Vapunaaton vuoksi kirjoittelut jäävät vähemmälle, mutta vastaavasti innostuin kasailemaan fiiliksiin sopivan soittolistan, joka elelee ehkä sopivasti vielä parin päivän ja illan aikana. Vähän uutta, vähän vanhaa ja paljon lainattua, olkaa hyvä!
--
Day 09 - A song that you can dance to
Passion Pit - the Reeling (Calvin Harris remix)
Siihen nähden, että olen osin fysiikastani ja osin luonteestani johtuen oletettavasti maailman kömpelöimmän näköinen tanssahtelija, en tiedä juuri mitään kivempaa kuin indiediskoissa hyppelyn. Sitä herkkua on luvassa taas huomenna, kun Jyväskylässä järkätään NS.-klubia.
Ei sillä, että uskaltaisin mennä biisejä pyytämään – mutta jos kävisi niin surrealistisesti, että ilmoille kajahtaisi vaikkapa vuoden takainen Passion Pitin the Reeling Calvin Harrisin remiksaamana, eivät minua pitelisi lattialta villit hevosetkaan.
--
// Vappu, Valpuri -soittolista Spotifyssa
30. huhtikuuta 2010
29. huhtikuuta 2010
Chillwavetorstai: Memoryhouse
Torstai on chillwavepäivä! Ainakin niin kauan kun genre on vielä hip.
Naputtelin jo kappalekaupalla useammasta kiinnostavasta pikkubändistä, mutta lopulta jumituinkin kuuntelemaan viimeiseksi aikomaani Memoryhousea. Eikä ihmekään; kanadalaiskaksikon unipop-pehmoiluun on kamalan helppo upota ja ihastua.
Tyyppien esikois-ep the Years on paitsi aika erinomaisen suositeltavaa kuunneltavaa, myös riemastuttavasti ilmaisjaossa Arcade Sound -labelin kautta. Suora linkki .zippiin siis tässä, olkaa hyvät.
Vaan jottei sikaa säkissä – sitä ilmaistakaan – niin tässä vähän esimakua. Ts. kolme biisiä neljästä.
Rrrakastan bändejä, jotka osaavat käyttää YouTubea.
Eilen liipattiin pitkästä aikaa Grizzly Bearia, niin eipä jätetä bändiä pois tänäänkään. Memoryhousen repertuaarista kun löytyy aika ihastuttava hissuttelucover mainiosta Foreground-raidasta. Tykkäilyä!
--
Day 08 - A song that you know all the words to
Travis - Driftwood
Olen kertonut kai ennenkin, mutta en ole ollut lyriikoiden perään ihan hirveän kauaa. Kun pari vuotta sitten marinoin itseäni Stuart Murdochilla, Steven Patrick Morrisseylla ja James Mercerillä, alkoi tilanne muuttumaan. Sanoitusten oivaltaminen on ilahduttanut tähän päivään asti – siinä missä omien tekstien kirjoituskynnys on vastaavasti kasvanut. Ymmärtäähän sen.
Travisin the Man Who on ensimmäinen ostamani oikea poplevy ja tietyllä tapaa edelleen hyllyn kulmakivi. Levyn ostin alunperin radiossa ihastuttaneen Why Does It Always Rain On Me? -biisin takia, mutta myöhemmin tuo raita on muodostunut kuunteluissa enemmän pakollisen reliikin asemaan. Huikeampia lauluja albumilta kun löytyy ainakin kourallinen. As You Are on vakioraita angstailuun, Turn ja the Last Laugh of the Laughter yhtyeen ihanimpia esityksiä – ja tietysti avausraita Writing to Reach You, jonka juuri tajusin olevan lähitulevaisuudessa oman postauksen arvoinen.
Levyn kaunein kappale on kuitenkin Driftwood, jonka tahtiin olen hykerrellyt ensikuuntelusta asti. Perässä laulamiseen ei äänialani kuitenkaan riitä, harmi kyllä.
Harmi on myös se, että muutamasta huiman hienosta levystään huolimatta Travis on imagoltaan vähän vaikea tapaus. Vähän liian iso ja vähän liian pieni, vähän liian kotikutoinen ja vähän liian kaupallinen – eikä ikinä oikein siisti. Yksi lempibändeistäni joka tapauksessa.
Ja siis Driftwood, ah.
--
// Memoryhouse MySpacessa
// the Years -ep vapaassa jaossa Arcade Soundissa
Naputtelin jo kappalekaupalla useammasta kiinnostavasta pikkubändistä, mutta lopulta jumituinkin kuuntelemaan viimeiseksi aikomaani Memoryhousea. Eikä ihmekään; kanadalaiskaksikon unipop-pehmoiluun on kamalan helppo upota ja ihastua.
Tyyppien esikois-ep the Years on paitsi aika erinomaisen suositeltavaa kuunneltavaa, myös riemastuttavasti ilmaisjaossa Arcade Sound -labelin kautta. Suora linkki .zippiin siis tässä, olkaa hyvät.
Vaan jottei sikaa säkissä – sitä ilmaistakaan – niin tässä vähän esimakua. Ts. kolme biisiä neljästä.
Rrrakastan bändejä, jotka osaavat käyttää YouTubea.
Eilen liipattiin pitkästä aikaa Grizzly Bearia, niin eipä jätetä bändiä pois tänäänkään. Memoryhousen repertuaarista kun löytyy aika ihastuttava hissuttelucover mainiosta Foreground-raidasta. Tykkäilyä!
--
Day 08 - A song that you know all the words to
Travis - Driftwood
Olen kertonut kai ennenkin, mutta en ole ollut lyriikoiden perään ihan hirveän kauaa. Kun pari vuotta sitten marinoin itseäni Stuart Murdochilla, Steven Patrick Morrisseylla ja James Mercerillä, alkoi tilanne muuttumaan. Sanoitusten oivaltaminen on ilahduttanut tähän päivään asti – siinä missä omien tekstien kirjoituskynnys on vastaavasti kasvanut. Ymmärtäähän sen.
Travisin the Man Who on ensimmäinen ostamani oikea poplevy ja tietyllä tapaa edelleen hyllyn kulmakivi. Levyn ostin alunperin radiossa ihastuttaneen Why Does It Always Rain On Me? -biisin takia, mutta myöhemmin tuo raita on muodostunut kuunteluissa enemmän pakollisen reliikin asemaan. Huikeampia lauluja albumilta kun löytyy ainakin kourallinen. As You Are on vakioraita angstailuun, Turn ja the Last Laugh of the Laughter yhtyeen ihanimpia esityksiä – ja tietysti avausraita Writing to Reach You, jonka juuri tajusin olevan lähitulevaisuudessa oman postauksen arvoinen.
Levyn kaunein kappale on kuitenkin Driftwood, jonka tahtiin olen hykerrellyt ensikuuntelusta asti. Perässä laulamiseen ei äänialani kuitenkaan riitä, harmi kyllä.
Harmi on myös se, että muutamasta huiman hienosta levystään huolimatta Travis on imagoltaan vähän vaikea tapaus. Vähän liian iso ja vähän liian pieni, vähän liian kotikutoinen ja vähän liian kaupallinen – eikä ikinä oikein siisti. Yksi lempibändeistäni joka tapauksessa.
Ja siis Driftwood, ah.
--
// Memoryhouse MySpacessa
// the Years -ep vapaassa jaossa Arcade Soundissa
28. huhtikuuta 2010
Keskiviikko: Dr. Dog
Olen useaan otteeseen ehtinyt nimittää Communityn vuoden parhaaksi uudeksi sitcomiksi. Kevättä kohden tilanne ei ole muuttunut, sillä jakso toisensa jälkeen naurattaa tiuhaan ja uusinnat maistuvat edelleen. Kuinka käy komedianarkkarin kun kaikki jäävät kesätauolle?
Parasta Communityssa on ollut Troyn (Donald "ei sukua Dannylle" Glover) ja Abedin (Danny Pudi) yhteenpeluu. Jokin aika sitten satuin törmäämään Donaldin blogiin, joka on osoittautunut aika mainioksi paitsi visuaalisilta poiminnoiltaan, myös erityisesti musiikkivalkkauksiltaan. Javelinia, the Morning Bendersiä, MGMT:tä, Neon Indiania, the Bird and the Beetä... Onko Donald Amerikan Jyri vai toisinpäin?
Viimeisin tuttavuus blogista on ollut vastikään jo kuudennen albuminsa julkaissut philadelphialainen Dr. Dog. Blogipoiminta koski muutaman vuoden takaista My Old Ways -biisiä, mutta pakotti tutustumaan muuhunkin materiaaliin.
ANTI-labelin pari viikkoa sitten julkaisema Shame, Shame -albumi ei kuulosta huonolta sekään. Ihan My Old Waysin tasolle eivät biisit yllä, mutta leppoisa tasapainottelu indien ja country-vaikutteiden välillä pitää otteessaan.
Eniten kolahtavat avausraidat Stranger ja Shadow People. Ei nyt ihan the Shinsiä, mutta sinnepäin kuitenkin.
Mukava levy, joka on helppo heittää soittimeen jatkossakin. Tokavikan raidan Jackie Wants a Black Eye miellyttää laajahkolla sovituksellaan. Pitäisipäs tutustua ehkä aiempiinkin julkaisuihin.
Ah ja niin, vielä siitä Donaldista. Luonnollisesti tyyppi tekee itsekin musiikkia – useammallakin aliaksella. Childish Gambino -nimimerkillä väsätty, Grizzly Bearin Two Weeksiä pohjana käyttävä Bitch, Look at Me Now ei ole huonointa kuulemaani puhelaulantaa ja sanoituksista löytyy melkoisia helmiäkin.
I'm a try to make my street cred stack up /
I mean I'm rapping over Grizzly Bear, what the fuck?
Briljanssia.
--
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
the Flaming Lips - Race for the Prize
Viime päivien jostain muistuttaviin biiseihin ei ole ollut vaikeuksia löytää tarjokkaita. 'Sparks on indien yliromantisoinnissaan kuin pahimmasta Harlekiinistä – jossa suklaasilmäisen renkipojan päiväunien kohde on tosin korvattu vähän vähemmän povekkailla, falsettiäänisillä popnörteillä. Niinpä biisit, jotka liittyvät ihmisiin, paikkoihin ja tapahtumiin tuntuvat vain odottavan poimijaansa puhkimietityllä elämäsoundtrackillani.
Vähän yli vuosi sitten valmistauduin ihka ensimmäiseen dj-keikkaani. Hertan Tussikerhoon en ehtinyt saamaan uutta läppäriä, vaan jouduinkin valkkailemaan soitettaviksi cd:itä, joita en ole viime aikoina niin hirveästi harrastanut. Keikkapäivän aamuna pinosin kaikki vähänkin järkevät levyni olohuoneen lattialle ja aloitin raakkauksen. Kymmenkunta raitaa löytyi helposti, mutta sitten alkoi mietityttämään.
Hetkeä ennen lähtöä kaivoin käsiini the Flaming Lipsin the Soft Bulletin -levyn. Lipsit olivat tuolloin tuttuja ainoastaan huiman Yoshimi Battles the Pink Robots -levynsä kautta, mutta jostain muutamalla eurolla ostettu the Soft Bulletin oli jäänyt kokonaan kuuntelematta. Testimielessä koitin ensimmäistä raitaa ja tykästyin.
Hertassa istahdin soittopisteelle edellisen pyörittelijän viimeisten Pink Floydien kohdalla ja mietin kuumeisesti millä raidalla aloittaa. Kädet täristen painoin Numarkin ejectiä ja pistin the Flaming Lipsin sisään.
Kun edellinen biisi vaihtui Race for the Prizeen, oli tunne pakahduttava. Jännitys oli tipotiessään, muut ihmiset olin jo ehtinyt unohtaa – paikalla olin vain minä ja biisi.
Paitsi että Race for the Prize kirvoittaa hienoutensa (musiikki! lyriikat!) takia useimmiten vähintäänkin tippaa silmäkulmaan, muistuttaa se aina siitä ensimmäisestä soitosta. Ilman sitä en ehkä olisi harrastusta jatkanut – tai vaikkapa tähänkään päätynyt.
Kiitti.
--
// Donald Gloverin blogi iamdonald.com
// Dr. Dog MySpacessa
// Shame, Shame -albumi Spotifyssa
// Tussikerho #3 ja kaikki muut 1000 Sparksin ja Oh Manin soittolistat Spotifyssa
Parasta Communityssa on ollut Troyn (Donald "ei sukua Dannylle" Glover) ja Abedin (Danny Pudi) yhteenpeluu. Jokin aika sitten satuin törmäämään Donaldin blogiin, joka on osoittautunut aika mainioksi paitsi visuaalisilta poiminnoiltaan, myös erityisesti musiikkivalkkauksiltaan. Javelinia, the Morning Bendersiä, MGMT:tä, Neon Indiania, the Bird and the Beetä... Onko Donald Amerikan Jyri vai toisinpäin?
Viimeisin tuttavuus blogista on ollut vastikään jo kuudennen albuminsa julkaissut philadelphialainen Dr. Dog. Blogipoiminta koski muutaman vuoden takaista My Old Ways -biisiä, mutta pakotti tutustumaan muuhunkin materiaaliin.
ANTI-labelin pari viikkoa sitten julkaisema Shame, Shame -albumi ei kuulosta huonolta sekään. Ihan My Old Waysin tasolle eivät biisit yllä, mutta leppoisa tasapainottelu indien ja country-vaikutteiden välillä pitää otteessaan.
Eniten kolahtavat avausraidat Stranger ja Shadow People. Ei nyt ihan the Shinsiä, mutta sinnepäin kuitenkin.
Mukava levy, joka on helppo heittää soittimeen jatkossakin. Tokavikan raidan Jackie Wants a Black Eye miellyttää laajahkolla sovituksellaan. Pitäisipäs tutustua ehkä aiempiinkin julkaisuihin.
Ah ja niin, vielä siitä Donaldista. Luonnollisesti tyyppi tekee itsekin musiikkia – useammallakin aliaksella. Childish Gambino -nimimerkillä väsätty, Grizzly Bearin Two Weeksiä pohjana käyttävä Bitch, Look at Me Now ei ole huonointa kuulemaani puhelaulantaa ja sanoituksista löytyy melkoisia helmiäkin.
