Loistelias M83 oli ennen kaksikko. Vuoden '03 Dead Cities, Red Seas and Lost Ghosts -albumin jälkeen Nicolas Fromageau otti kuitenkin hatkat ja perusti uuden Team Ghost -yhtyeen.
Haamujengin esikois-ep You Never Did Anything Wrong to Me ilmestyy Sonic Cathedralin julkaisemana huhtikuun 26. päivä. YouTube-näytteitä ei juuri ole, mutta MySpace-biisit vakuuttavat – vähän vähemmän elektronisuutta ja vielä hiukan enemmän shoegazea kuin vanhassa yhtyeessä. Titan-leffan trailerista löytyy vähän scorehenkisempää materiaalia, mutta sieltä MySpacesta suosittelen tarkastamaan vaikkapa ensimmäisen Colors in Time -raidan. Loistokas.
Napataanpa loppuun vielä Nicolas'n aikaista M83:a. Tuon aiemmin mainitun kakkosalbumin Run into Flowers -single on kestänyt aikaa mitä mainioimmin jo lähemmäs vuosikymmenen.
Unohduin työpäivän päätteeksi pidemmäksi aikaa äänittelemään ja miksaamaan omaa, aika lupaavan oloista raitaa. Eihän siitä edellisestä valmiista biisistä ehtinytkään kulumaan kuin kolme vuotta, eh.
// Team Ghost MySpacessa
30. maaliskuuta 2010
29. maaliskuuta 2010
Maanantai: Broadcast 2000
Tervehdys, twee-ihmiset.
Jos lontoolainen Broadcast 2000 ei ole entuudestaan tuttu yhtye, suosittelen tarkastamaan välittömimmin. Kerralla iskevämpää indiefolkhelinää kun ei yksinkertaisesti taida olla olemassa.
Joe Steerin ympärille keskittyvä yhtye julkaisi s/t-ensialbuminsa Groenland Recordsin toimesta helmikuussa. Kellopelien, yksinkertaisten jousisovitusten ja simppeleiden popmelodioiden päälle rakentuvat raidat maalailevat kaunista kuvaa ja levyyn on helppo upota. Mainioista videoista ylitse muiden nousee tajuttoman sympaattinen Your Own Worst Enemy, joka kertoo japanilaisen Dr. NakaMatsin päivästä.
Hiottu tuotanto tuntuu taas kerran vähän kaksiteräiseltä miekalta. Toisaalta jokaisella iskulla täyteläistyvämmät raidat tuntuvat loppuun asti mietityiltä ja jotenkin poikkeuksellisen kuultavasti rakastavalla tavalla tuotetuilta. Vastaavanlaista millimetrintarkkaa tuotantoa – tosin tyystin eri genressä – on aiemmin tänä vuonna esikoisalbumillaan esittänyt vaikkapa Delphic ja samainen aspekti tuntui oudon ongelmalliselta myös silloin.
Kokonaisuus kärsii rahtusen verran myös tasapaksuudesta. Dynamiikka puuttuu ja hyvät biisit tahtovat hukkua tasaiseen massaan. En luonnollisesti toivoisi mukaan huonoja raitoja, mutta pari vähän erilaisempaa kappaletta sinne tänne ripoteltuina toisi vahvuudet esiin entistä tehokkaammin. Erityisesti multi-instrumentalistin levyltä tiettyä rohkeampaa sovittelua voisi jopa olettaakin.
Lopputulos on kuitenkin kovasti ihanan puolella ja albumi on ehdottomasti kokeilun arvoinen. Ei uskomattominta folkailua miesmuistiin, mutta mainiota miellyttävyyttä kumminkin – enkä kellopeleille tule oletettavasti ikinä sanomaan poikittaista sanaa.
Miellyttävyyksistä puheenollen; 'Sparks-lemppari Two Door Cinema Club heitti tänään ilmoille uuden videon viime kesän ykkösraita Something Good Can Workista. Biisi julkaistaan uudestaan mainiolta Tourist History -levyltä kolmantena singlenä toukokuun alussa, eli niin vain tullaan tästä vieläkin nauttimaan. Enää enintään neljä kuukautta tyyppien näkemiseen, jee!
