biisien isous tuntuu ahdistavan itseäni aina vähän turhan paljon (ja tuon videon hirveyskin vähäsen). Vaikken ole uutta tuotantoa kuunnellut juuri lainkaan, löytyy hyllystäni kuitenkin pari levyä – ja tuolla yhdellä biisillä yhtye on onnistunut kuvaamaan minut paremmin kuin mikään tai kukaan.
I'm coming out of my cage and I've been doing just fine,
Gotta gotta be down because I want it all.
27. marraskuuta 2009
Perjantai: youngfuck
Sana fuck yhtyeen nimessä tuntuu yllättäen olevan jonkinasteinen laatutakuu. Holy Fuck, check. Fuck Buttons, check. Fuck Her, Or the Terrorists Win, check. Youngfuck?
Check.
Ilmeisesti vielä totaalisella demoasteella oleva göteborgilaisyhtye (mikä tuota kaupunkia vaivaa?) yhdistelee kivasti shoegazingia ja dream popia hirmuisen kivaksi seokseksi. Soundi on viimeistelemätöntä, mutta oikein toimivaa. Omakustanne-ep näkyy myyneen harmittavasti loppuun, mutta tuleva albumi jaetaan kuulemma ilmaiseksi verkossa.
Red Wine Romance -biisistä (ja parista muustakin) tulee vahvasti mieleen yksi tämän vuoden parhaista uutuuksista, se usein hehkuttamani the Pains of Being Pure at Heart. Erityisesti syksyn Higher Than the Stars kuulostaa paikoin jopa häiritsevän paljon samalta, tjeu.
Tampereen levykaupat = äh. Kävin etsimässä tänään julkaistua Zebra and Snaken the Colours -seiskatuumaa ja sain osakseni vain kummastelua. (ZS + LCMDF on muuten ihan kiva.) No mutta, Stupidosta tai Äxästä ei tekisi mieli tilata, kun sen jo valmiiksi kirpaisevan hinnan – euro per tuuma – lisäksi tulee vinyyleille aina-niin-kalliit postarit päälle. Kovasti tekisi mieli saada se kuitenkin viimeistään kahdennentoista päivän soittelusessioihin.
Youngfuck kelpaisi myöskin.
Soitettavaksi siis. What?
// youngfuck MySpacessa
Check.
Ilmeisesti vielä totaalisella demoasteella oleva göteborgilaisyhtye (mikä tuota kaupunkia vaivaa?) yhdistelee kivasti shoegazingia ja dream popia hirmuisen kivaksi seokseksi. Soundi on viimeistelemätöntä, mutta oikein toimivaa. Omakustanne-ep näkyy myyneen harmittavasti loppuun, mutta tuleva albumi jaetaan kuulemma ilmaiseksi verkossa.
Red Wine Romance -biisistä (ja parista muustakin) tulee vahvasti mieleen yksi tämän vuoden parhaista uutuuksista, se usein hehkuttamani the Pains of Being Pure at Heart. Erityisesti syksyn Higher Than the Stars kuulostaa paikoin jopa häiritsevän paljon samalta, tjeu.
Tampereen levykaupat = äh. Kävin etsimässä tänään julkaistua Zebra and Snaken the Colours -seiskatuumaa ja sain osakseni vain kummastelua. (ZS + LCMDF on muuten ihan kiva.) No mutta, Stupidosta tai Äxästä ei tekisi mieli tilata, kun sen jo valmiiksi kirpaisevan hinnan – euro per tuuma – lisäksi tulee vinyyleille aina-niin-kalliit postarit päälle. Kovasti tekisi mieli saada se kuitenkin viimeistään kahdennentoista päivän soittelusessioihin.
Youngfuck kelpaisi myöskin.
Soitettavaksi siis. What?
// youngfuck MySpacessa
26. marraskuuta 2009
Torstai: Generationals
Olin tänään paritettavana. Siitä lisää kohta.
Välillä on äärimmäisen kivaa kokeilla levyjä, elokuvia tai mitä tahansa tuntematta niitä etukäteen lainkaan. Antaa ensivaikutelman vain tehdä työnsä.
Satuin kokeilemaan yhtä uutta yhtyettä tänään juuri tällä tavalla. Yleensä löydän uutuudet jonkun kuvaavan blogitekstin, suosittelun tai muun yhteyden kautta – Generationalsista en tiennyt yhtään mitään. Spotifysta sattumalta bongattu Con Law -albumi näytti julkaisuvuodekseen nollaysiä, mikä oli tarpeeksi herättääkseen mielenkiintoni. Lisätietoa olikin vähän vaikea löytää; MySpacessa ei ollut genremainintoja tai infoa julkaisuajankohdasta, Wikipedia-entryä ei löytynyt, kotisivut olivat vähän vajavaiset ja Discogskin kovin tyhjä. Joten soimaan sitten vaan, sillähän se selviää.
Con Law -levy alkaa Nobody Could Change Your Mind -raidalla vieläpä jotenkin poikkeuksellisen hauskasti – siis siihen nähden ettei tiedä ollenkaan mitä odottaa. Sisään feidaava kilkutus paljastuu lopulta leppoisaksi rytmittely+torvittelu -komboksi, jonka tahtiin pientä hyppelyä ei voi vain välttää. Kakkosraita Angry Charlie ei ole hullumpi sekään.
Ensisingle When They Fight, They Fight on samoin erittäin ok.
Generationalsissa on omasta mielestäni paljon (hyvää, eh) samaa kuin kesän lemppareissani, Miike Snow'ssa ja Wave Machinesissa. Albumikokonaisuus ei ole ihan yhtä vahva kuin Miiken aivan mieletön debyytti, mutta jos se on kolahtanut niin vierähtää ilta tämänkin levyn kanssa varmasti mukavasti. Toisaalta Miikessä on pidemmän päälle ruvennut jopa hieman ärsyttämään se aivan äärimmäisen hiottu ja tuotettu soundi, jossa joka ikinen elementti kuulostaa hyvältä. Väite on ehkä hieman ihmeellinen, mutta epätäydellisyyksineen Generationals onnistuu paikoin olemaan jopa puoleensavetävämpi tapaus.
Epätäydellisyyden täydellisyyden olen tiedostanut aiemminkin, mutta musiikin kohdalla se ei ole aiemmin ehkä konkretisoitunut. Kauneusvirheet kuitenkin tekevät jutuista aina huomattavasti mielenkiintoisemman.
Sitä tekstin alkuperäistä ensivaikutelma-ajatusta sain tänään tosiaan harjottaa puolin ja toisin matchmaking-hengessä – tosin yrityksenä, en ihmissuhde-epattona. Yhtä kaikki, olen noissa tilanteissa aina yhtä hankala. Kynnys ihmisille – oli konteksti mikä vain – puhumaan menemisessä on edelleen vähän turhan korkea, vaikka kummastuksekseni onnistunkin aina jokseenkin hyvän ensivaikutelman antamaan. Tänään jonkinlaisilla tuloksillakin, ehkäpä.
// Generationals MySpacessa
// Con Law -albumi Spotifyssa
Välillä on äärimmäisen kivaa kokeilla levyjä, elokuvia tai mitä tahansa tuntematta niitä etukäteen lainkaan. Antaa ensivaikutelman vain tehdä työnsä.
Satuin kokeilemaan yhtä uutta yhtyettä tänään juuri tällä tavalla. Yleensä löydän uutuudet jonkun kuvaavan blogitekstin, suosittelun tai muun yhteyden kautta – Generationalsista en tiennyt yhtään mitään. Spotifysta sattumalta bongattu Con Law -albumi näytti julkaisuvuodekseen nollaysiä, mikä oli tarpeeksi herättääkseen mielenkiintoni. Lisätietoa olikin vähän vaikea löytää; MySpacessa ei ollut genremainintoja tai infoa julkaisuajankohdasta, Wikipedia-entryä ei löytynyt, kotisivut olivat vähän vajavaiset ja Discogskin kovin tyhjä. Joten soimaan sitten vaan, sillähän se selviää.
Con Law -levy alkaa Nobody Could Change Your Mind -raidalla vieläpä jotenkin poikkeuksellisen hauskasti – siis siihen nähden ettei tiedä ollenkaan mitä odottaa. Sisään feidaava kilkutus paljastuu lopulta leppoisaksi rytmittely+torvittelu -komboksi, jonka tahtiin pientä hyppelyä ei voi vain välttää. Kakkosraita Angry Charlie ei ole hullumpi sekään.
Ensisingle When They Fight, They Fight on samoin erittäin ok.
Generationalsissa on omasta mielestäni paljon (hyvää, eh) samaa kuin kesän lemppareissani, Miike Snow'ssa ja Wave Machinesissa. Albumikokonaisuus ei ole ihan yhtä vahva kuin Miiken aivan mieletön debyytti, mutta jos se on kolahtanut niin vierähtää ilta tämänkin levyn kanssa varmasti mukavasti. Toisaalta Miikessä on pidemmän päälle ruvennut jopa hieman ärsyttämään se aivan äärimmäisen hiottu ja tuotettu soundi, jossa joka ikinen elementti kuulostaa hyvältä. Väite on ehkä hieman ihmeellinen, mutta epätäydellisyyksineen Generationals onnistuu paikoin olemaan jopa puoleensavetävämpi tapaus.
Epätäydellisyyden täydellisyyden olen tiedostanut aiemminkin, mutta musiikin kohdalla se ei ole aiemmin ehkä konkretisoitunut. Kauneusvirheet kuitenkin tekevät jutuista aina huomattavasti mielenkiintoisemman.
Sitä tekstin alkuperäistä ensivaikutelma-ajatusta sain tänään tosiaan harjottaa puolin ja toisin matchmaking-hengessä – tosin yrityksenä, en ihmissuhde-epattona. Yhtä kaikki, olen noissa tilanteissa aina yhtä hankala. Kynnys ihmisille – oli konteksti mikä vain – puhumaan menemisessä on edelleen vähän turhan korkea, vaikka kummastuksekseni onnistunkin aina jokseenkin hyvän ensivaikutelman antamaan. Tänään jonkinlaisilla tuloksillakin, ehkäpä.
// Generationals MySpacessa
// Con Law -albumi Spotifyssa
25. marraskuuta 2009
Keskiviikko: Acid Washed
En ole blogillani ennättänyt aiemmin turhan moneen otteeseen siihen kuumimpaan hypetysvaiheeseen – siihen, kun artistilla on vasta pari valmista biisiä ja Last.fm-scrobblauksiakin alle tuhat. Tällä kertaa ehdin ja voinkin tuntea itseni Suomen kuumimman elitistihipstermusiikkiblogin itseriittoiseksi kirjoittajaksi. Olkoonkin, että bongasin tämän itse Big Stereon kautta.
No mutta kuitenkin, ranskalainen Acid Washed -duo tuntuu ennakkohehkutuksen arvoiselta. Kielen poskessa sisältävä discorytmi vähän synkempiin analogisynasoundeihin yhdistettynä on ainakin Acid Washedilla reippaasti vaikkapa Justicea kevyempää, hauskempaa ja tarttuvampaakin. Tiettyä Kavinskyn ja Sébastien Tellierin sekoitustakin voisi ilmassa haistaa.
General Motors, Detroit, American lisäksi nimikappale on ihan mainio. Uunituoreen EP:n kakkosraita on vielä kuulematta, Alan Gayn uudelleentyöstö siitä on vähän niin ja näin. Kaksikon repertuaarista löytyy myös remiksaus aiemmin kesällä mainostamani DatAn Electric Feveristä.
Talkin bout them remixes, Frech Horn Rebellion näyttää jälleen tasonsa päästessään käsiksi Two Door Cinema Clubin I Can Talkiin. Synat = ui. Originaali ja muut remiksaukset löytyvät myös Spotifysta.
// Acid Washed MySpacessa
No mutta kuitenkin, ranskalainen Acid Washed -duo tuntuu ennakkohehkutuksen arvoiselta. Kielen poskessa sisältävä discorytmi vähän synkempiin analogisynasoundeihin yhdistettynä on ainakin Acid Washedilla reippaasti vaikkapa Justicea kevyempää, hauskempaa ja tarttuvampaakin. Tiettyä Kavinskyn ja Sébastien Tellierin sekoitustakin voisi ilmassa haistaa.
General Motors, Detroit, American lisäksi nimikappale on ihan mainio. Uunituoreen EP:n kakkosraita on vielä kuulematta, Alan Gayn uudelleentyöstö siitä on vähän niin ja näin. Kaksikon repertuaarista löytyy myös remiksaus aiemmin kesällä mainostamani DatAn Electric Feveristä.
Talkin bout them remixes, Frech Horn Rebellion näyttää jälleen tasonsa päästessään käsiksi Two Door Cinema Clubin I Can Talkiin. Synat = ui. Originaali ja muut remiksaukset löytyvät myös Spotifysta.
// Acid Washed MySpacessa
24. marraskuuta 2009
Tiistai: Nouvelle Vague
Nouvelle Vague tuntui ensimmäisillä kuuntelukerroilla silloin joskus ihan älyttömän siistiltä jutulta. Itselleni tuntemattomia punkin, post punkin ja uuden aallon klassikoita sopivan loungeistettuina bossa nova -covereina.
Tuon jälkeen olen vihdoin innostunut enemmän noista alkuperäisistä ja Nouvelle Vague on ruvennut tuntumaan vähän väsähtäneeltä jutulta. Niinpä uusin, kesäkuun lopussa Euroopassa ilmestynyt kolmas studioalbumi 3 jäi viime viikonloppuun asti tietoisesti kuulematta.
Sattumalta vastaan tullut Depeche Mode -cover Master and Servant vieläpä Martin Goren kanssa vedettynä kuitenkin iski välittömästi. Melanie Painin (eh) kanssa vedettynä BDSM-teemainen biisi on aika äärimmäisen mainio.
