Jee kiva päivä. Ja kiva iltakin todnäk, suuntana siis Klubi ja Hang the DJ!. Sitä ennen taas pikapäivitystä hypen arvoisen bändin hengessä.
Craft Spells tulee Kaliforniasta ja kuulostaa paitsi hyvältä ja tuoreelta, myös sopivan viimeistelemättömältä – mikä vuonna 2010 on tietyllä tapaa jopa kriteeri edellisille adjektiiveille. Laadukkaita biisejä on useampia, joten kuuntelemaan mars.
Sun Trails on aika parasta juuri nyt. MySpacesta kannattaa tsekkailla lisäksi raidat Ramona ja Given the Time – näiden jälkeen vakuuttunee viimeistään. Itselläni ihastumiseen riitti jo pelkästään Facebook-sivun statukset "my dream is to tour with the radio dept." ja "i can never get tired of watching control". Ah!
// Craft Spells MySpacessa
31. heinäkuuta 2010
30. heinäkuuta 2010
Perjantai: the Lilies
Kuulomuisti on lyhyt ja näkömuistikin ontuu, mutta ehkä blogilukumuisti jaksaisi heinäkuun lopusta syksyyn asti? Yritetään ainakin.
The Lilies on nimittäin kollektiivi, jota kannattaisi muistaa seurata. Keulakuva Sérgio Dias on ilmeisesti kulttihahmo ainakin kotimaassaan Brasiliassa, vaikkei itselleni vielä mitään sanokaan. Diasin lisäksi yhtyeen muodostaa jo vähän tutumpi, ranskalainen symppisporukka Tahiti Boy and the Palmtree Family – ja kun soppaan on heitetty vierailijoiden roolissa vielä semmoiset legendat kuin Jane Birkin ja Iggy Pop, alkaa paketti olla ainakin paperilla melkoisen lupaava.
Paperille tarina sitten aika lailla päättyykin – ainakin toistaiseksi. Ainoa audiaalinen kokemus on albumin teaservideo Jennifer et la Serviette -biisillä varustettuna, eikä se huonolta kuulostakaan. Bändialustuksen jälkeen olo jää kuitenkin vähän tyhjäksi.
Onneksi lisää on siis tulossa syksyn aikana. Hyvää kannattanee odottaa.
PS. Tänään ja huomenna pääsee Tampereella fiilailemaan elektronista musiikkia TEMP2010-tapahtuman muodossa – kannattanee. Itse aikomuksena on suunnata vähintäänkin tämänpäiväisiin (Hämeen?)puiston ilmaissoitteluihin. Huomenna pitkästä aikaa taas Hang the DJ!, ah!
// The Lilies MySpacessa
The Lilies on nimittäin kollektiivi, jota kannattaisi muistaa seurata. Keulakuva Sérgio Dias on ilmeisesti kulttihahmo ainakin kotimaassaan Brasiliassa, vaikkei itselleni vielä mitään sanokaan. Diasin lisäksi yhtyeen muodostaa jo vähän tutumpi, ranskalainen symppisporukka Tahiti Boy and the Palmtree Family – ja kun soppaan on heitetty vierailijoiden roolissa vielä semmoiset legendat kuin Jane Birkin ja Iggy Pop, alkaa paketti olla ainakin paperilla melkoisen lupaava.
Paperille tarina sitten aika lailla päättyykin – ainakin toistaiseksi. Ainoa audiaalinen kokemus on albumin teaservideo Jennifer et la Serviette -biisillä varustettuna, eikä se huonolta kuulostakaan. Bändialustuksen jälkeen olo jää kuitenkin vähän tyhjäksi.
Onneksi lisää on siis tulossa syksyn aikana. Hyvää kannattanee odottaa.
PS. Tänään ja huomenna pääsee Tampereella fiilailemaan elektronista musiikkia TEMP2010-tapahtuman muodossa – kannattanee. Itse aikomuksena on suunnata vähintäänkin tämänpäiväisiin (Hämeen?)puiston ilmaissoitteluihin. Huomenna pitkästä aikaa taas Hang the DJ!, ah!
// The Lilies MySpacessa
29. heinäkuuta 2010
Torstai: Original Heteroes
Toimiston ovesta kolahti eilen laskujen lisäksi aika mainio kirje, joka nostatteli kulmakarvoja ja suupieliäkin useampaan otteeseen. Preivin välistä löytyi parin biisin promolevy yhtyeeltä nimeltä Original Heteroes.
Helsinkiläisnelikko on mukavan tuore paitsi ilmeisesti uraltaan, myös materiaaliltaan.
Kakkossingle My Generation kolahtaa aika kovaa. Melko reippaasti Editorsin jalanjälkiä astellaan, ehkä vähän miellyttelevämmällä elektronisuudella. Isoudesta tuli hetkittäin mieleen myöskin kotimainen Déclassé. Kakkosraita I Fooled Youn syna-aloitus toi melkoisia ysäriviboja, mutta jatkosta kehkeytyy ihan oiva raita – joskaan ei ihan edellisen veroista.
Tykkäiltävää on.
Vaikka musiikkia pitäisikin aina arvioida kaikista ulkomusiikillisista – tai ainakin ulkotaiteellisista – seikoista riippumatta, Original Heteroesin kohdalla kotimaisuusaspektista on pakko tulla yksi kiinnostumisen arvoinen näkökulma lisää. Hyvää, tuoretta ja muun maailman kanssa lähtökohtaisesti samalla viivalla olevaa indietä kun täältä tippuu edelleen turhan harvakseltaan. Two thumbs up, siis.
Tunnun kotimaisten yhtyeiden kohdalla kiinnittävän tarpeettomankin paljon huomiota niiden markkinoinnin ja erityisesti sosiaalisen median käyttöön – ihan vain työnikin puolesta. Original Heteroesin visuaalisuus on siinä ja siinä, mutta some-hyödyntäminen miellyttää – erityisesti YouTuben täyskäyttö ilman varsinaisia musiikkivideoita on hyvä veto. Facebook-faniutumista ei tarvinnut kauaa miettiä, mutta Twitter olisi ollut ihan kiva lisä – vaikka jakonappula kotisivuilta löytyikin. MySpace-konvention hylkääminen kuitenkin mietitytti. Onko aika ajanut jo dinasauruxen ohi? Ainakin minä läpikäyn suurimman osan bändilöydoksistäni yhä tuota kautta. Samoin kuin keikat – tyypit hei, koska teidät näkee livenä?
Ja hei! Kuuntelin tiistaisessa yöbussissa Helsinki–Tampere -välin Jens Lekmania – taas kerran. Ja kas; niin vain heti tänään Facebookissa linkkailtiin uuteen Jens-biisiin. Maailman ihanimman pojan kohdalla ei tarvinne kai edes kysellä että onks tää kohtaloo – vaikkakin jos uusi biisi ilmestyisi aina sillon kun vanhoja palvon, olisi levytystahti vähän tiuhempi. The End of the World Is Bigger Than Love jatkaa Night Falls Over Kortedala -albumin täydellistä fiilistä ja iskee. Single on tulevalta albumilta, ja biisin voi latailla taas kotisivujensa Smalltalk-osiosta. Tsekkaathan myös sen edellisen mixtapen, jos et vielä ehtinyt.
"I believe in love, I just get so wrapped up in it sometimes that I need to put it into proportion. It's something you have to do a lot when you're Jens Lekman."
Tai Jyri Öhman.
Voi Jens.
// Original Heteroes kotisivuillaan
// Jens Lekman -uutukainen ladattavissa sähköpostia vastaan
Helsinkiläisnelikko on mukavan tuore paitsi ilmeisesti uraltaan, myös materiaaliltaan.
Kakkossingle My Generation kolahtaa aika kovaa. Melko reippaasti Editorsin jalanjälkiä astellaan, ehkä vähän miellyttelevämmällä elektronisuudella. Isoudesta tuli hetkittäin mieleen myöskin kotimainen Déclassé. Kakkosraita I Fooled Youn syna-aloitus toi melkoisia ysäriviboja, mutta jatkosta kehkeytyy ihan oiva raita – joskaan ei ihan edellisen veroista.
Tykkäiltävää on.
Vaikka musiikkia pitäisikin aina arvioida kaikista ulkomusiikillisista – tai ainakin ulkotaiteellisista – seikoista riippumatta, Original Heteroesin kohdalla kotimaisuusaspektista on pakko tulla yksi kiinnostumisen arvoinen näkökulma lisää. Hyvää, tuoretta ja muun maailman kanssa lähtökohtaisesti samalla viivalla olevaa indietä kun täältä tippuu edelleen turhan harvakseltaan. Two thumbs up, siis.
Tunnun kotimaisten yhtyeiden kohdalla kiinnittävän tarpeettomankin paljon huomiota niiden markkinoinnin ja erityisesti sosiaalisen median käyttöön – ihan vain työnikin puolesta. Original Heteroesin visuaalisuus on siinä ja siinä, mutta some-hyödyntäminen miellyttää – erityisesti YouTuben täyskäyttö ilman varsinaisia musiikkivideoita on hyvä veto. Facebook-faniutumista ei tarvinnut kauaa miettiä, mutta Twitter olisi ollut ihan kiva lisä – vaikka jakonappula kotisivuilta löytyikin. MySpace-konvention hylkääminen kuitenkin mietitytti. Onko aika ajanut jo dinasauruxen ohi? Ainakin minä läpikäyn suurimman osan bändilöydoksistäni yhä tuota kautta. Samoin kuin keikat – tyypit hei, koska teidät näkee livenä?
Ja hei! Kuuntelin tiistaisessa yöbussissa Helsinki–Tampere -välin Jens Lekmania – taas kerran. Ja kas; niin vain heti tänään Facebookissa linkkailtiin uuteen Jens-biisiin. Maailman ihanimman pojan kohdalla ei tarvinne kai edes kysellä että onks tää kohtaloo – vaikkakin jos uusi biisi ilmestyisi aina sillon kun vanhoja palvon, olisi levytystahti vähän tiuhempi. The End of the World Is Bigger Than Love jatkaa Night Falls Over Kortedala -albumin täydellistä fiilistä ja iskee. Single on tulevalta albumilta, ja biisin voi latailla taas kotisivujensa Smalltalk-osiosta. Tsekkaathan myös sen edellisen mixtapen, jos et vielä ehtinyt.
"I believe in love, I just get so wrapped up in it sometimes that I need to put it into proportion. It's something you have to do a lot when you're Jens Lekman."
Tai Jyri Öhman.
Voi Jens.
// Original Heteroes kotisivuillaan
// Jens Lekman -uutukainen ladattavissa sähköpostia vastaan
28. heinäkuuta 2010
Keskiviikkohurmos: Cut Copy ja French Horn Rebellion
Yes, no, maybe.
Olen ehtinyt lataamaan musiikillisen harrastuneisuuteni aikana melko monelle keikalle ja festarille niin tajuttomia odotuksia, että olen jo tottunut olemaan yleensä jälkilämmöissä aavistuksen pettynyt. Kesä 2010 on käynnistänyt poikkeuksien sarjan, joka ei toivottavasti tule ihan heti katkeamaankaan – horkassa odotellut Belle and Sebastian ja Florence + the Machine Ruisrockissa, Melt! edellisenä viikonloppuna ja eilisillan Tavastia-ekspeditio kun ovat olleet kaikki melkoisten suitsuttelujen arvoisia. Tai no, eipähän se Editorskaan huono ollut – ja Mew'kin lämmittää edelleen.
Jotain on kuitenkin jossain vaiheessa jollekin tapahtunut.
Oli alustus kuinka kömpelö tahansa, pistettäköön se eilisen mahtiskeikan, nestehukan ja kolmen tunnin yöunien piikkiin. Odotuksia joka tapauksessa siis oli; Cut Copy oli Flow'ssa '08 havaittu ehkäpä pakkotanssittavimmaksi liveksi ikinä ja lämpännyt French Horn Rebellion on ollut blogisuosikki ekoista kuunteluista lähtien. Alle vielä hyvä ruoka, seitinohut nousuhumala ja henkkareiden unohtumisesta aiheutunut hetkellinen kylmä hiki, niin kaikki postauksen arvoisen illan osaset olivat kasassa.
French Horn Rebellionin reippaan puolen tunnin setissä kävi ilmi kaksi asiaa: aika kova potentiaali ja aika ohut materiaali. Kaikki kuulosti kokonaisuudessaan oikein hyvältä, mutta todella villitsemään yhtye onnistui vasta Up All Nightillaan. Seurannut päätöskappale Beaches & Friends kuulosti hyvältä – mutta kalpenee kuin keskipäivän aave the Telvesin täydelliselle remiksaukselle (ja hei Rough Trade, missä se mun maaliskuussa tilaama seiska viipyy, höh?).
Korjatkaa jos olen väärässä, mutta miehenvaistoni sanoo, ettei Broken Heartia eilen kuultu – vaikka sen niin innoissani previkkapostaukseeni tunginkin. Kokonaisuudessaan kuitenkin aika lupaava lämmittely ja yhtyeeltä on helppo jäädä odottelemaan vielä kirkkaampia helmiä. Lavameininki tasapainoili vähän itsetarkoituksellisen sekoilun rajoilla, mutta kiharamman tyypin ilmestyminen yhtäkkiä katsomon sekaan syna sylissään oli oikeasti aika älyttömän siistiä – erityisesti siinä vaiheessa kun itsekin pääsin koskettimia painelemaan! Harmi kun soitin ei ollut päällä, g-f-e-g-f-e-pimputteluni olisi varmasti ollut kiipparisoolojen kuningas.
Lyhyen väliajan aikana sali täyttyi nopsaan – ja vaikka eturivissä olisi paikoin tehnytkin mieli heilua, oli ovien tasolla hyppely ehkä vähän varmempi ratkaisu. Koko sali oli mukana aika kiitettävästi, uudet biisit otettiin vastaan tosin aika varovaisesti. No mutta ainahan.
Lights and Music avasi ja hyvin avasikin. Jos tuommoisella biisillä voi tasapainoisen setin startata, on kyseessä melkoisen kova porukka.
Pääpaino oli parin vuoden takaisella In Ghost Colours -albumilla, joka tanssitti ihan yhtä tehokkaasti kuin silloinkin. Esikoiselta tuli – kai – pari biisiä, joita en niin tunnekaan. Uusista kappaleista eilen jakamani Where I'm Going ei potkinut livenä ehkä vielä niin käsittämättömän kovaa kuin 'tube-versiona, mutta yleisön senhetkisellä vaimeudellakin saattoi olla osansa. Tai toisinpäin. Sopivasti 60-lukuun ja auringonpaistepopiin nojaileva biisi on itselläni kyllä niitä lempiraitoja just ny.
Huimia biisejä riitti arvattavasti roppakaupalla – kun kakkoslevyä junamatkalla ennakkoon kuuntelin, tuli oikein re-yllätyttyä siitä kuinka tajuttoman kovaa biisimateriaalia kasassa onkaan. Feel the Love, So Haunted, Far Away, Hearts on Fire... Huh. Mieletön porukka.
Jonkinasteisen kuuntelutauon päätyttyä tuli pistettyä merkille myös se, kuinka riisuttua yhtyeen soundi oikeastaan on. Post-punkia en esimerkiksi ole aiemmin osannut bändiin yhdistää, mutta niinhän vain tuntui sitäkin löytyvän.
Yx toimittajapoika sanoi, että yhtyeen ambitioissa ei ole se stadionbändin meininki, joka sille niin hyvin sopisi. Visio kuului ehkä jossain määrin uusissa kappaleissa, jotka eivät olleet enää niin Suvilahden räjäyttäviä kuin aiemmat. Tiiviitä klubikeikkoja on Cuttersille kuitenkin helppo lupailla pitkälle tulevaisuuteen.
Lempibiisi Unforgettable Seasonin puuttumista lukuunottamatta keikka oli aika unelma-. Out There on the Ice oli yhtä uskomaton päätös kuin viimeksikin – vaikka guy aussiaksentilla aina vähän hymyilyttääkin. Puhdasta loistokkuutta, samanlaista nostatusta en tiedä kenenkään muun taitavan.
If that's what it takes, then don't let it tear us apart
– even if it breaks your <3
Kappale, joka on oikeasti vähän elämää isompi.
Keikka oli siis mainio, mutta alkuillan lyhytkestoinen kylmä hiki häipyi Tavastialla nopsaan. Kun Suvin maailmassa pari viikkoa sitten valiteltiin venuen tukaluutta, tuntui se omiin muistoihini nähden vähän yliampuvalta – mutta ei enää eilisen jälkeen. Kuumuus kuuluu ehdottomasti alusta loppuun hypittäville keikoille ja ihmismassoihin, mutta olo oli kyllä loppuvaiheissa jo melkoisen tukala, eikä se ihan tajuton hikimäärä tuntunut itsestäni missään määrin mukavalta – ja YK-jatkofiilis katosi ihan vain senkin takia. Ilmastoinnin kehittämisen soisi olevan paikassa prioriteettilistalla vähän korkeammalla. Kun yhtälöön ynnätään aina yhtä huonot narikat natsihtavine järkkäreineen ja yleisön karjanomainen kohtelu, ei Tavastia ilman hyvää sisältöä ole ikinä ilo. De facto -asema on aikamoinen sääli.
Onneksi miinuksia ei itse esiintymisistä juuri tullut, joten jälkikäteisfiilis on varsin loistava. Cut Copyn erityisesti toivotan tervetulleeksi koska tahansa, vaikken itse kosketusetäisyydelle tällä kertaa uskaltautunutkaan. Toivottavasti seuraava tilaisuus tulee pian.
--
Oikolukukierros paljasti unettomuuden – ehkä levottomin kirjoitus ikinä. No, menköön.