Yhtäläinen suosikki the Drums puolestaan julkaisi tänään viime kesän Summertime!-ep:ltään vielä yhden singlen. Best Friend on tietysti ihan yhtä huikeaa kuin kaikki muukin tuotanto ja nokkela video hymyilyttää. Sinkun kahta b-puolta ei vielä netistä löydy, enkä köyhäilyissäni henno iTunesiin klikkailla, joten nuo jäävät valitettavasti kommentteja vielä odottelemaan.
// Broadcast 2000 MySpacessa
// s/t-albumi Spotifyssa
Jos lontoolainen Broadcast 2000 ei ole entuudestaan tuttu yhtye, suosittelen tarkastamaan välittömimmin. Kerralla iskevämpää indiefolkhelinää kun ei yksinkertaisesti taida olla olemassa.
Joe Steerin ympärille keskittyvä yhtye julkaisi s/t-ensialbuminsa Groenland Recordsin toimesta helmikuussa. Kellopelien, yksinkertaisten jousisovitusten ja simppeleiden popmelodioiden päälle rakentuvat raidat maalailevat kaunista kuvaa ja levyyn on helppo upota. Mainioista videoista ylitse muiden nousee tajuttoman sympaattinen Your Own Worst Enemy, joka kertoo japanilaisen Dr. NakaMatsin päivästä.
Hiottu tuotanto tuntuu taas kerran vähän kaksiteräiseltä miekalta. Toisaalta jokaisella iskulla täyteläistyvämmät raidat tuntuvat loppuun asti mietityiltä ja jotenkin poikkeuksellisen kuultavasti rakastavalla tavalla tuotetuilta. Vastaavanlaista millimetrintarkkaa tuotantoa – tosin tyystin eri genressä – on aiemmin tänä vuonna esikoisalbumillaan esittänyt vaikkapa Delphic ja samainen aspekti tuntui oudon ongelmalliselta myös silloin.
Kokonaisuus kärsii rahtusen verran myös tasapaksuudesta. Dynamiikka puuttuu ja hyvät biisit tahtovat hukkua tasaiseen massaan. En luonnollisesti toivoisi mukaan huonoja raitoja, mutta pari vähän erilaisempaa kappaletta sinne tänne ripoteltuina toisi vahvuudet esiin entistä tehokkaammin. Erityisesti multi-instrumentalistin levyltä tiettyä rohkeampaa sovittelua voisi jopa olettaakin.
Lopputulos on kuitenkin kovasti ihanan puolella ja albumi on ehdottomasti kokeilun arvoinen. Ei uskomattominta folkailua miesmuistiin, mutta mainiota miellyttävyyttä kumminkin – enkä kellopeleille tule oletettavasti ikinä sanomaan poikittaista sanaa.
Miellyttävyyksistä puheenollen; 'Sparks-lemppari Two Door Cinema Club heitti tänään ilmoille uuden videon viime kesän ykkösraita Something Good Can Workista. Biisi julkaistaan uudestaan mainiolta Tourist History -levyltä kolmantena singlenä toukokuun alussa, eli niin vain tullaan tästä vieläkin nauttimaan. Enää enintään neljä kuukautta tyyppien näkemiseen, jee!
Yhtäläinen suosikki the Drums puolestaan julkaisi tänään viime kesän Summertime!-ep:ltään vielä yhden singlen. Best Friend on tietysti ihan yhtä huikeaa kuin kaikki muukin tuotanto ja nokkela video hymyilyttää. Sinkun kahta b-puolta ei vielä netistä löydy, enkä köyhäilyissäni henno iTunesiin klikkailla, joten nuo jäävät valitettavasti kommentteja vielä odottelemaan.
// Broadcast 2000 MySpacessa
// s/t-albumi Spotifyssa
28. maaliskuuta 2010
Sunnuntai: LCD Soundsystem
LCD Soundsystem on semmoinen juttu, jonka pitäisi olla hirveän tuttu ja josta pitäisi olla aina valtavan innoissaan. Jotenkin vain en ole ikinä onnistunut James Murphyn yhden miehen bändiin perehtymään – ulkoa muistan vain sen Daft Punk Is Playing at My House -biisin.