Uudella albumilla se jo vähän väsähtänyt bossailu on muutenkin vaihtunut huomattavasti terävämpään meininkiin. Pistols-klassikko God Save the Queen on valitettavasti heikoin lenkki, mutta esimerkiksi the Psychedelic Fursin Heaven ja Magazinen Parade ovat ihan äärimmäisen täydellisiä. Samoin kuin Simple Mindsin the American.
Ja toki sen vanhankin parissa yhä viihtyy. Vaikka olen nyttemmin tykästynyt kovasti myös Dead Kennedysin originaaliin, on Too Drunk to Fuck edelleen ihan klassikko itsessäänkin.
Ennen uuden albumin kuuntelua ennakko-odotukseni olivat saman helpon kaavan jatkamisessa; että Nouvelle Vague olisi tosiaan jumahtanut vain kaltaisteni kusipääelitistien the Baseballs -vastineeksi. Klassikkojen vetäminen biisistä toiseen samalla mukanäppärällä genrenvaihdoksella kun ei pidemmän päälle ole mitään hirmuisen luovaa. Onneksi 3 osoitti toisin ja on oikeasti aika erinomainen lätty. Vaan jottei originaaleja unohdeta niin kuunnellaan loppuun vielä vaikkapa meikän punklemppari: the Undertonesin Teenage Kicks – joka on NV:n coveroimana muuten vieläpä harmittavan heikko. Alkuperäinen on kuitenkin aika parhautta.
Rupesinpa tänään itsekin värkkäilemään yhtä coveria – joka ei tosin ole punkia tai bossa novaa suuntaan tai toiseen. Saas nähdä.
// Nouvelle Vague MySpacessa
// 3-albumi Spotifyssa
Tuon jälkeen olen vihdoin innostunut enemmän noista alkuperäisistä ja Nouvelle Vague on ruvennut tuntumaan vähän väsähtäneeltä jutulta. Niinpä uusin, kesäkuun lopussa Euroopassa ilmestynyt kolmas studioalbumi 3 jäi viime viikonloppuun asti tietoisesti kuulematta.
Sattumalta vastaan tullut Depeche Mode -cover Master and Servant vieläpä Martin Goren kanssa vedettynä kuitenkin iski välittömästi. Melanie Painin (eh) kanssa vedettynä BDSM-teemainen biisi on aika äärimmäisen mainio.
Uudella albumilla se jo vähän väsähtänyt bossailu on muutenkin vaihtunut huomattavasti terävämpään meininkiin. Pistols-klassikko God Save the Queen on valitettavasti heikoin lenkki, mutta esimerkiksi the Psychedelic Fursin Heaven ja Magazinen Parade ovat ihan äärimmäisen täydellisiä. Samoin kuin Simple Mindsin the American.
Ja toki sen vanhankin parissa yhä viihtyy. Vaikka olen nyttemmin tykästynyt kovasti myös Dead Kennedysin originaaliin, on Too Drunk to Fuck edelleen ihan klassikko itsessäänkin.
Ennen uuden albumin kuuntelua ennakko-odotukseni olivat saman helpon kaavan jatkamisessa; että Nouvelle Vague olisi tosiaan jumahtanut vain kaltaisteni kusipääelitistien the Baseballs -vastineeksi. Klassikkojen vetäminen biisistä toiseen samalla mukanäppärällä genrenvaihdoksella kun ei pidemmän päälle ole mitään hirmuisen luovaa. Onneksi 3 osoitti toisin ja on oikeasti aika erinomainen lätty. Vaan jottei originaaleja unohdeta niin kuunnellaan loppuun vielä vaikkapa meikän punklemppari: the Undertonesin Teenage Kicks – joka on NV:n coveroimana muuten vieläpä harmittavan heikko. Alkuperäinen on kuitenkin aika parhautta.
Rupesinpa tänään itsekin värkkäilemään yhtä coveria – joka ei tosin ole punkia tai bossa novaa suuntaan tai toiseen. Saas nähdä.
// Nouvelle Vague MySpacessa
// 3-albumi Spotifyssa
23. marraskuuta 2009
Sata ja kymmenen
Sadannen postauksen merkeissä ajattelin tehdä jotain vähän erilaista – ja aika suureellista. Olen aiemmin poiminut tarjottimelle pääasiassa tuoreempia julkaisuja, mutta tänään pengon omaa levykokoelmaani pitäen erityisesti silmällä semmoisia artisteja, joita en ole täällä turhan paljoa vielä hehkutellut.
+ semmoisia joihin liittyy jotain tarinaa. Populaarikulttuurin kyllästämänä olen äärimmäisen heikkona kaikkeen tarinallisuuteen, mikä tietyllä tapaa auttaa sen harmaimman arjenkin läpitahkoamisessa. Big picture.
Sadas postaus, kymmenen superkivaa poimintaa, jättiläinen. S'il vous plaît:
Architecture in Helsinki – Wishbone (In Case We Die -cd)
Otin parin vuoden takaisen itsenäistymisriittini ensimmäisiä askeleita jotenkin täydellisen sopivasti Flow-festareilla. Vahvan musiikillisen jälleenheräämisen jälkeisenä aikana tuntuu kummalta, että sinne tulin edes yksin lähteneeksi – mutta iloisempi en voisi siitä olla. Yksi kaikkien aikojen keikkakokemuksistani ja tuolloisen festarin henkilökohtainen kliimaksi oli itselleni silloin vielä tuntemattoman australialaisporukan esiintyminen. Biisejä kuultiin pääasiassa tuolloin uudelta Places Like This -lätyltä, enkä muista soiko Wishbone ollenkaan – mutta sittemmin lyhyt rykäisy on noussut omaksi AiH-suosikikseni.
Lemonator – Would You Die for Me? (At the Presence of Great Beauty -lp)
Koin tänään jopa vähän pelottavan telepatiahetken. Radio Helsingin Valiojoukossa Lasse Kurki poimi ensin levylautaselle the Scruffsin Wanna Meet the Scruffs? -albumin, joka omasta nyylikokoelmastanikin löytyy. Kun seuraavaksi soittoon tuli the Byrdsiä (jota yhden kokoelman verran myöskin omistan), tulin ajatelleeksi että voisin ihan ensimmäistä kertaa ikinä lähettää shoutboxiin biisitoiveen. Tiedättekö the Left Banken? Ei se mitään, en minäkään tiennyt – ennen kuin äskettäin huomasin Jens Lekmanin sämplänneen huimaan Black Cab -biisiinsä yhtä tuon hyvinkin obscureksi jääneen yhtyeen kappaletta. Kun kyseessä ei ole mikään ihan päivänpolttavin artisti tai edes tuskin kenellekään tuttu, ajattelin kokeilla onneani toiveen muodossa. En ehtinyt viestiä kuitenkaan vielä edes näppäilemään, ennen kuin Lasse ennätti jo toiveeni vastaanottamaan. Hassu fiilis.
Koska the Left Bankea ei valitettavan harvinaisuutensa vuoksi hyllystäni löydy, napataan tarjottimelle sitten Lassea itseään. Lemonator, tuo Suomen sympaattisin yhtye on puristanut ilmoille useamman hienon albumikokonaisuuden ja ainoastaan sitä täydellisintä, vuoden 2003 Grandpopia ei valitettavasti itselläni ole. Vinyyliherkku At the Presence of Great Beauty kuitenkin on. Lp:n kansitaide on muuten myös erityisen herkkua (ja gatefold on sydän). Siispä, Would You Die for Me?
Belle and Sebastian – Stars of Track and Field (If You're Feeling Sinister -cd)
Belle and Sebastian on suosikkiyhtyeeni, mutta olen tietoisesti koittanut vältellä siitä paasaamista täälläkin – elävässä elämässä teen sitä uskoakseni vähän liikaa. Lempibiisejäni tai -levyjäni yhtyeeltä on täysin mahdotonta valita – ja useimpiin liittyy jonkinlaisia tarinoita. Marx & Engelsistä muistan aina Tokion metrot, kun taas White Collar Boy muistuttaa laskuhumalaisista kotiinkävelysoolokaraokeista Tampereen keskustan ja Kaukajärven välillä. Eniten vaikuttanein biisi on kuitenkin helppo nimetä: se on se ensimmäinen kuulemani. Tai ainakin tietoisesti kuulemani; olihan yhtyettä aiemmin soinut vaikkapa High Fidelityssä tai Gilmoren Tytöissä. If You're Feeling Sinister -albumin avausraita Stars of Track and Field joka tapauksessa herätti itseni heti ensimmäisillä tahdeillaan. Jos itselläni olisi uskoontulemisesta kokemuksia, voisin rinnastaa ensimmäistä kuunteluhetkeäni siihen; sen verran voimakas tuo tunne oli. Ja on yhä.
the Gentle Waves – Let the Good Times Begin (Swansong for You -cd)
Kun nyt kerran puhutaan B&S:stä, niin puhutaan sitten kunnolla. Yhtyeestä pari albumia sitten lähtenyt Isobel Campbell on sittemmin Mark Laneganin kanssa tekemillään levyillä noussut kovaankin suosioon, eivätkä ne ilmeiset vertaukset Nancy Sinatra & Lee Hazelwood -pariin ole mitenkään turhan kaukaa haettuja. Itselleni ihaninta Isobelia edustaa kuitenkin paitsi B&S:n Jonathan David -videon aikaväli 2:40 - 2:42, myös sooloprojekti the Gentle Waves. Kakkosalbumi Swansong for You alkaa pohjattoman surullisella ja uskomattoman kauniilla Let the Good Times Begin -raidalla. Kovin 60-lukulainen levy on erityisesti tämän raitansa osalta paras tietämäni soundtrack semmoiseen hetkeen kun itkettää.
... mutta eihän pojat itke?
the Cure – Boys Don't Cry (Boys Don't Cry -lp)
Hang the DJ!, tuo usein mainostamani Tampereen lempieventtini ei petä koskaan – joka kerta siellä soi jossain vaiheessa ensin the Curen Boys Don't Cry ja heti perään joku the Smiths -raita. Yhteen soittokertaan liittyy yksi elämäni tarinallisimmista ja erityisen elokuvallisista hetkistä, joka on kuitenkin tavallaan vähän turha kerrottavaksi kun ei siitä muut mitään irti saa. Tarinassa on kuitenkin yksi henkilö, joka lähtee – yksi, joka jää – yksi, jonka kanssa koetaan yllättävä jälleennäkeminen – ja yksi, joka Curen tahtiin tanssiin hakemalla pelastaa tilanteen. Tämä biisi on sille viimeiselle.
Ja niin, Boys Don't Cry on ollut jo tovin puhelimeni soittoäänenä – samoin kuin Nickillä.
Blitzen Trapper – Furr (Furr-cd)
Viimeisen vuoden aikana olen massojen mukana tykästynyt enemmän ja enemmän folkiin. Tai ennemminkin ehkä folkin sävyiseen indieen. Yksi ensimmäisistä kosketuksista tuli aika tarkkaan vuosi sitten Tussikerhossa, jossa levyarvonnan Nti Fortuna onnistui yhyttämään minut ja Blitzen Trapperin. Yhtye ei ollut itselleni entuudestaan tuttu edes nimenä ja kovin hevilogohenkinen kansitaidekin pisti epäilyttämään enemmän kuin vähän. Toisaalta julkaisija oli Sub Pop, joten laatua en rohjennut kyseenalaistaa etukäteenkään. Rosoiseksi indie rock - / country- / folk-jutuksi paljastunut levy on sittemmin soinut kaiuttimissani useampaankin otteeseen. Tykkään. Yhä. Niin.
Ladytron – Ladybird (604-cd)
Samaisesta Tussikerhosta suuntasin seuraavana iltana Tavastialle jo pidempään ihailemani ja odottamani Ladytronin keikalle. Tutustuin yhtyeeseen jo 604-debyytin julkaisuvuonna 2001, vaikka uuden musiikin löytäminen nuorena olikin aina yhtä sattumanvaraista. Silloisena Fazerin musiikkikerhon (tjsp) jäsenenä huomasin uutuuksista yhtyeen, jonka levyn kansi näytti aika kivalta ja joka näkyi olevan kaukaa kateellisena katsomani Koneiston esiintyjäkaartissa. Kun verkkoyhteyttä tai sopivia kuuntelupaikkoja ei käytössä ollut, piti levyä ennakkokuunnella musiikkikerhon puhelinpalvelun avulla. Puoli minuuttia riitti, tilaus lähti ja fanitus alkoi. Seitsemän vuoden jälkeen ensimmäinen näkemäni keikka jäi etäiseksi ja siten jonkinasteiseksi pettymykseksi – mutta levyillä on hyvä lohduttautua.
Lisäksi olen ihastunut epäterveellisellä tavalla myös laulaja Helen Marnieen. Lyhyet, mustat hiukset otsiksella yhdistettynä keulakuvastatukseen jossain indiehenkisessä bändissä tuntuu olevan itselleni yksi krooninen Akilleen kantapää.
Pop Levi – Sugar Assault Me Now (The Return to Form Black Magick Party -lp)
Taas yksi aasinsilta, joka on samalla tapa jolla olen artistin löytänytkin: Pop Levi kun on toiminut Ladytronissa väliaikaisena basistina. Omat, mainiot soololevyt ovat kuitenkin jotain aivan muuta; enemmän täynnä 70-lukua, surisevia kitaroita ja kaoottisia rummutteluja. Oman levyni löysin Tokion ihanimmista käytettyjen levyjen aarreaitoista ja ostin kuulematta – ja pettymättä. Sleeveface-kuva tämän albumin kansitaiteella koristaa Facebook-profiiliani, samoista sessioista kuin tämän blogin Morrissey-otos.
