Pullopostia

Pidän eniten ihmisistä, jotka uskaltavat tehdä hölmöjä juttuja. Ei tyhmiä, vaan hölmöjä. Semmoisia pieniä asioita, jotka hymyilyttävät aina kun tulevat mieleen. Semmoisia, joiden avulla ymmärretään, että itsensä vakavasti ottaminen on maailman turhin asia. Vakavissaan kyllä, vakavasti ei.

Semmoisia ihmisiä on kuitenkin aika harvassa. Moni ei uskalla ja toiset yrittävät liikaakin. Kaikkia pienet asiat eivät kiinnosta, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää. Tiedän, elitisti puhuu. Myös ihmisten suhteen saa kuitenkin olla elitisti.

Tunnen kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä hölmöjäkin asioita ja joiden kanssa ajan viettäminen on siksi niin kivaa, kun pienistä ja näennäisen turhista asioista on helppo innostua yhdessä. Siskoni on yksi heistä.

Kesällä kävimme pyöräretkellä Pispalassa ja löysimme siisteimmän uimapaikan kallioiden suojasta. Kun rannasta löytyi korkillinen lasipullo, oli heti selvää, mitä pitäisi tehdä.

Lähettää pullopostia.

Kirjeen kirjoittaminen vei aikaa useamman tunnin. Vaikkemme kielellisesti aivan taidottomia olekaan, oli hirmuisen hankalaa miettiä, mitä lappusella haluttaisiin sanoa.

Lopputulos oli surrealistinen rakkauskirje, jossa sydämen purkamisen jälkeen todetaan fiktiivisen päähenkilön odottavan samoin fiktiivistä tunteiden kohdettaan tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan, tänäkin vuonna.

Viestin sävyissä yhdistyi An Affair to Rememberin kohtalonistiromantiikka ja vanhojen Suomi-leffojen ihana ylinäyttely. Ah!





Tänä iltana kello kymmeneltä nähdään, löysikö kukaan viestiä ja ottiko onkeensa. Jännittää. Päässä soi tietenkin the Police.



Pullopostin lähettämisestä on aikaa pari kuukautta ja se nostattaa edelleen joka kerta mieleen osuessaan hymyn huulille. Siitä hölmöissä asioissa on kyse.

Siitä elämässä on kyse.

Keskiviikkolääke

Lätyt, Cure ja Smiths on yhtä kuin ihan hyvä päivä. Olo on muutenkin kohentunut edelleen – kodin seurasta on ollut iloa ja levottomat IM-keskustelut ovat värittäneet iltoja. Viikonlopullekin on jo ainakin vähän ohjelmaa.

Silti jokin yhä vaivaa.

Ehkä se, mistä kappaleet kertovat.

Ehkä ensi kerralle en pinnistele.





Ehkä.

Ehkä olen elänyt teoreetisella tasolla jo liian kauan.

Siistiysviikonloppu

Oijoi, olipahan jännin viikonloppu ikinä.

Urakoin läpi kahdet soittelut, jotka menivät molemmat ihan erinomaisesti. Sen ihka ensimmäisen kerran ohella yhdet parhaista ikinä, ah.

Perjantain Indiaaniklubilla oli väkeä ihan kivasti. Sami Anttilan laulaja-lauluntekijä-live meni vähän ohi, mutta Suomi-spesiaalimme levytarjonta kolahti hurjasti ainakin itselle. 60- ja 70-lukujen käännösiskelmästä en tahdo saada itse tarpeekseni ja samoja olisi kiva päästä soittelemaan pian uudestaankin. Pieniä teemaklubiajatuksia onkin jo virinnyt. Ensi kerralla Inkkareita on luvassa vasta marraskuun 13. päivä, jolloin luvassa on... kyllä, ruotsalaista musiikkia. Siis ihh!

Tässä vielä itseni ja Kultaintopiin yhteinen perjantain soittolista.