Ehkäpä kolmannen albumin julkaisun kynnyksellä voisi LCD:hen uppoutua. Ainakin ensisingle Drunk Girls kuulostaa korviini aika lupaavalta; hyvät soundit ja yleismeininki, jota voisi kuvata vaikkapa sanalla groovaava. Uusi levy ilmestyy siis toukokuun lopulla, lupaan siihen mennessä kuunnella aiempaakin tuotantoa vähän enemmän.
Eilisilta sujahti Klubin Hang the DJ!:ssä, jossa bänditoiminnasta vastasi hypepilvessä leijuva Shine 2009. Jos 90-luvun musiikillisista suuntauksista pitäisi valita se yksi, jonka nykypastissointi tuntuisi potentiaaliseen suosioon nähden isoimmalta paradoksilta, voisi pehmoilukahvilahouse olla se varmin vaihtoehto. Niin vain kaksikko tuntuu kuitenkin iskevän läpi, eikä kuulosta ollenkaan huonommalta – erityisesti vahvasti Neil Tennantin henkinen vokalisointi miellytti. Vain kuuden (?) biisin mittainen keikkasetti jätti kuitenkin vähän tyhjän olon; vaikka biisit kuulostivat yksittäisinä otoksina erinomaisen hyviltä, tuntui jokainen raita olevan vain valokopio edellisestä. Samat toistuvat elementit – biisin sisällä muuttumaton rentoilurumpulooppi, atmosfäärisynat, vahvahko basso ja ne vokaalit – tuntuivat toistuvan kerta toisensa jälkeen enemmän tai vähemmän identtisenä. Hyvältä kuulostavaa, mutta vähän tylsää siis. Saapa nähdä, vakuuttaisiko akti Jyrockissa enempi.
Hang the DJ! -tyypeille puolestaan tekisi mieli esittää toive biisirepertuaarin päivittämisestä. Vaikka muutamia suhteellisia uutuuksiakin mukaan mahtui, oli olo tanssilattian reunalla vähintäänkin '08. Vastaavasti iloinen ylläri oli kuitenkin Basement Jaxxin Where's Your Head at? -klassikko – nuoruusvuosien suursuosikki. Jee jee.
Loppuillassa hämmennyin kotimatkalla vastaantulleen morsiusparin miesedustajan sielunveljeyttä tihkuvasta katsekontaktista. Ehkä sisäinen hengenheimolaisuus on vielä kuitenkin vähän turhan aikaista, hei tyyppi hei.
// LCD Soundsystem MySpacessa
// Shine 2009 MySpacessa
Ehkäpä kolmannen albumin julkaisun kynnyksellä voisi LCD:hen uppoutua. Ainakin ensisingle Drunk Girls kuulostaa korviini aika lupaavalta; hyvät soundit ja yleismeininki, jota voisi kuvata vaikkapa sanalla groovaava. Uusi levy ilmestyy siis toukokuun lopulla, lupaan siihen mennessä kuunnella aiempaakin tuotantoa vähän enemmän.
Eilisilta sujahti Klubin Hang the DJ!:ssä, jossa bänditoiminnasta vastasi hypepilvessä leijuva Shine 2009. Jos 90-luvun musiikillisista suuntauksista pitäisi valita se yksi, jonka nykypastissointi tuntuisi potentiaaliseen suosioon nähden isoimmalta paradoksilta, voisi pehmoilukahvilahouse olla se varmin vaihtoehto. Niin vain kaksikko tuntuu kuitenkin iskevän läpi, eikä kuulosta ollenkaan huonommalta – erityisesti vahvasti Neil Tennantin henkinen vokalisointi miellytti. Vain kuuden (?) biisin mittainen keikkasetti jätti kuitenkin vähän tyhjän olon; vaikka biisit kuulostivat yksittäisinä otoksina erinomaisen hyviltä, tuntui jokainen raita olevan vain valokopio edellisestä. Samat toistuvat elementit – biisin sisällä muuttumaton rentoilurumpulooppi, atmosfäärisynat, vahvahko basso ja ne vokaalit – tuntuivat toistuvan kerta toisensa jälkeen enemmän tai vähemmän identtisenä. Hyvältä kuulostavaa, mutta vähän tylsää siis. Saapa nähdä, vakuuttaisiko akti Jyrockissa enempi.