Pepe Deluxé – Three Times a Player (Super Sound -cd)
Jo mainitsemani Stars of Track And Field teki oikeastaan saman, minkä Pepe Deluxén Three Times a Player kuusi vuotta aiemmin – tosin eri genrellä ja eri elämäntilanteella, mutta samalla vaikutuksella. Mullisti maailman. Super Sound -albumi on henkilökohtaisten klassikkojeni kärkikaartia ja syy, jonka takia elektroniseen musiikkiin vuosikymmenen alussa rakastuin. Yhtye opetti tällä ja myöhemmillä albumeillaan, että mitä tahansa voi tehdä – ja niinpä Super Sound onkin äärimmäisen pursuava ja muonipuolinen kokonaisuus. Näin tämänkin porukan vuosien odotuksen jälkeen ensimmäisen kerran livenä viime vuonna, peräti kolmeen otteeseen. Ensimmäisen keikan huuma laantui valitettavasti hitusen myöhemmillä otoksilla – mutta erityisesti ensimmäinen levy on edelleen itselleni yksi kaikkein tärkeimmistä. Esiintymiset alkoivat komeasti Super Soundin Everybody Pass Me By -raidalla, mutta itse levy starttaa Three Times a Playerilla. Voisiko se paremmin alkaakaan?
Aphilas – Lifelong Fiction (Instrumentally Ill -12")
Toinen suomalaisparivaljakko kumartaa varmasti syvään edellisen suuntaan. Molemmat ovat kuitenkin verrattaen lyhyessä ajassa muodostuneet lajityyppinsä klassikoiksi. Aphilasin vapaana julkaistu Instrumentall Ill -ep on edelleen ehkäpä kaunein downtempo-levy ikinä. Merckiltä pari vuotta sitten tilailemani, loppuunmyyty 12" on yksi hyllyni ihanimmista helmistä.
Tarinallisuus näkyy enemmän tai vähemmän kaikissa kymmenikköni poiminnoissa. Omassa suhtautumisessani musiikkiin ei ole enää kyse vain hyvien biisien löytämisestä tai edes elämäntilanteiden sovittamisesta sopivilla soundtrackeilla. Musiikista on tullut jotain muuta. Oma elämä ei vain heijastu popmusiikin kautta, vaan se on saman tarinan rinnakkainen ulottuvuus, se joka tekee monosta stereon.
Teemaan sopien Aphilas lopettaa tämän tarinan ja aloitti kerran yhden toisen.
+ semmoisia joihin liittyy jotain tarinaa. Populaarikulttuurin kyllästämänä olen äärimmäisen heikkona kaikkeen tarinallisuuteen, mikä tietyllä tapaa auttaa sen harmaimman arjenkin läpitahkoamisessa. Big picture.
Sadas postaus, kymmenen superkivaa poimintaa, jättiläinen. S'il vous plaît:
Architecture in Helsinki – Wishbone (In Case We Die -cd)
Otin parin vuoden takaisen itsenäistymisriittini ensimmäisiä askeleita jotenkin täydellisen sopivasti Flow-festareilla. Vahvan musiikillisen jälleenheräämisen jälkeisenä aikana tuntuu kummalta, että sinne tulin edes yksin lähteneeksi – mutta iloisempi en voisi siitä olla. Yksi kaikkien aikojen keikkakokemuksistani ja tuolloisen festarin henkilökohtainen kliimaksi oli itselleni silloin vielä tuntemattoman australialaisporukan esiintyminen. Biisejä kuultiin pääasiassa tuolloin uudelta Places Like This -lätyltä, enkä muista soiko Wishbone ollenkaan – mutta sittemmin lyhyt rykäisy on noussut omaksi AiH-suosikikseni.
Lemonator – Would You Die for Me? (At the Presence of Great Beauty -lp)
Koin tänään jopa vähän pelottavan telepatiahetken. Radio Helsingin Valiojoukossa Lasse Kurki poimi ensin levylautaselle the Scruffsin Wanna Meet the Scruffs? -albumin, joka omasta nyylikokoelmastanikin löytyy. Kun seuraavaksi soittoon tuli the Byrdsiä (jota yhden kokoelman verran myöskin omistan), tulin ajatelleeksi että voisin ihan ensimmäistä kertaa ikinä lähettää shoutboxiin biisitoiveen. Tiedättekö the Left Banken? Ei se mitään, en minäkään tiennyt – ennen kuin äskettäin huomasin Jens Lekmanin sämplänneen huimaan Black Cab -biisiinsä yhtä tuon hyvinkin obscureksi jääneen yhtyeen kappaletta. Kun kyseessä ei ole mikään ihan päivänpolttavin artisti tai edes tuskin kenellekään tuttu, ajattelin kokeilla onneani toiveen muodossa. En ehtinyt viestiä kuitenkaan vielä edes näppäilemään, ennen kuin Lasse ennätti jo toiveeni vastaanottamaan. Hassu fiilis.
Koska the Left Bankea ei valitettavan harvinaisuutensa vuoksi hyllystäni löydy, napataan tarjottimelle sitten Lassea itseään. Lemonator, tuo Suomen sympaattisin yhtye on puristanut ilmoille useamman hienon albumikokonaisuuden ja ainoastaan sitä täydellisintä, vuoden 2003 Grandpopia ei valitettavasti itselläni ole. Vinyyliherkku At the Presence of Great Beauty kuitenkin on. Lp:n kansitaide on muuten myös erityisen herkkua (ja gatefold on sydän). Siispä, Would You Die for Me?
Belle and Sebastian – Stars of Track and Field (If You're Feeling Sinister -cd)
Belle and Sebastian on suosikkiyhtyeeni, mutta olen tietoisesti koittanut vältellä siitä paasaamista täälläkin – elävässä elämässä teen sitä uskoakseni vähän liikaa. Lempibiisejäni tai -levyjäni yhtyeeltä on täysin mahdotonta valita – ja useimpiin liittyy jonkinlaisia tarinoita. Marx & Engelsistä muistan aina Tokion metrot, kun taas White Collar Boy muistuttaa laskuhumalaisista kotiinkävelysoolokaraokeista Tampereen keskustan ja Kaukajärven välillä. Eniten vaikuttanein biisi on kuitenkin helppo nimetä: se on se ensimmäinen kuulemani. Tai ainakin tietoisesti kuulemani; olihan yhtyettä aiemmin soinut vaikkapa High Fidelityssä tai Gilmoren Tytöissä. If You're Feeling Sinister -albumin avausraita Stars of Track and Field joka tapauksessa herätti itseni heti ensimmäisillä tahdeillaan. Jos itselläni olisi uskoontulemisesta kokemuksia, voisin rinnastaa ensimmäistä kuunteluhetkeäni siihen; sen verran voimakas tuo tunne oli. Ja on yhä.
the Gentle Waves – Let the Good Times Begin (Swansong for You -cd)
Kun nyt kerran puhutaan B&S:stä, niin puhutaan sitten kunnolla. Yhtyeestä pari albumia sitten lähtenyt Isobel Campbell on sittemmin Mark Laneganin kanssa tekemillään levyillä noussut kovaankin suosioon, eivätkä ne ilmeiset vertaukset Nancy Sinatra & Lee Hazelwood -pariin ole mitenkään turhan kaukaa haettuja. Itselleni ihaninta Isobelia edustaa kuitenkin paitsi B&S:n Jonathan David -videon aikaväli 2:40 - 2:42, myös sooloprojekti the Gentle Waves. Kakkosalbumi Swansong for You alkaa pohjattoman surullisella ja uskomattoman kauniilla Let the Good Times Begin -raidalla. Kovin 60-lukulainen levy on erityisesti tämän raitansa osalta paras tietämäni soundtrack semmoiseen hetkeen kun itkettää.
... mutta eihän pojat itke?
the Cure – Boys Don't Cry (Boys Don't Cry -lp)
Hang the DJ!, tuo usein mainostamani Tampereen lempieventtini ei petä koskaan – joka kerta siellä soi jossain vaiheessa ensin the Curen Boys Don't Cry ja heti perään joku the Smiths -raita. Yhteen soittokertaan liittyy yksi elämäni tarinallisimmista ja erityisen elokuvallisista hetkistä, joka on kuitenkin tavallaan vähän turha kerrottavaksi kun ei siitä muut mitään irti saa. Tarinassa on kuitenkin yksi henkilö, joka lähtee – yksi, joka jää – yksi, jonka kanssa koetaan yllättävä jälleennäkeminen – ja yksi, joka Curen tahtiin tanssiin hakemalla pelastaa tilanteen. Tämä biisi on sille viimeiselle.
Ja niin, Boys Don't Cry on ollut jo tovin puhelimeni soittoäänenä – samoin kuin Nickillä.
Blitzen Trapper – Furr (Furr-cd)
Viimeisen vuoden aikana olen massojen mukana tykästynyt enemmän ja enemmän folkiin. Tai ennemminkin ehkä folkin sävyiseen indieen. Yksi ensimmäisistä kosketuksista tuli aika tarkkaan vuosi sitten Tussikerhossa, jossa levyarvonnan Nti Fortuna onnistui yhyttämään minut ja Blitzen Trapperin. Yhtye ei ollut itselleni entuudestaan tuttu edes nimenä ja kovin hevilogohenkinen kansitaidekin pisti epäilyttämään enemmän kuin vähän. Toisaalta julkaisija oli Sub Pop, joten laatua en rohjennut kyseenalaistaa etukäteenkään. Rosoiseksi indie rock - / country- / folk-jutuksi paljastunut levy on sittemmin soinut kaiuttimissani useampaankin otteeseen. Tykkään. Yhä. Niin.
Ladytron – Ladybird (604-cd)
Samaisesta Tussikerhosta suuntasin seuraavana iltana Tavastialle jo pidempään ihailemani ja odottamani Ladytronin keikalle. Tutustuin yhtyeeseen jo 604-debyytin julkaisuvuonna 2001, vaikka uuden musiikin löytäminen nuorena olikin aina yhtä sattumanvaraista. Silloisena Fazerin musiikkikerhon (tjsp) jäsenenä huomasin uutuuksista yhtyeen, jonka levyn kansi näytti aika kivalta ja joka näkyi olevan kaukaa kateellisena katsomani Koneiston esiintyjäkaartissa. Kun verkkoyhteyttä tai sopivia kuuntelupaikkoja ei käytössä ollut, piti levyä ennakkokuunnella musiikkikerhon puhelinpalvelun avulla. Puoli minuuttia riitti, tilaus lähti ja fanitus alkoi. Seitsemän vuoden jälkeen ensimmäinen näkemäni keikka jäi etäiseksi ja siten jonkinasteiseksi pettymykseksi – mutta levyillä on hyvä lohduttautua.
Lisäksi olen ihastunut epäterveellisellä tavalla myös laulaja Helen Marnieen. Lyhyet, mustat hiukset otsiksella yhdistettynä keulakuvastatukseen jossain indiehenkisessä bändissä tuntuu olevan itselleni yksi krooninen Akilleen kantapää.
Pop Levi – Sugar Assault Me Now (The Return to Form Black Magick Party -lp)
Taas yksi aasinsilta, joka on samalla tapa jolla olen artistin löytänytkin: Pop Levi kun on toiminut Ladytronissa väliaikaisena basistina. Omat, mainiot soololevyt ovat kuitenkin jotain aivan muuta; enemmän täynnä 70-lukua, surisevia kitaroita ja kaoottisia rummutteluja. Oman levyni löysin Tokion ihanimmista käytettyjen levyjen aarreaitoista ja ostin kuulematta – ja pettymättä. Sleeveface-kuva tämän albumin kansitaiteella koristaa Facebook-profiiliani, samoista sessioista kuin tämän blogin Morrissey-otos.
Pepe Deluxé – Three Times a Player (Super Sound -cd)
Jo mainitsemani Stars of Track And Field teki oikeastaan saman, minkä Pepe Deluxén Three Times a Player kuusi vuotta aiemmin – tosin eri genrellä ja eri elämäntilanteella, mutta samalla vaikutuksella. Mullisti maailman. Super Sound -albumi on henkilökohtaisten klassikkojeni kärkikaartia ja syy, jonka takia elektroniseen musiikkiin vuosikymmenen alussa rakastuin. Yhtye opetti tällä ja myöhemmillä albumeillaan, että mitä tahansa voi tehdä – ja niinpä Super Sound onkin äärimmäisen pursuava ja muonipuolinen kokonaisuus. Näin tämänkin porukan vuosien odotuksen jälkeen ensimmäisen kerran livenä viime vuonna, peräti kolmeen otteeseen. Ensimmäisen keikan huuma laantui valitettavasti hitusen myöhemmillä otoksilla – mutta erityisesti ensimmäinen levy on edelleen itselleni yksi kaikkein tärkeimmistä. Esiintymiset alkoivat komeasti Super Soundin Everybody Pass Me By -raidalla, mutta itse levy starttaa Three Times a Playerilla. Voisiko se paremmin alkaakaan?
Aphilas – Lifelong Fiction (Instrumentally Ill -12")
Toinen suomalaisparivaljakko kumartaa varmasti syvään edellisen suuntaan. Molemmat ovat kuitenkin verrattaen lyhyessä ajassa muodostuneet lajityyppinsä klassikoiksi. Aphilasin vapaana julkaistu Instrumentall Ill -ep on edelleen ehkäpä kaunein downtempo-levy ikinä. Merckiltä pari vuotta sitten tilailemani, loppuunmyyty 12" on yksi hyllyni ihanimmista helmistä.
Tarinallisuus näkyy enemmän tai vähemmän kaikissa kymmenikköni poiminnoissa. Omassa suhtautumisessani musiikkiin ei ole enää kyse vain hyvien biisien löytämisestä tai edes elämäntilanteiden sovittamisesta sopivilla soundtrackeilla. Musiikista on tullut jotain muuta. Oma elämä ei vain heijastu popmusiikin kautta, vaan se on saman tarinan rinnakkainen ulottuvuus, se joka tekee monosta stereon.