I'm a try to make my street cred stack up /
I mean I'm rapping over Grizzly Bear, what the fuck?
Briljanssia.
--
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
the Flaming Lips - Race for the Prize
Viime päivien jostain muistuttaviin biiseihin ei ole ollut vaikeuksia löytää tarjokkaita. 'Sparks on indien yliromantisoinnissaan kuin pahimmasta Harlekiinistä – jossa suklaasilmäisen renkipojan päiväunien kohde on tosin korvattu vähän vähemmän povekkailla, falsettiäänisillä popnörteillä. Niinpä biisit, jotka liittyvät ihmisiin, paikkoihin ja tapahtumiin tuntuvat vain odottavan poimijaansa puhkimietityllä elämäsoundtrackillani.
Vähän yli vuosi sitten valmistauduin ihka ensimmäiseen dj-keikkaani. Hertan Tussikerhoon en ehtinyt saamaan uutta läppäriä, vaan jouduinkin valkkailemaan soitettaviksi cd:itä, joita en ole viime aikoina niin hirveästi harrastanut. Keikkapäivän aamuna pinosin kaikki vähänkin järkevät levyni olohuoneen lattialle ja aloitin raakkauksen. Kymmenkunta raitaa löytyi helposti, mutta sitten alkoi mietityttämään.
Hetkeä ennen lähtöä kaivoin käsiini the Flaming Lipsin the Soft Bulletin -levyn. Lipsit olivat tuolloin tuttuja ainoastaan huiman Yoshimi Battles the Pink Robots -levynsä kautta, mutta jostain muutamalla eurolla ostettu the Soft Bulletin oli jäänyt kokonaan kuuntelematta. Testimielessä koitin ensimmäistä raitaa ja tykästyin.
Hertassa istahdin soittopisteelle edellisen pyörittelijän viimeisten Pink Floydien kohdalla ja mietin kuumeisesti millä raidalla aloittaa. Kädet täristen painoin Numarkin ejectiä ja pistin the Flaming Lipsin sisään.
Kun edellinen biisi vaihtui Race for the Prizeen, oli tunne pakahduttava. Jännitys oli tipotiessään, muut ihmiset olin jo ehtinyt unohtaa – paikalla olin vain minä ja biisi.
Paitsi että Race for the Prize kirvoittaa hienoutensa (musiikki! lyriikat!) takia useimmiten vähintäänkin tippaa silmäkulmaan, muistuttaa se aina siitä ensimmäisestä soitosta. Ilman sitä en ehkä olisi harrastusta jatkanut – tai vaikkapa tähänkään päätynyt.
Kiitti.
--
// Donald Gloverin blogi iamdonald.com
// Dr. Dog MySpacessa
// Shame, Shame -albumi Spotifyssa
// Tussikerho #3 ja kaikki muut 1000 Sparksin ja Oh Manin soittolistat Spotifyssa
27. huhtikuuta 2010
Tiistai: Crystal Castles
Eletäänkö uudestaan eilisiltani? No eletään.
Huippareiden jälkisurffailuissa huomasin Crystal Castlesin toisen nimikkoalbumin ilmestyneen 3VOOR12:een kuultavaksi. Yhtyeen oli tarkoitus julkaista levy vasta kesäkuussa, mutta se vuoti onnistuneesti nettiin jo pari viikkoa sitten ja päätettiin julkaista digitaalisessa muodossa jo nyt. Ennen korkkausta päätin fiilistellä vielä parilla edellisen nimikkolevyn biisillä.
Kun yhtye paljastui esiintyvän vuoden '08 Flow'ssa, en ollut kuullut siitä vielä mitään. Ensimmäisenä raitana vastaan tullut Crimewave kuitenkin mykisti; se kuulosti samaan aikaan hirveän tutulta ja aivan käsittämättömän tuoreelta. Samoin esimerkiksi kokaiininhuuruinen Untrust Us.
Albumin makuun pääsin nopeasti, vaikka sen epätasaisuus olikin heti selkeää. Lisäksi biisien kaavamaisuus tuntui rasittavalta; toisaalta useimmissa raidoissa oli jokin huiman puoleensavetävä koukku, jonka hypnoottisessa tahdissa niskakipu oli vähintäänkin automaattinen seuraus. Toisaalta kappaleet eivät biiseinä olleet useimmiten mistään kotoisin – parilla idealla ratsastavia, tunteettomia ja ilmeettömiä jumituksia. Mutta ah, niin hyviä sellaisia.
Ylipitkän albumin alkupuoli hakee oikeasti vertaistaan – ja vaikka olo jokaisen kuuntelun jälkeen olikin oudon tyhjä, ei yhtyeen hurjasta voimasta ollut kysettäkään.
Kun nämä muutamat kappaleet oli eilen kertailtu, oli aika siirtyä uuden levyn pariin. Ennakko-odotukset olivat vähintäänkin korkealla.
Ensimmäisten kappaleiden jälkeen olo ei ollut hyvä. Fainting Spells särki ja ahdisti. Dream pop -henkinen Celestica oli aika ok, mutta heikompi kuin mikä tahansa debyytin tavisraidoista – hiteistä puhumattakaan. Celestican tavoin Doe Deerin olin kuullut jo aiemmin, eikä negatiivinen mielikuva kirkastunut tippaakaan.
Baptismista alkaen raidat rupesivat kumminkin kummasti toimimaan. Kasibittinoisen ohella vähän electroclash-henkinen Year of Silence sytytti ja unipop-henkisyys kappale kappaleelta tuntui yhtyeen tapauksessa kovinkin raikkaalta. Suffocation alkaa tavanomaisen tympeällä full on -meiningillä, mutta paljastuukin joksikin muuksi. Sama fiilis koitti useamman laulun äärellä.
Crystal Castles on vuonna 2010 yhtä hajanainen kuin vuonna 2008. Yllätyksen tarjosi kuitenkin se, että se on edelleen yhtä mielenkiintoinen. Biiseihin on löytynyt uusia puolia ja vaikka hypejuna saattoikin tiputtaa tyypit laiturille, on sopivasti kypsyneessä soundissa edelleen intoilun aihetta.
Seuranneilla kuunteluilla albumi on vielä parantunut. Jos edellinen levy oli kiinnostava paketti irrallisia raitoja, voi jälkimmäisen niputtaa huoletta samaan pinkkaan. Yllättävän kova levy.
--
Day 06 - A song that reminds you of somewhere
Crystal Castles - Crimewave
Valinta saattaa vaikuttaa tavanomaistakin mielikuvituksettomammalta, mutta kun ajatukset pyörivät CC:ssä, eivät muut vaihtoehdot vain tuntuneet kovin luontevilta.
Odotukset tulevan kesän Flow'ta kohtaan ovat katossaan, mutta omassa festihistoriassani on kolme kovaa aiempaa kokemusta, joista jokaisen kammetakseen saa tehdä melkoisen työn. Vuonna '08 listasta löytyi useampi huikea juttu, mutta itselle kovin keikkakokemus oli telttaillut Crystal Castles. Olin levyä kuunnellut melko tiuhaan ja ihastunut useampaan raitaan – kuten oli tehnyt yleisön edustajista useampi muukin. Rumasti viivästynyt aloitus ja vähintäänkin epäsovinnainen lavaesiintyminen aiheutti eräissä kristallivitutusta, mutta kun soitto alkoi, olin itse aivan myyty.
Crimewaven kohdalla samassa jumittavassa tahdissa hyppinyt tiivis yleisömassa vei mukanaan, enkä ole nyrkkiä hakannut ilmaan koskaan yhtä kovaa. CC-kokemus lienee aggressiivisin, siistein ja ennen kaikkea intensiivisin ikinä ja tuo Flow'n vanha, pieni teltta muistuu joka kerta mieleen kun Crimewaven kuulen. Huh edelleen.
--
// Crystal Castles MySpacessa
// Crystal Castles (II) -albumi 3VOOR12:ssa
Huippareiden jälkisurffailuissa huomasin Crystal Castlesin toisen nimikkoalbumin ilmestyneen 3VOOR12:een kuultavaksi. Yhtyeen oli tarkoitus julkaista levy vasta kesäkuussa, mutta se vuoti onnistuneesti nettiin jo pari viikkoa sitten ja päätettiin julkaista digitaalisessa muodossa jo nyt. Ennen korkkausta päätin fiilistellä vielä parilla edellisen nimikkolevyn biisillä.
Kun yhtye paljastui esiintyvän vuoden '08 Flow'ssa, en ollut kuullut siitä vielä mitään. Ensimmäisenä raitana vastaan tullut Crimewave kuitenkin mykisti; se kuulosti samaan aikaan hirveän tutulta ja aivan käsittämättömän tuoreelta. Samoin esimerkiksi kokaiininhuuruinen Untrust Us.
Albumin makuun pääsin nopeasti, vaikka sen epätasaisuus olikin heti selkeää. Lisäksi biisien kaavamaisuus tuntui rasittavalta; toisaalta useimmissa raidoissa oli jokin huiman puoleensavetävä koukku, jonka hypnoottisessa tahdissa niskakipu oli vähintäänkin automaattinen seuraus. Toisaalta kappaleet eivät biiseinä olleet useimmiten mistään kotoisin – parilla idealla ratsastavia, tunteettomia ja ilmeettömiä jumituksia. Mutta ah, niin hyviä sellaisia.
Ylipitkän albumin alkupuoli hakee oikeasti vertaistaan – ja vaikka olo jokaisen kuuntelun jälkeen olikin oudon tyhjä, ei yhtyeen hurjasta voimasta ollut kysettäkään.
Kun nämä muutamat kappaleet oli eilen kertailtu, oli aika siirtyä uuden levyn pariin. Ennakko-odotukset olivat vähintäänkin korkealla.
Ensimmäisten kappaleiden jälkeen olo ei ollut hyvä. Fainting Spells särki ja ahdisti. Dream pop -henkinen Celestica oli aika ok, mutta heikompi kuin mikä tahansa debyytin tavisraidoista – hiteistä puhumattakaan. Celestican tavoin Doe Deerin olin kuullut jo aiemmin, eikä negatiivinen mielikuva kirkastunut tippaakaan.
Baptismista alkaen raidat rupesivat kumminkin kummasti toimimaan. Kasibittinoisen ohella vähän electroclash-henkinen Year of Silence sytytti ja unipop-henkisyys kappale kappaleelta tuntui yhtyeen tapauksessa kovinkin raikkaalta. Suffocation alkaa tavanomaisen tympeällä full on -meiningillä, mutta paljastuukin joksikin muuksi. Sama fiilis koitti useamman laulun äärellä.
Crystal Castles on vuonna 2010 yhtä hajanainen kuin vuonna 2008. Yllätyksen tarjosi kuitenkin se, että se on edelleen yhtä mielenkiintoinen. Biiseihin on löytynyt uusia puolia ja vaikka hypejuna saattoikin tiputtaa tyypit laiturille, on sopivasti kypsyneessä soundissa edelleen intoilun aihetta.
Seuranneilla kuunteluilla albumi on vielä parantunut. Jos edellinen levy oli kiinnostava paketti irrallisia raitoja, voi jälkimmäisen niputtaa huoletta samaan pinkkaan. Yllättävän kova levy.
--
Day 06 - A song that reminds you of somewhere
Crystal Castles - Crimewave
Valinta saattaa vaikuttaa tavanomaistakin mielikuvituksettomammalta, mutta kun ajatukset pyörivät CC:ssä, eivät muut vaihtoehdot vain tuntuneet kovin luontevilta.
Odotukset tulevan kesän Flow'ta kohtaan ovat katossaan, mutta omassa festihistoriassani on kolme kovaa aiempaa kokemusta, joista jokaisen kammetakseen saa tehdä melkoisen työn. Vuonna '08 listasta löytyi useampi huikea juttu, mutta itselle kovin keikkakokemus oli telttaillut Crystal Castles. Olin levyä kuunnellut melko tiuhaan ja ihastunut useampaan raitaan – kuten oli tehnyt yleisön edustajista useampi muukin. Rumasti viivästynyt aloitus ja vähintäänkin epäsovinnainen lavaesiintyminen aiheutti eräissä kristallivitutusta, mutta kun soitto alkoi, olin itse aivan myyty.
Crimewaven kohdalla samassa jumittavassa tahdissa hyppinyt tiivis yleisömassa vei mukanaan, enkä ole nyrkkiä hakannut ilmaan koskaan yhtä kovaa. CC-kokemus lienee aggressiivisin, siistein ja ennen kaikkea intensiivisin ikinä ja tuo Flow'n vanha, pieni teltta muistuu joka kerta mieleen kun Crimewaven kuulen. Huh edelleen.
--
// Crystal Castles MySpacessa
// Crystal Castles (II) -albumi 3VOOR12:ssa
26. huhtikuuta 2010
Indinoaaniviikoloppu
Tiukkaan aikataulutettu viikonloppu on ohi, eikä olo ole ainakaan kuin akkuja ladanneella. Onneksi tulevana voi sitten rentoilla vähän enemmänkin. Cannes Young Lions -entryily sujui kiitettävästi, tuloksia pääsee haistelemaan muutaman viikon kuluttua.
Sit musiikkii.
Perjantai-ilta vierähti Telakalla. Olin aiemmin olettanut suuntaavani ainoastaan mainion Dinosauruxia-kaksikon keikalle, mutta lähempi tarkastelu paljastikin luvassa olevan jokin yliopiston naispuolisille suunnattu ilta. Etukäteistarkastelu tuli suoritettua sen verran laiskasti, että Alaska jäi näkemättä kun ei nimenä mitään sanonut. Harrrmi, oli kuulemma semmoista mistä olisin ehkä tykännyt. MySpacen perusteellakin aika kivaa, naiivia söpöilyä.
Ennen varsinaista kiinnostuksenkohdetta ennätin menettämään Telakalla neitsyyteni paitsi burleskin (ahdistavaa), myös stand-upin (käsittämättömän ahdistavaa) kohdalla. En nyt osaa esiintyjien laadukkuudesta yleiseen tasoon nähden sanoa mitään, mutta ei allekirjoittaneesta ainakaan fania tullut.