Pirkko Mannola - Maailman paras levy
Monica Aspelund ja Four Cats - Katso, kenguru loikkaa
Jouko ja Kosti - Muisto vain jää
Fredi - Rakkauden sinfonia
Seikkailija - Danny
Vicky Rosti - Näinkö meille aina täällä käy
Kai Hyttinen - Naiset
Markku Aro - Rakkautta vain
Vicky Rosti - Kun Chicago kuoli
Pepe & the Paradise - Aamu
Carola ja Lasse Mårtenson - Mä lähden stadiin
Tapani Kansa - Eloise
Eini - Yes sir, alkaa polttaa
Arto Sotavalta - Päivät kuin unta
Rauli Badding Somerjoki - Valot
Jig-saw - Ujo poika
Kai Hyttinen - Nosta lippu salkoon
Pepe Willberg - Rasvis mä oon
Lemonator - California
Giant Robot - Dancehall Dominator
Magenta Skycode - Go Outside Again
Tigerbombs - That's My Score
Regina - Tapaa minut aamulla
Cats on Fire - Tears in Your Cup
Pintandwefall - Jail
Pepe Deluxé - Supersound
Uusi Fantasia - Lattialla taas
Risto - Pupu Tupuna
Karkkiautomaatti - Susan
Viola - Sad Eyed Disco Dancers
Wojciech - Ilotulta
Burning Hearts - Various Lives

Tanssijatkot Dorkassa ja lautapelijatkot Kuninkaankadulla. Oli kivaa. Lauantaipäiväinen sydämen keventäminen teki hyvää myös. Futureshorts jäi lopulta väliin, kun kiire pukkasi päälle – oli kuulemma kylmää.

Lauantai-ilta toi tullessaan sitten Hang the DJ!:n, jossa olen viime vuodet ramppaillut ja tamppaillut kuuntelijan roolissa. Niinpä omaa soitteludebyyttiä sai vähän jännittää – mutta ihan turhaan, ah. Soitto kulki ihan mainiosti ja eventti ylipäänsä oli näin eri roolissa tarkasteltunakin yksi parhaista! Klubi oli loppuunmyytynä ja hyvällä jonolla varustettu jo puolenyön aikaan ja tanssilattia täynnä puoli kahdestatoista loppuun asti. Oih! Kun yleisö söi vielä suoraan soittajakolmikkomme käsistä, oli fiilis kyllä mitä mainioin.



Meitsi! Kuvakiitos Sakari Karipurolle.

Itse soitin ainakin seuraavat biisit. Aika perus, mutta hyvis.

Magenta Skycode - People
Atlas Sound - Walkabout
Tennis - Marathon
Apples in Stereo - Dance Floor
Passion Pit - Dreams
M83 - Graveyard Girl
Wild Nothing - Chinatown
Best Coast - Boyfriend
Calvin Harris - Ready for the Weekend
Matt & Kim - Daylight
the Smiths - There Is a Light That Never Goes Out
VEGA - No Reasons
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
Annie - Heartbeat
French Films - Golden Sea
Tigerbombs - 1000 Sparks
Two Door Cinema Club - Undercover Martyn
Lo-Fi-Fnk - Want U
Mark Ronson f. Amy Winehouse - Valerie
Róisín Murphy - Overpowered
Caribou - Odessa
Vampire Weekend - A-Punk
Beastie Boys - Sabotage
Cornershop - Brimful of Asha (Norman Cook Remix)
Ladyhawke - My Delirium
the Drums - Forever and Ever Amen
Cee-Lo Green - Fuck You
the Strokes - Last Nite

Pyyntöjen sateleminen oli kivaa sekin, kun ei sitä ole aiemmin tullut juuri koettua. Toiveet tosin vaihtelivat aika huolella. Kanye Westiä (joo emmää), dubstepiä (ei ny ehkä täällä), Jukka Poikaa (no ei), Franz Ferdinandia (joo ehkä), Ladyhawkea (tietty), Mark Ronsonia (käyks Valerie?), Smithsiä (no ku soitettiin jo kaks, mutta kyllä sitä vielä tulee), Radio Deptiä (no ku soitettiin jo kaks, tulisit vähän aikasemmin hei) Tigerbombsin 1000 Sparks (ihh!), "hyvää dancea" (öh no VEGAa), Spandau Balletia (häh) ja – herranjumala – Animal Collectivea! AnCo jäi lopulta soittelematta, kun ei se nyt oikein mihinkään sopinut. Harmittaa. Pahoittelut. Mutta arvostukset yllättävästä pyynnöstä.

Mutta huikein ilta kyllä melkeinpä ikinä. Tanssittaminen oli kivaa ja läppärin takana heiluminenkin lähes yhtä hikistä hommaa kuin lattialla olo. Yksi mie luen sun blogia tuli kuultua myös, mikä on aina yhtä kivaa.