Teemaan sopien Aphilas lopettaa tämän tarinan ja aloitti kerran yhden toisen.
22. marraskuuta 2009
Söndag: El Perro Del Mar
Viikon viimeiset lantut tulevat taas Göteborgista. El Perro Del Mar on ollut kuunneltavien muistilistallani vaikka kuinka kauan, eikä asiaan puuttuminen sunnuntai-iltapäivänä olisi voinut olla ajoitukseltaan parempi. Puoliunisessa tilassa, hämärässä huoneessa teekupin kanssa Love Is Not Pop -albumi osuu ja uppoaa.
Sarah Assbringin kolmas studioalbumi julkaistiin länsinaapurissa jo keväällä (/ jenkeissä kuukausi sitten) ja parin biisin silloinen kuuntelu aiheutti orastavaa kolahtelua. Levy pääsee parhaiten oikeuksiinsa lopulta kokonaisuutena kuultuna. Reseptinä toimii yksinkertaisuus; selkeät rakenteet ja melko riisuttu tuotanto vangitsevat äärimmäisen tehokkaasti. Lopputulos on parhaimmillaan aika täydellistä, kuten ensisingle Change of Heartissa tai Lou Reedin Heavenly Arms -coverissa.
Love Is Not Pop -albumin julkaisseeseen Licking Fingers -labeliin (the Concretes, Frida Hyvönen) kannattaa muuten ehdottomasti tutustua esimerkiksi viimevuotisen Thank You for the Music -kokoelman avulla. Tuon perusteella olisi teemaviikko jos toinenkin kovin perusteltu.
El Perro Del Marin aiemmat albumit eivät ole itselleni vielä tuttuja – virhe, joka pitänee korjata pikimmiten. Yksittäisistä biiseistä muistin vain God Knows (You Gotta Give to Get) -kappaleen, joka on yhä ihan ihanuus.
Vuosi 2009 on ollut täynnä aika upeita ruotsalaisnaisia; Jennyä, Karinia, Victoriaa, Annaa, Sarahia ja kumppaneita kuunnellessa on vierähtänyt tovi jos toinenkin. Lisääkin saa tulla.
// El Perro Del Mar MySpacessa
// Love Is Not Pop -albumi Spotifyssa
// Licking Fingers: Thank You for the Music -kokoelma Spotifyssa
Sarah Assbringin kolmas studioalbumi julkaistiin länsinaapurissa jo keväällä (/ jenkeissä kuukausi sitten) ja parin biisin silloinen kuuntelu aiheutti orastavaa kolahtelua. Levy pääsee parhaiten oikeuksiinsa lopulta kokonaisuutena kuultuna. Reseptinä toimii yksinkertaisuus; selkeät rakenteet ja melko riisuttu tuotanto vangitsevat äärimmäisen tehokkaasti. Lopputulos on parhaimmillaan aika täydellistä, kuten ensisingle Change of Heartissa tai Lou Reedin Heavenly Arms -coverissa.
Love Is Not Pop -albumin julkaisseeseen Licking Fingers -labeliin (the Concretes, Frida Hyvönen) kannattaa muuten ehdottomasti tutustua esimerkiksi viimevuotisen Thank You for the Music -kokoelman avulla. Tuon perusteella olisi teemaviikko jos toinenkin kovin perusteltu.
El Perro Del Marin aiemmat albumit eivät ole itselleni vielä tuttuja – virhe, joka pitänee korjata pikimmiten. Yksittäisistä biiseistä muistin vain God Knows (You Gotta Give to Get) -kappaleen, joka on yhä ihan ihanuus.
Vuosi 2009 on ollut täynnä aika upeita ruotsalaisnaisia; Jennyä, Karinia, Victoriaa, Annaa, Sarahia ja kumppaneita kuunnellessa on vierähtänyt tovi jos toinenkin. Lisääkin saa tulla.
// El Perro Del Mar MySpacessa
// Love Is Not Pop -albumi Spotifyssa
// Licking Fingers: Thank You for the Music -kokoelma Spotifyssa
21. marraskuuta 2009
Lördag: the Tallest Man on Earth
Sparksin Ruotsi-viikko täydentyi eilen Valoa-festarin liveillä. Liechtensteinin, Taxi Taxi!:n ja the Tallest Man on Earthin rinnalla kotimaisuutta tarjosivat Liekki, Sheikki Sheikki -dj:t ja National RGB -vj:t. Noh.
Kaksi ensimmäistä aktia jäivät valitettavan laimeiksi. Liechtenstein kuulosti ihan hyvältä, mutta ripaus ylimääräistä garagefiilistä olisi ollut kovasti paikallaan. Apathy -7" tuli kuitenkin napattua mukaan. Kovasti hypetetty Taxi Taxi! ei sekään ollut oikeastaan enempää kuin ihan hyvä – eikä odottamaani Daniel Johnstonin True Love Will Find You in the End -coveria kuultu. Höh.
Näin Liekin livenä pitkästä, pitkästä aikaa ja ensimmäisen kappaleen kohdalla olin vähän hukassa. Oliko tämä oikeasti näin iskelmää? Onneksi ne diggailemani progeilut ja synakikkailut pääsivät keikan edetessä oikeuksiinsa. Niin vain tästä tulee edelleen tykättyä – erityisesti Lilja aiheuttaa yhä hirmuisia kylmiä väreitä. Huh.
Illan parasta antia oli silti the Tallest Man on Earth. Entuudestaan ainoastaan Pistol Dreams oli tuttu kappale ja kuulostikin erinomaiselta – mutta kappale, jonka nimi oli luultavasti King of Spain, oli silti illan kohokohta. tTMoE:n kaltaista musiikkia on ole aiemmin juuri kuunnellut, joten en osaa sitä verrata kuin niihin ilmeisimpiin vastineisiinsa, Bob Dylaniin ja Woody Guthrieen, joiden rinnalla Kristian Matssonin protestilaulupastissit eivät juurikaan kalpene. Ah.
Tänään tarjolla olisi enempi suomalaispainotteinen ilta (Joensuu 1685, I Was a Teenage Satan Worshipper, Kuusumun Profeetta, Viola, Cosmobile ja the Credit vs. Wildbirds & Peacedrums), mutta en nyt tiedä olenko siltikään lähdössä. Rahasta olisi edelleen vähän tiukkaa ja fiiliskin mahdollisesti tiellä- / poissaoleva – ni ehkäpä jään kotiin, levyjen keskelle. Hmh.
// Valoa festival
// the Tallest Man on Earth MySpacessa
Kaksi ensimmäistä aktia jäivät valitettavan laimeiksi. Liechtenstein kuulosti ihan hyvältä, mutta ripaus ylimääräistä garagefiilistä olisi ollut kovasti paikallaan. Apathy -7" tuli kuitenkin napattua mukaan. Kovasti hypetetty Taxi Taxi! ei sekään ollut oikeastaan enempää kuin ihan hyvä – eikä odottamaani Daniel Johnstonin True Love Will Find You in the End -coveria kuultu. Höh.
Näin Liekin livenä pitkästä, pitkästä aikaa ja ensimmäisen kappaleen kohdalla olin vähän hukassa. Oliko tämä oikeasti näin iskelmää? Onneksi ne diggailemani progeilut ja synakikkailut pääsivät keikan edetessä oikeuksiinsa. Niin vain tästä tulee edelleen tykättyä – erityisesti Lilja aiheuttaa yhä hirmuisia kylmiä väreitä. Huh.
Illan parasta antia oli silti the Tallest Man on Earth. Entuudestaan ainoastaan Pistol Dreams oli tuttu kappale ja kuulostikin erinomaiselta – mutta kappale, jonka nimi oli luultavasti King of Spain, oli silti illan kohokohta. tTMoE:n kaltaista musiikkia on ole aiemmin juuri kuunnellut, joten en osaa sitä verrata kuin niihin ilmeisimpiin vastineisiinsa, Bob Dylaniin ja Woody Guthrieen, joiden rinnalla Kristian Matssonin protestilaulupastissit eivät juurikaan kalpene. Ah.
Tänään tarjolla olisi enempi suomalaispainotteinen ilta (Joensuu 1685, I Was a Teenage Satan Worshipper, Kuusumun Profeetta, Viola, Cosmobile ja the Credit vs. Wildbirds & Peacedrums), mutta en nyt tiedä olenko siltikään lähdössä. Rahasta olisi edelleen vähän tiukkaa ja fiiliskin mahdollisesti tiellä- / poissaoleva – ni ehkäpä jään kotiin, levyjen keskelle. Hmh.
// Valoa festival
// the Tallest Man on Earth MySpacessa
20. marraskuuta 2009
Fredag: Taken by Trees
Perjantaiannos menee vähän juosten läpi, jottei kiire Valoa-festivaalille muodostu ihan hirmuiseksi. Mainion the Concretes -yhtyeen entisen keulakuvan, Victoria Bergsmanin sooloprojekti Taken by Trees tuore kakkosalbumi East of Eden on vahvoissa ja ilmeisen autenttisissa maailmanmusiikkisävyissä kyllästetty, leppoisa iltapala. Maistuvimmat osiot ovat Animal Collectiven Panda Bearin tukema Anna ja cover samaisen yhtyeen loistavasta My Girlsistä – tosin nimellä My Boys.
Jos tuo aiempi bändiviritelmä ei ole entuudestaan tuttu, kannattaa the Concretesiin tutustua vaikkapa vähän vanhempien On the Radio ja You Can't Hurry Love -biisien avulla. Ensimmäinen on Victorian viimeisestä keikasta yhtyeen kanssa – jälkimmäinen kuulostaa ehkä ihan pikkuisen Camera Obscuralta?
Ruotsityttöindie, voiko enempää sydän ollakaan?
// Taken by Trees MySpacessa
// East of Eden -albumi Spotifyssa
// the Concretes MySpacessa
Jos tuo aiempi bändiviritelmä ei ole entuudestaan tuttu, kannattaa the Concretesiin tutustua vaikkapa vähän vanhempien On the Radio ja You Can't Hurry Love -biisien avulla. Ensimmäinen on Victorian viimeisestä keikasta yhtyeen kanssa – jälkimmäinen kuulostaa ehkä ihan pikkuisen Camera Obscuralta?
Ruotsityttöindie, voiko enempää sydän ollakaan?
// Taken by Trees MySpacessa
// East of Eden -albumi Spotifyssa
// the Concretes MySpacessa
19. marraskuuta 2009
Torsdag: the Sweet Serenades
Tukholmalainen the Sweet Serenades on itselleni miltei upouusi tuttavuus. Suosittelun pohjalta intouduin kuuntelemaan Balcony Cigarettes -albumin kertaalleen ja tykästyin aika kovasti. Kaksikon sointi on vähän retrorockin (ei siis mitään hyisaatananthebaseballsia) ja uudemman indien yhteytystä, pienillä americanan sävyillä varustettuna. Hyvä, lupaava albumi.
The Sweet Serenadesista tulee jotenkin mieleen myös joskus kauan sitten hirmuisella tuurilla löytämäni ruotsalainen garage- & power pop -helmi the Plan. Pitkän kuuntelutauonkin jälkeen vaikkapa Mon Amour kuulostaa yhä aika mainiolta.
Napataanpa katseluun vielä Let's Leave; s/t-esikoinen on kokonaisuudessaankin ehdottomasti kuuntelun arvoinen. Muita levyjä en olekaan koittanut, edellisen on näköjään tuotannut eilenkin mainitsemani Jari Haapalainen.
Soijakasvislasagnette on uunissa, tänään Lukulaarista löytämäni maailman hauskin vinyyli soi taustalla ja kohta alkaa Muodin Huipulle. Jos Olga ei olisi viime viikolla tipahtanut, voisi ilta olla oikeastaan aika oivakin. Ja huomenna vihdoin viikon teemaan sopivaa liveilyä, jei.
// the Sweet Serenades MySpacessa
// Balcony Cigarettes -albumi Spotifyssa
// the Plan MySpacessa
// the Plan -albumi Spotifyssa
The Sweet Serenadesista tulee jotenkin mieleen myös joskus kauan sitten hirmuisella tuurilla löytämäni ruotsalainen garage- & power pop -helmi the Plan. Pitkän kuuntelutauonkin jälkeen vaikkapa Mon Amour kuulostaa yhä aika mainiolta.
Napataanpa katseluun vielä Let's Leave; s/t-esikoinen on kokonaisuudessaankin ehdottomasti kuuntelun arvoinen. Muita levyjä en olekaan koittanut, edellisen on näköjään tuotannut eilenkin mainitsemani Jari Haapalainen.
Soijakasvislasagnette on uunissa, tänään Lukulaarista löytämäni maailman hauskin vinyyli soi taustalla ja kohta alkaa Muodin Huipulle. Jos Olga ei olisi viime viikolla tipahtanut, voisi ilta olla oikeastaan aika oivakin. Ja huomenna vihdoin viikon teemaan sopivaa liveilyä, jei.
// the Sweet Serenades MySpacessa
// Balcony Cigarettes -albumi Spotifyssa
// the Plan MySpacessa
// the Plan -albumi Spotifyssa
18. marraskuuta 2009
Onsdag: Markus Krunegård
Jos Jens Lekman on maailman ihanin poika, ei Markus Krunegård jää siitä ihan hirveän kauaksi. Tornionjokilaaksolainen on ehtinyt tekemään jo vaikka mitä – paikoin aika vaihtelevalla menestyksellä. Pari kappaletta on kuitenkin tehnyt aika lähtemättömän vaikutuksen; napataan ensiesimerkiksi vaikkapa Jari Haapalaisen tuottaman Laakso-yhtyeen huiman intensiiviseksi paisuva High Drama muutaman vuoden takaa.
Hello Saferiden Annika Norlinin sivuprojekti Säkert!:in parin vuoden takaisen albumin yhteisveto Det Kommer Bara Att Leda Till Nåt Ont ei ole levyn paras biisi (Vi Kommer Att Dö Samtidigt on), mutta toimii silti.