Olen ehtinyt lataamaan musiikillisen harrastuneisuuteni aikana melko monelle keikalle ja festarille niin tajuttomia odotuksia, että olen jo tottunut olemaan yleensä jälkilämmöissä aavistuksen pettynyt. Kesä 2010 on käynnistänyt poikkeuksien sarjan, joka ei toivottavasti tule ihan heti katkeamaankaan – horkassa odotellut Belle and Sebastian ja Florence + the Machine Ruisrockissa, Melt! edellisenä viikonloppuna ja eilisillan Tavastia-ekspeditio kun ovat olleet kaikki melkoisten suitsuttelujen arvoisia. Tai no, eipähän se Editorskaan huono ollut – ja Mew'kin lämmittää edelleen.
Jotain on kuitenkin jossain vaiheessa jollekin tapahtunut.
Oli alustus kuinka kömpelö tahansa, pistettäköön se eilisen mahtiskeikan, nestehukan ja kolmen tunnin yöunien piikkiin. Odotuksia joka tapauksessa siis oli; Cut Copy oli Flow'ssa '08 havaittu ehkäpä pakkotanssittavimmaksi liveksi ikinä ja lämpännyt French Horn Rebellion on ollut blogisuosikki ekoista kuunteluista lähtien. Alle vielä hyvä ruoka, seitinohut nousuhumala ja henkkareiden unohtumisesta aiheutunut hetkellinen kylmä hiki, niin kaikki postauksen arvoisen illan osaset olivat kasassa.
French Horn Rebellionin reippaan puolen tunnin setissä kävi ilmi kaksi asiaa: aika kova potentiaali ja aika ohut materiaali. Kaikki kuulosti kokonaisuudessaan oikein hyvältä, mutta todella villitsemään yhtye onnistui vasta Up All Nightillaan. Seurannut päätöskappale Beaches & Friends kuulosti hyvältä – mutta kalpenee kuin keskipäivän aave the Telvesin täydelliselle remiksaukselle (ja hei Rough Trade, missä se mun maaliskuussa tilaama seiska viipyy, höh?).
Korjatkaa jos olen väärässä, mutta miehenvaistoni sanoo, ettei Broken Heartia eilen kuultu – vaikka sen niin innoissani previkkapostaukseeni tunginkin. Kokonaisuudessaan kuitenkin aika lupaava lämmittely ja yhtyeeltä on helppo jäädä odottelemaan vielä kirkkaampia helmiä. Lavameininki tasapainoili vähän itsetarkoituksellisen sekoilun rajoilla, mutta kiharamman tyypin ilmestyminen yhtäkkiä katsomon sekaan syna sylissään oli oikeasti aika älyttömän siistiä – erityisesti siinä vaiheessa kun itsekin pääsin koskettimia painelemaan! Harmi kun soitin ei ollut päällä, g-f-e-g-f-e-pimputteluni olisi varmasti ollut kiipparisoolojen kuningas.
Lyhyen väliajan aikana sali täyttyi nopsaan – ja vaikka eturivissä olisi paikoin tehnytkin mieli heilua, oli ovien tasolla hyppely ehkä vähän varmempi ratkaisu. Koko sali oli mukana aika kiitettävästi, uudet biisit otettiin vastaan tosin aika varovaisesti. No mutta ainahan.
Lights and Music avasi ja hyvin avasikin. Jos tuommoisella biisillä voi tasapainoisen setin startata, on kyseessä melkoisen kova porukka.
Pääpaino oli parin vuoden takaisella In Ghost Colours -albumilla, joka tanssitti ihan yhtä tehokkaasti kuin silloinkin. Esikoiselta tuli – kai – pari biisiä, joita en niin tunnekaan. Uusista kappaleista eilen jakamani Where I'm Going ei potkinut livenä ehkä vielä niin käsittämättömän kovaa kuin 'tube-versiona, mutta yleisön senhetkisellä vaimeudellakin saattoi olla osansa. Tai toisinpäin. Sopivasti 60-lukuun ja auringonpaistepopiin nojaileva biisi on itselläni kyllä niitä lempiraitoja just ny.
Huimia biisejä riitti arvattavasti roppakaupalla – kun kakkoslevyä junamatkalla ennakkoon kuuntelin, tuli oikein re-yllätyttyä siitä kuinka tajuttoman kovaa biisimateriaalia kasassa onkaan. Feel the Love, So Haunted, Far Away, Hearts on Fire... Huh. Mieletön porukka.
Jonkinasteisen kuuntelutauon päätyttyä tuli pistettyä merkille myös se, kuinka riisuttua yhtyeen soundi oikeastaan on. Post-punkia en esimerkiksi ole aiemmin osannut bändiin yhdistää, mutta niinhän vain tuntui sitäkin löytyvän.
Yx toimittajapoika sanoi, että yhtyeen ambitioissa ei ole se stadionbändin meininki, joka sille niin hyvin sopisi. Visio kuului ehkä jossain määrin uusissa kappaleissa, jotka eivät olleet enää niin Suvilahden räjäyttäviä kuin aiemmat. Tiiviitä klubikeikkoja on Cuttersille kuitenkin helppo lupailla pitkälle tulevaisuuteen.
Lempibiisi Unforgettable Seasonin puuttumista lukuunottamatta keikka oli aika unelma-. Out There on the Ice oli yhtä uskomaton päätös kuin viimeksikin – vaikka guy aussiaksentilla aina vähän hymyilyttääkin. Puhdasta loistokkuutta, samanlaista nostatusta en tiedä kenenkään muun taitavan.
If that's what it takes, then don't let it tear us apart
– even if it breaks your <3
Kappale, joka on oikeasti vähän elämää isompi.
Keikka oli siis mainio, mutta alkuillan lyhytkestoinen kylmä hiki häipyi Tavastialla nopsaan. Kun Suvin maailmassa pari viikkoa sitten valiteltiin venuen tukaluutta, tuntui se omiin muistoihini nähden vähän yliampuvalta – mutta ei enää eilisen jälkeen. Kuumuus kuuluu ehdottomasti alusta loppuun hypittäville keikoille ja ihmismassoihin, mutta olo oli kyllä loppuvaiheissa jo melkoisen tukala, eikä se ihan tajuton hikimäärä tuntunut itsestäni missään määrin mukavalta – ja YK-jatkofiilis katosi ihan vain senkin takia. Ilmastoinnin kehittämisen soisi olevan paikassa prioriteettilistalla vähän korkeammalla. Kun yhtälöön ynnätään aina yhtä huonot narikat natsihtavine järkkäreineen ja yleisön karjanomainen kohtelu, ei Tavastia ilman hyvää sisältöä ole ikinä ilo. De facto -asema on aikamoinen sääli.
Onneksi miinuksia ei itse esiintymisistä juuri tullut, joten jälkikäteisfiilis on varsin loistava. Cut Copyn erityisesti toivotan tervetulleeksi koska tahansa, vaikken itse kosketusetäisyydelle tällä kertaa uskaltautunutkaan. Toivottavasti seuraava tilaisuus tulee pian.
--
Oikolukukierros paljasti unettomuuden – ehkä levottomin kirjoitus ikinä. No, menköön.
27. heinäkuuta 2010
Kolme sataa
Kolmesataa postausta meni rikki – no, nyt. Sen merkeissä tartutaan meemiin, jonka täyttely kiinnosti itseäni jo silloin kun kaikki muutkin bloggarit näitä rustailivat. Kolmassadas postaus ei kuitenkaan tarkoita onneksi kolmeasataa faktaa, vaan kolme biisiä ja sata ajatusta. Tee matematiikka. Teema tematiikka.
Musiikkivalinnoiksi poimitaan tämäniltaisen keikan (iikiikiik!) kunniaksi hurjan hienoa uutta Cut Copya, toinen odotettu sukupolviklassikko samalta yhtyeeltä ja vielä lämppäröivää French Horn Rebellionia. Ehdottomia 'Sparks-suosikkeja joka raita, siis.
1. Moi oon Jyri.
2. Olen syntynyt joulukuun 11. päivä vuonna 1984, kello 13:27.
3. Olen koulutukseltani medianomi, ammatiltani luova suunnittelija ja yrittäjä.
4. Olen aiemmin työskennellyt päiväkodissa, museo-oppaana, Työvoima- ja Elinkeinokeskuksen kirjaajana ja flash designerina. Toisen kouluvuoden jälkeen olen tehnyt vain alan töitä – tai ollut niitä tekemättä.
5. Työni sisältää pääasiassa konsepti-, www- ja tekstisuunnittelua. Käytännössä teen aika paljon koodausta, mikä tullee toivottavasti tulevaisuudessa siirtymään taka-alalle.
6. Työnkuvassani on monesti kyse ongelmanratkonnasta, mutta en pidä siitä käytännössä yhtään. Olen enemmän luoja (eh) kuin korjaaja.
7. Haluaisin kirjoittaa aika paljon enemmän. Visuttelu kiinnostaa myös, mutta sen pysyminen vapaa-ajalla riittää myös, ainakin toistaiseksi.
8. Muutamia vuosia sitten podin aika syvää ammatillista kriisiä siitä, että olen heittänyt kaiken lahjakkuuteni hukkaan. Nykyään tuo on alkanut helpottamaan.
9. En halua tehdä muuta kuin luovaa työtä. Arvostan oikeita ammatteja hirveästi, mutta muulle alalle en itse menisi – eikä minulla olisi muualle mitään annettavaakaan.
10. Haluan olla hyvä monessa jutussa, mutta minua ei kiinnosta olla paras missään. Haluan olla kolmen ja puolen tähden l'uomo universale.
11. Elämäni tarkoitus on tehdä ja kokea mahdollisimman paljon siistejä juttuja.
12. Siisti ja kiva tuntuvat muutenkin olevan elämäni ohjenuoria.
13. Olin lukion loppuun asti koulussa hyvä – tekemättä ikinä hirveästi töitä.
14. Olen muutenkin elänyt jotenkin naurettavan helppoa elämää. Viime aikojen köyhyys on ollut oikeastaan ainoita koettelemuksia ja siksi tuntunutkin ehkä juuri niin vaikealta.
15. Olen syntynyt Hankasalmella ja elellyt 19-vuotiaaksi asti Keski-Suomessa.
16. Tamperelainen olen ollut nyt kuusi vuotta. Huh.
17. Olen kasvanut maalla, mutta muuttunut aika puhdasveriseksi kaupunkilaiseksi. En välittäisi asua pienemmällä paikkakunnalla kuin Tampereella.
18. Helsingillä on varattuna rooli elämässäni. Samoin ehkä Tukholmalla. Ja Berliinillä. Tampereella kuitenkin vielä ainakin hetken.
19. Opiskelin Tampereen Ammattikorkeassa taiteen ja viestinnän puolella. Oli ihan kivaa. Valmistuin vuoden myöhässä.
20. Opinnäytetyöni käsitteli vapaata musiikkia ja yhteisöllisen verkkopalvelun konseptointia ja toteutusta. Muistaakseni.
21. Opiskeluvaihe olisi ollut ehkä vielä kivempi, jos olisin ollut sosiaalisesti vähän aktiivisempi ensimmäiset pari vuotta. Olen tutustunut aika moneen koulukaveriin vasta opintojen päätyttyä.
22. Seurustelen toista kertaa elämässäni.
23. Tällä kertaa se on aika paljon kivempaa kuin viimeksi.
24. Teeleipiin tulee kaksi desiä kaurahiutaleita, kaksi desiä vehnäjauhoja, kaksi teelusikkaa leivinjauhetta, kaksi desiä maitoa, kaksi ruokalusikkaa oliiviöljyä, ripaus suolaa, basilikaa, mustapippuria ja paljon juustoraastetta. Uunissa 225°, 15 minuuttia. Päälle tomaattia, sipulia ja mozzarellaa.
25. Musiikki on aika iso osa elämääni. Aijaa?
26. Toisaalta olen yhtä lailla myös elokuvien suurkuluttaja. Olen miettinyt jossain vaiheessa leffabloginkin kirjoittelua, mutta ei tahdo oikein aika riittää.
27. Tästä blogista on tullut aika itselle aika iso juttu. Sekä ajankäytöllisesti että merkityksellisesti.
28. Olen tutustunut blogin kautta myös aika moneen kivaan ihmiseen.
29. Yhtä ajattelen nyt erityisesti.
30. Blogin nimeä valkatessa kakkosvaihtoehdoksi tuli muuten the Life Pursuit – yhden kivan jutun mukaan. Näkyy olevan nyttemmin varattuna, höh.
31. Olen ollut kasvissyöjä nyt reilun pari vuotta. Kalaa syön silloin tällöin, tuskin kuitenkaan useammin kuin kerran kuussa.
32. Lihansyönti tulevaisuudessa ei ole kuitenkaan mitenkään poissuljettu vaihtoehto. Silloin tarttuisin eettisyyteen kuitenkin mahdollisimman tarkasti.
33. Lihan poissulkemista lukuunottamatta en syö ihan riittävän terveellisesti. Liikaa viljatuotteita ja ihan liikaa sokeria.
34. Kokkailu ja syöminen – etenkin yhdessä – on ehkä kivointa maailmassa.
35. Olen ollut aina aika kiinnostunut politiikasta, mutta ydinvoimapäätös oli minulle valtava kolaus.
36. Tuntuu siltä, että jos asioihin haluaa vaikuttaa, ei poliittinen päätöksenteko ole se oikea kanava. Jos markkinataloudessa yritykset pyörittävät maailmaa, pitää päästä vaikuttamaan yrityksiin.
37. Oma yrityksemme on rakennettu vahvalle eettiselle arvopohjalle. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen oman työn kautta on asia, joka on itselleni tulevaisuudessa aika iso juttu. Ekoja askeleita sen suuntaan päästään ottamaan jo syksyllä.
38. Olen yleisesti ottaen aika helvetin pihi.
39. Olen myös melkoisen laiska, mikä on oikeasti se eniten inhoamani juttu itsessäni.
40. Toisaalta kun innostun jostain asiasta, käytän siihen ihan hirveästi energiaa.
41. Siivoaminen ei ole sellainen asia. Tykkään hirveästi siististä kodista ja omassa paikassa sotku ahdistaa, mutta en useimmiten jaksa itseäni varten paikkoja järjestellä.
42. Erityisesti tiskit jäävät monesti vähän turhan pitkäksi aikaa roikkumaan.
43. Seuraavassa asunnossa saisi olla tiskikone.
44. Ja puulattia. Tai laminaatti-. Ja se voisi olla mielellään vähän vanhemmasta talosta.
45. Ja keskustasta. Tampereen keskustaan muutto reilu vuosi sitten on ollut oikeasti parhaita tekemiäni päätöksiäni.
46. Olen parempi kirjoittamaan kuin puhumaan. Erityisesti isoista asioista. En ole varmaan koskaan osannut käydä hyvää, vakavaa keskustelua – mutta toivoisin osaavani.
47. Pienistä, turhista asioista sen sijaan puhun loputtomasti, jos oikea keskustelukumppani osuu kohdalle.
48. Olen aina pitänyt itseäni ujona, mutta enimmäkseen jännitän ehkä vain työelämään liittyviä uusia ihmisiä.
49. En kuitenkaan osaa lähestyä ihmisiä oikein luontevasti. En ole koskaan mennyt juttelemaan tytölle baarissa tai muussa vastaavassa ympäristössä.
50. Olen aina pitänyt itseäni hauskana, mutta naurattaminen vaatii ympärilleen tutut ihmiset. Uusien tuttavuuksien kanssa olen yleensä aika hiljainen.
51. Uskon tietyssä määrin kohtaloon ja omistan elämäni tarinallisuudelle. Jos isot asiat tapahtuvat tavanomaisesti, ne eivät kiinnosta minua. Jos niissä on joku koukku, olen myyty.
52. Minulla ei ole lempiväriä.
53. Olen aika pitkä. Olin ennen myös aika laiha, mutta nyt olen vähän veltostunut. Se ei ole kivaa.
54. Asialle pitää oletettavasti tehdä jotain, joten kesän aikana olen koittanut liikkua edes vähän ja syksylle olisi tarjoitus hommata tiuhempaakin aktiviteettia.
55. Nuorempana tykkäsin liikkua aika paljonkin, vaikkei silloin hankitun hyvän peruskunnon rapautumisesta sitä enää arvaisi. Pelasin jalkapalloa aika monta vuotta ja palloilupeleistä pidän edelleen valtavasti.
56. Pelit ja leikkiminen ovat muutenkin asioita, joita en tule ikinä lopettamaan.
57. Osaan uida aika huonosti. Pysyn kyllä pinnalle, mutta en halua ikinä mennä syvemmälle kuin missä jalat ylttävät vielä maahan.
58. En pidä eläimistä ihan hirveästi. Koiria olen pelännyt aina, mutta kissoihin olen parin viime vuoden myötä tykästynyt jo jonkun verran. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko ikinä lemmikkiä.
59. Isä sen sijaan haluaisin joskus olla.
60. Samoin kuin puoliso. Näennäisestä haastamisestani huolimatta taidan istua heteronormatiivisiin arvoihin suhteellisen hyvin.
61. Elämäni suhteen en pidä mitään aikataulua, joskin ikä ja ikääntyminen ovat pelottaneet minua pienestä asti.
62. Elän muutenkin nykyään tavalla, jossa pyrin olemaan avoin kaiken suhteen. Se tuntuu aika hyvältä. En halua suunnitella asioita vuoden päähän, vaan tarttua vastaantuleviin mahdollisuuksiin.
63. En pidä talvesta oikeastaan yhtään. Maalla varttuessa se oli kivaa, kaupungissa asuessa ei. Kevät ja kesä ovat aika lailla parasta mitä on.
64. Minua on sanottu aika moneen otteeseen maailman itsekriittisimmäksi ihmiseksi. Siinä on melko paljon totta.
65. Puoli näkyy aika hyvin esimerkiksi omien luovien töiden valmiiksi saamisessa. Olen harrastanut suhteellisen aktiivista musiikin tekemistä reilun vuosikymmenen, mutta saanut samassa ajassa aikaiseksi muille ihmisille esiteltäviä kappaleita ehkä kymmenkunta.