Dinosauruxia-fanittelu sen sijaan varmistui. Suomenkielisen avausraidan kohdalla vielä vähän epäröin, mutta muutamat seuraavat kappaleet kuulostivat vastaavasti aivan hirmuisen hyviltä ja iskivät siihen kaikkein ihanimpaan kohtaan – inspiraatiosuoneen. Sopiva suhde hämärää kokeilevuutta ja pop-estetiikkaa, tässäpä voisi olla vaikka kotimainen vastine CocoRosielle. Live vakuutti, suosittelen katsastamaan kun tilaisuus tarjoutuu. Äärimmäisen tiukka Misf*ts-remiksaus päätyi myös seuraavan päivän dj-settiin.
Safe-seiskatuuma tuli siis ostettua ja sainpa vielä nimmaritkin – meikä on musabloggari jee.
Lauantaina järkkäiltiin taas Valoon Indiaaniklubi, johon porukkaa eksyi paikalle oikein mukavasti. Vinyyleihin on tullut nyt jonkunasteista tatsia, sillä soitto sujui taas aika mukavasti. Oma listani näytti seuraavalta (vajaa versio Spotifyssa):
Jon Kennedy - Demons
Massive Attack - Protection
the Carpenters - Superstar
Hardkandy - State of You
Eric Winston & His Orchestra - Good Vibrations
Creedence Clearwater Revival (tosin levyssä lukee Greedence Cleawater Revival) - Run Through the Jungle
the Drums - Best Friend
New Order - Age of Consent
Fruit Bats - Lives of Crime
Altered Images - Bring Me Closer
Hot Chip - Ready for the Floor
the Les Reed Orchestra - Hustle
the Go! Team - Huddle Formation
hannulelauri - Sorcery
Prince - I Would Die 4 U
Talking Heads - Once in a Lifetime
Orchestral Manœuvres in the Dark - Georgia
Ladyhawke - Dusk Till Dawn
Pet Shop Boys - Shopping
the Raveonettes - Last Dance
the Hues Corporation - Telegram of Love
David Bowie - Ziggy Stardust
the Stone Roses - Made of Stone
the Smiths - Bigmouth Strikes Again
the Pains of Being Pure at Heart - Stay Alive
the Shins - Mine's Not a High Horse
Dinosauruxia - Safe (Misf*ts Remix)
Summer Camp - Ghost Train
Villa Nah - Remains of Love
Ihan kiva! Kesälle olisi kaavailussa säännöllistä soittelua mahdollisesti jossain muuallakin, jee jee.
Lauantain avuttomasta olosta ja sunnuntain angstailusta huolimatta melkoisen mukava viikonloppu taasen. Vielä kun valuuttatilanne hieman kohentuisi, olisi seuraavakin vaihde aika lupaava.
--
Day 05 - A song that reminds you of someone
Adele – Hometown Glory
En näköjään kirjoittelussa pysty ihan päivittäiseen tahtiin, mutta edetään nyt hiljalleen. Laatu > määrä, eiksni.
Parhaatkin kappaleet muuttuvat aidosti tärkeiksi siinä vaiheessa, kun ne saa sidottua osaksi itseään. Kertoi biisi sitten ihmisestä, paikasta tai tilanteesta, on yhtälö popmusiikki + elämä ihan oikeasti sitä jälkimmäistä suurempaa. Adelen Hometown Glory lienee tuorein tämmöinen raita; kun kappale viime viikolla radiosta sattui eetterisöitymään, ei ollut epäilystäkään siitä, kuka mieleen tuli.
Terkkui.
--
// Dinosauruxia MySpacessa
// Indiaaniklubi #12 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
Sit musiikkii.
Perjantai-ilta vierähti Telakalla. Olin aiemmin olettanut suuntaavani ainoastaan mainion Dinosauruxia-kaksikon keikalle, mutta lähempi tarkastelu paljastikin luvassa olevan jokin yliopiston naispuolisille suunnattu ilta. Etukäteistarkastelu tuli suoritettua sen verran laiskasti, että Alaska jäi näkemättä kun ei nimenä mitään sanonut. Harrrmi, oli kuulemma semmoista mistä olisin ehkä tykännyt. MySpacen perusteellakin aika kivaa, naiivia söpöilyä.
Ennen varsinaista kiinnostuksenkohdetta ennätin menettämään Telakalla neitsyyteni paitsi burleskin (ahdistavaa), myös stand-upin (käsittämättömän ahdistavaa) kohdalla. En nyt osaa esiintyjien laadukkuudesta yleiseen tasoon nähden sanoa mitään, mutta ei allekirjoittaneesta ainakaan fania tullut.
Dinosauruxia-fanittelu sen sijaan varmistui. Suomenkielisen avausraidan kohdalla vielä vähän epäröin, mutta muutamat seuraavat kappaleet kuulostivat vastaavasti aivan hirmuisen hyviltä ja iskivät siihen kaikkein ihanimpaan kohtaan – inspiraatiosuoneen. Sopiva suhde hämärää kokeilevuutta ja pop-estetiikkaa, tässäpä voisi olla vaikka kotimainen vastine CocoRosielle. Live vakuutti, suosittelen katsastamaan kun tilaisuus tarjoutuu. Äärimmäisen tiukka Misf*ts-remiksaus päätyi myös seuraavan päivän dj-settiin.
Safe-seiskatuuma tuli siis ostettua ja sainpa vielä nimmaritkin – meikä on musabloggari jee.
Lauantaina järkkäiltiin taas Valoon Indiaaniklubi, johon porukkaa eksyi paikalle oikein mukavasti. Vinyyleihin on tullut nyt jonkunasteista tatsia, sillä soitto sujui taas aika mukavasti. Oma listani näytti seuraavalta (vajaa versio Spotifyssa):
Jon Kennedy - Demons
Massive Attack - Protection
the Carpenters - Superstar
Hardkandy - State of You
Eric Winston & His Orchestra - Good Vibrations
Creedence Clearwater Revival (tosin levyssä lukee Greedence Cleawater Revival) - Run Through the Jungle
the Drums - Best Friend
New Order - Age of Consent
Fruit Bats - Lives of Crime
Altered Images - Bring Me Closer
Hot Chip - Ready for the Floor
the Les Reed Orchestra - Hustle
the Go! Team - Huddle Formation
hannulelauri - Sorcery
Prince - I Would Die 4 U
Talking Heads - Once in a Lifetime
Orchestral Manœuvres in the Dark - Georgia
Ladyhawke - Dusk Till Dawn
Pet Shop Boys - Shopping
the Raveonettes - Last Dance
the Hues Corporation - Telegram of Love
David Bowie - Ziggy Stardust
the Stone Roses - Made of Stone
the Smiths - Bigmouth Strikes Again
the Pains of Being Pure at Heart - Stay Alive
the Shins - Mine's Not a High Horse
Dinosauruxia - Safe (Misf*ts Remix)
Summer Camp - Ghost Train
Villa Nah - Remains of Love
Ihan kiva! Kesälle olisi kaavailussa säännöllistä soittelua mahdollisesti jossain muuallakin, jee jee.
Lauantain avuttomasta olosta ja sunnuntain angstailusta huolimatta melkoisen mukava viikonloppu taasen. Vielä kun valuuttatilanne hieman kohentuisi, olisi seuraavakin vaihde aika lupaava.
--
Day 05 - A song that reminds you of someone
Adele – Hometown Glory
En näköjään kirjoittelussa pysty ihan päivittäiseen tahtiin, mutta edetään nyt hiljalleen. Laatu > määrä, eiksni.
Parhaatkin kappaleet muuttuvat aidosti tärkeiksi siinä vaiheessa, kun ne saa sidottua osaksi itseään. Kertoi biisi sitten ihmisestä, paikasta tai tilanteesta, on yhtälö popmusiikki + elämä ihan oikeasti sitä jälkimmäistä suurempaa. Adelen Hometown Glory lienee tuorein tämmöinen raita; kun kappale viime viikolla radiosta sattui eetterisöitymään, ei ollut epäilystäkään siitä, kuka mieleen tuli.
Terkkui.
--
// Dinosauruxia MySpacessa
// Indiaaniklubi #12 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
23. huhtikuuta 2010
Perjantai: Subiza
Edessä on kiireinen viikonloppu: Cannes Young Lions -kilpailuun osallistuminen, Dinosauruxian (-xien?) keikka tänään Telakalla ja huomenna vielä dj-soittelut Valon Indiaaniklubilla. Niin ja tänään voisi juhlia vielä nimipäivääkin, jei.
Ehdin intoilemaan espanjalaisesta Deloreanista jo loppusyksystä. Nyt viimevuotinen ep-täydellisyys Ayrton Senna on saanut rinnalleen Subizan, yhtyeen ensimmäisen pitkäsoiton.
Avaussingle Stay Close tuntui ensimmäisillä kuunteluilla vähän pettymykseltä, mutta vakuutti myöhemmin. Nyt raitaa tulee tahkottua lähestulkoon pakkomielteisesti.
Suunnilleen samoin kävi kokopitkän kanssa. Siinä missä Ayrton Senna iski ihan välittömästi, tuli Subiza viiveellä – mutta kovaa tulikin. Biisi toisensa jälkeen toimii, esimerkkinä vaikkapa Simple Graces.
Last.fm:ssä joku kuvaili Deloreania Cut Copyn ja Animal Collectiven yhdistelmäksi. Ensimmäiseen yhdyn pienellä varauksella, mutta jälkimmäinen tuntui istuvan kuin nenä päähän. En tiedä, onko muualla yhtäläisyyksiä huomattu, mutta nyttemmin en voi levyä kuullessani olla mieltämättä raitoja vähintäänkin AnCo-vaikutteisiksi.
Ja mikäs siinä. Esimerkiksi päätösraita It's All Ours toimii ihan loistavasti – samoin Real Love. Subiza ilmestyy fyysisenä kesäkuussa ja voisi olla aika pakkohankinta – Ayrton Sennan löytäminen vinyylimuodossa puolestaan olisi aika unelma.
Kovaa tykkäilyä tälle. Esittelin Deloreanin viimeksi uutena espanjalaisena suosikkibändinäsi – jos silloin et vielä nyökkäillyt niin tämän jälkeen viimeistään. Eiksni?
Yksi Ayrton Senna -raita vielä muistutukseksi. Huhhuh.
--
Day 04 - A song that makes you sad
Nick Drake - Fly
Jos iloiseksi tekevän biisin löytäminen oli hankalaa, oli surullisen sitten vielä asteen verran haastavampi suoritus.
Pidän ehkä kaikkein eniten kappaleista, jotka vaikuttavat loputtoman surullisilta, mutta joista sitten lopulta löytyy se pieni ja hento toivonkipinä. Melankoliavollotus on tylsää, lähes pohjaton lohduttomuus on kauneinta. Kappaleen käyttö the Royal Tenenbaumsissa Richien yhteydessä ei luonnollisesti ainakaan pienennä tunnekuohua – kuin ei myöskään laulajansa kohtalo.
--
// Delorean MySpacessa
// Subiza-albumi Spotifyssa
Ehdin intoilemaan espanjalaisesta Deloreanista jo loppusyksystä. Nyt viimevuotinen ep-täydellisyys Ayrton Senna on saanut rinnalleen Subizan, yhtyeen ensimmäisen pitkäsoiton.
Avaussingle Stay Close tuntui ensimmäisillä kuunteluilla vähän pettymykseltä, mutta vakuutti myöhemmin. Nyt raitaa tulee tahkottua lähestulkoon pakkomielteisesti.
Suunnilleen samoin kävi kokopitkän kanssa. Siinä missä Ayrton Senna iski ihan välittömästi, tuli Subiza viiveellä – mutta kovaa tulikin. Biisi toisensa jälkeen toimii, esimerkkinä vaikkapa Simple Graces.
Last.fm:ssä joku kuvaili Deloreania Cut Copyn ja Animal Collectiven yhdistelmäksi. Ensimmäiseen yhdyn pienellä varauksella, mutta jälkimmäinen tuntui istuvan kuin nenä päähän. En tiedä, onko muualla yhtäläisyyksiä huomattu, mutta nyttemmin en voi levyä kuullessani olla mieltämättä raitoja vähintäänkin AnCo-vaikutteisiksi.
Ja mikäs siinä. Esimerkiksi päätösraita It's All Ours toimii ihan loistavasti – samoin Real Love. Subiza ilmestyy fyysisenä kesäkuussa ja voisi olla aika pakkohankinta – Ayrton Sennan löytäminen vinyylimuodossa puolestaan olisi aika unelma.
Kovaa tykkäilyä tälle. Esittelin Deloreanin viimeksi uutena espanjalaisena suosikkibändinäsi – jos silloin et vielä nyökkäillyt niin tämän jälkeen viimeistään. Eiksni?
Yksi Ayrton Senna -raita vielä muistutukseksi. Huhhuh.
--
Day 04 - A song that makes you sad
Nick Drake - Fly
Jos iloiseksi tekevän biisin löytäminen oli hankalaa, oli surullisen sitten vielä asteen verran haastavampi suoritus.
Pidän ehkä kaikkein eniten kappaleista, jotka vaikuttavat loputtoman surullisilta, mutta joista sitten lopulta löytyy se pieni ja hento toivonkipinä. Melankoliavollotus on tylsää, lähes pohjaton lohduttomuus on kauneinta. Kappaleen käyttö the Royal Tenenbaumsissa Richien yhteydessä ei luonnollisesti ainakaan pienennä tunnekuohua – kuin ei myöskään laulajansa kohtalo.
--
// Delorean MySpacessa
// Subiza-albumi Spotifyssa
22. huhtikuuta 2010
Torstai: High Highs
Jei muistilaput.
Tyydyn toimistolla kuuntelemaan vain Radio Helsinkiä, joten työpäivän aikana netissä vastaantulleet biisit jäävät aina kuulematta. Niinpä kopsailen vain nimiä Macin muistilapuille, jotta voin myöhemmin sitten tutustua audiaalisestikin.