Menneen kesän yhteistyö Kleerupin kanssa ei vaikuta huonolta sekään. Lead Singer Syndrome EP on tosin pätkiä lukuunottamatta vielä kokonaisuudessaan kuulematta.
Lokakuun puolessavälissä ulos paukahti sitten kerralla Markuksen toinen ja kolmas sooloalbumi – Lev Som En Gris Dö Som En Hund ja Prinsen Av Peking. Odotukset olivat kovat, vaikka määrä vähän pelottikin – ja oikeastaan ihan syystä. Yhdeksi levyksi puristettuna kokonaisuus olisi ihan toimiva, mutta näin heikompia biisejä on jäänyt paketteihin turhan reilusti. Levyt maistuvat turhan paljon vähän huonolla tavalla kasarille ja mielikuvituksettomalle perussoittelulle, vaikka molemmat ihan kuunneltavia ovatkin. Kohokohdat ovat silti kohokohtia – ja useampiakin semmoisia onneksi löytyy. Esimerkiksi nyt vaikkapa nimikappale Lev Som En Gris Dö Som En Hund ensin mainitulta levyltä ja Hela Livet Var Ett Disco jälkimmäiseltä.
Mikään ei kuitenkaan ylitä sitä edellisen Markusevangeliet-albumin avausraitaa, jota olen kuunnellut täydellisen pakkomielteisesti pidemmän aikaa – ja soittanut useimpien kyllästymiseen asti. Jag Är En Vampyr on uskomaton kappale, jota en osaa tunteista irroitettuna tai ilman jonkinasteista rikki menemistä enää kuunnellakaan.
Jag är en vampyr, jag suger och spyr. Låt mig komma in, jag vill bli din.
Tasapainotetaan vadelmavenepakolaisuuttani vielä sen verran, että hain tänään postista vähän myöhäiseksi jääneen ja kaikkiaan toisen valmistumislahjani. Harri Koskisen Block on aika ihhh (istuessaan maaotteluhenkeen sopivasti Ikean Lackilla, eh). Tykkään.
// Markus Krunegård MySpacessa
// Lev Som En Gris Dö Som En Hund -albumi Spotifyssa
// Prinsen Av Peking -albumi Spotifyssa
Hello Saferiden Annika Norlinin sivuprojekti Säkert!:in parin vuoden takaisen albumin yhteisveto Det Kommer Bara Att Leda Till Nåt Ont ei ole levyn paras biisi (Vi Kommer Att Dö Samtidigt on), mutta toimii silti.
Menneen kesän yhteistyö Kleerupin kanssa ei vaikuta huonolta sekään. Lead Singer Syndrome EP on tosin pätkiä lukuunottamatta vielä kokonaisuudessaan kuulematta.
Lokakuun puolessavälissä ulos paukahti sitten kerralla Markuksen toinen ja kolmas sooloalbumi – Lev Som En Gris Dö Som En Hund ja Prinsen Av Peking. Odotukset olivat kovat, vaikka määrä vähän pelottikin – ja oikeastaan ihan syystä. Yhdeksi levyksi puristettuna kokonaisuus olisi ihan toimiva, mutta näin heikompia biisejä on jäänyt paketteihin turhan reilusti. Levyt maistuvat turhan paljon vähän huonolla tavalla kasarille ja mielikuvituksettomalle perussoittelulle, vaikka molemmat ihan kuunneltavia ovatkin. Kohokohdat ovat silti kohokohtia – ja useampiakin semmoisia onneksi löytyy. Esimerkiksi nyt vaikkapa nimikappale Lev Som En Gris Dö Som En Hund ensin mainitulta levyltä ja Hela Livet Var Ett Disco jälkimmäiseltä.
Mikään ei kuitenkaan ylitä sitä edellisen Markusevangeliet-albumin avausraitaa, jota olen kuunnellut täydellisen pakkomielteisesti pidemmän aikaa – ja soittanut useimpien kyllästymiseen asti. Jag Är En Vampyr on uskomaton kappale, jota en osaa tunteista irroitettuna tai ilman jonkinasteista rikki menemistä enää kuunnellakaan.
Jag är en vampyr, jag suger och spyr. Låt mig komma in, jag vill bli din.
Tasapainotetaan vadelmavenepakolaisuuttani vielä sen verran, että hain tänään postista vähän myöhäiseksi jääneen ja kaikkiaan toisen valmistumislahjani. Harri Koskisen Block on aika ihhh (istuessaan maaotteluhenkeen sopivasti Ikean Lackilla, eh). Tykkään.
// Markus Krunegård MySpacessa
// Lev Som En Gris Dö Som En Hund -albumi Spotifyssa
// Prinsen Av Peking -albumi Spotifyssa
17. marraskuuta 2009
Tisdag: Fibes, Oh Fibes!
Ylistin Ruotsi-soulin huippuilmentymää jo alkusyksystä harvoille ja valituille, mutta napataan se tähän väliin tännekin. Fibes, Oh Fibes! on huutomerkkinsä arvoinen kuusikko Göteborgista, josta kaikki upeimmat bändit tuntuvat tällä hetkellä tulevan. Kahta aiempaa levyä ja esikois-ep:tä en ole ehtinyt kuulemaan, mutta syksyn 1987-albumi on muutamaa iltaa onnistunut sujuvasti taustoittamaan.
Biisit ovat poikkeuksetta äärimmäisen pehmoja, mutta eivät juurikaan noloudeksi asti – Kim Wilden kanssa vedetty duettokin on jotenkin niin äärimmäisen breakfastclubesque. Jotenkin vain ruotsalaiset pystyvät tähän.
Omaksi suosikkibiisiksi on noussut New York City, jonka jouset ovat paikoin kovasti kuin Anna Puulla. Kiva kappale ja kiva levy muutenkin.
Rasittaa – verkostoituminen on perseestä (ja Arctic Evening vähän laimea). Joo pitäis pitäis kun on yrittäjä, mutta kun ei vaan juurikaan kiinnosta. Mikään? Paitsi 1987.
// Fibes, Oh Fibes! MySpacessa
// 1987-albumi Spotifyssa
Biisit ovat poikkeuksetta äärimmäisen pehmoja, mutta eivät juurikaan noloudeksi asti – Kim Wilden kanssa vedetty duettokin on jotenkin niin äärimmäisen breakfastclubesque. Jotenkin vain ruotsalaiset pystyvät tähän.
Omaksi suosikkibiisiksi on noussut New York City, jonka jouset ovat paikoin kovasti kuin Anna Puulla. Kiva kappale ja kiva levy muutenkin.
Rasittaa – verkostoituminen on perseestä (ja Arctic Evening vähän laimea). Joo pitäis pitäis kun on yrittäjä, mutta kun ei vaan juurikaan kiinnosta. Mikään? Paitsi 1987.
// Fibes, Oh Fibes! MySpacessa
// 1987-albumi Spotifyssa
16. marraskuuta 2009
Måndag: Kent
Jos musiikintäyteiselle blogille on väliaikainen teema kerran väkisin valittu – ja jos se teema sattuu olemaan ruotsalaisuus, on ensimmäinen poiminta sitten aika itsestäänselvyys. No, Abba voisi olla ehkä vielä helpompi, mutta sen kuuntelu kun on yhden toukokuisen illan jälkeen jäänyt niin otetaan se toiseksi ilmeisin: Kent.
Vaikka en minään fanina ole itseäni ikinä pitänytkään, näkyi levyhyllyssäni majailevan jopa neljä levyä Kentiltä (s/t, Isola, Hagnesta Hill ja Vapen & Ammunition). Näistä viimeisin lienee se eniten kuuntelemani, enkä sen jälkeisiin tekemisiin ole juuri herännytkään. Lemppari ikinä on helppo Kärleken Väntar, mutta näin seitsemän vuoden katselutauon jälkeenkään en ole oikein varma, mitä mieltä videosta olen.
Tuoretta Röd-pitkäsoittoa on useammassa yhteydessä hehkuteltu ja koinkin jonkinlaista velvollisuutta vähintäänkin läpikuunteluun. Kokeilu ei ollut ihan turha, vaan Röd osoittautui ihan yhtä hyväksi levyksi kuin aiemmatkin – muttei toisaalta räjäyttänyt tajuntaani mitenkään poikkeuksellisissa määrin. Ensikuunteluilla parhaiten iskee Taxmannen, jonka koneellisuus jää kuitenkin vähän mietityttämään. Synat eivät kuulosta ihan täysin tuoreilta, mutta eivät tarpeeksi retroiltakaan ollakseen täsmälleen omaan makuuni.
Ensisingle Töntarnassa elektronisuus on vähän nyrjähtäneempää ja aiheuttaa oikeastaan enemmänkin tykkäämistä.
Familjenin remiksaus on tutussa suoraviivaisuudessaan silkkaa herkkua. MOP-keikan tietoinen passaaminen viime syksynä harmittaa.
Kuuntelun arvoinen levy tämä Rödkin siis.
Kirjoittelusta huolimatta maanantain eniten kuuntelemani artisti ei kuitenkaan ole Kent, vaan Jens Lekman, tuo maailman ihanin poika. Jos viikko alkaa heti heräämisen jälkeen huimalla tahkoamisella Black Cabia, Belle & Sebastiania ja Officen Youtube-pätkiä – on laatu aika kiistämätöntä, mutta itsetuhoisuustunne vähän turhankin korkealla.
Black Cab taitaa olla suosikkibiisieni viiden kärjessä. Aika täydellinen ja aika täydellinen kuvaus.
Syön Lidlin pakastepizzaa ja vellon itseinhossa. Yh.
// Kent MySpacessa
// Röd-albumi Spotifyssa
Vaikka en minään fanina ole itseäni ikinä pitänytkään, näkyi levyhyllyssäni majailevan jopa neljä levyä Kentiltä (s/t, Isola, Hagnesta Hill ja Vapen & Ammunition). Näistä viimeisin lienee se eniten kuuntelemani, enkä sen jälkeisiin tekemisiin ole juuri herännytkään. Lemppari ikinä on helppo Kärleken Väntar, mutta näin seitsemän vuoden katselutauon jälkeenkään en ole oikein varma, mitä mieltä videosta olen.
Tuoretta Röd-pitkäsoittoa on useammassa yhteydessä hehkuteltu ja koinkin jonkinlaista velvollisuutta vähintäänkin läpikuunteluun. Kokeilu ei ollut ihan turha, vaan Röd osoittautui ihan yhtä hyväksi levyksi kuin aiemmatkin – muttei toisaalta räjäyttänyt tajuntaani mitenkään poikkeuksellisissa määrin. Ensikuunteluilla parhaiten iskee Taxmannen, jonka koneellisuus jää kuitenkin vähän mietityttämään. Synat eivät kuulosta ihan täysin tuoreilta, mutta eivät tarpeeksi retroiltakaan ollakseen täsmälleen omaan makuuni.
Ensisingle Töntarnassa elektronisuus on vähän nyrjähtäneempää ja aiheuttaa oikeastaan enemmänkin tykkäämistä.
Familjenin remiksaus on tutussa suoraviivaisuudessaan silkkaa herkkua. MOP-keikan tietoinen passaaminen viime syksynä harmittaa.
Kuuntelun arvoinen levy tämä Rödkin siis.
Kirjoittelusta huolimatta maanantain eniten kuuntelemani artisti ei kuitenkaan ole Kent, vaan Jens Lekman, tuo maailman ihanin poika. Jos viikko alkaa heti heräämisen jälkeen huimalla tahkoamisella Black Cabia, Belle & Sebastiania ja Officen Youtube-pätkiä – on laatu aika kiistämätöntä, mutta itsetuhoisuustunne vähän turhankin korkealla.
Black Cab taitaa olla suosikkibiisieni viiden kärjessä. Aika täydellinen ja aika täydellinen kuvaus.
Syön Lidlin pakastepizzaa ja vellon itseinhossa. Yh.
// Kent MySpacessa
// Röd-albumi Spotifyssa
15. marraskuuta 2009
Sunnuntailyhärit
Väsyttää. Ihan hyvällä tavalla kuitenkin, eikä kuten yleensä. Olen kuluttanut vapaapäivän tavanomaisesti, pääasiassa kivoja elokuvia katsellen, epäterveellisyyksiä syöden ja musiikkia kuunnellen.
Darren Aronofskyn the Fountainin ja kahden vanhan lempparipiirretyn lisäksi innostuin katselemaan parit palkitut lyhärit. Ensimmäisenä ronskihko suomalainen, Sundancessa arvostettu Kaveri – a Mate, joka ei jätä kovin kylmäksi.
Jälkimmäisen löysin ja katselin jo aiemmin syksyllä, mutta nyt teki mieli vilkuilla se taas uudestaan. Forever's Not So Long leikkii sillä yhdestä ikikiinnostavimmista ajatuksista, jossa maailmaa (tai elokuvan tapauksessa Yhdysvaltain itärannikkoa) on jäljellä vain tietyn aikaa.
Jos puoli yhdeksän uutiset kertoisivat tänään vastaavanlaisesta tilanteesta niin mitä minä tekisin? Mitä sinä tekisit?
Kuninkaankatu ja kepeät ajatukset kuittaavat.
// Kaveri – a Mate
// Forever's Not So Long
Darren Aronofskyn the Fountainin ja kahden vanhan lempparipiirretyn lisäksi innostuin katselemaan parit palkitut lyhärit. Ensimmäisenä ronskihko suomalainen, Sundancessa arvostettu Kaveri – a Mate, joka ei jätä kovin kylmäksi.
Jälkimmäisen löysin ja katselin jo aiemmin syksyllä, mutta nyt teki mieli vilkuilla se taas uudestaan. Forever's Not So Long leikkii sillä yhdestä ikikiinnostavimmista ajatuksista, jossa maailmaa (tai elokuvan tapauksessa Yhdysvaltain itärannikkoa) on jäljellä vain tietyn aikaa.