Sunnuntai sujahti peräkonttikirppiksen, pitkän kävelyn ja kokkailun merkeissä vähän liian nopeasti. Illalla stalkkailin sosiaalisessa mediassa diskoilijoita, etenkin yhtä ehkä-lukijaa. Suljetut profiilit tekevät kuitenkin elämästä paikoin turhan vaikeaa.

Ei ole helppoa, ei. Kivaa onneksi, aina joskus.

Päässä soi:



// Indiaaniklubi #16 (Suomi-spesiaali) / Oh Man + Kultaintopii -soittolista Spotifyssa
// Hang the DJ! 250910 / Oh Man -soittolista Spotifyssa

Keskiviikon Oivallus

Kolmas terapiakerta tuotti Oivalluksen.

Useampi taho on ehtinyt kommentoimaan minulle parin viikon aikana sitä, että ihminen ei pysty rakastamaan toista, ellei ensin rakasta itseään. Vaikka en lausetta pystykään allekirjoittamaan, on se mietityttänyt minua aika paljon.

Koska minä en ole koskaan rakastanut itseäni.

Lause kuulostaa kauhean jyrkältä, mutta öh – niin se vain on. Rupesin äskettäin miettimään, mitä itsensä rakastaminen oikein tarkoittaa, ja kun koitin kelata muistoissani sellaiseen aikaan, että olisin sillä tavalla tuntenut... Se hetki ei vain tullut vastaan.

En ole ollut koskaan tyytyväinen itseeni. En osaa hyväksyä omia vikojani ja olen huono löytämään itsestäni hyviä puolia. Olen pitänyt yltiöpäistä itsekriittisyyttäni vain huvittavana luonteenpiirteenäni, mutta huomannut nyt, että se on oikeasti aika rampauttavaa.

Mutta niin, se Oivallus.

Kirjassa, josta en pahemmin välitä, sanotaan jotain sensuuntaista kuin "kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan". Kun tänään käänsin sen muotoon "kohtele itseäsi niin kuin kohtelet muita", tuntui moni asia loksahtavan paikoilleen. Kolahti. Yllättynyt olo tulvi vartalossa aina varpaita myöten.

En minä sättisi ystäviäni samalla tavalla kuin itseäni, jos en osaa tehdä jotain tai jaksa, pysty, kykene. Haluan antaa muille kehuja ja kannustusta onnistumisissa, mutta omalla kohdalla se aina unohtuu.

Kotiläksynä etsin itsestäni positiivisia puolia. Aloitan kolmella.

1. Olen helppo innostumaan. Se on mielestäni paras luonteenpiirteeni, ja vaikka se tuntuukin olevan nykyään puolitoistavuotisen kaamosviltin peitossa, on se yhä siellä. Enkä malta odottaa, että tapaan sen jälleen.

2. Olen oikeasti hyvä kirjoittamaan. Rakastan sanoja ja lauseita (niissä tunne on kai sentään oikeutettu, eh) ja saan hyvästä tekstistä ihan älyttömän tyydytyksen. Osaan ilmaista itseäni.

3. Jos kymmenen vuoden takainen minä näkisi nykyisen minäni nyt, olisi se oikeasti aika innoissaan. Masennus tai ei, elämässäni on aika monta siistiä juttua, jotka tuottavat minulle iloa. Luova suunnittelija, yrittäjä, bloggaaja, dj, muusikko – ja kaikilla sektoreilla tulvii vieläpä kehuja. Ilman perspektiiviä näitä on vain hankala nähdä, ja omasta päästä on niin vaikea irtautua, että perspektiivi jää kokematta.

Ehkä se tästä siis.

Vanha tuttu toimii motivaatiobiisinäkin.

Tiistai: Egyptian Hip Hop

Heippa vaan kaikille.

Kokonaisiin albumeihin syventyminen tuntuu edelleen vähän liian vaativalta. Illat menevät tätä nykyä suurimmaksi osaksi vain ruokarealityja katsellessa, eikä uusia juttujakaan jaksa penkoa ihan niin paljon kuin yleensä.

Väliaikaista kaikki on vaan, toivottavasti.

