Torstai on chillwavepäivä! Ainakin niin kauan kun genre on vielä hip.
Naputtelin jo kappalekaupalla useammasta kiinnostavasta pikkubändistä, mutta lopulta jumituinkin kuuntelemaan viimeiseksi aikomaani Memoryhousea. Eikä ihmekään; kanadalaiskaksikon unipop-pehmoiluun on kamalan helppo upota ja ihastua.
Tyyppien esikois-ep the Years on paitsi aika erinomaisen suositeltavaa kuunneltavaa, myös riemastuttavasti ilmaisjaossa Arcade Sound -labelin kautta. Suora linkki .zippiin siis tässä, olkaa hyvät.
Vaan jottei sikaa säkissä – sitä ilmaistakaan – niin tässä vähän esimakua. Ts. kolme biisiä neljästä.
Rrrakastan bändejä, jotka osaavat käyttää YouTubea.
Eilen liipattiin pitkästä aikaa Grizzly Bearia, niin eipä jätetä bändiä pois tänäänkään. Memoryhousen repertuaarista kun löytyy aika ihastuttava hissuttelucover mainiosta Foreground-raidasta. Tykkäilyä!
--
Day 08 - A song that you know all the words to
Travis - Driftwood
Olen kertonut kai ennenkin, mutta en ole ollut lyriikoiden perään ihan hirveän kauaa. Kun pari vuotta sitten marinoin itseäni Stuart Murdochilla, Steven Patrick Morrisseylla ja James Mercerillä, alkoi tilanne muuttumaan. Sanoitusten oivaltaminen on ilahduttanut tähän päivään asti – siinä missä omien tekstien kirjoituskynnys on vastaavasti kasvanut. Ymmärtäähän sen.
Travisin the Man Who on ensimmäinen ostamani oikea poplevy ja tietyllä tapaa edelleen hyllyn kulmakivi. Levyn ostin alunperin radiossa ihastuttaneen Why Does It Always Rain On Me? -biisin takia, mutta myöhemmin tuo raita on muodostunut kuunteluissa enemmän pakollisen reliikin asemaan. Huikeampia lauluja albumilta kun löytyy ainakin kourallinen. As You Are on vakioraita angstailuun, Turn ja the Last Laugh of the Laughter yhtyeen ihanimpia esityksiä – ja tietysti avausraita Writing to Reach You, jonka juuri tajusin olevan lähitulevaisuudessa oman postauksen arvoinen.
Levyn kaunein kappale on kuitenkin Driftwood, jonka tahtiin olen hykerrellyt ensikuuntelusta asti. Perässä laulamiseen ei äänialani kuitenkaan riitä, harmi kyllä.
Harmi on myös se, että muutamasta huiman hienosta levystään huolimatta Travis on imagoltaan vähän vaikea tapaus. Vähän liian iso ja vähän liian pieni, vähän liian kotikutoinen ja vähän liian kaupallinen – eikä ikinä oikein siisti. Yksi lempibändeistäni joka tapauksessa.
Ja siis Driftwood, ah.
--
// Memoryhouse MySpacessa
// the Years -ep vapaassa jaossa Arcade Soundissa
Travisille ovat monet naureskelleet, rundi-inkkareista Oasis-lädeihin, mutta itse en koskaan hävennyt tykätä siitä. Suosikkibiisini on Writing to Reach You, muistan vieläkin kuinka leuka putosi ja alkoi väpättää sen videon nähtyäni. Putosin bändin kelkasta pian The Man Whon jälkeen (ääk, siitäkin levystä jo 11 vuotta!?), mutta joskus viime vuonna kirppikseltä hommaamani sinkkukokoelma kuulosti kyllä kauttaaltaan hyvältä.
VastaaPoistaPalatakseni kerrankin nostalgiafiiliksistä nykyhetkeen pitää vielä todeta, että vaikken mistään chillwavesta mitään tiedäkään, Memoryhousen Sleep Patterns kuulostaa varsin kivalta. Ja kyllä noita muitakin biisejä sopivassa mielentilassa kuuntelee.
VastaaPoistaYhdyn kyllä Travis-kommenttiin. The Man Whota seuranneet the Invisible Band ja tummasävyisempi 12 Memories ovat soineet itselläni myös tiuhaan. Niitä omimpia bändejä tämä, vaikka tuppaakin monesti unohtumaan levyhyllyn alaosiin.
VastaaPoistaHeh, chillwave on jotenkin genrenä niin naurettava, että olen halunnut nostaa sitä ihan erikseen esille – plus että lajityypin alle on listailtu viimeisen vuoden aikana oikeasti laadukkaita tuotoksia. Juuri mistään uudestahan ei ole kuitenkaan kyse. Mutta kiva että Memoryhouse upposi!