Jos puoli yhdeksän uutiset kertoisivat tänään vastaavanlaisesta tilanteesta niin mitä minä tekisin? Mitä sinä tekisit?
Kuninkaankatu ja kepeät ajatukset kuittaavat.
// Kaveri – a Mate
// Forever's Not So Long
14. marraskuuta 2009
Lauantai: the Found Sound Orchestra
Eilinen soittelu meni sujuvasti ja vaihdotkin paria lukuunottamatta aika mukavasti – harmi vain, että väkeä oli paikalla ehkä vähemmän kuin kertaakaan aiemmin. Niinpä oma settini ei venynyt hirveän pitkäksi, mutta tämmöiseksi:
Magenta Skycode - People
Cream - I Feel Free
the Velvet Underground - I'm Waiting for the Man
Anssi 8000 & Maria Stereo - My Dodge
the Arcade Fire - Keep the Car Running
Monsters of Folk - Dear God (Sincerely M.O.F.)
Grizzly Bear - Two Weeks
the Magnetic Fields - I Think I Need a New Heart
the Raveonettes - Bang!
the Cure - Just Like Heaven
Editors - Blood
the Strokes - Alone, Together
Phoenix - Fences
Neutral Milk Hotel - In the Aeroplane Over the Sea
jj - Masterplan
Kid Cudi - Up Up & Away
Flight of the Conchords - Foux du Fafa
the Found Sound Orchestra - My Woman (She's So Cute)
the Herbaliser - Gadget Funk
Nouvelle Vague - Love Will Tear Us Apart
Ilmeisesti soitto kelpasi yleisöllekin, kun sen edustajia tuli poikkeuksellisesti puhumaankin – jopa kaksin kappalein. Ensimmäisen laitamyötäisen pojan / miehen luulin tulevan esittämään totaalista suunnanmuutosta, mutta kysymys uudesta Phoenixista saikin aika hyvälle mielelle. Loppuvaiheessa joku samankuntoinen tyttö kysyi vielä tuosta the Found Sound Orchestrasta, josta juuri olikin tarkoituksenani tänään kirjoitella. Niinpä siis.
Käyn tarkistamassa the Avalanchesin forumin lähestulkoon päivittäin siltä varalta, että vihdoin jotain varmaa tietoa siitä kakkosalbumista tulisi. Pari päivää sitten keskusteluista löytyi linkki tietyllä tapaa Avs-henkisen the Found Sound Orchestran sivulle, jossa yhtyeen Memorabilica-paketti on vapaassa jaossa. Vaikka olenkin aika intohimoinen vapaan musiikin puolestapuhuja, jäävät ilmaisjulkaisut itseltäni kuitenkin useimmiten tarkastelematta – tällä kertaa onneksi näin ei käynyt. Memorabilica on ehdottomasti latailun arvoinen, hyvän fiiliksen samplepohjainen nu-jazz / downtempo -julkaisu.
2000 Tomorrows -biisi ei albumilta löydy, mutta on kovin samansävyinen.
Olen vähän huono mainostamaan omia tekeleitäni, mutta koska tuota aiempaa musiikkiprojektiani en ole täällä aiemmin esitellyt, niin menköön nyt tässä ohessa. Eilinen utelija sattui myös omasta muusikkoudestani kysymään, joten linkittely on näin aasinsillan muodossakin perusteltua – vielä kun noissa vanhemmissa biiseissäni on tietyllä tapaa samaa fiilistä kuin juuri the Found Sound Orchestrassakin. Vapaana pari vuotta sitten julkaistu the Slowdownsin Subliminal EP löytyy siis esimerkiksi Last.fm:stä. Uudet kyhäelmäni ovatkin ehkä aika erilaisia, saapa nähdä tuleeko tuohon vanhaan jossain vaiheessa vielä palattua.
// the Found Sound Orchestra MySpacessa
// Memorabilica-albumi vapaasti ladattavissa
// Subliminal EP vapaasti ladattavissa
// Indiaaniklubi #7 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
Magenta Skycode - People
Cream - I Feel Free
the Velvet Underground - I'm Waiting for the Man
Anssi 8000 & Maria Stereo - My Dodge
the Arcade Fire - Keep the Car Running
Monsters of Folk - Dear God (Sincerely M.O.F.)
Grizzly Bear - Two Weeks
the Magnetic Fields - I Think I Need a New Heart
the Raveonettes - Bang!
the Cure - Just Like Heaven
Editors - Blood
the Strokes - Alone, Together
Phoenix - Fences
Neutral Milk Hotel - In the Aeroplane Over the Sea
jj - Masterplan
Kid Cudi - Up Up & Away
Flight of the Conchords - Foux du Fafa
the Found Sound Orchestra - My Woman (She's So Cute)
the Herbaliser - Gadget Funk
Nouvelle Vague - Love Will Tear Us Apart
Ilmeisesti soitto kelpasi yleisöllekin, kun sen edustajia tuli poikkeuksellisesti puhumaankin – jopa kaksin kappalein. Ensimmäisen laitamyötäisen pojan / miehen luulin tulevan esittämään totaalista suunnanmuutosta, mutta kysymys uudesta Phoenixista saikin aika hyvälle mielelle. Loppuvaiheessa joku samankuntoinen tyttö kysyi vielä tuosta the Found Sound Orchestrasta, josta juuri olikin tarkoituksenani tänään kirjoitella. Niinpä siis.
Käyn tarkistamassa the Avalanchesin forumin lähestulkoon päivittäin siltä varalta, että vihdoin jotain varmaa tietoa siitä kakkosalbumista tulisi. Pari päivää sitten keskusteluista löytyi linkki tietyllä tapaa Avs-henkisen the Found Sound Orchestran sivulle, jossa yhtyeen Memorabilica-paketti on vapaassa jaossa. Vaikka olenkin aika intohimoinen vapaan musiikin puolestapuhuja, jäävät ilmaisjulkaisut itseltäni kuitenkin useimmiten tarkastelematta – tällä kertaa onneksi näin ei käynyt. Memorabilica on ehdottomasti latailun arvoinen, hyvän fiiliksen samplepohjainen nu-jazz / downtempo -julkaisu.
2000 Tomorrows -biisi ei albumilta löydy, mutta on kovin samansävyinen.
Olen vähän huono mainostamaan omia tekeleitäni, mutta koska tuota aiempaa musiikkiprojektiani en ole täällä aiemmin esitellyt, niin menköön nyt tässä ohessa. Eilinen utelija sattui myös omasta muusikkoudestani kysymään, joten linkittely on näin aasinsillan muodossakin perusteltua – vielä kun noissa vanhemmissa biiseissäni on tietyllä tapaa samaa fiilistä kuin juuri the Found Sound Orchestrassakin. Vapaana pari vuotta sitten julkaistu the Slowdownsin Subliminal EP löytyy siis esimerkiksi Last.fm:stä. Uudet kyhäelmäni ovatkin ehkä aika erilaisia, saapa nähdä tuleeko tuohon vanhaan jossain vaiheessa vielä palattua.
// the Found Sound Orchestra MySpacessa
// Memorabilica-albumi vapaasti ladattavissa
// Subliminal EP vapaasti ladattavissa
// Indiaaniklubi #7 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
13. marraskuuta 2009
Perjantaiuutuudet
Työviikko on takana, perjantaisiivous ja dj-ilta edessä. Pikainen kattaus uusista kivoista jutuista.
Róisín Murphyn tulevan pitkäsoiton ennakkomaistiainen, Orally Fixated -biisi on kuultavissa ja latailtavissa Guardianin sivuilta parin päivän ajan. Edellinen Overpowered-albumi oli hirmuisessa valtavirtaisuudessaankin aika älyttömän hyvä levy, mutta uusi biisi ennakoi vähän erilaista tyyliä. Suoraviivainen retrodiskoilu kuuluu yhä pohjalla, mutta kokonaisuus on vähän enemmän nykivää purkkapoppia. Useamman kuuntelun jälkeen kuulostaa ihan kivalta – kansikuva on jotenkin öh.
Uusi Grizzly Bear -video näyttää ihan uskomattoman ja mielettömän ja järjettömän hienolta. Suhteestani stop motioniin olen puhunut aiemminkin ja Veckatimest on edelleen yksi vuoden levyistä.
Uusi Hot Chip -raita, Take It In on niiiin ah. Neljäs studioalbumi ilmestyy 6. helmikuuta.
Kehaisin aiemmin Moulinexin versiota Two Door Cinema Clubin I Can Talk -biisistä ja mollasin originaalia, mutta olen sittemmin onnistunut tästäkin ihan tykkäämään. Uusi video.
Loppuun vielä uutta Yeasayeria; Ambling Alp kuulostaa hyvältä ja on ainakin debyyttialbumi All Hour Cymbalsia helpompaa ja tarttuvampaa. Biisin voi ladata ilmaiseksi amblingalp.comista, joten poimin tämänkin biisin illan soittolistalle.
Semmosta.
Róisín Murphyn tulevan pitkäsoiton ennakkomaistiainen, Orally Fixated -biisi on kuultavissa ja latailtavissa Guardianin sivuilta parin päivän ajan. Edellinen Overpowered-albumi oli hirmuisessa valtavirtaisuudessaankin aika älyttömän hyvä levy, mutta uusi biisi ennakoi vähän erilaista tyyliä. Suoraviivainen retrodiskoilu kuuluu yhä pohjalla, mutta kokonaisuus on vähän enemmän nykivää purkkapoppia. Useamman kuuntelun jälkeen kuulostaa ihan kivalta – kansikuva on jotenkin öh.
Uusi Grizzly Bear -video näyttää ihan uskomattoman ja mielettömän ja järjettömän hienolta. Suhteestani stop motioniin olen puhunut aiemminkin ja Veckatimest on edelleen yksi vuoden levyistä.
Uusi Hot Chip -raita, Take It In on niiiin ah. Neljäs studioalbumi ilmestyy 6. helmikuuta.
Kehaisin aiemmin Moulinexin versiota Two Door Cinema Clubin I Can Talk -biisistä ja mollasin originaalia, mutta olen sittemmin onnistunut tästäkin ihan tykkäämään. Uusi video.
Loppuun vielä uutta Yeasayeria; Ambling Alp kuulostaa hyvältä ja on ainakin debyyttialbumi All Hour Cymbalsia helpompaa ja tarttuvampaa. Biisin voi ladata ilmaiseksi amblingalp.comista, joten poimin tämänkin biisin illan soittolistalle.
Semmosta.
12. marraskuuta 2009
Torstai: jj
Huomasin Katosblogissa eilen jutun, joka riemastuttanee joitakin: ruotsalainen jj esiintyy Redrumissa tammikuun 7. päivä. Riemastuttaisi itseänikin, mutta veikkaanpa että tämäkin jää siihen paisuvaan passattavien superlivejeni joukkoon – yhdessä nyt ainakin Airin, Miike Snow'n, Matt & Kimin ja Neon Indianin kanssa. Ei hitto, pakko nyt on ainakin jollekin päästä.
Mutta niin, huomasin etten täällä olekaan jj:stä maininnut vielä halaistua sanaa – eli jospas nyt sitten.
Alkuvuoden jj n° 1 -single ja kesän jj n° 2 -albumi ovat molemmat erinomaisen suositeltavia kuunneltavia. Sincerely Yours -lafka on aiemmin julkaissut ainakin Göteborg-skenen Tough Alliancea ja jakelee Memory Tapesin mainiota tuoretta Seek Magic -debyyttiä. Suunnilleen samoissa maailmoissa edellä mainittujen kanssa liikkuu jj:kin. Vaikka tiettyjä yhteyksiä siihen tämän vuoden kuumimpaan (eh) genreen eli chillwaveen voikin vedellä, eroaa jj muista erityisesti äänipaletillaan ja tuotannollaan. Soundit ovat kirkkaita ja puhtaita ja biisit melodioitaan myöten jotenkin huomattavasti suoraviivaisempia. Biisejä ei ole valeasustettu psykedelialla ja lo-filla, mikä itselläni vaati alkuun yllättävääkin totuttelua. Kuuntelukerrat kuitenkin kannattavat; jj n° 2 on aika mielettömän siisti kokonaisuus.
Masterplan-raita ovat esimerkki tuosta suoruudesta – melodiat kuulostavat häitsevissä määrin jostain Ruotsi-iskelmästä napatuilta. Toista ääripäätä edustaa lyriikoiltaan aika selittelemätön Ecstasy.
Jotain vähän erilaista vielä lopuksi: Sincerely Yoursin toinen mainio artisti, Air France puski äskettäin ulos upean remiksauksen Saint Etiennen Spring-biisistä. Ehdin biisin soittelemaan viime Inkkareissa ja huomenna teen varmasti saman tempun – ja aika monta kertaa vielä tulevaisuudessakin.
// jj n° 1 -single Spotifyssa
// jj n° 2 -albumi Spotifyssa
Mutta niin, huomasin etten täällä olekaan jj:stä maininnut vielä halaistua sanaa – eli jospas nyt sitten.
Alkuvuoden jj n° 1 -single ja kesän jj n° 2 -albumi ovat molemmat erinomaisen suositeltavia kuunneltavia. Sincerely Yours -lafka on aiemmin julkaissut ainakin Göteborg-skenen Tough Alliancea ja jakelee Memory Tapesin mainiota tuoretta Seek Magic -debyyttiä. Suunnilleen samoissa maailmoissa edellä mainittujen kanssa liikkuu jj:kin. Vaikka tiettyjä yhteyksiä siihen tämän vuoden kuumimpaan (eh) genreen eli chillwaveen voikin vedellä, eroaa jj muista erityisesti äänipaletillaan ja tuotannollaan. Soundit ovat kirkkaita ja puhtaita ja biisit melodioitaan myöten jotenkin huomattavasti suoraviivaisempia. Biisejä ei ole valeasustettu psykedelialla ja lo-filla, mikä itselläni vaati alkuun yllättävääkin totuttelua. Kuuntelukerrat kuitenkin kannattavat; jj n° 2 on aika mielettömän siisti kokonaisuus.