66. Tekemistä hidastaa jossain määrin se, että en osaa soittaa mitään instrumenttia.
67. Siitä olen vähäsen katkera, vaikka ikinä ei ole toki liian myöhäistä opetella.
68. Olen aina ollut hyvä kirjoittamaan, mutta lukion jälkeen taito ruostui aika pahasti. Blogin myötä on tullut uutta pontta, ja jatkossa haluaisinkin tehdä kirjoittamista enemmän ja enemmän myös osana työtäni.
69. Toisaalta en osaa kirjoittaa hyvin millään muulla tavalla kuin tällä. Lukiossa briljeerasin vapaamuotoisemmat aineet kirkkaasti läpi, mutta referaatit sun muut tuottivat jo vähän tuskaa. Vapaassa muodossa olen oikeasti mielestäni aika hyvä.
70. Kirjoitin ainoan laudaturini äidinkielestä. Vuonna 2003 kirjoiteltiin vielä aineistoaine jonkun annetun tekstin pohjalta ja otsikkoaine vain lyhyestä alustuksesta. Aiheen vierestä kirjoitetusta aineistoaineesta olisi napsahtanut improbatur, mutta onneksi otsikkoaine pelasti.
71. Otsikkoaine käsitteli muuten musiikkia. Kirjoitin lyhyesti ainakin Manicsista.
72. Yo-kevät taitaa – no, tietysti jokaisella – olla muutenkin yksi tietynlainen käännekohta. Samankaltaisia vedenjakajia löydän elämästäni ehkä kaksi tai kolme: syksy '07, kevät '09 ja kevät '10.
73. En ole enää käytännössä ollenkaan tekemisissä lapsuuden- ja nuoruudenkavereideni kanssa. Se on tavallaan aika ikävää.
74. Elämääni on kuitenkin onnekseni tullut useampia ihmisiä, joihin voin luottaa aika paljon.
75. Hyvännäköiset asiat ovat parasta maailmassa. Visuaalisuus on minulle tärkeää, vaikken siitä aina mitään ymmärräkään.
76. Pidän selkeistä muodoista, isoista väripinnoista ja yksinkertaisista yhdistelmistä.
77. Toisaalta juuri noiden tasaisten juttujen rikkominen tietyillä elementeillä on se kirsikka kakun päällä.
78. Säilykekirsikat on yäk.
79. Minulla ei ole varsinaista lempiruokaa. Lapsena se oli pinaattilätyt, joka tuntui kuitenkin aina vähän ikävältä sanoa.
80. Olen oppinut tekemään ruokaa ehkä viimeisen vuoden aikana jo melko hyvin. Erityisesti maustaminen on vaatinut opettelua.
81. Nirsoilen tiettyjen juttujen suhteen aika paljon. Esimerkiksi sieniä olen vasta viime aikoina edes koittanut maistaa.
82. Moneen makuun on kuitenkin oppinut vasta vähän vanhempana – esimerkiksi fetaan, aurinkokuivattuihin tomaatteihin ja jopa valkosipuliin. Oliivitkin ovat alkaneet mennä vasta viime aikoina.
83. Sama juomisten suhteen – reipas vuosi sitten aloin vasta ryystämään valkkareita. Punaviini ei vielä oikein maistu.
84. Olut ei kolahtele sitten yhtään. Paitsi se saksalainen tyttöjen kalja.
85. En ole ikinä polttanut tupakkaa. Ei se tee minusta kuitenkaan parempaa ihmistä, ehkä vain vähän varovaisemman.
86. Olen humalassa aika mieluusti, joskin viime aikoina olen tyytynyt pihistelemään.
87. Jokaisessa illanvietossa haluaisin aina tanssimaan. Isona ja kömpelönä näytän lattialla ehkä vähän hassulta, mutta parasta se kuitenkin on.
88. Keikoilla hyppiminen siis arvattavasti myöskin.
89. En kuitenkaan tykkää ihan hirveästi ihmispaljouksista. Aika harvoin löydän tietäni keikkojen eturiviin.
90. Ehkä isoin unelmani on se, että pääsisin joskus soittamaan oman keikan jossain. Järjestyminen ei olisi kai edes ongelmallista, kyse on vielä ennemmin uskalluksesta.
91. Toinen unelma olisi sitten saada omaa musiikkia ulos seiskatuuman muodossa.
92. Jonkunlainen pienlevy-yhtiötoiminnan vetäminen olisi sitten ehkä se trilogian kolmas osa. Tähän olisin valmis vaikka heti.
93. Kaipaisin elämääni tiettyä varmuutta, mutta muuten olen nykyään paljon tyytyväisempi kuin vaikka pari vuotta sitten. Silloinkin oli kivaa, mutta vähän harvemmin.
94. Pidän itseäni optimistina. Uskon ainakin melkein aina asioiden järjestymiseen.
95. En omista ajokorttia, enkä varmaan haluaisi sitä ikinä hommatakaan. Auton ajaminen ahdistaa jo ajatuksenakin ja on krooninen painajaisaihe.
96. Nukun yleensä aika sikeästi, mutta jos painajaisia – autoaiheisia tai ei – näen, huudan monesti aika lujaa. Tästä on tullut vähän huomautteluja.
97. En juo kahvia, mutta teestä pidän. Nykyään erityisesti vihreästä.
98. Olen aika elitisti, tietyssä määrin snobi – ja pahoin pelkään myös olevani ainakin hiukkasen kusipää.
99. Haluaisin kuitenkin edelleen olla se maailman kivoin poika.
100. Sen voin onneksi yhdestä kortista aina halutessani lukea.
Musiikkivalinnoiksi poimitaan tämäniltaisen keikan (iikiikiik!) kunniaksi hurjan hienoa uutta Cut Copya, toinen odotettu sukupolviklassikko samalta yhtyeeltä ja vielä lämppäröivää French Horn Rebellionia. Ehdottomia 'Sparks-suosikkeja joka raita, siis.
1. Moi oon Jyri.
2. Olen syntynyt joulukuun 11. päivä vuonna 1984, kello 13:27.
3. Olen koulutukseltani medianomi, ammatiltani luova suunnittelija ja yrittäjä.
4. Olen aiemmin työskennellyt päiväkodissa, museo-oppaana, Työvoima- ja Elinkeinokeskuksen kirjaajana ja flash designerina. Toisen kouluvuoden jälkeen olen tehnyt vain alan töitä – tai ollut niitä tekemättä.
5. Työni sisältää pääasiassa konsepti-, www- ja tekstisuunnittelua. Käytännössä teen aika paljon koodausta, mikä tullee toivottavasti tulevaisuudessa siirtymään taka-alalle.
6. Työnkuvassani on monesti kyse ongelmanratkonnasta, mutta en pidä siitä käytännössä yhtään. Olen enemmän luoja (eh) kuin korjaaja.
7. Haluaisin kirjoittaa aika paljon enemmän. Visuttelu kiinnostaa myös, mutta sen pysyminen vapaa-ajalla riittää myös, ainakin toistaiseksi.
8. Muutamia vuosia sitten podin aika syvää ammatillista kriisiä siitä, että olen heittänyt kaiken lahjakkuuteni hukkaan. Nykyään tuo on alkanut helpottamaan.
9. En halua tehdä muuta kuin luovaa työtä. Arvostan oikeita ammatteja hirveästi, mutta muulle alalle en itse menisi – eikä minulla olisi muualle mitään annettavaakaan.
10. Haluan olla hyvä monessa jutussa, mutta minua ei kiinnosta olla paras missään. Haluan olla kolmen ja puolen tähden l'uomo universale.
11. Elämäni tarkoitus on tehdä ja kokea mahdollisimman paljon siistejä juttuja.
12. Siisti ja kiva tuntuvat muutenkin olevan elämäni ohjenuoria.
13. Olin lukion loppuun asti koulussa hyvä – tekemättä ikinä hirveästi töitä.
14. Olen muutenkin elänyt jotenkin naurettavan helppoa elämää. Viime aikojen köyhyys on ollut oikeastaan ainoita koettelemuksia ja siksi tuntunutkin ehkä juuri niin vaikealta.
15. Olen syntynyt Hankasalmella ja elellyt 19-vuotiaaksi asti Keski-Suomessa.
16. Tamperelainen olen ollut nyt kuusi vuotta. Huh.
17. Olen kasvanut maalla, mutta muuttunut aika puhdasveriseksi kaupunkilaiseksi. En välittäisi asua pienemmällä paikkakunnalla kuin Tampereella.
18. Helsingillä on varattuna rooli elämässäni. Samoin ehkä Tukholmalla. Ja Berliinillä. Tampereella kuitenkin vielä ainakin hetken.
19. Opiskelin Tampereen Ammattikorkeassa taiteen ja viestinnän puolella. Oli ihan kivaa. Valmistuin vuoden myöhässä.
20. Opinnäytetyöni käsitteli vapaata musiikkia ja yhteisöllisen verkkopalvelun konseptointia ja toteutusta. Muistaakseni.
21. Opiskeluvaihe olisi ollut ehkä vielä kivempi, jos olisin ollut sosiaalisesti vähän aktiivisempi ensimmäiset pari vuotta. Olen tutustunut aika moneen koulukaveriin vasta opintojen päätyttyä.
22. Seurustelen toista kertaa elämässäni.
23. Tällä kertaa se on aika paljon kivempaa kuin viimeksi.
24. Teeleipiin tulee kaksi desiä kaurahiutaleita, kaksi desiä vehnäjauhoja, kaksi teelusikkaa leivinjauhetta, kaksi desiä maitoa, kaksi ruokalusikkaa oliiviöljyä, ripaus suolaa, basilikaa, mustapippuria ja paljon juustoraastetta. Uunissa 225°, 15 minuuttia. Päälle tomaattia, sipulia ja mozzarellaa.
25. Musiikki on aika iso osa elämääni. Aijaa?
26. Toisaalta olen yhtä lailla myös elokuvien suurkuluttaja. Olen miettinyt jossain vaiheessa leffabloginkin kirjoittelua, mutta ei tahdo oikein aika riittää.
27. Tästä blogista on tullut aika itselle aika iso juttu. Sekä ajankäytöllisesti että merkityksellisesti.
28. Olen tutustunut blogin kautta myös aika moneen kivaan ihmiseen.
29. Yhtä ajattelen nyt erityisesti.
30. Blogin nimeä valkatessa kakkosvaihtoehdoksi tuli muuten the Life Pursuit – yhden kivan jutun mukaan. Näkyy olevan nyttemmin varattuna, höh.
31. Olen ollut kasvissyöjä nyt reilun pari vuotta. Kalaa syön silloin tällöin, tuskin kuitenkaan useammin kuin kerran kuussa.
32. Lihansyönti tulevaisuudessa ei ole kuitenkaan mitenkään poissuljettu vaihtoehto. Silloin tarttuisin eettisyyteen kuitenkin mahdollisimman tarkasti.
33. Lihan poissulkemista lukuunottamatta en syö ihan riittävän terveellisesti. Liikaa viljatuotteita ja ihan liikaa sokeria.
34. Kokkailu ja syöminen – etenkin yhdessä – on ehkä kivointa maailmassa.
35. Olen ollut aina aika kiinnostunut politiikasta, mutta ydinvoimapäätös oli minulle valtava kolaus.
36. Tuntuu siltä, että jos asioihin haluaa vaikuttaa, ei poliittinen päätöksenteko ole se oikea kanava. Jos markkinataloudessa yritykset pyörittävät maailmaa, pitää päästä vaikuttamaan yrityksiin.
37. Oma yrityksemme on rakennettu vahvalle eettiselle arvopohjalle. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen oman työn kautta on asia, joka on itselleni tulevaisuudessa aika iso juttu. Ekoja askeleita sen suuntaan päästään ottamaan jo syksyllä.
38. Olen yleisesti ottaen aika helvetin pihi.
39. Olen myös melkoisen laiska, mikä on oikeasti se eniten inhoamani juttu itsessäni.
40. Toisaalta kun innostun jostain asiasta, käytän siihen ihan hirveästi energiaa.
41. Siivoaminen ei ole sellainen asia. Tykkään hirveästi siististä kodista ja omassa paikassa sotku ahdistaa, mutta en useimmiten jaksa itseäni varten paikkoja järjestellä.
42. Erityisesti tiskit jäävät monesti vähän turhan pitkäksi aikaa roikkumaan.
43. Seuraavassa asunnossa saisi olla tiskikone.
44. Ja puulattia. Tai laminaatti-. Ja se voisi olla mielellään vähän vanhemmasta talosta.
45. Ja keskustasta. Tampereen keskustaan muutto reilu vuosi sitten on ollut oikeasti parhaita tekemiäni päätöksiäni.
46. Olen parempi kirjoittamaan kuin puhumaan. Erityisesti isoista asioista. En ole varmaan koskaan osannut käydä hyvää, vakavaa keskustelua – mutta toivoisin osaavani.
47. Pienistä, turhista asioista sen sijaan puhun loputtomasti, jos oikea keskustelukumppani osuu kohdalle.
48. Olen aina pitänyt itseäni ujona, mutta enimmäkseen jännitän ehkä vain työelämään liittyviä uusia ihmisiä.
49. En kuitenkaan osaa lähestyä ihmisiä oikein luontevasti. En ole koskaan mennyt juttelemaan tytölle baarissa tai muussa vastaavassa ympäristössä.
50. Olen aina pitänyt itseäni hauskana, mutta naurattaminen vaatii ympärilleen tutut ihmiset. Uusien tuttavuuksien kanssa olen yleensä aika hiljainen.
51. Uskon tietyssä määrin kohtaloon ja omistan elämäni tarinallisuudelle. Jos isot asiat tapahtuvat tavanomaisesti, ne eivät kiinnosta minua. Jos niissä on joku koukku, olen myyty.
52. Minulla ei ole lempiväriä.
53. Olen aika pitkä. Olin ennen myös aika laiha, mutta nyt olen vähän veltostunut. Se ei ole kivaa.
54. Asialle pitää oletettavasti tehdä jotain, joten kesän aikana olen koittanut liikkua edes vähän ja syksylle olisi tarjoitus hommata tiuhempaakin aktiviteettia.
55. Nuorempana tykkäsin liikkua aika paljonkin, vaikkei silloin hankitun hyvän peruskunnon rapautumisesta sitä enää arvaisi. Pelasin jalkapalloa aika monta vuotta ja palloilupeleistä pidän edelleen valtavasti.
56. Pelit ja leikkiminen ovat muutenkin asioita, joita en tule ikinä lopettamaan.
57. Osaan uida aika huonosti. Pysyn kyllä pinnalle, mutta en halua ikinä mennä syvemmälle kuin missä jalat ylttävät vielä maahan.
58. En pidä eläimistä ihan hirveästi. Koiria olen pelännyt aina, mutta kissoihin olen parin viime vuoden myötä tykästynyt jo jonkun verran. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko ikinä lemmikkiä.
59. Isä sen sijaan haluaisin joskus olla.
60. Samoin kuin puoliso. Näennäisestä haastamisestani huolimatta taidan istua heteronormatiivisiin arvoihin suhteellisen hyvin.
61. Elämäni suhteen en pidä mitään aikataulua, joskin ikä ja ikääntyminen ovat pelottaneet minua pienestä asti.
62. Elän muutenkin nykyään tavalla, jossa pyrin olemaan avoin kaiken suhteen. Se tuntuu aika hyvältä. En halua suunnitella asioita vuoden päähän, vaan tarttua vastaantuleviin mahdollisuuksiin.
63. En pidä talvesta oikeastaan yhtään. Maalla varttuessa se oli kivaa, kaupungissa asuessa ei. Kevät ja kesä ovat aika lailla parasta mitä on.
64. Minua on sanottu aika moneen otteeseen maailman itsekriittisimmäksi ihmiseksi. Siinä on melko paljon totta.
65. Puoli näkyy aika hyvin esimerkiksi omien luovien töiden valmiiksi saamisessa. Olen harrastanut suhteellisen aktiivista musiikin tekemistä reilun vuosikymmenen, mutta saanut samassa ajassa aikaiseksi muille ihmisille esiteltäviä kappaleita ehkä kymmenkunta.
66. Tekemistä hidastaa jossain määrin se, että en osaa soittaa mitään instrumenttia.
67. Siitä olen vähäsen katkera, vaikka ikinä ei ole toki liian myöhäistä opetella.
68. Olen aina ollut hyvä kirjoittamaan, mutta lukion jälkeen taito ruostui aika pahasti. Blogin myötä on tullut uutta pontta, ja jatkossa haluaisinkin tehdä kirjoittamista enemmän ja enemmän myös osana työtäni.
69. Toisaalta en osaa kirjoittaa hyvin millään muulla tavalla kuin tällä. Lukiossa briljeerasin vapaamuotoisemmat aineet kirkkaasti läpi, mutta referaatit sun muut tuottivat jo vähän tuskaa. Vapaassa muodossa olen oikeasti mielestäni aika hyvä.
70. Kirjoitin ainoan laudaturini äidinkielestä. Vuonna 2003 kirjoiteltiin vielä aineistoaine jonkun annetun tekstin pohjalta ja otsikkoaine vain lyhyestä alustuksesta. Aiheen vierestä kirjoitetusta aineistoaineesta olisi napsahtanut improbatur, mutta onneksi otsikkoaine pelasti.
71. Otsikkoaine käsitteli muuten musiikkia. Kirjoitin lyhyesti ainakin Manicsista.
72. Yo-kevät taitaa – no, tietysti jokaisella – olla muutenkin yksi tietynlainen käännekohta. Samankaltaisia vedenjakajia löydän elämästäni ehkä kaksi tai kolme: syksy '07, kevät '09 ja kevät '10.
73. En ole enää käytännössä ollenkaan tekemisissä lapsuuden- ja nuoruudenkavereideni kanssa. Se on tavallaan aika ikävää.