Jotain pientä kuitenkin. Egyptian Hip Hop tuli mainittua joskus alkuvuodesta ja Moshi Moshi -rakkautta kylvän edelleen jokaiseen vakoon, joten yhdistelmä on automaattisesti featuroinnin arvoinen.

Some Reptiles Developed Wings -ep julkaistiin eilen, 12" ensi viikolla. Neljä raitaa, joista Rad Pitt -kakkonen on aiemmin havaittu ihan loistavaksi.



Manchesterista kotoisin olevan yhtyeen materiaali on mukavan rytmikästä indieräntäntänttää – ei yhtä huikean koukuttavaa kuin vaikka Two Door Cinema Clubilla, mutta vastaavasti ehkä vähän hienovaraisempaa. Ja niin niissä ruokarealityissäkin sanottiin että hienovaraisuus voi olla hyvä asia. Heikkoa kolmosraitaa lukuunottamatta paketti on ihan ok – Moshiksi ehkä hiukan alavireinen.



Keväällä Hit Clubin toimesta julkaistu Wild Human Child miellyttää ihan.



Livenä olis ihan kiva nähdä. Esim tää bändi.

{ In short: Rad Pitt is one incredible song, but otherwise Egyptian Hip Hop doesn't entirely convince. But what does, these days? }

// Egyptian Hip Hop MySpacessa
// Some Reptiles Developed Wings -ep Spotifyssa

Maanantai: Burning Hearts

Lauantai-ilta oli pitkästä aikaa hurjan kiva. Samaa fiilistä tavoitellaan myös ensi viikonloppuna, silloin vieläpä kahteen otteeseen levylautasten takana. Suunnaksi kannattaa ottaa siis perjantaina Kahvila Valo, jossa Indiaaniklubi vedetään läpi Suomi-teemalla – luvassa on huipuimpia kotimaisia biisejä kronologisessa järjestyksessä 60-luvulta tähän hetkeen. Tuosta toivuttuaan kannattaa aloitella lauantaita Pispalassa Future Shortsin polkupyörä-drive-in-näytöksessä (oikeasti, kirjoitetaanko se noin?) ja jatkaa loppuillaksi Klubille, jossa koitan parhaani mukaan hirttää dj:n ja tanssittaa porukkaa Tiskijukan ja Samin avustuksella.

Molemmista soitteluista olen kyllä aika valtavan innoissani. Tulkaa käymään ja kysymään biisejä – referenssiksi voin laittaa vielä edelliskerran Inkkari-listauksen, kun se täältä vielä uupuu.

Wild Beasts - Hooting & Howling
Feldberg - Dreamin'
Burning Hearts - Night Animal
Jens Lekman - Sipping on the Sweet Nectar
Herman's Hermits - Just a Little Bit Better
Caribou - Sun
Pepe Deluxé - Everybody Pass Me By
Beck - Devil's Haircut
the Crash - Pony Ride
Ra Ra Riot - Dying Is Fine
Tanlines - Three Trees
Delorean - Grow
Lake Heartbeat - Mystery
CEO - Come With Me
Mumm-Ra - She's Got You High
Mies & Elämä - Turussa
the Divine Comedy - At the Indie Disco
Au Revoir Simone - Another Likely Story (Aeroplane Remix)
Ariel Pink's Haunted Graffiti - Round And Round
the Undertones - Teenage Kicks
David Bowie - Let's Dance
Lo-Fi-Fnk - What's on Your Mind?
Broken Bells - the High Road
Metric - Help I'm Alive (the Twelves Remix)
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
the Drums - Book of Stories
French Films - Golden Sea
Summer Camp - Round the Moon
the Magnetic Fields - I Think I Need a New Heart
the La's - There She Goes

Soittolistalta voisi poimia erityisesti Burning Heartsin. Kovasti odottamani yhtye tuli nähtyä nyt ekaa kertaa MOPissa, ja vaikka festarit vielä ainakin jonkun aikaa muistuvatkin mieleen lähinnä siitä omasta särkymisestä, oli keikka hyvä ja lyhyestä kestostaan huolimatta oikein lupaava. Night Animal -seiskatuuma tuli myös ostettua, ja herkkuahan tämä on.



Yhtyeen lempeyteen on helppo upota. Jos Au Revoir Simonen raikas tyttösynapop on kolahdellut, kannattaa koittaa tätäkin – ja toki toisinpäin. Viimevuotisen, vähän ohi menneen Aboa Sleeping -pitkäsoiton avausraita I Lost My Colour Vision on ehkä vieläkin huimempi.