Lappujen selailu on kuin karkkikaupassa sokkona käymistä. Muistissa on ainoastaan nimi, joka ei yleensä sano mitään. Niinpä kun kirjoittelin tänään osoitekenttään myspace high highs, ei minulla ollut aavistustakaan mistä olen sen löytänyt – tai mitä tuleman pitää.
Jotta te tiedätte paremmin, kerrottakoon että High Highs on alunperin australialainen, sittemmin newyorkilaistunut kaksikko, joka tekee hissuttelevaa indiefolkia pienillä elektronisilla mausteilla. Ja kuulostaa hyvältä näin tehdessään.
Lempikappale Open Season löytyy YouTubesta aussimainostoimisto Colman Rasicin (jei mainossedät) showreeltaustana.
Phone Call kolahtaa myös kovasti, mutta Tube-raita Ivykin on aika kiva.
Nättiä. Esikoisalbumi on tekeillä, ilmestynee vuoden aikana.
--
Day 03 - A song that makes you happy
the Sounds - Seven Days a Week
Tehtävät tuntuvat toinen toistaan vaikeammilta, tai sitten pohdin näitä vähän turhankin perusteellisesti puhki. Selailin sivukaupalla scrobblailemiani raitoja löytääkseni jonkun, joka kerta toisensa jälkeen tekisi minut iloiseksi ja jota en olisi vielä turhan moneen otteeseen täällä jakanut.
Vastaus löytyi Ruotsista. Kas kummaa.
The Sounds on yhtye, jonka yksittäisistä raidoista tykkään ihan hirveästi, mutta jolta en ole kuunnellut yhtään kokonaista levyä. Vuoden 2003 single on semiuusiuusiaaltopoppia ihan täydellisimmillään ja tarinastaan huolimatta iloiseksi tekevyyttä kolmeen minuuttiin puristettuna.
Jos olen allapäin, tee minulle pannukakkuja, uhkaa ruveta pelleilemään tai soita Seven Days a Week. Toimii aina.
Vi älskar Maja Ivarsson.
--
// High Highs MySpacessa
Tyydyn toimistolla kuuntelemaan vain Radio Helsinkiä, joten työpäivän aikana netissä vastaantulleet biisit jäävät aina kuulematta. Niinpä kopsailen vain nimiä Macin muistilapuille, jotta voin myöhemmin sitten tutustua audiaalisestikin.
Lappujen selailu on kuin karkkikaupassa sokkona käymistä. Muistissa on ainoastaan nimi, joka ei yleensä sano mitään. Niinpä kun kirjoittelin tänään osoitekenttään myspace high highs, ei minulla ollut aavistustakaan mistä olen sen löytänyt – tai mitä tuleman pitää.
Jotta te tiedätte paremmin, kerrottakoon että High Highs on alunperin australialainen, sittemmin newyorkilaistunut kaksikko, joka tekee hissuttelevaa indiefolkia pienillä elektronisilla mausteilla. Ja kuulostaa hyvältä näin tehdessään.
Lempikappale Open Season löytyy YouTubesta aussimainostoimisto Colman Rasicin (jei mainossedät) showreeltaustana.
Phone Call kolahtaa myös kovasti, mutta Tube-raita Ivykin on aika kiva.
Nättiä. Esikoisalbumi on tekeillä, ilmestynee vuoden aikana.
--
Day 03 - A song that makes you happy
the Sounds - Seven Days a Week
Tehtävät tuntuvat toinen toistaan vaikeammilta, tai sitten pohdin näitä vähän turhankin perusteellisesti puhki. Selailin sivukaupalla scrobblailemiani raitoja löytääkseni jonkun, joka kerta toisensa jälkeen tekisi minut iloiseksi ja jota en olisi vielä turhan moneen otteeseen täällä jakanut.
Vastaus löytyi Ruotsista. Kas kummaa.
The Sounds on yhtye, jonka yksittäisistä raidoista tykkään ihan hirveästi, mutta jolta en ole kuunnellut yhtään kokonaista levyä. Vuoden 2003 single on semiuusiuusiaaltopoppia ihan täydellisimmillään ja tarinastaan huolimatta iloiseksi tekevyyttä kolmeen minuuttiin puristettuna.
Jos olen allapäin, tee minulle pannukakkuja, uhkaa ruveta pelleilemään tai soita Seven Days a Week. Toimii aina.
Vi älskar Maja Ivarsson.
--
// High Highs MySpacessa
21. huhtikuuta 2010
Keskiviikko: the Radio Dept.
Sofia Coppola eli Coppolan Sofia, tuo kaikkien meidän artsupoikien ja altsutyttöjen lempiohjaaja työsti vuonna 2006 kolmannen elokuvansa Marie Antoinetten. Siihen nähden, että the Virgin Suicides oli ehkä ihastuttavimpia nuoruuskuvauksia ja seurannut Lost in Translation ylipäänsä parhaita elokuvia ikinä, oli M.A. jonkinasteinen pettymys – ainakin ensimmäisellä kerralla. Sittemmin sitä on ruvennut rakastamaan enemmän ja enemmän, pienten yksityiskohtien ja sen näennäisen indie-estetiikkansa takia. Phoenixin cameo, piilotetut Converset, totaalinen obsessioni sekä Kirsten Dunstia että Jason Schwartzmania kohtaan ja ehkä maailman paras soundtrack.
Koska New Order.
Ja Siouxsie and the Banshees.
yms yms yms...
... ja the Radio Dept.
Kuten oletettavasti aika monelle muullekin, tuli Ruotsin ja Labradorin ylpeys the Radio Dept. itselleni tutuksi tältä soundtrackilta.
Juuri nyt yhtye on taas ajankohtaisempi kuin koskaan. Hirmuisen odotettu kolmas studioalbumi Clinging to a Scheme ilmestyi tänään ja on jo kerännyt hirmuisen määrän suitsutusta. Alkukevään single Heaven's on Fire räjäytti päänsisäisen pankkini uskomattoman tehokkaasti. Onko hienompaa popkappaletta edes olemassa?
Viime viikolla ilmoitettiin yhtyeen saapuvan Tavastialle kesäkuun 16. päivä. Täydellisyydeksi kaavailemani kokemus sai uuden käänteen kuitenkin eilen, kun Flow ilmoitti osaston myöskin kiinnittäneensä. Eipä sillä, etteikö parikin keikkaa kesään mahtuisi.
Mutta albumi, siis. Se on hyvä.
Siinä missä Heaven's on Fire on täynnä kevättä ja aurinkoa, tuntuu levyn avaava Domestic Scene puolestaan kylmäävän kauniilta. Kappale, jonka rinnalla minkään uuden musiikin tekeminen tuntuu ylipäänsä turhalta.
Raita toisensa jälkeen kiehtoo. Oli tilauksessa sitten nojatuolin uumenissa hykertely, Kuninkaankadun tanssimaton yksinaskellukset tai yleinen pakahtuminen elämään, tuntuu Clinging to a Scheme sopivan joka hetkeen. Jos jossain aiemmassa postauksessa valittelin täydellisten levyjen dilemmaa, tuntuu the Radio Dept. yltävän teoreemani yläpuolelle; hankalasti hyllystä kaivettavaksi levyä kun ei voi missään tapauksessa sanoa. Kappaleidenvälisessä kontrastissa ja dynamiikassa löytyy, eikä olo ole se tavanomaisen täydellisyyden pöhöttämä.
Mukavan epätasainen miksaus miellyttää myös. Erityisesti ohuissa vokaaleissa voisi jopa sanoa olevan tiettyjä chillgaze-viboja – kuten viime syksyn David-irroituksessa.
Mitään kehittävämpää tai kuvailempaa on vaikea sanoa. Suosittelen kuuntelemaan, kyseessä on takuuvarmasti yksi vuoden albumeista.
Vakuudeksi vielä hurmaava päätösraita You Stopped Making Sense.
--
Day 02 - Your least favorite song
the Smiths - How Soon Is Now?
Päivähaaste jäi eilen täyttämättä, kun olo oli Flow'n vuoksi vähintäänkin sekava. Mutta nyt.
Tehtävänanto on sen verran mukavasti raollaan, että en poimi esiin mitään inhokkibiisiä, vaan tosiaan sen vähiten lempparin. Nimittäin; siihen nähden, että the Smiths taitaa noiden parin muun täälläkin palvomani ohella olla se ihan lempibändini, en ole ikinä voinut sietää How Soon Is Now? -raitaa. Tiedä sitten johtuuko se Charmed-sarjan coverista – vai onko viime kesän Morrissey-konsertissa kuultu junttausversio pahentanut mieltä enstisestään, mutta ei kolahda, ei. Ei sitten yhtään.
Vähiten suosikki siis.
--
// the Radio Dept. MySpacessa
// Clinging to a Scheme -albumi Spotifyssa
// Marie Antoinette -soundtrack Spotifyssa
Koska New Order.
Ja Siouxsie and the Banshees.
yms yms yms...
... ja the Radio Dept.
Kuten oletettavasti aika monelle muullekin, tuli Ruotsin ja Labradorin ylpeys the Radio Dept. itselleni tutuksi tältä soundtrackilta.
Juuri nyt yhtye on taas ajankohtaisempi kuin koskaan. Hirmuisen odotettu kolmas studioalbumi Clinging to a Scheme ilmestyi tänään ja on jo kerännyt hirmuisen määrän suitsutusta. Alkukevään single Heaven's on Fire räjäytti päänsisäisen pankkini uskomattoman tehokkaasti. Onko hienompaa popkappaletta edes olemassa?
Viime viikolla ilmoitettiin yhtyeen saapuvan Tavastialle kesäkuun 16. päivä. Täydellisyydeksi kaavailemani kokemus sai uuden käänteen kuitenkin eilen, kun Flow ilmoitti osaston myöskin kiinnittäneensä. Eipä sillä, etteikö parikin keikkaa kesään mahtuisi.
Mutta albumi, siis. Se on hyvä.
Siinä missä Heaven's on Fire on täynnä kevättä ja aurinkoa, tuntuu levyn avaava Domestic Scene puolestaan kylmäävän kauniilta. Kappale, jonka rinnalla minkään uuden musiikin tekeminen tuntuu ylipäänsä turhalta.
Raita toisensa jälkeen kiehtoo. Oli tilauksessa sitten nojatuolin uumenissa hykertely, Kuninkaankadun tanssimaton yksinaskellukset tai yleinen pakahtuminen elämään, tuntuu Clinging to a Scheme sopivan joka hetkeen. Jos jossain aiemmassa postauksessa valittelin täydellisten levyjen dilemmaa, tuntuu the Radio Dept. yltävän teoreemani yläpuolelle; hankalasti hyllystä kaivettavaksi levyä kun ei voi missään tapauksessa sanoa. Kappaleidenvälisessä kontrastissa ja dynamiikassa löytyy, eikä olo ole se tavanomaisen täydellisyyden pöhöttämä.
Mukavan epätasainen miksaus miellyttää myös. Erityisesti ohuissa vokaaleissa voisi jopa sanoa olevan tiettyjä chillgaze-viboja – kuten viime syksyn David-irroituksessa.
Mitään kehittävämpää tai kuvailempaa on vaikea sanoa. Suosittelen kuuntelemaan, kyseessä on takuuvarmasti yksi vuoden albumeista.
Vakuudeksi vielä hurmaava päätösraita You Stopped Making Sense.
--
Day 02 - Your least favorite song
the Smiths - How Soon Is Now?
Päivähaaste jäi eilen täyttämättä, kun olo oli Flow'n vuoksi vähintäänkin sekava. Mutta nyt.
Tehtävänanto on sen verran mukavasti raollaan, että en poimi esiin mitään inhokkibiisiä, vaan tosiaan sen vähiten lempparin. Nimittäin; siihen nähden, että the Smiths taitaa noiden parin muun täälläkin palvomani ohella olla se ihan lempibändini, en ole ikinä voinut sietää How Soon Is Now? -raitaa. Tiedä sitten johtuuko se Charmed-sarjan coverista – vai onko viime kesän Morrissey-konsertissa kuultu junttausversio pahentanut mieltä enstisestään, mutta ei kolahda, ei. Ei sitten yhtään.
Vähiten suosikki siis.
--
// the Radio Dept. MySpacessa
// Clinging to a Scheme -albumi Spotifyssa
// Marie Antoinette -soundtrack Spotifyssa
20. huhtikuuta 2010
Flow '10: ensimmäiset kiinnitykset
Tänään piti kirjoitella jostain muuusta, mutta aamumurojen väärään kurkkuun menemisen aihe tuntuu oleelliselta jaettavalta myös täällä.
Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.
Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.
M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.
Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.
Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.
The xx.
Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)
Four Tet.
The Radio Dept.
Beach House.
The Drums.
Surfer Blood.
Girls.
Husky Rescue.
Hannulelauri.
Villa Nah.
+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.
Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.
Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...
Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.
// Flow Festival
Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.
Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.
M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.
Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.
Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.
The xx.
Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)
Four Tet.
The Radio Dept.
Beach House.
The Drums.
Surfer Blood.
Girls.
Husky Rescue.
Hannulelauri.
Villa Nah.
+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.
Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.
Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...
Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.
// Flow Festival
19. huhtikuuta 2010
Maanantai: Caribou
Karibu on suomeksi peura ja swahiliksi tervetuloa. Kanadassa Caribou on tänään viidennen studioalbuminsa julkaissut Daniel Victor Snaith.
Yhden miehen yhtye on itselleni entuudestaan tuttu vain nimenä – Cariboua ennen muuten otsikolla Manitoba – mutta erinäiset keskusteluforumit ovat uudesta tulemisesta valuttaneet kuolaa jo tovin. Ja mikäpäs siinä; ennakkomaistiaisena tammikuussa ilmestynyt avausraita Odessa vakuutti itsenikin jo ensikuuntelulla. Mieletön biisi!
Mergen ja City Slangin julkaisema uusi albumi Swim löytyy paitsi Spotifysta, myös Soundcloudista – joten streamailemaan ei tarvitse mennä tällä erää 'Sparksia kauemmaksi.