74. Elämääni on kuitenkin onnekseni tullut useampia ihmisiä, joihin voin luottaa aika paljon.
75. Hyvännäköiset asiat ovat parasta maailmassa. Visuaalisuus on minulle tärkeää, vaikken siitä aina mitään ymmärräkään.
76. Pidän selkeistä muodoista, isoista väripinnoista ja yksinkertaisista yhdistelmistä.
77. Toisaalta juuri noiden tasaisten juttujen rikkominen tietyillä elementeillä on se kirsikka kakun päällä.
78. Säilykekirsikat on yäk.
79. Minulla ei ole varsinaista lempiruokaa. Lapsena se oli pinaattilätyt, joka tuntui kuitenkin aina vähän ikävältä sanoa.
80. Olen oppinut tekemään ruokaa ehkä viimeisen vuoden aikana jo melko hyvin. Erityisesti maustaminen on vaatinut opettelua.
81. Nirsoilen tiettyjen juttujen suhteen aika paljon. Esimerkiksi sieniä olen vasta viime aikoina edes koittanut maistaa.
82. Moneen makuun on kuitenkin oppinut vasta vähän vanhempana – esimerkiksi fetaan, aurinkokuivattuihin tomaatteihin ja jopa valkosipuliin. Oliivitkin ovat alkaneet mennä vasta viime aikoina.
83. Sama juomisten suhteen – reipas vuosi sitten aloin vasta ryystämään valkkareita. Punaviini ei vielä oikein maistu.
84. Olut ei kolahtele sitten yhtään. Paitsi se saksalainen tyttöjen kalja.
85. En ole ikinä polttanut tupakkaa. Ei se tee minusta kuitenkaan parempaa ihmistä, ehkä vain vähän varovaisemman.
86. Olen humalassa aika mieluusti, joskin viime aikoina olen tyytynyt pihistelemään.
87. Jokaisessa illanvietossa haluaisin aina tanssimaan. Isona ja kömpelönä näytän lattialla ehkä vähän hassulta, mutta parasta se kuitenkin on.
88. Keikoilla hyppiminen siis arvattavasti myöskin.
89. En kuitenkaan tykkää ihan hirveästi ihmispaljouksista. Aika harvoin löydän tietäni keikkojen eturiviin.
90. Ehkä isoin unelmani on se, että pääsisin joskus soittamaan oman keikan jossain. Järjestyminen ei olisi kai edes ongelmallista, kyse on vielä ennemmin uskalluksesta.
91. Toinen unelma olisi sitten saada omaa musiikkia ulos seiskatuuman muodossa.
92. Jonkunlainen pienlevy-yhtiötoiminnan vetäminen olisi sitten ehkä se trilogian kolmas osa. Tähän olisin valmis vaikka heti.
93. Kaipaisin elämääni tiettyä varmuutta, mutta muuten olen nykyään paljon tyytyväisempi kuin vaikka pari vuotta sitten. Silloinkin oli kivaa, mutta vähän harvemmin.
94. Pidän itseäni optimistina. Uskon ainakin melkein aina asioiden järjestymiseen.
95. En omista ajokorttia, enkä varmaan haluaisi sitä ikinä hommatakaan. Auton ajaminen ahdistaa jo ajatuksenakin ja on krooninen painajaisaihe.
96. Nukun yleensä aika sikeästi, mutta jos painajaisia – autoaiheisia tai ei – näen, huudan monesti aika lujaa. Tästä on tullut vähän huomautteluja.
97. En juo kahvia, mutta teestä pidän. Nykyään erityisesti vihreästä.
98. Olen aika elitisti, tietyssä määrin snobi – ja pahoin pelkään myös olevani ainakin hiukkasen kusipää.
99. Haluaisin kuitenkin edelleen olla se maailman kivoin poika.
100. Sen voin onneksi yhdestä kortista aina halutessani lukea.
26. heinäkuuta 2010
Maanantai: Wes Anderson
Bändihype saa odotella vielä hetken, koska nyt mehustellaan elokuvilla! Eikä millä tahansa leffoilla, vaan Wes Andersonin ohjauksilla. Tärkeimmän merkitystä olen ehtinyt jakamaan jo aiemmin, mutta koko katras ansaitsee täällä vielä jonkinlaisen läpikäynnin.
Kuudella täyspitkällä elokuvallaan Anderson on vakiinnuttanut paikkansa paitsi indiestandardisten ykkösauteurina, myös omana nykyajan lempparinani. Kesäloma päättyikin sopivasti neljän päivän Wes-putkeen, jossa uusimman ja debyytin näin nyt ensimmäistä kertaa – ja lisäksi Zissoun ja Darjeelingin siinä välissä.
Töitä entuudestaan tuntemattomille leffat vielä kronologisessa järjestyksessä.
--
Bottle Rocket (1996)
Esikoisessa kaikki on jo melkein kasassa, mutta jokin vielä puuttuu. Ehkä. Tietyssä tavallisuudessaankin kuitenkin hurjan toimiva rikoselokuva.
"They'll never catch me... because I'm fucking innocent."
Rushmore (1998)
Toinen ohjaus on jo Andersonia puhtaimmillaan. Kuvauksesta on tullut silkkaa magiaa ja Jason Schwartzmaniin ei voi olla rakastumatta.
"I saved Latin. What did you ever do?"
The Royal Tenenbaums (2001)
Lempi-Wesistäni olen siis kirjoittanut jo aiemmin, mutta tärkeyttä ei voi liiaksi alleviivata. Täydellisyys.
"Well I want to die."
The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)
The Life Aquatic on alkupuoleltaan vielä Tenenbaumsiakin upeampi, mutta vaikka Andersonin toimintakohtaukset ovatkin vähintään omaperäisiä, miinustavat ne keskivaiheilla elokuvan tenhoa. Toinen näkemäni elokuva ohjaajalta. Visuaalisesti maailman paras 60-luvun jälkeen tehty filmi.
"Please don't make fun of me. I just wanted to flirt with you."
The Darjeeling Limited (2007)
Tietynasteisessa dogma-hengessä kuvattu leffa jatkaa samaa perheteemaa kuin kolme edellistäkin – ja seuraava – eikä jää jälkeen millään osa-alueella.
"I love the way this country smells. I'll never forget it. It's kind of spicy."
Fantastic Mr. Fox (2009)
Ohjaajan ensikosketus stop motioniin tuli jo Steve Zissoussa, kun Henry Selick työsti leffaan lyhyet animaatiokohtaukset. Foxin piti alunperin toteutuakin yhteistyössä Selickin kanssa, mutta toteutunut järjestely oli ehkä kuitenkin paras. Voisin kuvitella, että Roald Dahlillekin olisi Andersonin näkemys uponnut.
Fantastic Mr. Fox kun on paitsi mitä tyylipuhtainta Wesiä, myös alkuperäisteosta sopivassa suhteessa kunnioittava ja uudistava.
Pyörii edelleen Niagarassa ja vieläpä filmiversiona. Kannattaa käydä katsomassa!
"Pensez-vous que l'hiver sera rude? I'm asking if he thinks we're in for a hard winter."
--
Andersonin elokuvat tunnistaa ohjaajansa töiksi ehkäpä selvemmin kun kenenkään muun kohdalla. Tavaramerkit ovat tuttuja kameratyöskentelystä näyttelijävalintoihin ja musiikista typografiaan – eikä yleisö ohjaajalta ehkä muuta haluakaan. Kun Foxissa elokuvan tekstit oli vaihdettu aina käytössä olleesta Futurasta sinällään ihan yhtä toimivaan Helveticaan, tuntui olo hetken aikaa vähän petetyltä. Onneksi kirjaimet olivat sentään keltaisia!
Tuntuukin siltä, että Anderson tekee elokuvia omalle pienelle av-kerholleen. Valtavaa hittiä ei tulla ohjaajalta varmasti ikinä näkemään, mutta uskollisempaa katsojakuntaa tuskin löytyy. Elokuvat hämäävät katsojaansa ja tuntuvat alituiseen parodioivan vähintäänkin itseään – ja myöhemmät vielä lisäksi aiempia töitä. Itsetarkoituksellisuus ei tunnu enää yksiselitteiseltä, vaan enemmän post-etuliitteen arvoiselta. Vaikka tyylin ei toivoisi muuttuvan koskaan, olisi lajityyliseikkailu vielä hauska kokea.
Jokaisessa kuudessa elokuvassa muoto ajaa tasaisesti sisällön ohi. Tai ehkäpä sisältö ei ole niin suoraviivaista kuin tavallisissa elokuvissa; tässä maailmassa tarinat on kohdattu teemoilla, kohtaukset hetkillä ja sekä hahmot että dialogit näennäisessä naiiviudessaan tuntuvat irroitetun ennemmin elävästä elämästä kuin sen laajakuvavastineesta. Ainakin itse tunnun elävän useammin absurdiuden sävyttämiä vuoropuheluita ja idealistin intoa pursuavia monologivyöryjä – ja löydän itseni vuorotellen jokaisesta hahmosta ja jokaisesta hetkestä.
Wes Andersonin elokuvista ei löydä elämän tarkoitusta – mutta merkityksen etsimisessä ne ovat itselläni toimineet mitä parhaimpina työkaluina.
Kuudella täyspitkällä elokuvallaan Anderson on vakiinnuttanut paikkansa paitsi indiestandardisten ykkösauteurina, myös omana nykyajan lempparinani. Kesäloma päättyikin sopivasti neljän päivän Wes-putkeen, jossa uusimman ja debyytin näin nyt ensimmäistä kertaa – ja lisäksi Zissoun ja Darjeelingin siinä välissä.
Töitä entuudestaan tuntemattomille leffat vielä kronologisessa järjestyksessä.
--
Bottle Rocket (1996)
Esikoisessa kaikki on jo melkein kasassa, mutta jokin vielä puuttuu. Ehkä. Tietyssä tavallisuudessaankin kuitenkin hurjan toimiva rikoselokuva.
"They'll never catch me... because I'm fucking innocent."
Rushmore (1998)
Toinen ohjaus on jo Andersonia puhtaimmillaan. Kuvauksesta on tullut silkkaa magiaa ja Jason Schwartzmaniin ei voi olla rakastumatta.
"I saved Latin. What did you ever do?"
The Royal Tenenbaums (2001)
Lempi-Wesistäni olen siis kirjoittanut jo aiemmin, mutta tärkeyttä ei voi liiaksi alleviivata. Täydellisyys.
"Well I want to die."
The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)
The Life Aquatic on alkupuoleltaan vielä Tenenbaumsiakin upeampi, mutta vaikka Andersonin toimintakohtaukset ovatkin vähintään omaperäisiä, miinustavat ne keskivaiheilla elokuvan tenhoa. Toinen näkemäni elokuva ohjaajalta. Visuaalisesti maailman paras 60-luvun jälkeen tehty filmi.
"Please don't make fun of me. I just wanted to flirt with you."
The Darjeeling Limited (2007)
Tietynasteisessa dogma-hengessä kuvattu leffa jatkaa samaa perheteemaa kuin kolme edellistäkin – ja seuraava – eikä jää jälkeen millään osa-alueella.
"I love the way this country smells. I'll never forget it. It's kind of spicy."
Fantastic Mr. Fox (2009)
Ohjaajan ensikosketus stop motioniin tuli jo Steve Zissoussa, kun Henry Selick työsti leffaan lyhyet animaatiokohtaukset. Foxin piti alunperin toteutuakin yhteistyössä Selickin kanssa, mutta toteutunut järjestely oli ehkä kuitenkin paras. Voisin kuvitella, että Roald Dahlillekin olisi Andersonin näkemys uponnut.
Fantastic Mr. Fox kun on paitsi mitä tyylipuhtainta Wesiä, myös alkuperäisteosta sopivassa suhteessa kunnioittava ja uudistava.
Pyörii edelleen Niagarassa ja vieläpä filmiversiona. Kannattaa käydä katsomassa!
"Pensez-vous que l'hiver sera rude? I'm asking if he thinks we're in for a hard winter."
--
Andersonin elokuvat tunnistaa ohjaajansa töiksi ehkäpä selvemmin kun kenenkään muun kohdalla. Tavaramerkit ovat tuttuja kameratyöskentelystä näyttelijävalintoihin ja musiikista typografiaan – eikä yleisö ohjaajalta ehkä muuta haluakaan. Kun Foxissa elokuvan tekstit oli vaihdettu aina käytössä olleesta Futurasta sinällään ihan yhtä toimivaan Helveticaan, tuntui olo hetken aikaa vähän petetyltä. Onneksi kirjaimet olivat sentään keltaisia!
Tuntuukin siltä, että Anderson tekee elokuvia omalle pienelle av-kerholleen. Valtavaa hittiä ei tulla ohjaajalta varmasti ikinä näkemään, mutta uskollisempaa katsojakuntaa tuskin löytyy. Elokuvat hämäävät katsojaansa ja tuntuvat alituiseen parodioivan vähintäänkin itseään – ja myöhemmät vielä lisäksi aiempia töitä. Itsetarkoituksellisuus ei tunnu enää yksiselitteiseltä, vaan enemmän post-etuliitteen arvoiselta. Vaikka tyylin ei toivoisi muuttuvan koskaan, olisi lajityyliseikkailu vielä hauska kokea.
Jokaisessa kuudessa elokuvassa muoto ajaa tasaisesti sisällön ohi. Tai ehkäpä sisältö ei ole niin suoraviivaista kuin tavallisissa elokuvissa; tässä maailmassa tarinat on kohdattu teemoilla, kohtaukset hetkillä ja sekä hahmot että dialogit näennäisessä naiiviudessaan tuntuvat irroitetun ennemmin elävästä elämästä kuin sen laajakuvavastineesta. Ainakin itse tunnun elävän useammin absurdiuden sävyttämiä vuoropuheluita ja idealistin intoa pursuavia monologivyöryjä – ja löydän itseni vuorotellen jokaisesta hahmosta ja jokaisesta hetkestä.
Wes Andersonin elokuvista ei löydä elämän tarkoitusta – mutta merkityksen etsimisessä ne ovat itselläni toimineet mitä parhaimpina työkaluina.
25. heinäkuuta 2010
Berliini-maanantai, -tiistai, -keskiviikko
Vaikka lomareissun Berliini-osiolle kertyikin aikaa vain 48 tuntia, ei kaiken puristaminen yhteen blogikirjoitukseen tunnu ihan mahdolliselta. Kerrataan nyt kuitenkin vielä jotain, ennenkuin muisti alkaa pettää.
En ole aiemmin matkustellut kovin paljoa. Lukiosta olimme viikon verran Belgiassa – Brysselissä ja Bruggessä – ja TTVO:lta reissasimme Japaniin kahteen otteeseen. Tavanomaisten Tukholman ja Tallinnan lisäksi muualle en ole eksynytkään, ja Saksan-reissu olikin siten ensimmäinen oikea siviilissä tehty matka. Aika jännää siis.
Ensikosketus Berliiniin ei kovin paljoa vielä antanut. Vietimme perjantaina lennolta päästyämme pari tuntia Hauptbahnhofilla Wittenbergin junaa odotellessa. Aamuyön lähdöstä johtuva väsymys ei aikaansaanut mitään järkevää – jos kahden ei-koiraihmisen koirapuistokävelyä ei moiseksi lasketa – ja ajatukset olivat muutenkin jo Meltissä.
Kun maanantaiaamuna suunta otettiin uudelleen kohti pääkaupunkia, oli olo jo melkoisen innostunut. Tankkailimme Mondon viisi vuotta vanhasta oppaasta päät täyteen ravintoloita ja kauppoja ja kaivelin epätoivoisesti mielestäni saksaa vähän turhan monen vuoden puhumattomuuden jälkeen. Berliini-oppaan adoptoiminen henkilökohtaiseksi raamatuksi oli tuossa vaiheessa jo selviö.
Yövyimme Kreutzbergissa, Suite Hotelissa – joka oli buukattu tasoonsa nähden ihan älyttömän halpaan hintaan; parin hengen huone kustansi kahdelta yöltä yhteensä satasen. Tarkoituksena oli hengailla kotikaupunginosassamme pidempäänkin, mutta lopulta alueella pyörimiset jäivät oikeastaan vain tiistai-illan ruokapaikan metsästykseen.
Pääosin harhailimme itäpuolen Prenzlauer Bergissä ja Mittessä. Koska aikaa oli hyvinkin rajatusti, päätettiin suositellutkin nähtävyydet skippailla lähes tyystin ja keskittyä hyvän ruuan ja kivojen kauppojen metsästykseen – mikä onnistuikin aika mainiosti. Prenzlauer Bergistä tuli jo nopealla vilkaisulla omaa lempparialuetta, jossa vähintäänkin dynaamisessa yleisarkkitehtuurissa upeat, vanhat rakennukset sekoittuivat pieniin designer-putiikkeihin ja sopivan anarkistiseen katuilmeeseen. Muutenkin koko Berliinin aavistuksenomainen rähjäisyys PB:n lisäksi erityisesti Kreutzbergissa viehätti itseäni hirveästi. Kaikki tuntui jotenkin valtavan elävältä.
Aina sama virne. Onneksi Sonic Youth on kool.
Prenzlauer Bergissä herkullisin katu oli Oderberger Straße, jossa suunnilleen jokainen ovi johti johonkin uuteen pikkuliikkeeseen. Siistejä vaatteita, tennareita ja pieniä juttuja olisi löytynyt mukaan vaikka kuinka, mutta aika ja rahat tekivät tiukempaa. Kadulta löytyi myös yksi aika pätevä levykauppa, mutta hinnat eivät Suomen vastaaviin eronneet käytännössä lainkaan – ja lätyt jäivät tällä kertaa poimimatta. Siellä roikkunee yhä siis se sininen levysoitinkassikin, äsh. Pienten tuliaisten lisäksi kerrytin ostoskassiani parilla aika kivalla t-paidalla ja yhdellä kangaskassilla – joista kuvia ei nyt tähän hätään ole.
Ei kun Kiss-paidasta onkin! Bonuksena taas hikinen tyyppi.
Juustoa! Vai itä? Höh.