Emoyhtye Le Futur Pompiste on hyvä kaivaa naftaliinista esiin myös. Ehkäpä ihastuttavinta indietä, mitä Suomessa on tehty.



Isäyhtye Cats on Firen ohessa, tietty.



Voihan palavat sydämet. Ei ole helppoa – varsinkaan meillä, jotka olemme jumiutuneet emotionaalisesti vuoteen '99.

{ In short: Upcoming weekend is filled with nice things – plus me djing, twice. Burning Hearts will definitely be on both playlists. }

// Burning Hearts MySpacessa
// Indiaaniklubi #15 / Oh Man -soittolista Spotifyssa

Kuninkaankadun Ted Evelyn Mosby

Tarina jatkuu.

Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.

High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.

"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."

Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.

Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.

"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"

Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.

"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"

The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.

"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"

Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.

Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.

Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?

Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.

Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.

Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.

Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.

Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.



"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"

Perjantaityhjyys

Tänään haluaisin olla Helsingissä.

Taas.

Kaivelemaan jäävä juttu on tällä kertaa Korjaamon Bras & Undies -klubi, jossa on tehnyt mieli päästä pyörähtämään jo aiemminkin. Tänä iltana lavalla on kolme tuoretta ja oikein kovaa kotimaista yhtyettä.

French Filmsiä olen hehkutellut jo pariin kertaankin, mutta muutaman viikon takainen MOP-etkokeikka jäi jonkun vuorossa olleen tunnekuohun takia raportoimatta. Syytä olisi ollut, sillä yhtye vakuutti livenä ihan älyttömän paljon. Monta toimivaa biisiä ja muutenkin hyvää meininkiä – tykkäilin kovasti.

Big Wave Ridersia on ainakin Tomi ehtinyt jo hehkuttelemaan, ja itsellekin ovat biisit kolisseet oikein mukavasti. Älyttömän ajanmukaista soundia. Tyypit lähettelivät taannoin mp3:n blogiin jaettavaksi, joten tässäpä tulee Big Sound. EP-julkaisua pukkaa ulos kuulemma piakkoin, odottelen innolla – ja sama koskee muuten myös edellistä bändiä.



Upouusin tuttavuus on puolestaan the Wha's, jonka indierock on mukavasti vanhaan punkrockiin kallellaan. Ainakin yhden biisin perusteella siis. Lisämateriaalia kuulisi mieluusti tältäkin.

No mutta. Taidan jäädä tänään kuitenkin vain kotiin köyhäilemään. Huomenna tullee eksyttyä kuitenkin onneksi Dorikseen, jossa voisi muistaa elävänsä taas lyhyen tauon jälkeen. Sitä odotellessa voisi kuunnella vaikka tämän hetken isointa ja jumittavinta obsessioraitaa, Newcastlelaisen Waskerley Wayn Cat Alertia.



Huoh.

Onpa taas vähän tyhjä olo. Viikonloput ovat vaikeita. Pitäisi olla siellä Helsingissä.

{ In short: Helsinki would have one, two and three good reasons to visit, as Bras & Undies -club features as many fresh domestic bands. Also I'm a bit obsessed / possessed by that Waskerley Way's track there. }

// French Films MySpacessa
// Big Wave Riders MySpacessa
// the Wha's MySpacessa
// Waskerley Way MySpacessa

Torstai: The New Improved Hypocrisy

Sadassa faktassani totesinkin, että politiikka, erityisesti puolueisiin sidottuna, on menettänyt silmissäni ihan kaiken kiinnostuksen. Viimeisen vuoden aikana erityisesti sisäpolitiikka on tehnyt minusta päätäntävallan suhteen hirveän paljon kyynisemmän. Vaikka miellänkin itseni kallistuvan edelleen vasemmalle puolelle, tuntuu sekin olevan nykyään merkityksetön asia. Politiikasta puuttuu idealismi ja se tunne, että tässä hoidetaan yhteisiä asioita ja uskalletaan ottaa vastuuta. Yksilökeskeisyys ei ole mitään uutta, mutta itse olen viime aikoina turtunut eniten puoluekeskeisyyteen. Vuorotellen muutama on vallassa, muutama räksyttää, kansa voi pahoin, koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.