Masterplan-raita ovat esimerkki tuosta suoruudesta – melodiat kuulostavat häitsevissä määrin jostain Ruotsi-iskelmästä napatuilta. Toista ääripäätä edustaa lyriikoiltaan aika selittelemätön Ecstasy.
Jotain vähän erilaista vielä lopuksi: Sincerely Yoursin toinen mainio artisti, Air France puski äskettäin ulos upean remiksauksen Saint Etiennen Spring-biisistä. Ehdin biisin soittelemaan viime Inkkareissa ja huomenna teen varmasti saman tempun – ja aika monta kertaa vielä tulevaisuudessakin.
// jj n° 1 -single Spotifyssa
// jj n° 2 -albumi Spotifyssa
11. marraskuuta 2009
Keskiviikko: When I Was 12
Joskus ihan kivakin on tarpeeksi. Silloin kuunnellaan tweetä.
Sen todistaa vaikkapa yhdysvaltalainen When I Was 12, keskenkasvuinen ja kollektiivinomainen yhtye, jonka Dear Eskimo -debyytti on itselläni ollut äänessä viime päivinä aika tiuhaan. Yksittäiseen Explicit Content -rallatteluraitaan oli helppo ihastua jo jossain taannoisessa BIRP-kokoelmassa, mutta myös koko albumi pysyy vähän yllättäenkin suunnilleen samalla tasolla.
When I Was 12:stä on hirmuisen vaikeaa löytää oikein mitään muuta, kun kömpelön Hopelessly Romantic Harmonies -videon biisikään ei tuoreelta omakustannealbumilta löydy. Levy on päässyt kuitenkin jollain ihmeen kaupalla Spotifyhin ja on kovinkin kuuntelun arvoinen – semmoiseen sopivan naiiviin söpöilymielentilaan ainakin. Lempparibiisini voisi toistaiseksi olla vaikkapa aika B&S-sävyinen You Me & Symmetry.
Yhtyeen haastattelu löytyy Arms, Distance -blogista, joka alustaa tweenkin aika osuvasti kaikille tuota ns. genreä tuntemattomille: "Depending on which circles you hang around in, twee is either hailed as “punker-than-punk“, or maligned as “music for bedwetters.” Nevertheless, the most misunderstood pop genre continues to tout cuteness over coolness and has the market cornered on Growing Up Awkward."
Aww.
// When I Was 12 MySpacessa
// Dear Eskimo -albumi Spotifyssa
Sen todistaa vaikkapa yhdysvaltalainen When I Was 12, keskenkasvuinen ja kollektiivinomainen yhtye, jonka Dear Eskimo -debyytti on itselläni ollut äänessä viime päivinä aika tiuhaan. Yksittäiseen Explicit Content -rallatteluraitaan oli helppo ihastua jo jossain taannoisessa BIRP-kokoelmassa, mutta myös koko albumi pysyy vähän yllättäenkin suunnilleen samalla tasolla.
When I Was 12:stä on hirmuisen vaikeaa löytää oikein mitään muuta, kun kömpelön Hopelessly Romantic Harmonies -videon biisikään ei tuoreelta omakustannealbumilta löydy. Levy on päässyt kuitenkin jollain ihmeen kaupalla Spotifyhin ja on kovinkin kuuntelun arvoinen – semmoiseen sopivan naiiviin söpöilymielentilaan ainakin. Lempparibiisini voisi toistaiseksi olla vaikkapa aika B&S-sävyinen You Me & Symmetry.
Yhtyeen haastattelu löytyy Arms, Distance -blogista, joka alustaa tweenkin aika osuvasti kaikille tuota ns. genreä tuntemattomille: "Depending on which circles you hang around in, twee is either hailed as “punker-than-punk“, or maligned as “music for bedwetters.” Nevertheless, the most misunderstood pop genre continues to tout cuteness over coolness and has the market cornered on Growing Up Awkward."
Aww.
// When I Was 12 MySpacessa
// Dear Eskimo -albumi Spotifyssa
10. marraskuuta 2009
Tiistai: Zero 7
Oli aika, jolloin downtempo naapurigenreineen määritti suuren osan kuuntelutottumuksistani. Tätä nykyä Thievery Corporationit, Bonobot sun muut löytävät tiensä korviini harvakseltaan eikä Zero 7:in uutukaisen huomaaminen herättänytkään sitten sen suurempia tunteita. Vois kai tän läpi kuunnella.
Mutta typerä minä; yllätyksekseni Yeah Ghost osoittautuikin jo ensimmäisellä kuuntelukerralla yllättävän mainioksi kokonaisuudeksi. Toisella kerralla olin valmis nostamaan sitä jo vuoden yllättäjien joukkoon ja sitä seuraavilla... No. Laitan sen vain uudestaan soimaan.
Downtempon kanssa albumilla ei sitten olekaan suurimmaksi osaksi oikein mitään tekemistä. Sitä vastoin Yeah Ghost on valtavan kiva, pursuava pop-levy. Aiemmistakin Zero 7 -julkaisuista olen kyllä pitänyt, mutta tämä on vaan ihan erilainen.
Variaatiossa löytyy – paikoin ehkä liiankin kanssa. Jos edellinen Medicine Man -raita toi vahvan Basement Jaxx -fiiliksen, on Ghost sYMBOL puolestaan silkkaa Fever Rayta. Tyylilajijonglööraus ei kuitenkaan onnistu tällä kertaa itseäni ärsyttämään, kumma kyllä.
En yleensä lue ihan hirveästi levyarvosteluja tai ainakaan välitä niistä, mutta Yeah Ghostin jääminen joka paikassa kriitikoiden hampaisiin tuntuu aika yllättävältä – ja hirmuisen ristiriitaiselta omiin kuuntelukokemuksiini verrattuna. Vaikka pahana tapanani onkin perustelematon yli-innostuminen, tuntuu tässä albumissa olevan kaikki kohdillaan. Se vähän ihmetyttääkin; uusien levyjen kohdalla mielipiteeni tuntuvat noudattelevan yleensä melko hyvin näitä parempien musiikkimedioiden näkemyksiä, mutta tällä kertaa olen näköjään tyystin eri mieltä. Niinpä lukija jääkin tyhjän päälle; uskoako Pitchforkin Jess Harvellia ("Yeah Ghost is one of those albums where it sounds like the band happened on a bargain sale for just-past-expiration fads and a few genuinely necrotic oldies." 4.0 / 10), BBC Musicin Chris Jonesia ("But too much here is either unchallenging and stuck in the late 90s, or too jarring to allow the album to flow. Maybe Zero 7’s time has truly passed.") – vai sitten sitä yhtä poikaa, joka sanoo vaan että huh.
Mutta ennen kuin teet päätöksesi, kuuntele vielä ainakin tämä.
Tarinan alkuun viitaten vielä loppuhuomautus; tuoretta materiaalia on tullut myös juuri Bonobolta. The Keeper -single onkin sitten taas juuri semmoinen mitä odotinkin. Ihan kivaa, mutta äh?
// Zero 7 MySpacessa
// Yeah Ghost -albumi Spotifyssa
// Bonobo MySpacessa
Mutta typerä minä; yllätyksekseni Yeah Ghost osoittautuikin jo ensimmäisellä kuuntelukerralla yllättävän mainioksi kokonaisuudeksi. Toisella kerralla olin valmis nostamaan sitä jo vuoden yllättäjien joukkoon ja sitä seuraavilla... No. Laitan sen vain uudestaan soimaan.
Downtempon kanssa albumilla ei sitten olekaan suurimmaksi osaksi oikein mitään tekemistä. Sitä vastoin Yeah Ghost on valtavan kiva, pursuava pop-levy. Aiemmistakin Zero 7 -julkaisuista olen kyllä pitänyt, mutta tämä on vaan ihan erilainen.
Variaatiossa löytyy – paikoin ehkä liiankin kanssa. Jos edellinen Medicine Man -raita toi vahvan Basement Jaxx -fiiliksen, on Ghost sYMBOL puolestaan silkkaa Fever Rayta. Tyylilajijonglööraus ei kuitenkaan onnistu tällä kertaa itseäni ärsyttämään, kumma kyllä.
En yleensä lue ihan hirveästi levyarvosteluja tai ainakaan välitä niistä, mutta Yeah Ghostin jääminen joka paikassa kriitikoiden hampaisiin tuntuu aika yllättävältä – ja hirmuisen ristiriitaiselta omiin kuuntelukokemuksiini verrattuna. Vaikka pahana tapanani onkin perustelematon yli-innostuminen, tuntuu tässä albumissa olevan kaikki kohdillaan. Se vähän ihmetyttääkin; uusien levyjen kohdalla mielipiteeni tuntuvat noudattelevan yleensä melko hyvin näitä parempien musiikkimedioiden näkemyksiä, mutta tällä kertaa olen näköjään tyystin eri mieltä. Niinpä lukija jääkin tyhjän päälle; uskoako Pitchforkin Jess Harvellia ("Yeah Ghost is one of those albums where it sounds like the band happened on a bargain sale for just-past-expiration fads and a few genuinely necrotic oldies." 4.0 / 10), BBC Musicin Chris Jonesia ("But too much here is either unchallenging and stuck in the late 90s, or too jarring to allow the album to flow. Maybe Zero 7’s time has truly passed.") – vai sitten sitä yhtä poikaa, joka sanoo vaan että huh.
Mutta ennen kuin teet päätöksesi, kuuntele vielä ainakin tämä.
Tarinan alkuun viitaten vielä loppuhuomautus; tuoretta materiaalia on tullut myös juuri Bonobolta. The Keeper -single onkin sitten taas juuri semmoinen mitä odotinkin. Ihan kivaa, mutta äh?
// Zero 7 MySpacessa
// Yeah Ghost -albumi Spotifyssa
// Bonobo MySpacessa
9. marraskuuta 2009
Maanantai: Here Comes Your Man
Tänään...
... sain käsiini vihdoin sen jo pidemmän tovin odottamani Magenta Skycoden seiskatuuman. Platassa valiteltiin että ei ole tietoa milloin saavat lähetystä, mutta Swampista löytyi useampikin kappale. Hinta oli kyllä suolaisin mitä olen uudesta seiskasta maksanut, kahdeksan euroa kirpaisi pikkuisen. Rajattu painos tottakai, mutta kumminkin. Kaikki 529 kappaletta on varustettu erilaisilla käsin taiteilluilla kansilla, mutta DIY-hengessä ollaan menty ehkä valitettavasti siitä aidan matalimmalta kohdalta – verrattuna nyt vaikkapa siihen Pintandwefallin rajattuun Maxi Baby -12":n, jonka jokaisen kannet tytöt ovat itse tussanneet ja joka on siten yksi oman hyllyni lemppareista. Mutta niin, We're Going to Climb on tosiaan aika hyvä biisi ja Escaping Outdoors oikeasti ihan mieletön. Molemmat biisit löytyvät MySpacesta, samoin kuin tieto siitä, että seuraavan kerran nähdään sitten joulukuun kolmas päivä (kera Diggareiden, jei).
... innostuin kokkailemaan, mikä on nykyään ihan liian harvinaista. Totesin edellisellä kerralla, ettei soijakastikkeen ja -rouheen yhdistäminen olekaan yllättäen veren kaivamista nenästä, vaan melkeinpä taivaissa siunattu liitto. Ruokailu uusimman Curb Your Enthusiasmin parissa ei ollut hullumpaa sekään, jakso kun oli aivan huippu.
... rakastuin Pixiesiin – tai pikemminkin ehkä yhteen kappaleeseen – ja jouduin häpeämään sitä edelleen niin kovin ohutta popmusiikin tuntemustani. Siis no, tietynlaiseksi pop geekiksi ohutta ainakin. Mutta viittaillaan nyt johonkin muuhun taas sitten sen verran, että jos joskus päädyn karaokeoimaan, on katalogista paras löytyä Here Comes Your Man.
... ostin ensimmäisen joululahjan. Hirveän montaa ei siten puutukaan.
... turhauduin Radio Helsinkiin. En tiedä onko kanava mennyt viime vuosina reippaasti huonompaan suuntaan vai alkaako aika vain kultailla muistojani, mutta nykyään siinä tahtoo ärsyttää vähän kaikki. Mainoksia on koko ajan ja biisit ovat melko lailla samoja päivästä toiseen (tai tunnista, kuten tänään tuli Love Will Tear Us Apartin kohdalla huomattua) – eli se mainostettu soittolistattomuus ei takaa oikeastaan mitään. Sinänsä on hölmöä valittaa, kun suurin osa niistä biiseistä on semmoisia joita täälläkin olen hetkeä aiemmin hehkuttanut ja joista pidän toki edelleen, mutta radiolta kaipaisin kuitenkin myös itselleni uusien biisien kuulemista.
... uhmasin postilakkoa. Vaikkei sitä enää olisikaan.
// Magenta Skycode MySpacessa
... sain käsiini vihdoin sen jo pidemmän tovin odottamani Magenta Skycoden seiskatuuman. Platassa valiteltiin että ei ole tietoa milloin saavat lähetystä, mutta Swampista löytyi useampikin kappale. Hinta oli kyllä suolaisin mitä olen uudesta seiskasta maksanut, kahdeksan euroa kirpaisi pikkuisen. Rajattu painos tottakai, mutta kumminkin. Kaikki 529 kappaletta on varustettu erilaisilla käsin taiteilluilla kansilla, mutta DIY-hengessä ollaan menty ehkä valitettavasti siitä aidan matalimmalta kohdalta – verrattuna nyt vaikkapa siihen Pintandwefallin rajattuun Maxi Baby -12":n, jonka jokaisen kannet tytöt ovat itse tussanneet ja joka on siten yksi oman hyllyni lemppareista. Mutta niin, We're Going to Climb on tosiaan aika hyvä biisi ja Escaping Outdoors oikeasti ihan mieletön. Molemmat biisit löytyvät MySpacesta, samoin kuin tieto siitä, että seuraavan kerran nähdään sitten joulukuun kolmas päivä (kera Diggareiden, jei).