Kadun leikanneella Kastanienalleella löytyi samanhenkisten putiikkien lisäksi vähän tiuhemmassa kivan oloisia ravintoloita, joista poikkesimme ainakin yhdessä italialaisessa. Ruoat ja juomat olivat puolestaan mukavasti hitusen kotimaista hintatasoa alhaisemmalla ja maistuivat paikassa kuin paikassa. Ruokakauppojen puute sen sijaan oudoksutti, koko reissulla huomasin ehkä pari vähänkään kioskia isompaa ruokakauppaa, mikä tuntui suomalaiseen kaupunkikuvaan nähden erikoiselta.
Nähtävyyksistä ihastelimme pääosin vain niitä, jotka osuivat seikkailujen varrelle. Ainoa varsinainen sisäänmeno tapahtui Berliinin tuomiokirkossa, joka olikin aika vaikuttava paikka. Ehkäpä vielä vaikuttavampi, jos olisin uskaltanut ylös asti kavuta – vertigoiselle yläkupoli ei tuntunut hyvältä paikalta. Suositeltu tv-torni jäi siis ajanpuutteessa väliin ja pitänee tarkastaa ensi kerralla – samoin kuin hieman hinkumani Bauhaus-museo.
Samoin ensi kerralla koettavien listalla ovat illanviettopaikat. Nyt olimme päiväravaamisten myötä iltaisin niin puhki, että istuskelut jäivät vähiin. Erityisesti olisi kiinnostanut Magnet, jossa juuri edellisenä torstaina olisi ollut keikalla Toro y Moi. Tamperetta vähän suvaitsevamman julistekulttuurin avulla paikkoja ei olisi ollut varmaan kovin vaikea löytää.
Hipstereistä ei sen sijaan tykätty. "You fagot ass tourist hipster fuck off!!"
Suurkaupunkien julkisten kulkuvälineiden toimivuudesta itselläni on kokemusta vain Tokion osalta, ja Berliinissä metrot toimivat vähintäänkin yhtä mukavasti. Ratikoihin yhdistettynä reissailu oli helppoa ja nopeaa, ja vaikka Berlin Welcome Card taisikin olla käyttämiimme etuuksiin nähden vähän ylihintainen, ei se tullut kalliiksikaan. Pummilla tosin olisi varmastikin voinut reissailla aika surutta myös.
Mitäs muuta? Beck's oli aika hyvää, erityisesti Eis-versio. Bratwurstit ja Dönerit jäivät kiireessä testaamatta, mutta kasvissyöjänäkin olisi ollut ehkä pakko testailla – maassa maan tavalla ja silleen. Ylipäänsä moni asia jäi vielä elämättä, mutta sehän lyhyissä reissuissa parasta onkin; nälkää jää myös tuleville reissuille. Yleisen siistiyden, näyttävyyden, elämän, turvallisuuden ja toimivuuden vuoksi Berliini tuntui tosiaan kaupungilta, jossa voisi ihan oikeasti vaikka asuakin. Ehkäpä?
Ikävä on. Toivottavasti kohdataan taas.
Berliini, sydän ja silleen.
En ole aiemmin matkustellut kovin paljoa. Lukiosta olimme viikon verran Belgiassa – Brysselissä ja Bruggessä – ja TTVO:lta reissasimme Japaniin kahteen otteeseen. Tavanomaisten Tukholman ja Tallinnan lisäksi muualle en ole eksynytkään, ja Saksan-reissu olikin siten ensimmäinen oikea siviilissä tehty matka. Aika jännää siis.
Ensikosketus Berliiniin ei kovin paljoa vielä antanut. Vietimme perjantaina lennolta päästyämme pari tuntia Hauptbahnhofilla Wittenbergin junaa odotellessa. Aamuyön lähdöstä johtuva väsymys ei aikaansaanut mitään järkevää – jos kahden ei-koiraihmisen koirapuistokävelyä ei moiseksi lasketa – ja ajatukset olivat muutenkin jo Meltissä.
Kun maanantaiaamuna suunta otettiin uudelleen kohti pääkaupunkia, oli olo jo melkoisen innostunut. Tankkailimme Mondon viisi vuotta vanhasta oppaasta päät täyteen ravintoloita ja kauppoja ja kaivelin epätoivoisesti mielestäni saksaa vähän turhan monen vuoden puhumattomuuden jälkeen. Berliini-oppaan adoptoiminen henkilökohtaiseksi raamatuksi oli tuossa vaiheessa jo selviö.
Yövyimme Kreutzbergissa, Suite Hotelissa – joka oli buukattu tasoonsa nähden ihan älyttömän halpaan hintaan; parin hengen huone kustansi kahdelta yöltä yhteensä satasen. Tarkoituksena oli hengailla kotikaupunginosassamme pidempäänkin, mutta lopulta alueella pyörimiset jäivät oikeastaan vain tiistai-illan ruokapaikan metsästykseen.
Pääosin harhailimme itäpuolen Prenzlauer Bergissä ja Mittessä. Koska aikaa oli hyvinkin rajatusti, päätettiin suositellutkin nähtävyydet skippailla lähes tyystin ja keskittyä hyvän ruuan ja kivojen kauppojen metsästykseen – mikä onnistuikin aika mainiosti. Prenzlauer Bergistä tuli jo nopealla vilkaisulla omaa lempparialuetta, jossa vähintäänkin dynaamisessa yleisarkkitehtuurissa upeat, vanhat rakennukset sekoittuivat pieniin designer-putiikkeihin ja sopivan anarkistiseen katuilmeeseen. Muutenkin koko Berliinin aavistuksenomainen rähjäisyys PB:n lisäksi erityisesti Kreutzbergissa viehätti itseäni hirveästi. Kaikki tuntui jotenkin valtavan elävältä.
Aina sama virne. Onneksi Sonic Youth on kool.
Prenzlauer Bergissä herkullisin katu oli Oderberger Straße, jossa suunnilleen jokainen ovi johti johonkin uuteen pikkuliikkeeseen. Siistejä vaatteita, tennareita ja pieniä juttuja olisi löytynyt mukaan vaikka kuinka, mutta aika ja rahat tekivät tiukempaa. Kadulta löytyi myös yksi aika pätevä levykauppa, mutta hinnat eivät Suomen vastaaviin eronneet käytännössä lainkaan – ja lätyt jäivät tällä kertaa poimimatta. Siellä roikkunee yhä siis se sininen levysoitinkassikin, äsh. Pienten tuliaisten lisäksi kerrytin ostoskassiani parilla aika kivalla t-paidalla ja yhdellä kangaskassilla – joista kuvia ei nyt tähän hätään ole.
Ei kun Kiss-paidasta onkin! Bonuksena taas hikinen tyyppi.
Juustoa! Vai itä? Höh.
Kadun leikanneella Kastanienalleella löytyi samanhenkisten putiikkien lisäksi vähän tiuhemmassa kivan oloisia ravintoloita, joista poikkesimme ainakin yhdessä italialaisessa. Ruoat ja juomat olivat puolestaan mukavasti hitusen kotimaista hintatasoa alhaisemmalla ja maistuivat paikassa kuin paikassa. Ruokakauppojen puute sen sijaan oudoksutti, koko reissulla huomasin ehkä pari vähänkään kioskia isompaa ruokakauppaa, mikä tuntui suomalaiseen kaupunkikuvaan nähden erikoiselta.
Nähtävyyksistä ihastelimme pääosin vain niitä, jotka osuivat seikkailujen varrelle. Ainoa varsinainen sisäänmeno tapahtui Berliinin tuomiokirkossa, joka olikin aika vaikuttava paikka. Ehkäpä vielä vaikuttavampi, jos olisin uskaltanut ylös asti kavuta – vertigoiselle yläkupoli ei tuntunut hyvältä paikalta. Suositeltu tv-torni jäi siis ajanpuutteessa väliin ja pitänee tarkastaa ensi kerralla – samoin kuin hieman hinkumani Bauhaus-museo.
Samoin ensi kerralla koettavien listalla ovat illanviettopaikat. Nyt olimme päiväravaamisten myötä iltaisin niin puhki, että istuskelut jäivät vähiin. Erityisesti olisi kiinnostanut Magnet, jossa juuri edellisenä torstaina olisi ollut keikalla Toro y Moi. Tamperetta vähän suvaitsevamman julistekulttuurin avulla paikkoja ei olisi ollut varmaan kovin vaikea löytää.
Hipstereistä ei sen sijaan tykätty. "You fagot ass tourist hipster fuck off!!"
Suurkaupunkien julkisten kulkuvälineiden toimivuudesta itselläni on kokemusta vain Tokion osalta, ja Berliinissä metrot toimivat vähintäänkin yhtä mukavasti. Ratikoihin yhdistettynä reissailu oli helppoa ja nopeaa, ja vaikka Berlin Welcome Card taisikin olla käyttämiimme etuuksiin nähden vähän ylihintainen, ei se tullut kalliiksikaan. Pummilla tosin olisi varmastikin voinut reissailla aika surutta myös.
Mitäs muuta? Beck's oli aika hyvää, erityisesti Eis-versio. Bratwurstit ja Dönerit jäivät kiireessä testaamatta, mutta kasvissyöjänäkin olisi ollut ehkä pakko testailla – maassa maan tavalla ja silleen. Ylipäänsä moni asia jäi vielä elämättä, mutta sehän lyhyissä reissuissa parasta onkin; nälkää jää myös tuleville reissuille. Yleisen siistiyden, näyttävyyden, elämän, turvallisuuden ja toimivuuden vuoksi Berliini tuntui tosiaan kaupungilta, jossa voisi ihan oikeasti vaikka asuakin. Ehkäpä?
Ikävä on. Toivottavasti kohdataan taas.
Berliini, sydän ja silleen.
Melt!-sunnuntai
Kolmas päivä lempijuttuja sujui taas astetta leppoisammin. Aamusta pyörimme Wittenbergissä vanhaa kaupunkia katsellen – ja aikataulut menivätkin sen verran tiukalle, että Kings of Conveniencen keikasta ehdimme näkemään suunnilleen toisen puolikkaan.
Aika paljon oli toki siinäkin. Erlend Øye tuntuu viiden Melt!-vierailunsa jälkeen olevan suositumpi kuin koskaan – jo iltapäivällä Gemini-lava oli ihan täyteen ahdettu. Ja syystä, sen verran hienon keikan yhtye veti. Ikilemppari I'd Rather Dance With You aikaansai viikonlopun leveimmän hymyn, mutta viime syksyn Boat Behind villitsi porukkaa tehokkaimmin. Parasta kaikesta oli kuitenkin taas Erlendin käsitrumpettisoolo, joka on popnörttiydessään siisteintä, mitä maailmassa on. Aika mainio aloitus päätöspäivälle.
Johnossi oli päälavalla nopeasti vilkuiltuna juuri niin perus, kuin olin etukäteisten perusteella veikkaillutkin, joten nokat käännettiin taas kohti Geminiä.
Slagsmålsklubben oli yksi eniten odottamistani akteista, eikä pettänyt – ruotsalaisryhmän villi bitpop oli ajankohtaan aika kontrastissa ja toimi ehkä osaltaan siksikin niin hyvin. Tanssiinkutsu oli vahva, tyyli vapaa ja koko reipas tunti tulikin heiluttua aika täysillä. Loppuun sijoitettu Sponsored by Destiny oli mieletön päätös – tutun melodian alkaessa en ollut ainoa, jolla vintti viittä vaille pimeni. Hiton loistava keikka, joskin vaatii ehdottomasti tietyn mielentilan.
Teltassa katseltiin pika pikaa loppu viivästyneestä Martina Topley-Birdistä ja Post War Yearsista, mutta alkuillan kahdesta loistokeikasta johtuen menivät molemmat vähän turhan ohi. Brittiläinen Post War Years kuulosti kuitenkin aika lupaavalta, pitää tutustua tähän vielä enemmän.
Seuraavaksi Broken Bellsiin, jonka sijoitus ei olisi voinut parempi olla. Leppoisemman sunnuntain auringonlaskubändin viitta oli räätälöity yhtyeelle, joka sen myös lunasti – joskaan biisimateriaali ei vielä ihan täysin vakuuttanut. Lavalla kuusikko (vai seitsikko?) soitti mukavan tiukkana ryhmänä ja sai biisit kuulostamaan hyvältä, mutta kun tuotannosta oikeasti nousee esille ehkä vain kolme biisiä ja loput ovat – ainakin livenä – ihan turhan geneeristä rentoiluretroa, ei tähän ihan täysillä voi upota. The Shins on yhä valovuosien päässä. Lokaatio ja ajankohta tekivät kuitenkin paljon, ja Broken Bellsin keikkaankin saattoi olla tyytyväinen. High Roadin ohella Vaporize potki ehkä kovimmin.
Välissä vähän taukoilua ja alueen lopputarkasteluja, kunnes illan jo hämärtyessä päälavalle Goldfrappia ihastelemaan. Jo ihan kiitettävän taipaleen tahkonnut yhtye sai alkuvuodesta ulos levyn, jota olen ihastellut aika paljon – ja erityisen iloinen olen ollut siitä, että Rocketista kaksikko on saanut vihdoin sen ison, upean biisinsä.
Vaikka puhdasverisempää pastissointia ei kai voisi olla olemassakaan, oli biisi yksi festarien upeimpia hetkiä – kertosäkeen alkaessa lava tuntui oikeasti räjähtävän valolla ja yleisö sai varmasti karkkia myös silmilleen. Uuden materiaalin väliin mahtui sopivasti biisejä myös electroclashimmalta Black Cherrylta ja tanssipopimmalta Supernaturelta.
Festariseurani kaipasi Meltiltä vahvaa naisartistia, ja vaikka Allison Goldfrapp ei olisi ollutkaan ehkä ihan odotuslistan kärjessä, ei emansipaatiodiskon hurmaavuudesta voinut kiistellä. Ah!
Festareiden viimeiseksi esitykseksi osaltamme jäi Massive Attack. Odotukset myös tätä kohtaan olivat aika korkealla – kun viimeksi näin yhtyeen livenä Provinssissa '04, en tiennyt musiikista ylipäänsä yhtään mitään – ja lähdin puolessavälissä pois. Kuudessa vuodessa on aika moni asia muuttunut ja suhde tuohonkin yhtyeeseen syventynyt. Ympyrä sulkeutui siinä mielessä, että tälläkin kertaa puolessavälissä arvottiin lähteäkö jo aiemmalla bussilla menemään – mutta ehkäpä tunsin olevani Massive Attackille yhden lopetuksen velkaa.
Puolitoistatuntinen live paranikin loppua kohden. Alussa yhtyeen soundi tuntui olevan jotain ihan muuta kuin se 90-luvun puolivälin Bristol, johon vuosikymmenen liian myöhässä olin ihastunut. Terävä, kliininen Teardrop ei ollut minkäänasteinen kohokohta ja Angelkin rääkyi pahemmin kuin mielessäni. Pehmeys oli kovaa, lämpö kylmää ja kaikki aivan liian kolkkoa ja teknistä. Hiljalleen meininki kuitenkin parani – ja viimeistään silloin, kun encore-vaiheessa ilmoille tuli kovasti alkuperäisen kuuloinen Unfinished Sympathy, tuntui Massive Attackin maailma taas oikealta paikalta. Hulppeat valotauluvisut miellyttivät silmää ja vaikka vahvat yhteiskunnalliset viestit tuntuivatkin paikoin jo turhan päälleliimatuilta, antoi yhtye näköaistille jotain muutakin kuin logonsa. Ja hyvä niin. Samaa ristiriitaisuutta tässä ehkä kuin eilisen dj Shadow'ssakin, mutta loppujen lopuksi aika hyvä mieli.
Kaiken kaikkiaan Meltiä ei voi olla kiittelemättä. Kuten perjantain kohdalla sanoinkin, toimivat järjestelyt ihan erinomaisesti ja fiilis oli erityisen mainio. Tämän viikonlopun suru-uutisia Love Paradesta lukiessa omaan festarivalintaan voi olla aika tyytyväinen – joskin 1,4 miljoonan kävijän tapahtuma kuulostaa jo aika silkalta hulluudelta.
Meltiä voin suositella jokaiselle, jolle esimerkiksi tämän blogin musiikkivalinnat kolahtelevat. Kattaus lienee upea myös ensi vuonna, saksan osaaminen ei ole välttämätöntä ja matkan organisointi on oletettavasti aika sujuvaa – josta omalta kohdaltani toki aika täysivaltainen kiitos matkaseuralleni.
Jaakko Eino Kalevia mukaillen danke sch-schön sch-schön sch-schön bitte, nähdään ensi vuonna!
// Melt! Festivalin kotisivut
PS. Musabloggareidenkin kilpaa rakastama Christopher Nolanin Inception tuli tsekkailtua eilen Plevnassa. Huh! Jos astetta mindfuckimpi mysteeritoiminta inspailee, kannattaa leffa tarkastaa. Tykkäsin.
Aika paljon oli toki siinäkin. Erlend Øye tuntuu viiden Melt!-vierailunsa jälkeen olevan suositumpi kuin koskaan – jo iltapäivällä Gemini-lava oli ihan täyteen ahdettu. Ja syystä, sen verran hienon keikan yhtye veti. Ikilemppari I'd Rather Dance With You aikaansai viikonlopun leveimmän hymyn, mutta viime syksyn Boat Behind villitsi porukkaa tehokkaimmin. Parasta kaikesta oli kuitenkin taas Erlendin käsitrumpettisoolo, joka on popnörttiydessään siisteintä, mitä maailmassa on. Aika mainio aloitus päätöspäivälle.
Johnossi oli päälavalla nopeasti vilkuiltuna juuri niin perus, kuin olin etukäteisten perusteella veikkaillutkin, joten nokat käännettiin taas kohti Geminiä.