Jotenkin uskon, että omassa sukupolvessani aika moni tuntee samalla tavalla. Ehkä parlamentarismi on etääntynyt meistä jo liian kauas.

Samoista asioista puhuu – tai laulaa – myös the Radio Dept. ihka uudessa kappaleessaan, joka on julkaistu parahiksi Ruotsin valtiopäivävaalien alle. Tasaisesti rullaava kappale maalaa vaikuttavan kuvan, ja etenkin viimeinen värssy "We don't mind democracy / we have our ways around it / this new improved hypocrisy / will help us to impound it / an old school education / will show this generation" istuu yhtä lailla Suomeenkin. Ja saa aika surulliseksi.



The Radio Deptistä on tänä vuonna vihdoin tullut yksi suurimmista suosikeistani. Vaikka vuosilistauksiin on aikaa vielä muutama kuukausi, tuntuu Clinging to a Scheme tarttuvan tällä hetkellä tiukimmin vuoden lempialbumini titteliin. Yhtyeessä on ehkä enemmän taikaa kuin juuri nyt kenessäkään muussa, eikä kantaaottavuus tunnu tässä ollenkaan päälleliimatulta.

Pikemminkin välttämättömältä.

The New Improved Hypocrisyn voit ladata ilmaiseksi Labradorin sivuilta.

{ In short: The brand new track by the Radio Dept. calls for a revolution and sounds just great. This one's on repeat. }

// the Radio Dept. MySpacessa

Keskiviikko: Ghost Animal

En ole viime kuukausina jaksanut keskittyä ihan hirveästi kokonaisiin levyihin tai diskografiallisiin artisteihin, mutta olen vastaavasti selaillut läpi valtavat kasat pieniä yhtyeitä, joilta löytyy MySpacesta biisi tai kaksi. Yhdistäviä tekijöitä löytyy paljon – kiinnostavimmista jutuista suurin osa tuntuu pitkästä aikaa tulevan taas Yhdysvalloista. Soundeissa on shoegazea, chilliä, unisuutta, lo-fia ja surfia – ja niin äänellisessä kuin kuvallisessakin ilmaisussa liikutaan sillä indien selvästi artsummalla laidalla. Ehkä välillä jo turhan geneerisesti, mutta kummasti samat jutut purevat minuun bändi toisensa jälkeen.

Laatu vaihtelee arvattavan paljon. Muutamia yhden biisin suosikkeja löytyy sieltä täältä, mutta suurin osa lankeaa aika vahvasti itsetarkoituksellisen puolelle. Kun omassa maailmankuvassani palvotaan vain yhtä jumalkuvaa – popkoukkua – herpaantuu otteeni aika nopeasti surisevimpiin introihin ja vääntämällä väännettyihin täytebiiseihin.

Yllättävän tiuhaan uusia suosikkeja kuitenkin löytyy. Taannoin tutustuin ensimmäistä kertaa Ghost Animaliin, jossa alkuparagrafin määreet kiteytyvät ihan osuvasti – chilliä ja unisuutta lukuunottamatta. Biiseissä yhdistyy hiipivä koukuttavuus ainakin näennäisen fuck it -ajatusmaailmalliseen tuotantoon.



Some Other Time rokkaa. Noiset menevät omaan makuuni jo ehkä vähän yli, mutta tietyssä mielentilassa ihan toimivinta kuultavaa.



In Shrouds puolestaan kuulostaa ainakin vihkiytymättömiin korviini vähän vanhalta Misfitsiltä.



Biisejä, joita rakastaa yhtenä ja ei jaksa toisena päivänä – analogioita saa luonnollisesti repiä vapaasti. Tämän hetken mielentilaan nämä sopivat kuitenkin ihan oivasti.

{ In short: Ghost Animal holds most of the elements I've been recently looking for. Noisy, surfy, shoegazy songs with pretty decent hooks – definitely worth a listen on a day like this. }

// Ghost Animal MySpacessa

Tiistai: When I Come Home ja Sleepless

Iltapäivän musertuneesta olosta ja toivottavasti ainoasta sairaslomapäivästä voisi yrittää kirjoittaa pidempäänkin, mutta ehkä säästän ne huomisen terapiaan. Sitä vastoin voisin muistuttaa – ainakin itselleni – kirjoittavani musiikkiblogia ja poimia pitkästä aikaa esiin hyvää uutta musiikkia. Uusvanhoilta suosikeilta, vieläpä.