Caribou - Swim (via Soundcloud)
Kokeellisen elektronisen musiikin, silkan noisen, jyräävien rumpulooppien ja indie-vaikutteiden hybridi toimii kokonaisuutena hypnotisoivasti. Swim lamaannuttaa, mutta hyvällä tavalla. Raita toisensa jälkeen pitää sen verran tehokkaasti otteessaan, että hattua olisi pakko nostaa – mikäli kuuntelulta malttaisi. Eh. Kielellisyyteen panostuskin tuottaa hankaluuksia.
Jos alkuvuoden julkaisijoista Four Tet ja Bonobo ovat kolahtaneet, saa semikokeileva ja semirentoileva tykkäilyvitja Caribousta kolmannen jäsenensä. Lempiraidaksi Odessan ohella nousevat pisin kappale Bowls ja nopeampi Leave House. Koukuttavaa, tyylikästä jumitusta.
Napataan vielä retroilumielessä muutaman vuoden vanhempi biisi; edellisen Andorra-levyn Melody Day ei kuulosta hassummalta sekään.
--
Day 01 - Your favorite song
MGMT - Time to Pretend
Perjantain postauksen kommenttiboksiin oli eksynyt Anonyymi toive kolmenkymmenen päivän biisipoimintameemistä. Tehtävä vaikutti sen verran hauskalta ja ennen kaikkea haastavalta, että lähden koittamaan.
Ensimmäinen kohta on tietysti se ihan mahdottomin. Lempibiisi! Voisin valita viisi, kymmenen tai sata, mutta yhteen puristaminen tuntuu tyystin mahdottomalta.
Vaan koitetaan. Perjantain junamatkaa kulutin uuden ja vanhan MGMT:n kanssa. Vanhempi levy on viime aikoina ollut pienemmällä kuuntelulla, mutta kun avausraita Time to Pretend taas ryhtyi kuplien soimaan, oli tunne aivan huumaava. Saattaa ihan oikeasti olla se minun lempikappaleeni ikinä. Sukupolvilaulu vähintäänkin, kuten olen aiemminkin julistanut.
--
// Caribou MySpacessa
// Swim-albumi Spotifyssa
Yhden miehen yhtye on itselleni entuudestaan tuttu vain nimenä – Cariboua ennen muuten otsikolla Manitoba – mutta erinäiset keskusteluforumit ovat uudesta tulemisesta valuttaneet kuolaa jo tovin. Ja mikäpäs siinä; ennakkomaistiaisena tammikuussa ilmestynyt avausraita Odessa vakuutti itsenikin jo ensikuuntelulla. Mieletön biisi!
Mergen ja City Slangin julkaisema uusi albumi Swim löytyy paitsi Spotifysta, myös Soundcloudista – joten streamailemaan ei tarvitse mennä tällä erää 'Sparksia kauemmaksi.
Caribou - Swim (via Soundcloud)
Kokeellisen elektronisen musiikin, silkan noisen, jyräävien rumpulooppien ja indie-vaikutteiden hybridi toimii kokonaisuutena hypnotisoivasti. Swim lamaannuttaa, mutta hyvällä tavalla. Raita toisensa jälkeen pitää sen verran tehokkaasti otteessaan, että hattua olisi pakko nostaa – mikäli kuuntelulta malttaisi. Eh. Kielellisyyteen panostuskin tuottaa hankaluuksia.
Jos alkuvuoden julkaisijoista Four Tet ja Bonobo ovat kolahtaneet, saa semikokeileva ja semirentoileva tykkäilyvitja Caribousta kolmannen jäsenensä. Lempiraidaksi Odessan ohella nousevat pisin kappale Bowls ja nopeampi Leave House. Koukuttavaa, tyylikästä jumitusta.
Napataan vielä retroilumielessä muutaman vuoden vanhempi biisi; edellisen Andorra-levyn Melody Day ei kuulosta hassummalta sekään.
--
Day 01 - Your favorite song
MGMT - Time to Pretend
Perjantain postauksen kommenttiboksiin oli eksynyt Anonyymi toive kolmenkymmenen päivän biisipoimintameemistä. Tehtävä vaikutti sen verran hauskalta ja ennen kaikkea haastavalta, että lähden koittamaan.
Ensimmäinen kohta on tietysti se ihan mahdottomin. Lempibiisi! Voisin valita viisi, kymmenen tai sata, mutta yhteen puristaminen tuntuu tyystin mahdottomalta.
Vaan koitetaan. Perjantain junamatkaa kulutin uuden ja vanhan MGMT:n kanssa. Vanhempi levy on viime aikoina ollut pienemmällä kuuntelulla, mutta kun avausraita Time to Pretend taas ryhtyi kuplien soimaan, oli tunne aivan huumaava. Saattaa ihan oikeasti olla se minun lempikappaleeni ikinä. Sukupolvilaulu vähintäänkin, kuten olen aiemminkin julistanut.
--
// Caribou MySpacessa
// Swim-albumi Spotifyssa
18. huhtikuuta 2010
Jyrock 2010
Vaikka olenkin Keski-Suomesta kotoisin, oli kuluneen viikonlopun Jyrock ihka ensimmäinen kokemani. Festarin 25. juhlavuosi (samiksia jee) ei häikäissyt nimekkyydellään, mutta vakuutti lopulta laadullaan.
Perjantai alkoi the Soulsin passaamisella sekä Temppeli Soundin ja Echo Is Your Loven pikatarkastuksella. Temppeli Soundin kohdalla tuli taas huomattua että dub-kaiku on vokooderin ohella ihmiskunnan tärkeimpiä keksintöjä ja muutaman biisin jaksoikin jumitella ihan sujuvasti. Echo Is Your Love tuli nähtyä vasta nyt ensimmäisen kerran, eikä meininki lopulta ihan täysin sytyttänyt. Ihan ok kuitenkin.
Yläkerran korkannut Masquer sen sijaan sytytti. Tukholmalaiskaksikko näytti lavalla siistiltä ja kuulosti hyvältä, vaikka soitto paikoin vielä hiukan epävarmalta tuntuikin. Riisutut biisit ja täydelliset kasaripostpunksoundit tekivät kokonaisuudesta erittäin diggailtavaa. Irtopisteitä myös the Curen the Hanging Garden -biisin coveroimisesta ja kovasti tutunnäköisestä Alesis Micronista – samoin kuin TV Offille seuraavana päivänä.
Keikan päättänyt Stark Naked tiivistää yhtyeen aika oivasti.
Vähän vaivaannuttavien introspiikkien lavalle tuoma Astrid Swan & the Drunk Lovers on toiminut ennenkin livenä kivasti, mutta jättänyt lopulta kuitenkin vähän mitäänsanomattoman olon. Sama vika oli Jyrockin keikallakin – biisit toimivat ihan hyvin ja soittokin kulki, mutta kiinnostus ei kuitenkaan herännyt vieläkään ihan täysin. Vaikkei Astrid biisinsäkään mukaan ole vielä kolmeakymmentä, tuntuu loistava tulevaisuus olevan pikemminkin takana.
Seuraavana yläkerrassa lauteille astunut oululainen G-odd koitti kuulostaa ensimmäiseltä suomalaiselta DFA:lle signattavalta yhtyeeltä, mutta lopputulos oli valitettavan köyhää näkemystä tanssipunkista. Ihan kivoja soundeja ja suhteellisen iskevää rytmiikkaa, mutta missä olivat biisit?
Jyrockin aikataulut toimivat itselleni yhtä poikkeusta lukuunottamatta erinomaisesti – mutta se yksi harmittikin sitten sitäkin enemmän. Pari viikkoa sitten Tampereella nähty, kovassa ruohonjuuritason hipsternosteessa oleva Shine 2009 toimi parin biisin tarkastelun verran taas oikein mainiosti. Erittäin nautittavaa 90-lukutuulahdusta soundeineen, biiseineen ja kokaiinilookkeineen kaikkineen, tykkään hiljalleen jo melkoisen kovasti.
Loistavan Higherin jälkeen oli kuitenkin pakko siirtyä alakertaan katsastamaan perjantai-illan oletettu pääesiintyjä, belgialainen Mintzkov.
Virhearviointi. Mintzkov jäi valitettavan tylsäksi indierockrypistelyksi, jonka jokaisen aspektin eteen teki mieli lisätä sana perus-. Etukäteen en biisejä kuunnellut, mutta keikalla kaikki tuntui olevan valitettavan tasaista massaa. Uudelleenkokeilun yhteydessä pari MySpace-raitaa toimivat nyt ihan kohtalaisesti, mutta minkäänasteisia intohimoja yhtye ei valitettavasti onnistu minussa herättämään.
Yläkerran Cosmobile jäi osaltamme illan viimeiseksi kokemukseksi, kun Terveet Kädet nyt ei ihan omaan rajoittuneeseen mukavuusalueeseeni istu. Cosmobile oli taas ok, riehakkuus ei tällä kertaa ihan tarttunut.
Kaiken kaikkiaan perjantai jätti vakuuttamisen vähän vajaaksi. Yhden erinomaisuuden ja toisen puolittain nähdyn mainiouden lisäksi listalla oli vain turhan monta ihan kivaa.
Lauantain omituinen räntäilmestys rampautti lähtöaikataulua sen verran, että illan starttaajaksi kaavailemani Kiki Pau tuli lopulta koettua vain kalkkiviivojen verran. Harmi sinänsä – joskus aiemmin näkemäni liveily oli toimivaa ja uutta levyä ovat kaikki kuulleet hehkuttaneet. Oletettavasti yhtyettä lienee tänän vuonna kuitenkin olevan tiuhaan luvassa lavoille.
Fiilis ei kuitenkaan tipahtanut, kun viereisellä terassilla puikkoihin astuneet Alpo ja Tomi toimivat kirjailluissa hopeatakeissaan kertakaikkisen komeasti. Jäykähkö äijäeturintama verotti aavistuksen fiilistä, mutta biisit toimivat oivasti. Jonkinlaisena ongelmana koin kuitenkin kappaleiden geneerisyyden – raidat tuntuivat olevan kokonaisuuksissaan vielä vähän hajanaisia. Ripaus tyypillistä synariffiä sieltä ja turhankin helppo konekomppi tuolta; yhtä ilmiselvää Justice-melodiaa unohtamatta. Kaksikko kuitenkin vakuutti. Jos Alpo ja Tomi löytävät soppaansa vielä sen yhden omaperäisen tekijän ja profiloituvat toivottavasti vielä astetta vakavamminotettavaksi, voisi tässä olla oikeasti ihan älyttömän siisti juttu. Nytkin jo olennainen osa suomalaisen elektronisen musiikin kiinnostavinta kaartia.
Manna Mikkoineen tuli bongattua jo päiväkahvilla, mutta keikka ei sitten ihan hirveästi kiinnostanutkaan. Laadukkaita biisejä ja ihan edustavaa levitettävää kansainvälistymismielessäkin, mutta ei edelleen kuitenkaan sitä ominta teekuppiani.
Seuraavaksi terassilla pääsin vihdoin ihailemaan sitä 'Sparks-lemppariani, TV Offia. Valitettavasti yhtyeen kohdalla miksaus tuntui olevan harmittavan pielessä, sillä ne hyvät biisit eivät jotenkin kuulostaneet niin hyvältä kuin mitä niiden pitäisi – ja miltä ne ovat muualla kuulostaneet. Varsin tuttu kappalelista miellytti vähän heikommallakin äänentoistolla. Äkkiräväkkä Honey on edelleen älyttömän puoleensavetävä, mutta Saran legotukan poistuminen oli pieni byhyy.
Festareiden eniten odottamani akti oli kuitenkin göteborgilainen Bye Bye Bicycle. Jo aiemmin ihastelemani viisikko toimi livenä vielä asteen verran paremmin kuin levyllä ja keikka oli oikeasti mainioimpia aikoihin. Kun rautaisiin raitoihin yhdistyi yhtyeen ihastuttavan välitön lavapreesens, oli paketti kertakaikkisen mainio – eivätkä oletetut assosiaatiot the Drumsiin ja Franz Ferdinandiin tunnu yhtään perustelemattomilta.
Erittäin suositeltavaa koettavaa tämä. Kasari-indien soundeista ja semiepileptisestä live-elkehdinnästä vielä itse musiikin ulkopuolista diggailua.
Ruotsi-krapuloissa tuli vilkaistua nopeasti vielä Kaikukastin reggaet. Pari biisiä riitti, melko mainion lauantain jälkeen saattoi siirtyä hyvillä mielillä jo yöhön.
Mukavasti toimineet järjestelyt sekä toimiva ja sympaattinen esiintyjäkaarti jättivät viikonlopusta mukavan kuvan. Tykkäilyä myös dj-kaartille, erityisesti Tampereen-vahvistus Kaino-kaksikko oli totutun hyvä lisä. Jos etukäteen Jyrockia ylisteltiin Twitterissä Suomen parhaaksi sisätilafestariksi, ei oma kokemus jäänyt ainakaan pakkasen puolelle.
Tai kovin räntäiseksikään.
// Jyrock.fi
Perjantai alkoi the Soulsin passaamisella sekä Temppeli Soundin ja Echo Is Your Loven pikatarkastuksella. Temppeli Soundin kohdalla tuli taas huomattua että dub-kaiku on vokooderin ohella ihmiskunnan tärkeimpiä keksintöjä ja muutaman biisin jaksoikin jumitella ihan sujuvasti. Echo Is Your Love tuli nähtyä vasta nyt ensimmäisen kerran, eikä meininki lopulta ihan täysin sytyttänyt. Ihan ok kuitenkin.
Yläkerran korkannut Masquer sen sijaan sytytti. Tukholmalaiskaksikko näytti lavalla siistiltä ja kuulosti hyvältä, vaikka soitto paikoin vielä hiukan epävarmalta tuntuikin. Riisutut biisit ja täydelliset kasaripostpunksoundit tekivät kokonaisuudesta erittäin diggailtavaa. Irtopisteitä myös the Curen the Hanging Garden -biisin coveroimisesta ja kovasti tutunnäköisestä Alesis Micronista – samoin kuin TV Offille seuraavana päivänä.
Keikan päättänyt Stark Naked tiivistää yhtyeen aika oivasti.