Slagsmålsklubben oli yksi eniten odottamistani akteista, eikä pettänyt – ruotsalaisryhmän villi bitpop oli ajankohtaan aika kontrastissa ja toimi ehkä osaltaan siksikin niin hyvin. Tanssiinkutsu oli vahva, tyyli vapaa ja koko reipas tunti tulikin heiluttua aika täysillä. Loppuun sijoitettu Sponsored by Destiny oli mieletön päätös – tutun melodian alkaessa en ollut ainoa, jolla vintti viittä vaille pimeni. Hiton loistava keikka, joskin vaatii ehdottomasti tietyn mielentilan.
Teltassa katseltiin pika pikaa loppu viivästyneestä Martina Topley-Birdistä ja Post War Yearsista, mutta alkuillan kahdesta loistokeikasta johtuen menivät molemmat vähän turhan ohi. Brittiläinen Post War Years kuulosti kuitenkin aika lupaavalta, pitää tutustua tähän vielä enemmän.
Seuraavaksi Broken Bellsiin, jonka sijoitus ei olisi voinut parempi olla. Leppoisemman sunnuntain auringonlaskubändin viitta oli räätälöity yhtyeelle, joka sen myös lunasti – joskaan biisimateriaali ei vielä ihan täysin vakuuttanut. Lavalla kuusikko (vai seitsikko?) soitti mukavan tiukkana ryhmänä ja sai biisit kuulostamaan hyvältä, mutta kun tuotannosta oikeasti nousee esille ehkä vain kolme biisiä ja loput ovat – ainakin livenä – ihan turhan geneeristä rentoiluretroa, ei tähän ihan täysillä voi upota. The Shins on yhä valovuosien päässä. Lokaatio ja ajankohta tekivät kuitenkin paljon, ja Broken Bellsin keikkaankin saattoi olla tyytyväinen. High Roadin ohella Vaporize potki ehkä kovimmin.
Välissä vähän taukoilua ja alueen lopputarkasteluja, kunnes illan jo hämärtyessä päälavalle Goldfrappia ihastelemaan. Jo ihan kiitettävän taipaleen tahkonnut yhtye sai alkuvuodesta ulos levyn, jota olen ihastellut aika paljon – ja erityisen iloinen olen ollut siitä, että Rocketista kaksikko on saanut vihdoin sen ison, upean biisinsä.
Vaikka puhdasverisempää pastissointia ei kai voisi olla olemassakaan, oli biisi yksi festarien upeimpia hetkiä – kertosäkeen alkaessa lava tuntui oikeasti räjähtävän valolla ja yleisö sai varmasti karkkia myös silmilleen. Uuden materiaalin väliin mahtui sopivasti biisejä myös electroclashimmalta Black Cherrylta ja tanssipopimmalta Supernaturelta.
Festariseurani kaipasi Meltiltä vahvaa naisartistia, ja vaikka Allison Goldfrapp ei olisi ollutkaan ehkä ihan odotuslistan kärjessä, ei emansipaatiodiskon hurmaavuudesta voinut kiistellä. Ah!
Festareiden viimeiseksi esitykseksi osaltamme jäi Massive Attack. Odotukset myös tätä kohtaan olivat aika korkealla – kun viimeksi näin yhtyeen livenä Provinssissa '04, en tiennyt musiikista ylipäänsä yhtään mitään – ja lähdin puolessavälissä pois. Kuudessa vuodessa on aika moni asia muuttunut ja suhde tuohonkin yhtyeeseen syventynyt. Ympyrä sulkeutui siinä mielessä, että tälläkin kertaa puolessavälissä arvottiin lähteäkö jo aiemmalla bussilla menemään – mutta ehkäpä tunsin olevani Massive Attackille yhden lopetuksen velkaa.
Puolitoistatuntinen live paranikin loppua kohden. Alussa yhtyeen soundi tuntui olevan jotain ihan muuta kuin se 90-luvun puolivälin Bristol, johon vuosikymmenen liian myöhässä olin ihastunut. Terävä, kliininen Teardrop ei ollut minkäänasteinen kohokohta ja Angelkin rääkyi pahemmin kuin mielessäni. Pehmeys oli kovaa, lämpö kylmää ja kaikki aivan liian kolkkoa ja teknistä. Hiljalleen meininki kuitenkin parani – ja viimeistään silloin, kun encore-vaiheessa ilmoille tuli kovasti alkuperäisen kuuloinen Unfinished Sympathy, tuntui Massive Attackin maailma taas oikealta paikalta. Hulppeat valotauluvisut miellyttivät silmää ja vaikka vahvat yhteiskunnalliset viestit tuntuivatkin paikoin jo turhan päälleliimatuilta, antoi yhtye näköaistille jotain muutakin kuin logonsa. Ja hyvä niin. Samaa ristiriitaisuutta tässä ehkä kuin eilisen dj Shadow'ssakin, mutta loppujen lopuksi aika hyvä mieli.
Kaiken kaikkiaan Meltiä ei voi olla kiittelemättä. Kuten perjantain kohdalla sanoinkin, toimivat järjestelyt ihan erinomaisesti ja fiilis oli erityisen mainio. Tämän viikonlopun suru-uutisia Love Paradesta lukiessa omaan festarivalintaan voi olla aika tyytyväinen – joskin 1,4 miljoonan kävijän tapahtuma kuulostaa jo aika silkalta hulluudelta.
Meltiä voin suositella jokaiselle, jolle esimerkiksi tämän blogin musiikkivalinnat kolahtelevat. Kattaus lienee upea myös ensi vuonna, saksan osaaminen ei ole välttämätöntä ja matkan organisointi on oletettavasti aika sujuvaa – josta omalta kohdaltani toki aika täysivaltainen kiitos matkaseuralleni.
Jaakko Eino Kalevia mukaillen danke sch-schön sch-schön sch-schön bitte, nähdään ensi vuonna!
// Melt! Festivalin kotisivut
PS. Musabloggareidenkin kilpaa rakastama Christopher Nolanin Inception tuli tsekkailtua eilen Plevnassa. Huh! Jos astetta mindfuckimpi mysteeritoiminta inspailee, kannattaa leffa tarkastaa. Tykkäsin.
24. heinäkuuta 2010
Melt!-lauantai
Eilinen vierähti pyöräretkellä Pispalassa ja Dorkan tanssilattialla, joten kertaillaanpa taas viivellä Meltejä. Ensin lauantai.
Superkiireisen perjantain jälkeen kaksi kolmasosaa festareista tuntui ainakin hiukan vähemmän hektisiltä. Lauantai venyi pitkälle iltapäivään univelkojen keräilyssä, joten alueelle päästiin vasta Jamaican loppuvaiheilla. Kuultu miellytti enemmän kuin olisin arvannutkaan, nuo kannattaa siis muistaa jatkossakin.
Festareiden ehkäpä positiivisin yllätys oli dzein muistuttama newyorkilainen Holy Ghost!. Olen tyypeiltä kuullut aiemmin vain remiksailuja, mutta herrajjumala miten täydellisen särmikkään indiediskosykkeen yhtye sai Geminille pumpattua!
Biisit eivät siis tuttuja olleet, mutta pitivät otteessaan mitä loistavimmin. Yksi viikonlopun parhaista keikoista tämä, ah!
Trip Fontaine ja Blood Red Shoes tuli tsekkailtua ihan pikapikaa, eikä kumpikaan nyt ihan hurjimmin sytyttänyt. Ihan ok, ei sen enempää.
Brittisensaatio Hurtsia kohtaan liveodotukset olivat aika korkealla, mutta mutta. Oopperalaulajan oloinen taustabaritonimies oli ei vain outo tai sopivan ysärinostalginen, mutta jotenkin äärimmäisen korni. Visuaalinen yleisilme oli toki muutenkin suoraan vuodelta '91, mutta ei jotenkin itseeni purrut. Biisit vähän paremmin, mutta kyllä Wonderful Life ainoaksi ihan oikeaksi helmeksi setistä jäi – vaikka kuinka yritin. Ehkäpä lämpenen Hurtsiin ajan kanssa, mutta tässä vaiheessa orastaneelta innostukseltani tempaistiin matto alta.
Vähän samoin kävi seuraavalle hypeilijälle, kun Darwin Deez aloitti telttakeikkansa myöhästellen. Peanut Butter Jelly -introtanssi oli ihan hauska, mutta koko näkemääni puolikasta tuntui värittävän aika vahva itseriittoisuus. Biisit kuulostivat livenä ihan kivalta, mutta esitys ei tanssinumeroiden lisäksi antanut mitään uutta, vaan tuntui päinvastoin vähentävän aktista sitä odottamaani symppiskuorrutetta. Jatkossa nauttinen Darwin-annokseni ehkä yksinomaan levyltä – sen toki edelleen ihan mielelläni.
Puolessavälissä Darwinia piti vaihtaa taas lokaatiota, tällä kertaa Geminille katselemaan Friendly Firesia. FF oli tietyllä tapaa vähän jännä buukkaus Meltiin, sillä vaikka yhtyeellä pari uudehkoa biisiä olikin ja kakkoslevykin on kai jossain vaiheessa ilmestymässä, soitti yhtye pääasiassa jo parin vuoden takaisen debyyttialbuminsa läpi. Mutta onneksi soitti, kyseessä kun oli yksi eniten tanssittavimmista ja parhaista keikoista koko viikonloppuna! Biisit toimivat, livenä korostettu perkussiopuoli oli ehdotonta korvakarkkia – ja jos Kelen edellisillan välispiikit tuntuivat ylimitoitetuilta, olisi Ed Macfarlanen just fuckin' dance alreadyista voinut ottaa sinnekin oppia. Ja minähän tottelin! Vikana vetona tullut Paris räjäytti teltan ja oli lauantain kohokohta – kovinkin verrattavissa siihen kaikkien aikojen ihanimpaan Cut Copy -pomppimiskokemukseen.
Seuraavan keikan arvonta Miike Snow'n ja the Big Pinkin välillä päättyi vähän odotetusti ensimmäisen hyväksi. Vaikka valinta ei jälkeenpäin varsinaisesti harmittanutkaan, oli Miike kuitenkin pienehkö pettymys – tajuttomiin ennakko-odotuksiin nähden, siis. Kappaleet potkivat toki odotetulla tavalla, alkupuolen naamiot keräilivät siistiyspinnoja ja tyyppien biisinkirjoitustaitoa ei voi olla ihastelematta – esimerkiksi eilisen parjattuun Two Door Cinema Clubiin nähden yhtye ei osaa olla kirjoittamatta hittejä, mutta löytää niihin kuitenkin joka kerralla jotain uutta. Joku kuitenkin tökki, ja mielestäni se oli ehkäpä miksaus. Kaikki tuntui ilman tulppiakin jotenkin turhan tasaiselta ja särmättömältä, eivätkä ne biisien millimetrintarkkaan hiotut nyanssit päässeet ollenkaan tarvittavalla tavalla esiin. Yleisö otti biisit viimeistä Animalia lukuunottamatta vastaan vähän vaimeasti. Toivottavasti Flow'ssa yhtye saadaan kuulostamaan livenä siltä, miltä se ansaitseekin.
Seuraavaksi päälavalle odoteltiin dj Shadow'ta, mutta teknisten ongelmien myötä esitys vaihtoi päikseen paikkoja Chris Cunninghamin kanssa. Viiveen myötä oli aikaa rynnätä toviksi teltalle. Dirty Projectors oli ainoa – ainakin itselleni vastaantullut – peruja, joten slottiin oli poimittu the Futureheads. DP keräsi viime vuonna niin älytöntä suitsutusta, että yhtyeen livekunnon olisin mieluusti tarkastanut, mutta vieraampi paikkaaja toimi kiitettävästi myös. Kovassa keikkaillassa tietynasteinen väliinputoaja tosin.
Aphex Twinin ja Squarepusherin musiikkivideoista tutun Chris Cunninghamin vj-/dj-setti viivästyi vielä hetken, joten kovin montaa tovia ei esitystä tullut katsottua. Grace Jones -biisin ja videon poiminta vangitsi lyhyen aikaa, mutta sitten saikin ramppailla taas kohti Geminiä.
Hercules & Love Affairin tuoreusstatus oli Friendly Firesin luokkaa, mutta mukaansatempaavuutensa ansiosta buukkaus oli tässäkin kohtaa perusteltua. Pääjehun, toisen konetyypin ja kolmen naisvokalistin katras iski parissa kohdassa häikäilemättömän kovaa. Viideltä vuosikymmeneltä vaikutteita ammentava diskoilu toimi kuultuna ja vähintäänkin persoonallisten laulajiensa ansiosta myös nähtynä – ja syvä-äänisin nainen veti Blindin mahdollisesti yhtä hyvin kuin Antonykin.
Sitten päälavalle. Odotukset dj Shadow'ta kohtaan olivat tosiaan aika huikeat, mielessäni olin odotellut samanlaista spektaakkelia kuin Cut Chemistillä Flow'ssa muutama vuosi takaperin. Lopputuloksen suhteen ajatukset olivat kuitenkin aika ristiriitaiset; toisaalta plussaa siitä, että vanhoja, edelleen äärimmäisen upeita biisejä tuli paljon – ja miinusta siitä, että jokainen raita muuttui jossain vaiheessa samanlaiseksi rumpubassokaaokseksi. Ihan alkuperäisessä muodossaan kappaleet olisivat toki voineet olla lauantai-illan pääpaikkaan vähän turhan iisejä, mutta nyt uudelleentyöstöt rassasivat aika paljon. Vanhojen rakkauksien kuuleminen oli silti melkoinen kokemus – sitä kylmien väreiden määrää, kun Building Steam With a Grain of Salt alkoi, ei voi sanoin kuvailla.
Illan päätökseksi otettiin vielä pieni annos Chromeota, joka on itselleni jäänyt tähän mennessä vähän vieraaksi. 2010-luvun Princet kuulostivat kuitenkin muutaman ehdityn biisin perusteella erittäin hyvältä, joten samaa kannattaa koitella vielä jatkossakin.
Bussiin ja unille! Jo kahden päivän perusteella uskaltaa Meltiä sanoa parhaiksi ja ramppaustendenssiltään rankimmiksi festareiksi ikinä.
Superkiireisen perjantain jälkeen kaksi kolmasosaa festareista tuntui ainakin hiukan vähemmän hektisiltä. Lauantai venyi pitkälle iltapäivään univelkojen keräilyssä, joten alueelle päästiin vasta Jamaican loppuvaiheilla. Kuultu miellytti enemmän kuin olisin arvannutkaan, nuo kannattaa siis muistaa jatkossakin.
Festareiden ehkäpä positiivisin yllätys oli dzein muistuttama newyorkilainen Holy Ghost!. Olen tyypeiltä kuullut aiemmin vain remiksailuja, mutta herrajjumala miten täydellisen särmikkään indiediskosykkeen yhtye sai Geminille pumpattua!
Biisit eivät siis tuttuja olleet, mutta pitivät otteessaan mitä loistavimmin. Yksi viikonlopun parhaista keikoista tämä, ah!
Trip Fontaine ja Blood Red Shoes tuli tsekkailtua ihan pikapikaa, eikä kumpikaan nyt ihan hurjimmin sytyttänyt. Ihan ok, ei sen enempää.
Brittisensaatio Hurtsia kohtaan liveodotukset olivat aika korkealla, mutta mutta. Oopperalaulajan oloinen taustabaritonimies oli ei vain outo tai sopivan ysärinostalginen, mutta jotenkin äärimmäisen korni. Visuaalinen yleisilme oli toki muutenkin suoraan vuodelta '91, mutta ei jotenkin itseeni purrut. Biisit vähän paremmin, mutta kyllä Wonderful Life ainoaksi ihan oikeaksi helmeksi setistä jäi – vaikka kuinka yritin. Ehkäpä lämpenen Hurtsiin ajan kanssa, mutta tässä vaiheessa orastaneelta innostukseltani tempaistiin matto alta.
Vähän samoin kävi seuraavalle hypeilijälle, kun Darwin Deez aloitti telttakeikkansa myöhästellen. Peanut Butter Jelly -introtanssi oli ihan hauska, mutta koko näkemääni puolikasta tuntui värittävän aika vahva itseriittoisuus. Biisit kuulostivat livenä ihan kivalta, mutta esitys ei tanssinumeroiden lisäksi antanut mitään uutta, vaan tuntui päinvastoin vähentävän aktista sitä odottamaani symppiskuorrutetta. Jatkossa nauttinen Darwin-annokseni ehkä yksinomaan levyltä – sen toki edelleen ihan mielelläni.
Puolessavälissä Darwinia piti vaihtaa taas lokaatiota, tällä kertaa Geminille katselemaan Friendly Firesia. FF oli tietyllä tapaa vähän jännä buukkaus Meltiin, sillä vaikka yhtyeellä pari uudehkoa biisiä olikin ja kakkoslevykin on kai jossain vaiheessa ilmestymässä, soitti yhtye pääasiassa jo parin vuoden takaisen debyyttialbuminsa läpi. Mutta onneksi soitti, kyseessä kun oli yksi eniten tanssittavimmista ja parhaista keikoista koko viikonloppuna! Biisit toimivat, livenä korostettu perkussiopuoli oli ehdotonta korvakarkkia – ja jos Kelen edellisillan välispiikit tuntuivat ylimitoitetuilta, olisi Ed Macfarlanen just fuckin' dance alreadyista voinut ottaa sinnekin oppia. Ja minähän tottelin! Vikana vetona tullut Paris räjäytti teltan ja oli lauantain kohokohta – kovinkin verrattavissa siihen kaikkien aikojen ihanimpaan Cut Copy -pomppimiskokemukseen.