The Drumsin alkukesän s/t on ollut arvattavan tiheässä kuuntelussa, mutta kun Spotify-versiossa ei When I Come Home -bonusraitaa ole mukana, tuli se kuultua tänään ihan ensimmäistä kertaa. Parempi myöhään. Kivan huoleton biisi, vaikuteakselilla taas ripauksen verran enemmän siellä the Beach Boysin puolella – ja ladattavissa vapaasti RCRD LBL:istä.



Ruotsi-rakkaudellekin on tilaa. Suosikkilafka Moshi Moshi julkaisee 'Sparks-lemppari Lo-Fi-Fnk:in uuden Sleepless-biisin syyskuun 20. päivä. Saksofoniriffi on melkein taannoisten Euroviisujen tasoa ja meno muutenkin sopivan hölmö. Vähän hakee, mutta useamman kuuntelun jälkeen mieli on ainakin biisin keston ajan hyvä.



Jälkimmäisen voisi lisäillä ehkä muistilistalle ensi viikon Hang the DJ!:tä varten. Jotain molemmilta yhtyeiltä on joka tapauksessa pakko soitella.

{ In short: New songs from favourite bands undo the tuesday blues. Love the Drums, love Lo-Fi-Fnk – as always. }

// The Drums MySpacessa
// Lo-Fi-Fnk MySpacessa

Sunnuntaipysähdys

Ensimmäinen viikko on takana ja olen hengissä.

Mielialat heittelevät päivästä toiseen. Perjantaina jaksoin puhua ja syödäkin, eilen podin ehkä repivintä ikävää ikinä. Tänään tuuletin päätä muutaman tunnin ajan museossa. Viikonloput tuntuvat taas mahdottomilta – kun etäsuhteessa eläessä ne olivat sitä aina jotain mitä odottaa, tuntuvat ne nykyisessä tyhjyydessään liian pelottavilta. Haluaisin löytää seuraavalle jotain.

Kyhjötän suurimman osan ajasta lepakossa ja sängyssä ja katson tuntikaupalla Gilmoren tyttöjä. Ruoka ei maistu millekään ja nukkumiset jäävät aina lyhyiksi, kun aamuyön unien vakioaiheet eivät nyt varsinaisesti herätä katseluhaluja.

Muistan koko ajan pieniä, merkityksettömiä juttuja, jotka saavat pois tolaltaan. Isotkin asiat pyörivät päässä, mutta niistä on helpompi päästä yli.

Aloitin perjantaina terapian ja huomenna lääkkeet. Masennus tuntuu ehkä voitettavalta, mutta aiempaakin tarpeettomalta.

Korvissani on viikon ajan soinut taukoamatta kolme kappaletta. En tiedä onko niissä merkityksiä. En jaksa lukea sanoja.

Yritän olla sitomatta mitään tähän hetkeen, tähän tilanteeseen. Tähän päähän.

the National - So Far Around the Bend



the Radio Dept. - You Stopped Making Sense



Loney, Dear - Ignorant Boy, Beautiful Girl

Ero

Erosin eilen.

Tai en eronnut, vaan minusta erottiin. Jätettiin. Revittiin auki, lyötiin rikki ja sytytettiin palamaan.

Ensimmäiseksi kerraksi se tuntui pahemmalta kuin osasin edes arvata.

Kuulin perusteluja, joista osa oli kipeän tosia ja osa hirveitä kliseitä. Niitä, joita sanotaan silloin kun muuta ei osata. Itse yritin sanoa mahdollisimman ikävästi, kun en ollut kunnolla niin vielä puolen vuoden aikana tehnyt. En kuitenkaan osannut muodostaa mitään järkevää ja hoin vain uudelleen uudelleen että mene pois. Mene pois.

Löin nyrkkiä seinään ja päätä keittiön kaappeihin. Kävin eilen kävelyllä Pyynikillä, jossa mietin tuntuisiko portaitten alas vieriminen oikeastaan ihan hyvältä. Jos kokeilisi edes pienen pätkän. Hetkellinen fyysinen kipu olisi niin paljon helpompi kestää kuin taas jatkuvalta tuntuva henkisesti rikki oleminen.