... innostuin kokkailemaan, mikä on nykyään ihan liian harvinaista. Totesin edellisellä kerralla, ettei soijakastikkeen ja -rouheen yhdistäminen olekaan yllättäen veren kaivamista nenästä, vaan melkeinpä taivaissa siunattu liitto. Ruokailu uusimman Curb Your Enthusiasmin parissa ei ollut hullumpaa sekään, jakso kun oli aivan huippu.
... rakastuin Pixiesiin – tai pikemminkin ehkä yhteen kappaleeseen – ja jouduin häpeämään sitä edelleen niin kovin ohutta popmusiikin tuntemustani. Siis no, tietynlaiseksi pop geekiksi ohutta ainakin. Mutta viittaillaan nyt johonkin muuhun taas sitten sen verran, että jos joskus päädyn karaokeoimaan, on katalogista paras löytyä Here Comes Your Man.
... ostin ensimmäisen joululahjan. Hirveän montaa ei siten puutukaan.
... turhauduin Radio Helsinkiin. En tiedä onko kanava mennyt viime vuosina reippaasti huonompaan suuntaan vai alkaako aika vain kultailla muistojani, mutta nykyään siinä tahtoo ärsyttää vähän kaikki. Mainoksia on koko ajan ja biisit ovat melko lailla samoja päivästä toiseen (tai tunnista, kuten tänään tuli Love Will Tear Us Apartin kohdalla huomattua) – eli se mainostettu soittolistattomuus ei takaa oikeastaan mitään. Sinänsä on hölmöä valittaa, kun suurin osa niistä biiseistä on semmoisia joita täälläkin olen hetkeä aiemmin hehkuttanut ja joista pidän toki edelleen, mutta radiolta kaipaisin kuitenkin myös itselleni uusien biisien kuulemista.
... uhmasin postilakkoa. Vaikkei sitä enää olisikaan.
// Magenta Skycode MySpacessa
8. marraskuuta 2009
Sunnuntai: Au Revoir Simone
On pakko tunnustaa: ihastuin Au Revoir Simoneen jo ennen ensimmäisenkään biisin kuulemista. Kun yhtyeen promokuvat ovat tämmöisiä, instrumenttivalikoima koostuu bassosta, rumpukoneista ja synista, nimi on valkattu Tim Burtonin leffasta ja David Lynchkin sanoo suosikikseen, niin what's a boy to do?
Se tykkää.
Kahdeksan biisin esikoinen (albumi vai ep?), Verses of Comfort, Assurance & Salvation on itselläni jäänyt aika pienelle kuuntelulle, vaikka onkin osoittautunut aika mukavaksi paketiksi. Sama kohtalo uhkasi ensimmäistä kuulemaani levyäkin, kakkosalbumi the Bird of Musicia – avausraita the Lucky Onen jälkeen sitä seuranneet kymmenen kappaletta kun eivät tuntuneet enää miltään. Onneksi useamman kuuntelukerran jälkeen kokonaisuus alkoi kuitenkin koukuttaa yhä enemmän ja esiin nousivat esimerkiksi Dark Halls ja Stars. Tämmöistä tekisi itsenikin kovasti mieli tehdä.
Seuraava albumi, Still Night, Still Light ilmestyi kuluvan vuoden keväällä ja oli itselleni isoihin odotuksiin nähden pienoinen pettymys. Ainakin toistaiseksi levyn alkupuoli on osoittautunut aivan mainioksi, mutta jälkimmäinen puolisko on vielä vähän mitäänsanomaton. Toisaalta ne helmet ovat oikeasti helmiä, kuten vaikkapa Knight of Wands ja All Or Nothing. Aiempia hieman tummasävyisempää albumia ei vielä hyllyssäni ole, mutta pian se pitäisi sinne lisäillä. Vinyylijulkaisu on formaatiltaan tuplakymppituuma, eli siistein mahdollinen ikinä!
Albumin ensimmäisen singlen, Shadowsin musiikkivideo on erityisesti leikkaukseltaan aika mieleeni.
Au Revoir Simone ei ole juuri tämän päivän ajankohtaisin artisti, mutta halusin poimia sen esille vielä seuraavan videolöydöksen takia. Stop motion on edelleen hirmuisen sydän ja lisäksi mainiosta fanivideosta tulee jotenkin kovasti mieleen yksi maailman kivoimmista ihmisistä, joka tamperelaistunee tammikuussa. Terkui!
I was the lucky one – reading letters not writing them.
// Au Revoir Simone MySpacessa
// Still Night, Still Light -albumi Spotifyssa
// Bird of Music -albumi Spotifyssa
Niin tosiaan, jonkinlainen isänpäiväviittaus olisi tietysti ollut tässäkin paikallaan, mutta Au Revoir Simonesta on aika vaikeaa vetää aasinsiltoja ainakaan meidän iskään. Hei hyvää kumminkin, kaikille.
Se tykkää.
Kahdeksan biisin esikoinen (albumi vai ep?), Verses of Comfort, Assurance & Salvation on itselläni jäänyt aika pienelle kuuntelulle, vaikka onkin osoittautunut aika mukavaksi paketiksi. Sama kohtalo uhkasi ensimmäistä kuulemaani levyäkin, kakkosalbumi the Bird of Musicia – avausraita the Lucky Onen jälkeen sitä seuranneet kymmenen kappaletta kun eivät tuntuneet enää miltään. Onneksi useamman kuuntelukerran jälkeen kokonaisuus alkoi kuitenkin koukuttaa yhä enemmän ja esiin nousivat esimerkiksi Dark Halls ja Stars. Tämmöistä tekisi itsenikin kovasti mieli tehdä.
Seuraava albumi, Still Night, Still Light ilmestyi kuluvan vuoden keväällä ja oli itselleni isoihin odotuksiin nähden pienoinen pettymys. Ainakin toistaiseksi levyn alkupuoli on osoittautunut aivan mainioksi, mutta jälkimmäinen puolisko on vielä vähän mitäänsanomaton. Toisaalta ne helmet ovat oikeasti helmiä, kuten vaikkapa Knight of Wands ja All Or Nothing. Aiempia hieman tummasävyisempää albumia ei vielä hyllyssäni ole, mutta pian se pitäisi sinne lisäillä. Vinyylijulkaisu on formaatiltaan tuplakymppituuma, eli siistein mahdollinen ikinä!
Albumin ensimmäisen singlen, Shadowsin musiikkivideo on erityisesti leikkaukseltaan aika mieleeni.
Au Revoir Simone ei ole juuri tämän päivän ajankohtaisin artisti, mutta halusin poimia sen esille vielä seuraavan videolöydöksen takia. Stop motion on edelleen hirmuisen sydän ja lisäksi mainiosta fanivideosta tulee jotenkin kovasti mieleen yksi maailman kivoimmista ihmisistä, joka tamperelaistunee tammikuussa. Terkui!
I was the lucky one – reading letters not writing them.
// Au Revoir Simone MySpacessa
// Still Night, Still Light -albumi Spotifyssa
// Bird of Music -albumi Spotifyssa
Niin tosiaan, jonkinlainen isänpäiväviittaus olisi tietysti ollut tässäkin paikallaan, mutta Au Revoir Simonesta on aika vaikeaa vetää aasinsiltoja ainakaan meidän iskään. Hei hyvää kumminkin, kaikille.
7. marraskuuta 2009
Lauantai: Fanfarlo
Bongasin eilen Audio Muffinin – oikeastaan harmittavan hyvän jenkkiblogin aika lailla omankaltaisellani musiikkimaulla varustettuna. Ainakin yksi lupaava löydös tuli tuolta jo tehtyä: taas semmoinen sopivan folk-sävytteinen britti-indiejuttu nimeltä Fanfarlo. Viime vuoden puolella omakustanteena julkaistu Reservoir on nyt ekoissa kuunteluissa ja vaikuttaa lupaavalta. Toistaiseksi suurin suosikkini albumilta on Ghosts.
Eilisilta kului taas Valossa läppärin takana. Lavalla oli jälleen Pseudojazz, joka saikin paikan aika kivasti täyteen – harmi vain että tuota kohdeyleisöä ei biisitarjontani saanut juurikaan keikan jälkeen pysymään. Tuo noissa Valon jutuissa vähän kaiveleekin; kiva siellä on aina soitella, mutta ne bändit kun eivät omiin soittovalikoimiimme niin istu, alkaa paikka aina väkisinkin tyhjetä. Tunnen muutenkin edelleen pientä ahdistusta siitä, että soittolistoistani on ikinä tykännyt ehkä kaksi ihmistä ja toivonkin sen johtuvan osakseen sitten epäonnisesta lokaatiosta. Missä ovat ne kaikki indietytöt ja -pojat kun niitä tarvitaan?
No, nämä soittelin tällä kertaa – ehkä vähän enemmän muutamien vuosien takaista lempparirytmimusiikkia kuin yleensä. Spotifyn soittolistasta uupuu harmittavan usea raita – tässä kumminkin, Fanfarlolla varustettuna.
Pepe Deluxé - the Beat Experience
RJD2 - Someone's Second Kiss
Skalpel - 1958
Mr. Scruff - Spandex Man
Sporto Kantes - Whistle
the Herbaliser - Song for Mary
the Avalanches - Since I Left You
Giant Robot - Dancehall Dominator
Saint Etienne - Spring (Air France Remix)
Dan Black - Symphonies
Memory Tapes - Bicycle
Passion Pit - Cuddle Fuddle
Nicole Willis & the Soul Investigators - Keep Reachin' Up
Washed Out - Feel It All Around
Atlas Sound - Walkabout
the Sound of Arrows - Danger!
Annie - Songs Remind Me of You
the Drums - I Felt Stupid
Mumm-Ra - She's Got You High
the Crash - What If I Meet You
Phoenix - Lasso
Jack Peñate - Tonight's Today
the Pains of Being Pure at Heart - Higher Than the Stars
Julian Casablancas - 11th Dimension
Fanfarlo - Ghosts
Suede - Animal Lover
the Strokes - Is This It
Sea Wolf - Wicked Blood
Camera Obscura - Tears for Affairs
Belle and Sebastian - If She Wants Me
the Smiths - There Is a Light That Never Goes Out
Olisi kiva värkkäillä näistä jotain miksauksia yleiseen jakoonkin, mutta kun mitään sopivaa www-mixtape -palvelua ei ymmärrettävistä syistä ole olemassa eivätkä torrentitkaan nyt niin hotsita, niin olkoon sitten tässä. Voisihan näitä toki kaseteillekin nauhoitella. Saas nähdä.
// Fanfarlo MySpacessa
// Reservoir -albumi Spotifyssa
// Indiaaniklubi #6 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
Eilisilta kului taas Valossa läppärin takana. Lavalla oli jälleen Pseudojazz, joka saikin paikan aika kivasti täyteen – harmi vain että tuota kohdeyleisöä ei biisitarjontani saanut juurikaan keikan jälkeen pysymään. Tuo noissa Valon jutuissa vähän kaiveleekin; kiva siellä on aina soitella, mutta ne bändit kun eivät omiin soittovalikoimiimme niin istu, alkaa paikka aina väkisinkin tyhjetä. Tunnen muutenkin edelleen pientä ahdistusta siitä, että soittolistoistani on ikinä tykännyt ehkä kaksi ihmistä ja toivonkin sen johtuvan osakseen sitten epäonnisesta lokaatiosta. Missä ovat ne kaikki indietytöt ja -pojat kun niitä tarvitaan?
No, nämä soittelin tällä kertaa – ehkä vähän enemmän muutamien vuosien takaista lempparirytmimusiikkia kuin yleensä. Spotifyn soittolistasta uupuu harmittavan usea raita – tässä kumminkin, Fanfarlolla varustettuna.
Pepe Deluxé - the Beat Experience
RJD2 - Someone's Second Kiss
Skalpel - 1958
Mr. Scruff - Spandex Man
Sporto Kantes - Whistle
the Herbaliser - Song for Mary
the Avalanches - Since I Left You
Giant Robot - Dancehall Dominator
Saint Etienne - Spring (Air France Remix)
Dan Black - Symphonies
Memory Tapes - Bicycle
Passion Pit - Cuddle Fuddle
Nicole Willis & the Soul Investigators - Keep Reachin' Up
Washed Out - Feel It All Around
Atlas Sound - Walkabout
the Sound of Arrows - Danger!
Annie - Songs Remind Me of You
the Drums - I Felt Stupid
Mumm-Ra - She's Got You High
the Crash - What If I Meet You
Phoenix - Lasso
Jack Peñate - Tonight's Today
the Pains of Being Pure at Heart - Higher Than the Stars
Julian Casablancas - 11th Dimension
Fanfarlo - Ghosts
Suede - Animal Lover
the Strokes - Is This It
Sea Wolf - Wicked Blood
Camera Obscura - Tears for Affairs
Belle and Sebastian - If She Wants Me
the Smiths - There Is a Light That Never Goes Out
Olisi kiva värkkäillä näistä jotain miksauksia yleiseen jakoonkin, mutta kun mitään sopivaa www-mixtape -palvelua ei ymmärrettävistä syistä ole olemassa eivätkä torrentitkaan nyt niin hotsita, niin olkoon sitten tässä. Voisihan näitä toki kaseteillekin nauhoitella. Saas nähdä.
// Fanfarlo MySpacessa
// Reservoir -albumi Spotifyssa
// Indiaaniklubi #6 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)