Seuraavan keikan arvonta Miike Snow'n ja the Big Pinkin välillä päättyi vähän odotetusti ensimmäisen hyväksi. Vaikka valinta ei jälkeenpäin varsinaisesti harmittanutkaan, oli Miike kuitenkin pienehkö pettymys – tajuttomiin ennakko-odotuksiin nähden, siis. Kappaleet potkivat toki odotetulla tavalla, alkupuolen naamiot keräilivät siistiyspinnoja ja tyyppien biisinkirjoitustaitoa ei voi olla ihastelematta – esimerkiksi eilisen parjattuun Two Door Cinema Clubiin nähden yhtye ei osaa olla kirjoittamatta hittejä, mutta löytää niihin kuitenkin joka kerralla jotain uutta. Joku kuitenkin tökki, ja mielestäni se oli ehkäpä miksaus. Kaikki tuntui ilman tulppiakin jotenkin turhan tasaiselta ja särmättömältä, eivätkä ne biisien millimetrintarkkaan hiotut nyanssit päässeet ollenkaan tarvittavalla tavalla esiin. Yleisö otti biisit viimeistä Animalia lukuunottamatta vastaan vähän vaimeasti. Toivottavasti Flow'ssa yhtye saadaan kuulostamaan livenä siltä, miltä se ansaitseekin.
Seuraavaksi päälavalle odoteltiin dj Shadow'ta, mutta teknisten ongelmien myötä esitys vaihtoi päikseen paikkoja Chris Cunninghamin kanssa. Viiveen myötä oli aikaa rynnätä toviksi teltalle. Dirty Projectors oli ainoa – ainakin itselleni vastaantullut – peruja, joten slottiin oli poimittu the Futureheads. DP keräsi viime vuonna niin älytöntä suitsutusta, että yhtyeen livekunnon olisin mieluusti tarkastanut, mutta vieraampi paikkaaja toimi kiitettävästi myös. Kovassa keikkaillassa tietynasteinen väliinputoaja tosin.
Aphex Twinin ja Squarepusherin musiikkivideoista tutun Chris Cunninghamin vj-/dj-setti viivästyi vielä hetken, joten kovin montaa tovia ei esitystä tullut katsottua. Grace Jones -biisin ja videon poiminta vangitsi lyhyen aikaa, mutta sitten saikin ramppailla taas kohti Geminiä.
Hercules & Love Affairin tuoreusstatus oli Friendly Firesin luokkaa, mutta mukaansatempaavuutensa ansiosta buukkaus oli tässäkin kohtaa perusteltua. Pääjehun, toisen konetyypin ja kolmen naisvokalistin katras iski parissa kohdassa häikäilemättömän kovaa. Viideltä vuosikymmeneltä vaikutteita ammentava diskoilu toimi kuultuna ja vähintäänkin persoonallisten laulajiensa ansiosta myös nähtynä – ja syvä-äänisin nainen veti Blindin mahdollisesti yhtä hyvin kuin Antonykin.
Sitten päälavalle. Odotukset dj Shadow'ta kohtaan olivat tosiaan aika huikeat, mielessäni olin odotellut samanlaista spektaakkelia kuin Cut Chemistillä Flow'ssa muutama vuosi takaperin. Lopputuloksen suhteen ajatukset olivat kuitenkin aika ristiriitaiset; toisaalta plussaa siitä, että vanhoja, edelleen äärimmäisen upeita biisejä tuli paljon – ja miinusta siitä, että jokainen raita muuttui jossain vaiheessa samanlaiseksi rumpubassokaaokseksi. Ihan alkuperäisessä muodossaan kappaleet olisivat toki voineet olla lauantai-illan pääpaikkaan vähän turhan iisejä, mutta nyt uudelleentyöstöt rassasivat aika paljon. Vanhojen rakkauksien kuuleminen oli silti melkoinen kokemus – sitä kylmien väreiden määrää, kun Building Steam With a Grain of Salt alkoi, ei voi sanoin kuvailla.
Illan päätökseksi otettiin vielä pieni annos Chromeota, joka on itselleni jäänyt tähän mennessä vähän vieraaksi. 2010-luvun Princet kuulostivat kuitenkin muutaman ehdityn biisin perusteella erittäin hyvältä, joten samaa kannattaa koitella vielä jatkossakin.
Bussiin ja unille! Jo kahden päivän perusteella uskaltaa Meltiä sanoa parhaiksi ja ramppaustendenssiltään rankimmiksi festareiksi ikinä.
22. heinäkuuta 2010
Melt!-perjantai
Kolmannet festarit viikon sisään – tosin ensimmäiset ihan täysillä.
Viime perjantaina syöksyimme yöbussin, Air Berlinin, paikallisbussin ja junan avulla ensin majapaikkaamme Wittenbergiin ja edelleen festaribussilla kohti Ferropolista ja Meltiä. Matkailu oli aika uuvuttavaa, mutta kunto meinasi katketa kuitenkin vasta pikkutunneilla – sen verran moni bändi oli niin odotettu, ettei missailuun ollut varaa.
Vajaata viikkoa aiemmin nähty Midlake meni taas vähän puoliksi ohi – tällä kertaa festarialuetta ihaillessa. Melt! tarjosi nimittäin ehkä kivoimmat puitteet. Valtavien koneiden ympäröimällä alueella lavat olivat mukavan tiiviillä etäisyydellä toisistaan, eikä turhaa ramppailua joutunut juurikaan tekemään. Joissain kohdissa päällekkäin menneet lavaesitykset puuroutuivat tosin harmittavasti keskenään, mutta tämä ei ollut missään määrin kokoaikaista. Lavoilta hengailimme enimmäkseen Conversen päälavalla ja Benchin katetulla Gemini-lavalla, sekä muutamia hajanaisempia kertoja Intron teltalla. Rantalava, Big Wheel Stage ja Sleepless Floor tuli tsekkailtua vain harvakseltaan, sen verran kiire kun keikalta toiselle hyppiessä useimmiten oli.
Puitteet toimivat siis muutenkin stereotyyppisen saksalaisesti. Jonot joka paikkaan olivat mukavan lyhyitä – kun yleisöä oli tosiaan yhteensä vain sen oikein mukavat 20 000 – ruoka oli hyvää ja kotimaisiin festarihintoihin nähden halpaa, ja kaljalle yleensä nyrpistelevälle itselleni sitruunalimsalla jatkettu olut osui ja upposi. Kasvissyöjälle festarit ovat yleensä vähän ongelmallisia, mutta Meltissä suurin osa valikoimista tuntui olevan kasvispuolta, uijui! Siisti kangaskassi päätyi hipster douche -aurinkolasien ohessa alueostoksiini. Kolmenkympin paahteessa aika välttämättömyyttä.
Hiki.
Ekoja bändejä tuli siis katseltua matkasta toipuessa melkoisen rennosti istuskellen. The Very Best oli ihan jees ja Bonaparte toimi paikoin yllättävänkin tiukasti. Mieleen tuli muutamissa kohdissa Beastie Boys, hassua. Illan eka suosikki oli silti semiveikatusti entuudestaan aika tuntematon, ruotsalainen Shout Out Louds, joka veti päälavalla ihan erinomaisen auringonlaskukeikan. Setin väliin heitetty lyhyt Walk Like an Egyptian -coverointi osui ja upposi ja muutoinkin materiaali miellytti.
Two Door Cinema Club oli yksi festarien eniten odottamiani akteja – enkä ollut ainoa. Gemini pakkautuikin aika täyteen ihmisiä ja kun lämpöä oli jonkun verran, oli keikka yksi hikisimmistä. Yhtye veti levyn läpi ja jonkun uuden biisin vielä lisäksi ja kuulosti koko ajan hyvältä. Jossain vaiheessa rupesi kuitenkin ärsyttämään – kun viides peräkkäinen biisi alkaa samanlaisella pikkunäppärällä kitaroinnilla ja tarjoaa saman rakenteen ja kovin yhteneväiset koukut kuin kaikki edellisetkin raidat, tuntui olo yleisössä vähän hölmöltä. Yhtye tekee hirvittävän hyviä biisejä, mutta on popkoukkuisuudessaan mennyt jotenkin jo liian helpoksi. Kun edessäni rasittanut yliruskea porukkakin tuntui hakevan keikalta sitä tarjottua biletysmusaa, tuntui Cinema Club istuvan jo parhaiten viihdebändin rooliin. Ei kyseessä ole vielä se indiepopin Yölintu, mutta aika suurella jännityksellä voi uutta materiaalia odottaa – jos mitään uutta ei yhtyeeseen löydy, jää se minulla jatkossa pelkäksi singlebändiksi. Niissä se kun on edelleen ihan mielettömän hyvä.
Lempparibiisi, hissuttelevampi Do You Want It All? iski koviten myös livenä. Nousi pienieleisyydessään aika komeasti esille.
Keikan jälkeen löytyivät myös myötämeltteilleet sisarukset ja oli hyvä hetki tankkailla – joskin kotiyleisön suosima Tocotronic jäi siten väliin. Seuraavan esityksen jälkeen mikään ei kuitenkaan enää harmittanut.
Delphic kun oli ihan käsittämättömän hyvä. Odotin paljon, sain vielä enemmän. Avausbiisit Clarion Call ja Doubt jättivät vielä vähän tylsän maun kuulostaessaan livenä tasan samalta kuin levylläkin – tosin ensimmäistä parempaa avausbiisiä kumpaankaan kontekstiin en juuri osaisi kuvitella – mutta kun Doubtin loputtua sanottiin pari sanaa ja ruvettiin kikkailemaan kappaleen jälkihehkuilla, muuttui koko esiintymisen luonne ihan huikeaan suuntaan. Delphic leikitteli kappaleillaan ihan mahtavalla tavalla, kuulosti uskomattoman hyvältä ja tanssitti koko kestonsa ajan.
Jos Acolyte-albumin yhdeksänminuuttisen nimiraidan olisi etukäteen sanottu olevan festieni lempiraita, olisin puistellut päätäni epäuskossa – mutta niin vain tuo keikan päätöskappale oli yksi uskomattomimmista ikinä. Huikeus. Korvatulpat olivat keikalla ja festeillä ylipäänsä tiukasti käytössä, mutta Acolyten kohdalla ne oli pakko repiä irti ja upota täysin musiikkiin.
Ei ihme, että seuraavana päivänä joku saksalaistyttö tuli utelemaan mistä olin Delphic-kangaskassini saanut, heh. Aiemmin jo siis.
Tiukassa aikataulussa Health sai luvan jäädä väliin, kun seuraavaksi piti rynnätä jo päälavalle katselemaan Jónsia. Tämä lumosikin aivan odotetulla tavalla ja erityisesti Go Don ja kyyneleet arvatusti kirvoittaneen Boy Lilikoin kohdalla ei voinut mitään muuta kuin ihailla. Moni bändi kuulostaa paremmalta klubilla kuin festareilla, mutta Jónsille en olisi osannut sopivampaa paikkaa keksiä.
Meltille ei montaa miinusta keksi, mutta yhtyeiden visuaalisuus oli lähes poikkeuksetta köyhähköä. Jónsi upeine tausta-animaatioineen oli ehdoton poikkeus, visut kun lumosivat lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkikin.
Jatkoa seurasi Yeasayerilla. Noita paria hehkuttamaani biisiä lukuunottamatta en ole yhtyettä ihan hirveästi kuullut, mutta kovin kovaa ei esitys itseeni lopulta purrutkaan. Ihan ok, mutta ei oikeastaan yhtään sen enempää. Väliin jäivät myös Four Tet ja Groove Armada, joista ensimmäinen tulee toivottavasti koettua sitten Flow'ssa. Jälkimmäisen passaus oli heikon uutuusalbumin myötä tietoinen valinta, mutta ainakin keikalla olleet kehuivat – harmi siis.
Harmitteluun ei ollut kuitenkaan perjantaissa sijaa, kun päälavalle kipusi seuraavaksi the xx. Yhtye esiintyi imagonsa mukaisesti ja kuulosti hyvältä, joskaan ei alkupuoliskollaan tarkonnut hirveästi mitään uutta – levyyn nähden siis. Lempiraita VCR:n mainiouden ehdimme kuulemaan, Islandsin tanssikutsun tehokkuus olisi ollut kiva päästä myös todistamaan.
Kiire oli kuitenkin jo Kelelle (Okereke tosiaan, hmh). The Boxer on ollut tiuhassa soitossa ja odotukset keikkaa kohtaan olivatkin aika kovalla. Biisit kuulostivatkin livenä aika erinomaisilta, vaikka esitys tuntuikin ihan liian epätasaiselta. Syy tuntui olevan kerta toisensa jälkeen venähtäneissä välispiikeissä, jotka rikkoivat fiilistä. Välissä kuultiin Bloc Party -medley, jonka jälkeen ote tiukkeni ehkä muutenkin aavistuksen verran. Heiluttua tuli, mieli oli hyvä. Odotetun vastaisesti Rise ei pompannut vielä ihan livepommiksi, vaan materiaali oli aika mukavan tasaista.
Viivästyneen keikan myötä missasimme Foalsista suurimman osan, mikä harmitti enemmän festariseuraani – itse en ole yhtyeeseen ikinä riittävästi syventynyt ja väsymyskin alkoi painaa puoli kolmen aikaan jo aika urakalla. Päivä alkoikin olla jo onneksi aika pulkassa ja yöbussipilkkimiset saivat starttailla.
Kaiken kaikkiaan fiilis avauspäivästä oli ilahtunut. Järjestelyt tuntuivat yksiselitteisen mainioilta ja jo ensimmäisistä keikoistakin oli löytynyt useampi kiitettävä kokemus. Ah!
Viime perjantaina syöksyimme yöbussin, Air Berlinin, paikallisbussin ja junan avulla ensin majapaikkaamme Wittenbergiin ja edelleen festaribussilla kohti Ferropolista ja Meltiä. Matkailu oli aika uuvuttavaa, mutta kunto meinasi katketa kuitenkin vasta pikkutunneilla – sen verran moni bändi oli niin odotettu, ettei missailuun ollut varaa.
Vajaata viikkoa aiemmin nähty Midlake meni taas vähän puoliksi ohi – tällä kertaa festarialuetta ihaillessa. Melt! tarjosi nimittäin ehkä kivoimmat puitteet. Valtavien koneiden ympäröimällä alueella lavat olivat mukavan tiiviillä etäisyydellä toisistaan, eikä turhaa ramppailua joutunut juurikaan tekemään. Joissain kohdissa päällekkäin menneet lavaesitykset puuroutuivat tosin harmittavasti keskenään, mutta tämä ei ollut missään määrin kokoaikaista. Lavoilta hengailimme enimmäkseen Conversen päälavalla ja Benchin katetulla Gemini-lavalla, sekä muutamia hajanaisempia kertoja Intron teltalla. Rantalava, Big Wheel Stage ja Sleepless Floor tuli tsekkailtua vain harvakseltaan, sen verran kiire kun keikalta toiselle hyppiessä useimmiten oli.
Puitteet toimivat siis muutenkin stereotyyppisen saksalaisesti. Jonot joka paikkaan olivat mukavan lyhyitä – kun yleisöä oli tosiaan yhteensä vain sen oikein mukavat 20 000 – ruoka oli hyvää ja kotimaisiin festarihintoihin nähden halpaa, ja kaljalle yleensä nyrpistelevälle itselleni sitruunalimsalla jatkettu olut osui ja upposi. Kasvissyöjälle festarit ovat yleensä vähän ongelmallisia, mutta Meltissä suurin osa valikoimista tuntui olevan kasvispuolta, uijui! Siisti kangaskassi päätyi hipster douche -aurinkolasien ohessa alueostoksiini. Kolmenkympin paahteessa aika välttämättömyyttä.
Hiki.
Ekoja bändejä tuli siis katseltua matkasta toipuessa melkoisen rennosti istuskellen. The Very Best oli ihan jees ja Bonaparte toimi paikoin yllättävänkin tiukasti. Mieleen tuli muutamissa kohdissa Beastie Boys, hassua. Illan eka suosikki oli silti semiveikatusti entuudestaan aika tuntematon, ruotsalainen Shout Out Louds, joka veti päälavalla ihan erinomaisen auringonlaskukeikan. Setin väliin heitetty lyhyt Walk Like an Egyptian -coverointi osui ja upposi ja muutoinkin materiaali miellytti.
Two Door Cinema Club oli yksi festarien eniten odottamiani akteja – enkä ollut ainoa. Gemini pakkautuikin aika täyteen ihmisiä ja kun lämpöä oli jonkun verran, oli keikka yksi hikisimmistä. Yhtye veti levyn läpi ja jonkun uuden biisin vielä lisäksi ja kuulosti koko ajan hyvältä. Jossain vaiheessa rupesi kuitenkin ärsyttämään – kun viides peräkkäinen biisi alkaa samanlaisella pikkunäppärällä kitaroinnilla ja tarjoaa saman rakenteen ja kovin yhteneväiset koukut kuin kaikki edellisetkin raidat, tuntui olo yleisössä vähän hölmöltä. Yhtye tekee hirvittävän hyviä biisejä, mutta on popkoukkuisuudessaan mennyt jotenkin jo liian helpoksi. Kun edessäni rasittanut yliruskea porukkakin tuntui hakevan keikalta sitä tarjottua biletysmusaa, tuntui Cinema Club istuvan jo parhaiten viihdebändin rooliin. Ei kyseessä ole vielä se indiepopin Yölintu, mutta aika suurella jännityksellä voi uutta materiaalia odottaa – jos mitään uutta ei yhtyeeseen löydy, jää se minulla jatkossa pelkäksi singlebändiksi. Niissä se kun on edelleen ihan mielettömän hyvä.
Lempparibiisi, hissuttelevampi Do You Want It All? iski koviten myös livenä. Nousi pienieleisyydessään aika komeasti esille.
Keikan jälkeen löytyivät myös myötämeltteilleet sisarukset ja oli hyvä hetki tankkailla – joskin kotiyleisön suosima Tocotronic jäi siten väliin. Seuraavan esityksen jälkeen mikään ei kuitenkaan enää harmittanut.