Syy kaikkeen on kuitenkin tämä puolitoista vuotta jatkunut masennus, josta kävin tänään vihdoin puhumassa ensimmäistä kertaa. Vaikka ajatus siitä, että apua jossain muodossa voi saadakin, tuntuu lohdulliselta, on kauheaa tietää että masennus pilasi sen kaikkein potentiaalisimman pitkän parisuhteen, joka minulla on koskaan ollut. Olin loppuun asti ihan varma, että kaikki kääntyisi parempaan, jos molemmat vain yrittäisivät. Kun ajattelen nyt, että uskoin viime hetkiin asti yhteisen tulevaisuuden ja jaetun elämän olevan ihan mahdollinen, tunnen itseni tyhmäksi ja säälittäväksi.

Haluaisin aikakoneen enemmän kuin koskaan. En kuitenkaan tiedä, mihin matkani käyttäisin. Ehkä kuukauden taakse, että voisin jättää ne viimeiset ratkaisevat virheet tekemättä. Ehkä keväälle, että voisin yrittää parantua ajoissa. Ehkä uudenvuodenyöhön, että voisin jättää vastaamatta tekstiviestiin. Ehkä viime vuoden keväälle, että voisin puhua asioista suoraan. Ehkä viisitoista vuotta taaksepäin, että voisin elää yhden kesän stressaantumalla ainoastaan näennäisestä tylsyydestä. Ehkä kuusikymmentä vuotta eteenpäin, että näkisin oliko missään lopulta mitään järkeä.

Koska tapasin kauneimman tietämäni ja itselleni sopivimman ihmisen juuri blogini kautta, ja muutenkin olen tutustunut myös oikeassa elämässä moniin lukijoihin, joille en halua ihan jokaista asiaani ja käännettäni kertoa, tuntuu kirjoittamisen jatkaminen mahdottomalta. Pahoittelut siitä, että tämä ei ole enää musiikkiblogi, mutta ainakaan omalla kohdallani kuuntelemaani musiikkia ei ole mahdollista pitää erillään omasta elämästäni – ja toisinpäin. Ehkä taas sitten, jos asiat tuntuvat paremmalta.

En olisi eilen halunnut sanoa hyvästi, enkä haluaisi tehdä sitä tänäänkään. Eikä olisi edes pakko, mutta se tuntuu vain niin paljon helpommalta.

No one's gonna love you more than I do. Tai ainakin could've.

Hei Tampere

Jumittamisenkin uhalla hämmästelen vuodenaikojen vaihdetta vielä kolmannenkin kerran. Vähän eri syystä kuitenkin, ehkäpä.

Olin tänään työreissulla Helsingissä. Takaisinpaluumatkalla jäin kyydistä muutamaa kilometriä ennen keskustaa kävelläkseni kotiin – kauniin ilman ansiosta ja kokopäiväisen istumisen vastapainoksi.

Raikas alkusyksyn ilma täytti keuhkot ja kävely kohensi taas särkeviä nivelsiteitä, mutta vaikuttunein kaikista oli katse. Ratinanrannan kohdalla koko auringonlaskussa ja pilvettömässä taivaassa kylpevä maisema oli kauniimpi kuin koskaan, ja Hipstamaticin turruttamat silmät tuntuivat puhdistuvan jokaisella silmällisellä. Juuri nämä loppukesän illat ovat paitsi nykyisen luovan minäni kulmakivi, myös varmin tapa ihastua uudelleen. Vaikka kaupunkiin.

Hei Tampere, hei. Hyvähän sinä olet.

En ole kuuden asuinvuoteni aikana oikein missään vaiheessa tuntunut juurtuvan Tampereelle. Muutamia ihmisiä ja paikkoja lukuunottamatta kaikki on tuntunut olevan korkeintaan ihan kivaa, siinä missä Helsinki on ollut se etäinen ja taianomainen paikka. Vaikka tämän kesän jälkeen pääkaupunginkin voisi snobbaillen todeta olevan vain, no, suomalainen versio Berliinistä, vetää se edelleen yhä enemmän puoleensa. Kuinka kauan aion vielä pistää vastaan?

Ennen tämän illan kävelyretkeä ei armonaikaa olisi ehkä ollut turhan kauaa. Tiukan paikan tullessa Tampere yrittää vielä ainakin kerran näyttää parastaan.

Siinä me olemme samanlaisia.