Vähän vaivaannuttavien introspiikkien lavalle tuoma Astrid Swan & the Drunk Lovers on toiminut ennenkin livenä kivasti, mutta jättänyt lopulta kuitenkin vähän mitäänsanomattoman olon. Sama vika oli Jyrockin keikallakin – biisit toimivat ihan hyvin ja soittokin kulki, mutta kiinnostus ei kuitenkaan herännyt vieläkään ihan täysin. Vaikkei Astrid biisinsäkään mukaan ole vielä kolmeakymmentä, tuntuu loistava tulevaisuus olevan pikemminkin takana.
Seuraavana yläkerrassa lauteille astunut oululainen G-odd koitti kuulostaa ensimmäiseltä suomalaiselta DFA:lle signattavalta yhtyeeltä, mutta lopputulos oli valitettavan köyhää näkemystä tanssipunkista. Ihan kivoja soundeja ja suhteellisen iskevää rytmiikkaa, mutta missä olivat biisit?
Jyrockin aikataulut toimivat itselleni yhtä poikkeusta lukuunottamatta erinomaisesti – mutta se yksi harmittikin sitten sitäkin enemmän. Pari viikkoa sitten Tampereella nähty, kovassa ruohonjuuritason hipsternosteessa oleva Shine 2009 toimi parin biisin tarkastelun verran taas oikein mainiosti. Erittäin nautittavaa 90-lukutuulahdusta soundeineen, biiseineen ja kokaiinilookkeineen kaikkineen, tykkään hiljalleen jo melkoisen kovasti.
Loistavan Higherin jälkeen oli kuitenkin pakko siirtyä alakertaan katsastamaan perjantai-illan oletettu pääesiintyjä, belgialainen Mintzkov.
Virhearviointi. Mintzkov jäi valitettavan tylsäksi indierockrypistelyksi, jonka jokaisen aspektin eteen teki mieli lisätä sana perus-. Etukäteen en biisejä kuunnellut, mutta keikalla kaikki tuntui olevan valitettavan tasaista massaa. Uudelleenkokeilun yhteydessä pari MySpace-raitaa toimivat nyt ihan kohtalaisesti, mutta minkäänasteisia intohimoja yhtye ei valitettavasti onnistu minussa herättämään.
Yläkerran Cosmobile jäi osaltamme illan viimeiseksi kokemukseksi, kun Terveet Kädet nyt ei ihan omaan rajoittuneeseen mukavuusalueeseeni istu. Cosmobile oli taas ok, riehakkuus ei tällä kertaa ihan tarttunut.
Kaiken kaikkiaan perjantai jätti vakuuttamisen vähän vajaaksi. Yhden erinomaisuuden ja toisen puolittain nähdyn mainiouden lisäksi listalla oli vain turhan monta ihan kivaa.
Lauantain omituinen räntäilmestys rampautti lähtöaikataulua sen verran, että illan starttaajaksi kaavailemani Kiki Pau tuli lopulta koettua vain kalkkiviivojen verran. Harmi sinänsä – joskus aiemmin näkemäni liveily oli toimivaa ja uutta levyä ovat kaikki kuulleet hehkuttaneet. Oletettavasti yhtyettä lienee tänän vuonna kuitenkin olevan tiuhaan luvassa lavoille.
Fiilis ei kuitenkaan tipahtanut, kun viereisellä terassilla puikkoihin astuneet Alpo ja Tomi toimivat kirjailluissa hopeatakeissaan kertakaikkisen komeasti. Jäykähkö äijäeturintama verotti aavistuksen fiilistä, mutta biisit toimivat oivasti. Jonkinlaisena ongelmana koin kuitenkin kappaleiden geneerisyyden – raidat tuntuivat olevan kokonaisuuksissaan vielä vähän hajanaisia. Ripaus tyypillistä synariffiä sieltä ja turhankin helppo konekomppi tuolta; yhtä ilmiselvää Justice-melodiaa unohtamatta. Kaksikko kuitenkin vakuutti. Jos Alpo ja Tomi löytävät soppaansa vielä sen yhden omaperäisen tekijän ja profiloituvat toivottavasti vielä astetta vakavamminotettavaksi, voisi tässä olla oikeasti ihan älyttömän siisti juttu. Nytkin jo olennainen osa suomalaisen elektronisen musiikin kiinnostavinta kaartia.
Manna Mikkoineen tuli bongattua jo päiväkahvilla, mutta keikka ei sitten ihan hirveästi kiinnostanutkaan. Laadukkaita biisejä ja ihan edustavaa levitettävää kansainvälistymismielessäkin, mutta ei edelleen kuitenkaan sitä ominta teekuppiani.
Seuraavaksi terassilla pääsin vihdoin ihailemaan sitä 'Sparks-lemppariani, TV Offia. Valitettavasti yhtyeen kohdalla miksaus tuntui olevan harmittavan pielessä, sillä ne hyvät biisit eivät jotenkin kuulostaneet niin hyvältä kuin mitä niiden pitäisi – ja miltä ne ovat muualla kuulostaneet. Varsin tuttu kappalelista miellytti vähän heikommallakin äänentoistolla. Äkkiräväkkä Honey on edelleen älyttömän puoleensavetävä, mutta Saran legotukan poistuminen oli pieni byhyy.
Festareiden eniten odottamani akti oli kuitenkin göteborgilainen Bye Bye Bicycle. Jo aiemmin ihastelemani viisikko toimi livenä vielä asteen verran paremmin kuin levyllä ja keikka oli oikeasti mainioimpia aikoihin. Kun rautaisiin raitoihin yhdistyi yhtyeen ihastuttavan välitön lavapreesens, oli paketti kertakaikkisen mainio – eivätkä oletetut assosiaatiot the Drumsiin ja Franz Ferdinandiin tunnu yhtään perustelemattomilta.
Erittäin suositeltavaa koettavaa tämä. Kasari-indien soundeista ja semiepileptisestä live-elkehdinnästä vielä itse musiikin ulkopuolista diggailua.
Ruotsi-krapuloissa tuli vilkaistua nopeasti vielä Kaikukastin reggaet. Pari biisiä riitti, melko mainion lauantain jälkeen saattoi siirtyä hyvillä mielillä jo yöhön.
Mukavasti toimineet järjestelyt sekä toimiva ja sympaattinen esiintyjäkaarti jättivät viikonlopusta mukavan kuvan. Tykkäilyä myös dj-kaartille, erityisesti Tampereen-vahvistus Kaino-kaksikko oli totutun hyvä lisä. Jos etukäteen Jyrockia ylisteltiin Twitterissä Suomen parhaaksi sisätilafestariksi, ei oma kokemus jäänyt ainakaan pakkasen puolelle.
Tai kovin räntäiseksikään.
// Jyrock.fi
16. huhtikuuta 2010
Perjantain vanhat uutuudet
Levyvuosi 2010 on ollut siinä määrin tajuton, että useampia mainioita tuotoksia on jäänyt täällä jopa kokonaan hehkuttamatta. Joidenkin kohdalla olen odotellut kyllästymiseen saakka niiden ilmestymistä jonnekin kokonaan kuultaviksi, jotta voisin ne jouhevammin kanssanne jakaa – ja jotkut puolestaan on käsitelty niin perusteellisesti muissa blogeissa, että oma panos on tuntunut siinä rinnalla vähemmän tarpeelliselta.
Perjantaivideot sisältävät tänään siis poikkeuksellisesti teeman, kun poiminnat ovat tämmöisiltä levyiltä. Mahdollista vuoden parhaat -matskua joka ikinen (kundi hikinen).
Yeasayer - O.N.E (Odd Blood)
the Morning Benders - Excuses (Big Echo)
She & Him – In the Sun (Volume Two)
Surfer Blood – Harmonix (Astro Coast)
Suuntailen parin tunnin kuluttua Jyrockiin, mikäli junalipun vielä jostain saan (olisin tietysti muuten mennyt lentämällä, mutta se nyt ei ollut valitettavasti mahdollista). Nämä kiinnostavat etukäteen eniten:
Masquer
G-Odd
Shine 2009
Mintzkov
Cosmobile
Kiki Pau
Alpo ja Tomi
TV Off
Bye Bye Bicycle
Jos ei siellä nähdä niin hyvää viikonloppua!
Perjantaivideot sisältävät tänään siis poikkeuksellisesti teeman, kun poiminnat ovat tämmöisiltä levyiltä. Mahdollista vuoden parhaat -matskua joka ikinen (kundi hikinen).
Yeasayer - O.N.E (Odd Blood)
the Morning Benders - Excuses (Big Echo)
She & Him – In the Sun (Volume Two)
Surfer Blood – Harmonix (Astro Coast)
Suuntailen parin tunnin kuluttua Jyrockiin, mikäli junalipun vielä jostain saan (olisin tietysti muuten mennyt lentämällä, mutta se nyt ei ollut valitettavasti mahdollista). Nämä kiinnostavat etukäteen eniten:
Masquer
G-Odd
Shine 2009
Mintzkov
Cosmobile
Kiki Pau
Alpo ja Tomi
TV Off
Bye Bye Bicycle
Jos ei siellä nähdä niin hyvää viikonloppua!
15. huhtikuuta 2010
Katutyttöjen paluu
Päivän postaus on kirjoittamatta ja kellossa aikaa 1:06 – selkeä tilaus laiskalle vuorokausirecapille siis.
Kotiuduin tovi sitten Klubilta, jonka Elektroniklubi jäi ainoaksi kosketuksekseni tämänvuotiseen Tampere Biennaleen – ja sekin vain kolmanneksen verran. "Kaveribändi" Lubo-Mir on tullut tutuksi työn kautta, mutta kolahtelee kovasti näin vapaa-ajallakin. Tamperelaisen Sonic Foundationin alkuvuodesta julkaisema Nine Levels on toiminut kiitettävästi ainoastaan audiaalisenakin kokemuksena, mutta keikka oli kieltämättä kova. Vaikka Lubo-Mirin instruhiphopissa pohjat ovat niissä omissakin vanhoissa suosikeissa, löytyy soundipaletista myös ilahduttavaa ajanmukaisuutta. Suomen ensimmäinen chillgaze-ilmiö kyseessä ei kuitenkaan ole, vaikka etenkin keikalla muutama kohta sinnekin saattoi viitata. Parhaiten itselleni toimivat vähän nopeampibiittiset raidat, mutta etenkin Elviksen miksailu loppusetin sekaan oli erinomaisen toimivaa. Tykkäilyt tälle.
Sain tänään tuliaisia Lontoosta, jee! Levyhyllyyn päätyi Summer Campin tuore Ghost Train -7", joka on ollut viime aikoina melkoinen obsessioraita. Silkkaa herkkua mitä suurimmissa määrin, olisinpa niin halunnut keikankin kokea.
Yhtä lailla mainio poiminta oli vinkkaamani the Stone Rosesin s/t-älppäri, jota en ole aiemmin onnistunut kokoelmiini saamaan. Kaikkien aikojen levyt top 5 -kamaa tämä, melkoisen kirkkaasti. Esimerkiksi vaikkapa (Song for My) Sugar Spun Sister, jota kuulaampaa indietä on edelleen hankala löytää.
Matkalaukun ei-minulle-suunnattua levysaalista tuli katsottua vähän kahtalaisin mielipitein – toisaalta pikkuisella kateudella ja toisaalta pohjattomalla ihastuksella. Lp:t Jónsia, the Smithsiä ja the Raveonettesia, 12" Phoenixia ja seiskat Florence + the Machinelta, samaiselta Summer Campilta ja the Drumsilta (x2!). Unohtuikohan vielä joku? Melko mahdottoman siistiä kumminkin, ihh.
Seiskakateudessa pistin tänään pientä tilausta vielä Rough Traden suuntaan, toivottavasti ennättävät vielä ensi viikonlopun Indiaaniklubiin. Sielläpä onkin sitten iso kasa uutta soiteltavaa, jei.
Printtipaitojen ylimpänä ystävänä sain kartuttaa vaatekaappiani vielä kahdella helmellä, jotka jakaisin kanssanne jos kameran omistaisin. Tarjotkaapas meikälle joku kiva digijärkkäri, niin lupaan siirtyä kokonaan päivän asuihin – ja tarjota enemmän afroa ja viiksiä kuin muut kollegani.
Oh. Huomenna Jyrockiin.
I have feelings too.
Kotiuduin tovi sitten Klubilta, jonka Elektroniklubi jäi ainoaksi kosketuksekseni tämänvuotiseen Tampere Biennaleen – ja sekin vain kolmanneksen verran. "Kaveribändi" Lubo-Mir on tullut tutuksi työn kautta, mutta kolahtelee kovasti näin vapaa-ajallakin. Tamperelaisen Sonic Foundationin alkuvuodesta julkaisema Nine Levels on toiminut kiitettävästi ainoastaan audiaalisenakin kokemuksena, mutta keikka oli kieltämättä kova. Vaikka Lubo-Mirin instruhiphopissa pohjat ovat niissä omissakin vanhoissa suosikeissa, löytyy soundipaletista myös ilahduttavaa ajanmukaisuutta. Suomen ensimmäinen chillgaze-ilmiö kyseessä ei kuitenkaan ole, vaikka etenkin keikalla muutama kohta sinnekin saattoi viitata. Parhaiten itselleni toimivat vähän nopeampibiittiset raidat, mutta etenkin Elviksen miksailu loppusetin sekaan oli erinomaisen toimivaa. Tykkäilyt tälle.
Sain tänään tuliaisia Lontoosta, jee! Levyhyllyyn päätyi Summer Campin tuore Ghost Train -7", joka on ollut viime aikoina melkoinen obsessioraita. Silkkaa herkkua mitä suurimmissa määrin, olisinpa niin halunnut keikankin kokea.
Yhtä lailla mainio poiminta oli vinkkaamani the Stone Rosesin s/t-älppäri, jota en ole aiemmin onnistunut kokoelmiini saamaan. Kaikkien aikojen levyt top 5 -kamaa tämä, melkoisen kirkkaasti. Esimerkiksi vaikkapa (Song for My) Sugar Spun Sister, jota kuulaampaa indietä on edelleen hankala löytää.