Delphic kun oli ihan käsittämättömän hyvä. Odotin paljon, sain vielä enemmän. Avausbiisit Clarion Call ja Doubt jättivät vielä vähän tylsän maun kuulostaessaan livenä tasan samalta kuin levylläkin – tosin ensimmäistä parempaa avausbiisiä kumpaankaan kontekstiin en juuri osaisi kuvitella – mutta kun Doubtin loputtua sanottiin pari sanaa ja ruvettiin kikkailemaan kappaleen jälkihehkuilla, muuttui koko esiintymisen luonne ihan huikeaan suuntaan. Delphic leikitteli kappaleillaan ihan mahtavalla tavalla, kuulosti uskomattoman hyvältä ja tanssitti koko kestonsa ajan.
Jos Acolyte-albumin yhdeksänminuuttisen nimiraidan olisi etukäteen sanottu olevan festieni lempiraita, olisin puistellut päätäni epäuskossa – mutta niin vain tuo keikan päätöskappale oli yksi uskomattomimmista ikinä. Huikeus. Korvatulpat olivat keikalla ja festeillä ylipäänsä tiukasti käytössä, mutta Acolyten kohdalla ne oli pakko repiä irti ja upota täysin musiikkiin.
Ei ihme, että seuraavana päivänä joku saksalaistyttö tuli utelemaan mistä olin Delphic-kangaskassini saanut, heh. Aiemmin jo siis.
Tiukassa aikataulussa Health sai luvan jäädä väliin, kun seuraavaksi piti rynnätä jo päälavalle katselemaan Jónsia. Tämä lumosikin aivan odotetulla tavalla ja erityisesti Go Don ja kyyneleet arvatusti kirvoittaneen Boy Lilikoin kohdalla ei voinut mitään muuta kuin ihailla. Moni bändi kuulostaa paremmalta klubilla kuin festareilla, mutta Jónsille en olisi osannut sopivampaa paikkaa keksiä.
Meltille ei montaa miinusta keksi, mutta yhtyeiden visuaalisuus oli lähes poikkeuksetta köyhähköä. Jónsi upeine tausta-animaatioineen oli ehdoton poikkeus, visut kun lumosivat lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkikin.
Jatkoa seurasi Yeasayerilla. Noita paria hehkuttamaani biisiä lukuunottamatta en ole yhtyettä ihan hirveästi kuullut, mutta kovin kovaa ei esitys itseeni lopulta purrutkaan. Ihan ok, mutta ei oikeastaan yhtään sen enempää. Väliin jäivät myös Four Tet ja Groove Armada, joista ensimmäinen tulee toivottavasti koettua sitten Flow'ssa. Jälkimmäisen passaus oli heikon uutuusalbumin myötä tietoinen valinta, mutta ainakin keikalla olleet kehuivat – harmi siis.
Harmitteluun ei ollut kuitenkaan perjantaissa sijaa, kun päälavalle kipusi seuraavaksi the xx. Yhtye esiintyi imagonsa mukaisesti ja kuulosti hyvältä, joskaan ei alkupuoliskollaan tarkonnut hirveästi mitään uutta – levyyn nähden siis. Lempiraita VCR:n mainiouden ehdimme kuulemaan, Islandsin tanssikutsun tehokkuus olisi ollut kiva päästä myös todistamaan.
Kiire oli kuitenkin jo Kelelle (Okereke tosiaan, hmh). The Boxer on ollut tiuhassa soitossa ja odotukset keikkaa kohtaan olivatkin aika kovalla. Biisit kuulostivatkin livenä aika erinomaisilta, vaikka esitys tuntuikin ihan liian epätasaiselta. Syy tuntui olevan kerta toisensa jälkeen venähtäneissä välispiikeissä, jotka rikkoivat fiilistä. Välissä kuultiin Bloc Party -medley, jonka jälkeen ote tiukkeni ehkä muutenkin aavistuksen verran. Heiluttua tuli, mieli oli hyvä. Odotetun vastaisesti Rise ei pompannut vielä ihan livepommiksi, vaan materiaali oli aika mukavan tasaista.
Viivästyneen keikan myötä missasimme Foalsista suurimman osan, mikä harmitti enemmän festariseuraani – itse en ole yhtyeeseen ikinä riittävästi syventynyt ja väsymyskin alkoi painaa puoli kolmen aikaan jo aika urakalla. Päivä alkoikin olla jo onneksi aika pulkassa ja yöbussipilkkimiset saivat starttailla.
Kaiken kaikkiaan fiilis avauspäivästä oli ilahtunut. Järjestelyt tuntuivat yksiselitteisen mainioilta ja jo ensimmäisistä keikoistakin oli löytynyt useampi kiitettävä kokemus. Ah!
21. heinäkuuta 2010
Koti on siellä missä levysoitin on
Oih.
Paluu Saksasta, Euroopasta ja Maailmasta isolla m:llä päättyi puoli tuntia sitten – mutta vaikka Prenzlauer Bergin levykaupassa huomattu kangaskassi sanoikin kodin olevan siellä missä levysoitin on, tuntuu henkinen asuinalue olevan jatkossa aina ripauksen verran Berliinissä.
Seuraavana neljänä päivänä luvassa hehkutusta Meltistä päivä kerrallaan sekä vielä pieni tiivistelmä pääkaupunkikokemuksista. Tänään koitan vielä toipua.
Sydän sydän sydän.
Paluu Saksasta, Euroopasta ja Maailmasta isolla m:llä päättyi puoli tuntia sitten – mutta vaikka Prenzlauer Bergin levykaupassa huomattu kangaskassi sanoikin kodin olevan siellä missä levysoitin on, tuntuu henkinen asuinalue olevan jatkossa aina ripauksen verran Berliinissä.
Seuraavana neljänä päivänä luvassa hehkutusta Meltistä päivä kerrallaan sekä vielä pieni tiivistelmä pääkaupunkikokemuksista. Tänään koitan vielä toipua.
Sydän sydän sydän.
15. heinäkuuta 2010
Torstai: Melt!-intoilut
Pikkutunneilla tulee joskus eksyttyä erikoisiin paikkoihin. Tällä kertaa Saksaan.
Osoitteena on siis Melt!-festivaali Ferropolisissa, Dessaun nurkilla. Jännittää – jopa enemmän kuin Turun kohdalla! Seuraavaksi nopsaa bändiennakointia, nämä pitää ainakin tsekkailla.
Perjantai:
The Very Bestin Afrikka-rytmit sopivat kuumaan kesäiltapäivään arvattavasti aika hyvin.
Jonkinasteisessa nousussa oleva Bonaparte tuntuu vähän rasittavalta, mutta kiinnostanee ainakin parin hetken verran. Esteettisyydelläänkin ihastuttava Shout Out Louds voisi olla kuitenkin alkuillan ensimmäinen iso juttu.
Two Door Cinema Clubin keikkakokemusta olen odottanut jo niin järkyttävän pitkän tovin, että live mennee aika fiiliksissä. Yksi eniten odottelemistani.
Sitten alkaakin ihan tajuton juoksuputki, jossa pitänee arvottaa artisteja myös vähän Flow-kaartia silmälläpitäen. Vuorossa siis peräperää Delphic, Health, Jónsi, Four Tet, Yeasayer, The xx, Kele ja Foals. Siis huh!
Putken jälkeen luulen olon olevan melko naatti. Kun yhdistelmässä on myös nukkumatta jäänyt yö ja matkustelut, veikkailen ettei perjantai osaltamme etene ihan viimeisille aamutunneille. Toki Simian Mobile Disco vielä kiinnostaisi...
Lauantai:
Lyhyet setit Philipp Poiselin akustista saksalaismeininkiä ja Jamaican ärhäkkäämpää indietä, ehkäpä?
Dirty Projectorsin taidekouluindie on sysätty alkuiltaan, mutta tullee katseltua sitten vähän vielä eilisillasta toipuessa.
Voisiko the Virgin Suicides -hahmon mukaan nimetty Trip Fontaine olla yksi uusista ihastuksista? Ihan lupaavalta ainakin tuntuu.
Brightonilainen Blood Red Shoes ja vähän jyräävämpi indie rock herättelee viimeistään melkein yhtä kovaan lauantaihin.
Peräkkäin edelleen nousussa olevat brittinimet Hurts ja Darwin Deez. Molempien keikkoja on kehuttu ja Hurtsin tuleva levy on saanut jo tajutonta ennakkosuitsutusta. Nämä pitää nähdä.
Friendly Firesiltakin on muistaakseni tulossa jotain uutta ja esikoislevy on toki tietyllä tapaa jonkinlaisen tyylin pelinavaaja. Muutamat kovimmat biisit olisi kiva nähdä.
Viime vuonna Flow'ssa ollut the Big Pink ja tänä vuonna näkyvä Miike Snow menevät päällekkäin. Paha valinta, mutta veikkailisin Miiken päätyvän ehkä kuitenkin omaksi valinnakseni.
Samoin päällekkäin menevät the Futureheads ja dj Shadow, mutta tässä tapauksessa valinta on helppo. Shadow taitaa olla samoin yksi eniten odottamistani keikoista.
Hercules & Love Affair tuli missattua toissasyksynä Helsingissä, mutta nyt pääsee senkin kokemaan. Hyvää nousua lauantaiyöhön.
Maskinenilta olisi kiva nähdä se yksi biisi. Pidempi setti voi alkaa puuduttaa...
Chris Cunninghamin vj-/dj-setti voisi olla aika elämys.
Loppuillassa kiinnostavat vielä ainakin Chromeo ja A-Trak. Näissä voisi viimeistään jo vähän tanssahdellakin.
Sunnuntai:
Flow'ssa lumonnut Kings of Convenience saa tehdä aika tempun, jos meinaa parin vuoden takaisen keikan päihittää. Ihan täydellisin startti kuitenkin leppoisemmalle sunnuntaille, ah.
Vähän turhankin perusrokkaileva Johnossi voisi olla kuitenkin ainakin vilkaisun väärti.
Aah, Slagsmålsklubben! Kevään Helsingin-keikan missasin, mutta tätä odotan kyllä taas ihan tajuttomalla innolla. Huhhuh!
Get Well Soonin tummasävyinen indiefolk toiminee ajankohdassa myös, joskin siirtymä edellisestä vaatii vähän totuttelua. Samaan aikaan olisi tosin myös Martina Topley-Bird, aijai.
Jyräävämmän Fred Falken ja artsuilevamman Post War Yearsin kohdalla valinta voisikin kohdistua jälkimmäiseen. Uusi tuttavuus, mutta aika tykkäiltävän oloista.
Broken Bellsiä odottelen ennenkaikkea mielenkiinnolla. On ehkä kuitenkin pakko todeta, että odotan enemmänkin James Mercerin itsensä kuin yhtyeen näkemistä. Encoreyllätyksenä joku Shins, eikös?
Ritonin uusreivailujakin voisi hetken vilkaista.
Goldfrappin uusin levy on ollut äärimmäisen diggailtava, mutta setistä toivoisin löytyvän myös niitä vanhempiakin ässiä. Eiköhän. Siisti keikka ihan varmasti.
Parista yrityksestä huolimatta Crookers ei ole itselleni oikein iskenyt, joten Massive Attack voisi olla sitten festareiden henkkohtpäätös. Aika sopiva tietenkin. Viimeksi näin livenä 2004 ja tykkäily on välissä vain kasvanut.
Semmoisia. Melkoisen kattavalta artistimäärä tuntuu, enkä ole kaikkiin tutustunut etukäteen ihan tarkoituksellakin. Eiköhän täällä tule useampi elämys koettua!
Meltistä matka jatkuu Berliiniin vielä muutamaksi päiväksi. Muutamia hyviä vinkkejä käytävistä paikoista on jo tullut, mutta lisääkin saa heitellä. Dj-kumppanini suositteli käymään ainakin Nicon haudalla...
PS. Eilisillan yhteissoittolistaan palailen vasta ensi viikolla, kun nyt ei kirjailuun oikein ehdi. Soitot sujuivat mainiosti, ainoastaan väen vähyys oli miinusta. Seuraavaa kertaa ei taas malttaisi odottaa – mutta tulevina kolmena iltana kannattaa siis edelleen Valoon eksyä kuuntelemaan hyvää soittoa!
Osoitteena on siis Melt!-festivaali Ferropolisissa, Dessaun nurkilla. Jännittää – jopa enemmän kuin Turun kohdalla! Seuraavaksi nopsaa bändiennakointia, nämä pitää ainakin tsekkailla.
Perjantai:
The Very Bestin Afrikka-rytmit sopivat kuumaan kesäiltapäivään arvattavasti aika hyvin.
Jonkinasteisessa nousussa oleva Bonaparte tuntuu vähän rasittavalta, mutta kiinnostanee ainakin parin hetken verran. Esteettisyydelläänkin ihastuttava Shout Out Louds voisi olla kuitenkin alkuillan ensimmäinen iso juttu.
Two Door Cinema Clubin keikkakokemusta olen odottanut jo niin järkyttävän pitkän tovin, että live mennee aika fiiliksissä. Yksi eniten odottelemistani.
Sitten alkaakin ihan tajuton juoksuputki, jossa pitänee arvottaa artisteja myös vähän Flow-kaartia silmälläpitäen. Vuorossa siis peräperää Delphic, Health, Jónsi, Four Tet, Yeasayer, The xx, Kele ja Foals. Siis huh!
Putken jälkeen luulen olon olevan melko naatti. Kun yhdistelmässä on myös nukkumatta jäänyt yö ja matkustelut, veikkailen ettei perjantai osaltamme etene ihan viimeisille aamutunneille. Toki Simian Mobile Disco vielä kiinnostaisi...
Lauantai:
Lyhyet setit Philipp Poiselin akustista saksalaismeininkiä ja Jamaican ärhäkkäämpää indietä, ehkäpä?
Dirty Projectorsin taidekouluindie on sysätty alkuiltaan, mutta tullee katseltua sitten vähän vielä eilisillasta toipuessa.
Voisiko the Virgin Suicides -hahmon mukaan nimetty Trip Fontaine olla yksi uusista ihastuksista? Ihan lupaavalta ainakin tuntuu.
Brightonilainen Blood Red Shoes ja vähän jyräävämpi indie rock herättelee viimeistään melkein yhtä kovaan lauantaihin.
Peräkkäin edelleen nousussa olevat brittinimet Hurts ja Darwin Deez. Molempien keikkoja on kehuttu ja Hurtsin tuleva levy on saanut jo tajutonta ennakkosuitsutusta. Nämä pitää nähdä.
Friendly Firesiltakin on muistaakseni tulossa jotain uutta ja esikoislevy on toki tietyllä tapaa jonkinlaisen tyylin pelinavaaja. Muutamat kovimmat biisit olisi kiva nähdä.
Viime vuonna Flow'ssa ollut the Big Pink ja tänä vuonna näkyvä Miike Snow menevät päällekkäin. Paha valinta, mutta veikkailisin Miiken päätyvän ehkä kuitenkin omaksi valinnakseni.
Samoin päällekkäin menevät the Futureheads ja dj Shadow, mutta tässä tapauksessa valinta on helppo. Shadow taitaa olla samoin yksi eniten odottamistani keikoista.
Hercules & Love Affair tuli missattua toissasyksynä Helsingissä, mutta nyt pääsee senkin kokemaan. Hyvää nousua lauantaiyöhön.
Maskinenilta olisi kiva nähdä se yksi biisi. Pidempi setti voi alkaa puuduttaa...
Chris Cunninghamin vj-/dj-setti voisi olla aika elämys.
Loppuillassa kiinnostavat vielä ainakin Chromeo ja A-Trak. Näissä voisi viimeistään jo vähän tanssahdellakin.
Sunnuntai:
Flow'ssa lumonnut Kings of Convenience saa tehdä aika tempun, jos meinaa parin vuoden takaisen keikan päihittää. Ihan täydellisin startti kuitenkin leppoisemmalle sunnuntaille, ah.
Vähän turhankin perusrokkaileva Johnossi voisi olla kuitenkin ainakin vilkaisun väärti.
Aah, Slagsmålsklubben! Kevään Helsingin-keikan missasin, mutta tätä odotan kyllä taas ihan tajuttomalla innolla. Huhhuh!
Get Well Soonin tummasävyinen indiefolk toiminee ajankohdassa myös, joskin siirtymä edellisestä vaatii vähän totuttelua. Samaan aikaan olisi tosin myös Martina Topley-Bird, aijai.
Jyräävämmän Fred Falken ja artsuilevamman Post War Yearsin kohdalla valinta voisikin kohdistua jälkimmäiseen. Uusi tuttavuus, mutta aika tykkäiltävän oloista.
Broken Bellsiä odottelen ennenkaikkea mielenkiinnolla. On ehkä kuitenkin pakko todeta, että odotan enemmänkin James Mercerin itsensä kuin yhtyeen näkemistä. Encoreyllätyksenä joku Shins, eikös?
Ritonin uusreivailujakin voisi hetken vilkaista.
Goldfrappin uusin levy on ollut äärimmäisen diggailtava, mutta setistä toivoisin löytyvän myös niitä vanhempiakin ässiä. Eiköhän. Siisti keikka ihan varmasti.
Parista yrityksestä huolimatta Crookers ei ole itselleni oikein iskenyt, joten Massive Attack voisi olla sitten festareiden henkkohtpäätös. Aika sopiva tietenkin. Viimeksi näin livenä 2004 ja tykkäily on välissä vain kasvanut.
Semmoisia. Melkoisen kattavalta artistimäärä tuntuu, enkä ole kaikkiin tutustunut etukäteen ihan tarkoituksellakin. Eiköhän täällä tule useampi elämys koettua!
Meltistä matka jatkuu Berliiniin vielä muutamaksi päiväksi. Muutamia hyviä vinkkejä käytävistä paikoista on jo tullut, mutta lisääkin saa heitellä. Dj-kumppanini suositteli käymään ainakin Nicon haudalla...
PS. Eilisillan yhteissoittolistaan palailen vasta ensi viikolla, kun nyt ei kirjailuun oikein ehdi. Soitot sujuivat mainiosti, ainoastaan väen vähyys oli miinusta. Seuraavaa kertaa ei taas malttaisi odottaa – mutta tulevina kolmena iltana kannattaa siis edelleen Valoon eksyä kuuntelemaan hyvää soittoa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)