Matkalaukun ei-minulle-suunnattua levysaalista tuli katsottua vähän kahtalaisin mielipitein – toisaalta pikkuisella kateudella ja toisaalta pohjattomalla ihastuksella. Lp:t Jónsia, the Smithsiä ja the Raveonettesia, 12" Phoenixia ja seiskat Florence + the Machinelta, samaiselta Summer Campilta ja the Drumsilta (x2!). Unohtuikohan vielä joku? Melko mahdottoman siistiä kumminkin, ihh.
Seiskakateudessa pistin tänään pientä tilausta vielä Rough Traden suuntaan, toivottavasti ennättävät vielä ensi viikonlopun Indiaaniklubiin. Sielläpä onkin sitten iso kasa uutta soiteltavaa, jei.
Printtipaitojen ylimpänä ystävänä sain kartuttaa vaatekaappiani vielä kahdella helmellä, jotka jakaisin kanssanne jos kameran omistaisin. Tarjotkaapas meikälle joku kiva digijärkkäri, niin lupaan siirtyä kokonaan päivän asuihin – ja tarjota enemmän afroa ja viiksiä kuin muut kollegani.
Oh. Huomenna Jyrockiin.
I have feelings too.
14. huhtikuuta 2010
Keskiviikko: Jamie Long
Texas osoittaa taas yllättävän kykynsä tuottaa ilmoille toinen toistaan hurmaavampia indieakteja. Tänään kyseessä ei ole kuitenkaan vakkari-Austin, vaan Houston, josta iloksemme saapuu kahden ep:n ja yhden singlen Plastiq-labelille julkaissut Jamie Long.
Kivan kevyesti shoegazeileva Pools on tuoreen the Never Years -ep:n avausraita. Vahvaa M83-tunnelmaa, mukavaa kasvua ja silkkaa keväisyyttä – pakkotykkäily.
Yhtä lailla toimii vielä astetta utuisempi kakkosraita Monaco. Sopivan tuttua ja helppoa, mutta silti hirmuisen kiehtovaa. Tykkään.
Siltä varalta, että olo jäi vielä kylmäksi, varmistetaan massafaniutumiset maailman parhaan the Sound of Arrowsin remiksauksella Years-biisistä. Kaikki mihin Oskar ja Stefan koskevat, ei ole näköjään ainoastaan kultaa, vaan kimmeltävien sateenkaarien ja lentävien ponien kehystämää... parhautta. Tuntuu aika kovasti siltä, että se kaksikon tuleva ensimmäinen pitkäsoitto tulee olemaan vuoden suosikkilevyjä ja enemmän minua kuin mikään aikoihin. Oh, kuunnelkaa nyt tuota!
// Jamie Long MySpacessa
Kivan kevyesti shoegazeileva Pools on tuoreen the Never Years -ep:n avausraita. Vahvaa M83-tunnelmaa, mukavaa kasvua ja silkkaa keväisyyttä – pakkotykkäily.
Yhtä lailla toimii vielä astetta utuisempi kakkosraita Monaco. Sopivan tuttua ja helppoa, mutta silti hirmuisen kiehtovaa. Tykkään.
Siltä varalta, että olo jäi vielä kylmäksi, varmistetaan massafaniutumiset maailman parhaan the Sound of Arrowsin remiksauksella Years-biisistä. Kaikki mihin Oskar ja Stefan koskevat, ei ole näköjään ainoastaan kultaa, vaan kimmeltävien sateenkaarien ja lentävien ponien kehystämää... parhautta. Tuntuu aika kovasti siltä, että se kaksikon tuleva ensimmäinen pitkäsoitto tulee olemaan vuoden suosikkilevyjä ja enemmän minua kuin mikään aikoihin. Oh, kuunnelkaa nyt tuota!
// Jamie Long MySpacessa
13. huhtikuuta 2010
Tiistai: Pretty Good Dance Moves
Pää on kipeä.
Pretty Good Dance Moves ei varsinaisesti auta, mutta kuulostaa ainakin hyvältä. Chicagolaiskaksikon tyyli on MySpace-maistiaisten perusteella muuttunut kolmen vuoden ja kolmen ep:n aikana Zero 7 -henkisestä loungeilusta synapopimpaan suuntaan. Vähän kuin allekirjoittanutkin siis, eh.
Niinpä alkutaipaleen kappaleet, kuten Heat of the Night kuulostavat kyllä hyvältä...
... mutta eroavat uusista aika lailla kuin yö päivästä. Uusin ja julkaisematon raita, Bad Habits uhkuu jonkinasteista blogihypepotentiaalia, mielestäni. Alussa ärsyttää, eikä ensimmäinen kokonainen läpikuuntelukaan ole ihan ehdotonta diggailua, mutta lisätoistot koukuttavat jo melko tehokkaasti.
Kiva kuva.
Vielä enemmän iskee riisutumpi Leave Me Alone tuoreimmalta ep:ltä. Hurjaa tykkäämistä suorastaan.
Paria edellä mainittua ei videoina löydy (äh), niin napataan loppuun vielä Demons Dancing parin vuoden takaa. Aika kivaa keveilyä, videossa aina yhtä hurmaava Kristen Schaal – eli Flight of the Conchordsin Mel.
Nyt ruokaa.
// Pretty Good Dance Moves MySpacessa
Pretty Good Dance Moves ei varsinaisesti auta, mutta kuulostaa ainakin hyvältä. Chicagolaiskaksikon tyyli on MySpace-maistiaisten perusteella muuttunut kolmen vuoden ja kolmen ep:n aikana Zero 7 -henkisestä loungeilusta synapopimpaan suuntaan. Vähän kuin allekirjoittanutkin siis, eh.
Niinpä alkutaipaleen kappaleet, kuten Heat of the Night kuulostavat kyllä hyvältä...
... mutta eroavat uusista aika lailla kuin yö päivästä. Uusin ja julkaisematon raita, Bad Habits uhkuu jonkinasteista blogihypepotentiaalia, mielestäni. Alussa ärsyttää, eikä ensimmäinen kokonainen läpikuuntelukaan ole ihan ehdotonta diggailua, mutta lisätoistot koukuttavat jo melko tehokkaasti.
Kiva kuva.
Vielä enemmän iskee riisutumpi Leave Me Alone tuoreimmalta ep:ltä. Hurjaa tykkäämistä suorastaan.
Paria edellä mainittua ei videoina löydy (äh), niin napataan loppuun vielä Demons Dancing parin vuoden takaa. Aika kivaa keveilyä, videossa aina yhtä hurmaava Kristen Schaal – eli Flight of the Conchordsin Mel.
Nyt ruokaa.
// Pretty Good Dance Moves MySpacessa
12. huhtikuuta 2010
Maanantai: Lake Heartbeat
Oh. Oh oh.
Ruotsista löytyi jotain kivaa tällekin päivälle – ja juuri sopivasti ennen Huippareita. Lake Heartbeat -kaksikko tulee Tukholmasta, levyttää Servicelle ja tekee valtavan puoleensavetävää auringonlaskuindietä. Eipä siis ihme, että Kuninkaankadulla olo on taas melkoisen myyty.
Loppuviikosta julkaistava Trust in Numbers -esikoisalbumi on täynnä tyttö+poika-huokailuvokaaleja ja simppelin monitasoisia sovituksia. Mystery-singleltä löytyy lisäksi melkoisen phoenixesque bassoraita.
Semmoinen itsetietoinen ranskisfiilis albumia sävyttää muutenkin, kovin vaikeaa ei ole mielessään sijoittaa erityisesti alkupään biisejä jonkun St. Tropez'n ääniraidalle. Kaikki kappaleet eivät ole ihan timanttisimpia ja tuotanto kulkee monesti ärsyttävän äärirajoilla, mutta jokin tunnelmassa kuitenkin puree – ja kovasti. Eikä ehkä pelkästään se, että yhtye tulee Ruotsista.
Tai se, että lempparimme Kisses on ehtinyt yhtyettä jo hurjan kivasti remiksailemaan (mp3).
Samoin kuin Ytre Rymden Dansskola. Norjalaisten versio kuulostaa jo niin kesältä kuin tässä vaiheessa voi uskaltaa.
Mysteryn ohella lempipoiminnoiksi nousevat Blue Planet ja Golden Chain. Erityisesti jälkimmäinen on ihan uskomattoman hyvä raita.
Kiva levy kaikin puolin. Istuu saumattomasti juuri siihen fiilikseen, kun kevätilta alkaa, hienoinen tuulenvire käy ja aurinko laskee Pyynikkiin. Tykkäilen.
// Lake Heartbeat MySpacessa
// Trust in Numbers -albumi Spotifyssa
Ruotsista löytyi jotain kivaa tällekin päivälle – ja juuri sopivasti ennen Huippareita. Lake Heartbeat -kaksikko tulee Tukholmasta, levyttää Servicelle ja tekee valtavan puoleensavetävää auringonlaskuindietä. Eipä siis ihme, että Kuninkaankadulla olo on taas melkoisen myyty.
Loppuviikosta julkaistava Trust in Numbers -esikoisalbumi on täynnä tyttö+poika-huokailuvokaaleja ja simppelin monitasoisia sovituksia. Mystery-singleltä löytyy lisäksi melkoisen phoenixesque bassoraita.
Semmoinen itsetietoinen ranskisfiilis albumia sävyttää muutenkin, kovin vaikeaa ei ole mielessään sijoittaa erityisesti alkupään biisejä jonkun St. Tropez'n ääniraidalle. Kaikki kappaleet eivät ole ihan timanttisimpia ja tuotanto kulkee monesti ärsyttävän äärirajoilla, mutta jokin tunnelmassa kuitenkin puree – ja kovasti. Eikä ehkä pelkästään se, että yhtye tulee Ruotsista.
Tai se, että lempparimme Kisses on ehtinyt yhtyettä jo hurjan kivasti remiksailemaan (mp3).
Samoin kuin Ytre Rymden Dansskola. Norjalaisten versio kuulostaa jo niin kesältä kuin tässä vaiheessa voi uskaltaa.
Mysteryn ohella lempipoiminnoiksi nousevat Blue Planet ja Golden Chain. Erityisesti jälkimmäinen on ihan uskomattoman hyvä raita.
Kiva levy kaikin puolin. Istuu saumattomasti juuri siihen fiilikseen, kun kevätilta alkaa, hienoinen tuulenvire käy ja aurinko laskee Pyynikkiin. Tykkäilen.
// Lake Heartbeat MySpacessa
// Trust in Numbers -albumi Spotifyssa
11. huhtikuuta 2010
Minä: There She Goes
Jotkut jutut ovat muuttuneet sisäänrakennetuiksi.
Olen onnistunut ehdollistamaan itseni populaarikulttuurin normeihin ihanan saumattomasti. Niinpä aktiivista ajattelua ei tarvita, kun viimeisen vuoden aikana olen julkisiin kulkuvälineisiin saattamisen jälkeen saanut päässäni soimaan automaattisesti the La'sin There She Goes -nimisen poptäydellisyyden.
Ja tiedättekö; se tuntuu aika hyvältä.
Listaintoilijanakin kammoan ajatusta, jossa joutuisin rankkaamaan esimerkiksi viisi parasta popkappaletta ikinä. There She Goes olisi listalle kuitenkin pakko saada.
Liverpoolilaisyhtyeen ainoaksi jäänyt hitti kahden vuosikymmenen takaa on pääni lisäksi soinut myös paitsi Nick Hornbyn Fever Pitch -kirjan ensimmäisessä ja paremmassa filmatisoinnissa, myös Gilmore Girlsin ihan ekan jakson ihan ekassa kohtauksessa.
Ei kai siis ihmekään.
There she goes
There she goes again
Racing through my brain
And I just can't contain
This feeling that remains
There she blows
There she blows again
Pulsing through my vein
And I just can't contain
This feeling that remains
There she goes, there she goes again
She calls my name, pulls my train
No-one else could heal my pain
And I just can't contain
This feeling that remains
There she goes
There she goes again
Chasing down my lane
And I just can't contain
This feeling that remains
Olen onnistunut ehdollistamaan itseni populaarikulttuurin normeihin ihanan saumattomasti. Niinpä aktiivista ajattelua ei tarvita, kun viimeisen vuoden aikana olen julkisiin kulkuvälineisiin saattamisen jälkeen saanut päässäni soimaan automaattisesti the La'sin There She Goes -nimisen poptäydellisyyden.
Ja tiedättekö; se tuntuu aika hyvältä.
Listaintoilijanakin kammoan ajatusta, jossa joutuisin rankkaamaan esimerkiksi viisi parasta popkappaletta ikinä. There She Goes olisi listalle kuitenkin pakko saada.
Liverpoolilaisyhtyeen ainoaksi jäänyt hitti kahden vuosikymmenen takaa on pääni lisäksi soinut myös paitsi Nick Hornbyn Fever Pitch -kirjan ensimmäisessä ja paremmassa filmatisoinnissa, myös Gilmore Girlsin ihan ekan jakson ihan ekassa kohtauksessa.
Ei kai siis ihmekään.
There she goes
There she goes again
Racing through my brain
And I just can't contain
This feeling that remains
There she blows
There she blows again
Pulsing through my vein
And I just can't contain
This feeling that remains
There she goes, there she goes again
She calls my name, pulls my train
No-one else could heal my pain
And I just can't contain
This feeling that remains
There she goes
There she goes again
Chasing down my lane
And I just can't contain
This feeling that remains
10. huhtikuuta 2010
Lauantai: Marchin' in
Suuntaan yllätysillanviettoon kohti Amuria, joten lauantaipostaus tulee vähän tiiviimpään muotoon kuin olin ajatellut.
Olen viime aikoina kuunnellut hirmuisen paljon taas jo aiemmin jakamaani Lo-Fi-Fnkia. Ruotsalaisvitjan uusi albumi on jo tekosillaan ja ensimmäinen biisi, Marchin' in tuli ulos alkuvuodesta. Hyvältä kuulostaa.
Napataan kakkosraidaksi vielä vanhempi suosikki. Change Channel toimii yhä ihan mielettömän hyvin.
Jee jee.
// Lo-Fi-Fnk MySpacessa
Olen viime aikoina kuunnellut hirmuisen paljon taas jo aiemmin jakamaani Lo-Fi-Fnkia. Ruotsalaisvitjan uusi albumi on jo tekosillaan ja ensimmäinen biisi, Marchin' in tuli ulos alkuvuodesta. Hyvältä kuulostaa.
Napataan kakkosraidaksi vielä vanhempi suosikki. Change Channel toimii yhä ihan mielettömän hyvin.
Jee jee.
// Lo-Fi-Fnk MySpacessa
9. huhtikuuta 2010
Perjantai: Olavi Uusivirta
Tänään vietetään suomen kielen päivää. Jei.
Kieli on itselleni ihan valtavan tärkeä asia, niin puhutussa kuin kirjoitetussakin muodossa. Innostun hyvistä sanankäänteistä ja painan uusia ilmaisuja mieleeni aina sopivan tilaisuuden tullen. Arvostus kieltä kohtaan on peritty kotoa ja ollut aina iso osa itseäni; lukemaan minut opetettiin jo nelivuotiaana ja kirjoittamiseen rohkaistiin aina, samoin kuin kaikkeen muuhunkin luovaan ilmaisuun. Peruskoulussa ja lukiossa briljeerasin läpi kirjoitelmat, aineet ja esseet. Ylioppilaskirjoituksissa laudatur äidinkielestä oli ainoa tavoite, mikä otsikkoaineella toteutuikin – ohi aiheen menneestä aineistoaineesta tosin tuli huvittavasti i niinkö improbatur.
Kun seuraavassa opiskelupaikassa en kirjoittamaan hirveästi päässyt, ruostui kieli kuudessa vuodessa melko pahasti. Yksi blogikirjoittelun parhaista puolista onkin ollut se, että kirjoitustaito on reippaassa vuodessa vertynyt kummasti – samoin viime kevään päätös kirjoitella suomeksi englannin sijaan tuntuu tässä vaiheessa erinomaiselta. Nykyään pääsen tekemään työn puitteissa myös melko paljon copywriterin hommia, mikä sopii minulle hirmuisen hyvin.
Vaikka suomen kielestä niin hirveästi pidänkin, tahtoo sillä esitettyä musiikkia eksyä soittolistoilleni melko harvoin. Varman päälle -akselin UB:n ja SMG:n lisäksi pikaisella vilkaisulla iTunesin kolmestakymmenestä gigasta suomenkielistä tuotantoa löytyi yhdet levyt Organilta ja Murmurecordingsilta, vaikka muuten kotimaisia aktejakin listoillani on. Lienee aika tehdä poikkeuksia kaavoihin.
Tartutaanpa tänään siis Olavi Uusivirtaan ja toissapäivänä ilmestyneeseen Preeria-albumiin.
Viimeaikainen tietämättömyystrendi jatkuu tänäänkin, kun kolme aikaisempaa OU-levyä ovat itselleni tuttuja vain parin yksittäisen biisin verran. Uusi tuotos kolahtaa kuitenkin välittömästi; levyn avaava Erika on aivan älyttömän hyvä raita, joka kuulosti heti ensimmäisillä kerroilla niin tutulta. Samoin yllättää Jennin avaava aurinko aurinko plaa plaa plaa -quote.
Sama fiilis tuntuu hienossa Nukketalo palaa -singlessäkin; ensikuuntelut pakottivat tarkastamaan, onko kyseessä sittenkin lainakappale. Ehkäpä asiaan vaikuttaa se, että vokalisoinneista tulee ohuimmillaan mieleen yks Kirka. Itse kun en pop-historiaa – jonka parin vuosikymmenen takaiseen tilaan Preeria tuntuu palaavan – suomalaiselta kantilta juuri tunne, en osaa sanoa ketä ja mitä milloinkin levyllä pastissoidaan, vai viittaillaanko keneenkään. Joka tapauksessa biisinkirjoittajana Olavi Uusivirta tuntuu tämän levyn perusteella olevan nyt hirmuisen kovalla tasolla. Kappaleet ovat lähes poikkeuksetta hirveän hyviä – jo mainittujen lisäksi erityisesti Ave Maria! miellyttää hurjasti. Ehkäpä Olavi voisi nyt sitten olla se Suomen Markus Krunegård, tyylissäkin kun on kovasti jotain samaa.
Tarvinnee tutustua vielä edellisiinkin levyihin, tämä kun jätti oikein hyvän maun suuhun. Melko varaukseton suosittelu, siis. Kun enempää linkiteltävää ei levyltä löydy, napataan mukaan vielä edellisen, Minä olen hullu -albumin avausraita Löysäläisen laulu. Kova tämäkin.
Kuten aina kuuntelun ja kirjoittelun yhteydessä, pengon ahkerasti verkkoa löytääkseni aiheesta jotain kiinnostavaa linkiteltävää. En tiedä, voiko tämän perusteella vielä vetää mitään yleistyksiä suomalaisen musiikkipromootion, ajanmukaisuuden ja järjenkäytön välille, mutta Universal jumalauta nyt ihan oikeesti. Tyypeillä on hirmuisen kova levy käsissään, eikä sitä osata verkossa tuoda mitenkään esille; Olavi Uusivirralta ei löydy Facebook-fanisivua (ryhmä ei aja samaa asiaa), YouTubesta löytyy yksi video ja MySpacea on päivitelty ties milloin – eikä Twitterkään statustiheydellään varsinaisesti häikäise. Saa nähdä, koska Suomessa ymmärretään esimerkiksi musiikkiblogien potentiaali uusien juttujen levityksessä – tai herranjestas, tajuttaisiin että 'Tubea voi käyttää muuhunkin kuin musiikkivideoiden levitykseen. No mut hei onhan meillä tää widgetti! Öyh.
Preeria ansaitsisi parempaa. Kuuntelenpa vielä kerran Erikan.
// Olavi Uusivirta MySpacessa
// Preeria-albumi Spotifyssa
Kieli on itselleni ihan valtavan tärkeä asia, niin puhutussa kuin kirjoitetussakin muodossa. Innostun hyvistä sanankäänteistä ja painan uusia ilmaisuja mieleeni aina sopivan tilaisuuden tullen. Arvostus kieltä kohtaan on peritty kotoa ja ollut aina iso osa itseäni; lukemaan minut opetettiin jo nelivuotiaana ja kirjoittamiseen rohkaistiin aina, samoin kuin kaikkeen muuhunkin luovaan ilmaisuun. Peruskoulussa ja lukiossa briljeerasin läpi kirjoitelmat, aineet ja esseet. Ylioppilaskirjoituksissa laudatur äidinkielestä oli ainoa tavoite, mikä otsikkoaineella toteutuikin – ohi aiheen menneestä aineistoaineesta tosin tuli huvittavasti i niinkö improbatur.
Kun seuraavassa opiskelupaikassa en kirjoittamaan hirveästi päässyt, ruostui kieli kuudessa vuodessa melko pahasti. Yksi blogikirjoittelun parhaista puolista onkin ollut se, että kirjoitustaito on reippaassa vuodessa vertynyt kummasti – samoin viime kevään päätös kirjoitella suomeksi englannin sijaan tuntuu tässä vaiheessa erinomaiselta. Nykyään pääsen tekemään työn puitteissa myös melko paljon copywriterin hommia, mikä sopii minulle hirmuisen hyvin.
Vaikka suomen kielestä niin hirveästi pidänkin, tahtoo sillä esitettyä musiikkia eksyä soittolistoilleni melko harvoin. Varman päälle -akselin UB:n ja SMG:n lisäksi pikaisella vilkaisulla iTunesin kolmestakymmenestä gigasta suomenkielistä tuotantoa löytyi yhdet levyt Organilta ja Murmurecordingsilta, vaikka muuten kotimaisia aktejakin listoillani on. Lienee aika tehdä poikkeuksia kaavoihin.
Tartutaanpa tänään siis Olavi Uusivirtaan ja toissapäivänä ilmestyneeseen Preeria-albumiin.
Viimeaikainen tietämättömyystrendi jatkuu tänäänkin, kun kolme aikaisempaa OU-levyä ovat itselleni tuttuja vain parin yksittäisen biisin verran. Uusi tuotos kolahtaa kuitenkin välittömästi; levyn avaava Erika on aivan älyttömän hyvä raita, joka kuulosti heti ensimmäisillä kerroilla niin tutulta. Samoin yllättää Jennin avaava aurinko aurinko plaa plaa plaa -quote.
Sama fiilis tuntuu hienossa Nukketalo palaa -singlessäkin; ensikuuntelut pakottivat tarkastamaan, onko kyseessä sittenkin lainakappale. Ehkäpä asiaan vaikuttaa se, että vokalisoinneista tulee ohuimmillaan mieleen yks Kirka. Itse kun en pop-historiaa – jonka parin vuosikymmenen takaiseen tilaan Preeria tuntuu palaavan – suomalaiselta kantilta juuri tunne, en osaa sanoa ketä ja mitä milloinkin levyllä pastissoidaan, vai viittaillaanko keneenkään. Joka tapauksessa biisinkirjoittajana Olavi Uusivirta tuntuu tämän levyn perusteella olevan nyt hirmuisen kovalla tasolla. Kappaleet ovat lähes poikkeuksetta hirveän hyviä – jo mainittujen lisäksi erityisesti Ave Maria! miellyttää hurjasti. Ehkäpä Olavi voisi nyt sitten olla se Suomen Markus Krunegård, tyylissäkin kun on kovasti jotain samaa.
Tarvinnee tutustua vielä edellisiinkin levyihin, tämä kun jätti oikein hyvän maun suuhun. Melko varaukseton suosittelu, siis. Kun enempää linkiteltävää ei levyltä löydy, napataan mukaan vielä edellisen, Minä olen hullu -albumin avausraita Löysäläisen laulu. Kova tämäkin.
Kuten aina kuuntelun ja kirjoittelun yhteydessä, pengon ahkerasti verkkoa löytääkseni aiheesta jotain kiinnostavaa linkiteltävää. En tiedä, voiko tämän perusteella vielä vetää mitään yleistyksiä suomalaisen musiikkipromootion, ajanmukaisuuden ja järjenkäytön välille, mutta Universal jumalauta nyt ihan oikeesti. Tyypeillä on hirmuisen kova levy käsissään, eikä sitä osata verkossa tuoda mitenkään esille; Olavi Uusivirralta ei löydy Facebook-fanisivua (ryhmä ei aja samaa asiaa), YouTubesta löytyy yksi video ja MySpacea on päivitelty ties milloin – eikä Twitterkään statustiheydellään varsinaisesti häikäise. Saa nähdä, koska Suomessa ymmärretään esimerkiksi musiikkiblogien potentiaali uusien juttujen levityksessä – tai herranjestas, tajuttaisiin että 'Tubea voi käyttää muuhunkin kuin musiikkivideoiden levitykseen. No mut hei onhan meillä tää widgetti! Öyh.
Preeria ansaitsisi parempaa. Kuuntelenpa vielä kerran Erikan.
// Olavi Uusivirta MySpacessa
// Preeria-albumi Spotifyssa
8. huhtikuuta 2010
Torstai: the Apples in stereo
Denveriläinen the Apples in stereo on sarjassamme yhtyeitä, joiden nimen olen kyllä tunnistanut iät ajat, mutta kuuntelemaan en ole koskaan vaivautunut. Muutos tapahtui tänäaamuna, kun onnekseni törmäsin fantastiseen Dance Floor -videoon.
Sitä ennen kuitenkin parin viikon kuluttua ilmestyvää Travellers in Space and Time -levyn teaseria Elijah Woodin kera. Exploring the Universe -pätkä toimii itse videoon mainiona introna.
Ja sitten se Dance Floor. Ah.
Vuoden kovin musiikkivideo ehkäpä - plus että Elijahin harvaparta on aika erittäin siisti. Muutenkin toimivampi yhdistelmä tämä kuin taannoinen Islands + Michael Cera.
Ja talk about 'em stereos! Eilen postiluukkuuni napsahti viesti Stereotype Helsinki -nimiseltä kollektiivilta. Tyyppien ideana on ilmeisimmin toimia musiikin saralla irroittaen juttuja niiden alkuperäisestä kontekstista ja luoda täten jotain uutta. Otetaan kuvia bändistä, muttei bändikuvia – tai järjestetään olohuonekeikkoja, kuten ensimmäisessä esityksessä Jaakko & Jay.
Visuaalisuus kolahti aika kovasti. Samanhenkistä meininkiä kuin taannoin esittelemässäni take-away shows -konseptissa, ehkäpä. Tätä kannattaa pitää silmällä.
Uh oh: uppouduin eilen taas vääntämään biisejä yömyöhään, kun talkkari sitten säpsäytti soittamalla ovikelloa ja pyytämällä volyymia vähemmän kaakolle. Ehkei se elo indiepojankaan naapurissa liene aina yhtä auvoa.
// the Apples in stereo MySpacessa
// Stereotype Helsinki
Sitä ennen kuitenkin parin viikon kuluttua ilmestyvää Travellers in Space and Time -levyn teaseria Elijah Woodin kera. Exploring the Universe -pätkä toimii itse videoon mainiona introna.
Ja sitten se Dance Floor. Ah.
Vuoden kovin musiikkivideo ehkäpä - plus että Elijahin harvaparta on aika erittäin siisti. Muutenkin toimivampi yhdistelmä tämä kuin taannoinen Islands + Michael Cera.
Ja talk about 'em stereos! Eilen postiluukkuuni napsahti viesti Stereotype Helsinki -nimiseltä kollektiivilta. Tyyppien ideana on ilmeisimmin toimia musiikin saralla irroittaen juttuja niiden alkuperäisestä kontekstista ja luoda täten jotain uutta. Otetaan kuvia bändistä, muttei bändikuvia – tai järjestetään olohuonekeikkoja, kuten ensimmäisessä esityksessä Jaakko & Jay.
Visuaalisuus kolahti aika kovasti. Samanhenkistä meininkiä kuin taannoin esittelemässäni take-away shows -konseptissa, ehkäpä. Tätä kannattaa pitää silmällä.
Uh oh: uppouduin eilen taas vääntämään biisejä yömyöhään, kun talkkari sitten säpsäytti soittamalla ovikelloa ja pyytämällä volyymia vähemmän kaakolle. Ehkei se elo indiepojankaan naapurissa liene aina yhtä auvoa.
// the Apples in stereo MySpacessa
// Stereotype Helsinki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)