Hang the DJ! -tyypeille puolestaan tekisi mieli esittää toive biisirepertuaarin päivittämisestä. Vaikka muutamia suhteellisia uutuuksiakin mukaan mahtui, oli olo tanssilattian reunalla vähintäänkin '08. Vastaavasti iloinen ylläri oli kuitenkin Basement Jaxxin Where's Your Head at? -klassikko – nuoruusvuosien suursuosikki. Jee jee.
Loppuillassa hämmennyin kotimatkalla vastaantulleen morsiusparin miesedustajan sielunveljeyttä tihkuvasta katsekontaktista. Ehkä sisäinen hengenheimolaisuus on vielä kuitenkin vähän turhan aikaista, hei tyyppi hei.
// LCD Soundsystem MySpacessa
// Shine 2009 MySpacessa
26. maaliskuuta 2010
TGIFV
THANK GOD IT'S FRIDAY VIDEOS!
Here We Go Macigin esikoinen ei ollut ihan valmis paketti, mutta alkukesästä ilmestyvä kakkoslevy kiinnostaa jo nyt. Syynä Collector, raidallinen mainiota symppistweekaahailua.
Olen tutustunut the Black Keysiin vain parin yksittäisen raidan verran – shame on me. Toukokuussa ilmestyvä Brothers-pitkäsoitto vaikuttaa ainakin ensi-irroitus Tighten Upin perusteella ihan erinomaiselta.
Uutta Holy Fuckia, jee jee. Latin LP on ulkona toukokuun yhdestoista, avaussingle Latin America kiehtoo. Kiva bändi.
Memory Tapes tulee Suomeen, ui ui. Keikka on Kuudennella Linjalla 30.6. ja liput myynnissä maanantaina. Huippua, vaikka sisarprojekti Memory Cassettesta vielä enemmän tykkäänkin. Jos et o tyhmä ni tykkäät.
Vuodenvaihteen lemppari Penguin Prison ja uunituore single the Worse It Gets. Dj-herkkua!
Loppuun vielä uudehko raita Neon Indianilta, kun on unohtunut täällä jakaa. Aika erilaista, mutta ihan äärettömän hyvää. Itse asiassa paras raita tyypiltä tähän mennessä, vaikka en debyyttiäkään nyt varsinaisesti inhonnut. Nyrjähdysdiskomatskua tämäkin, saisko huomenna Hang the DJ!:ssä?
Ja TGIST. Ei malttaisi enää.
Here We Go Macigin esikoinen ei ollut ihan valmis paketti, mutta alkukesästä ilmestyvä kakkoslevy kiinnostaa jo nyt. Syynä Collector, raidallinen mainiota symppistweekaahailua.
Olen tutustunut the Black Keysiin vain parin yksittäisen raidan verran – shame on me. Toukokuussa ilmestyvä Brothers-pitkäsoitto vaikuttaa ainakin ensi-irroitus Tighten Upin perusteella ihan erinomaiselta.
Uutta Holy Fuckia, jee jee. Latin LP on ulkona toukokuun yhdestoista, avaussingle Latin America kiehtoo. Kiva bändi.
Memory Tapes tulee Suomeen, ui ui. Keikka on Kuudennella Linjalla 30.6. ja liput myynnissä maanantaina. Huippua, vaikka sisarprojekti Memory Cassettesta vielä enemmän tykkäänkin. Jos et o tyhmä ni tykkäät.
Vuodenvaihteen lemppari Penguin Prison ja uunituore single the Worse It Gets. Dj-herkkua!
Loppuun vielä uudehko raita Neon Indianilta, kun on unohtunut täällä jakaa. Aika erilaista, mutta ihan äärettömän hyvää. Itse asiassa paras raita tyypiltä tähän mennessä, vaikka en debyyttiäkään nyt varsinaisesti inhonnut. Nyrjähdysdiskomatskua tämäkin, saisko huomenna Hang the DJ!:ssä?
Ja TGIST. Ei malttaisi enää.
25. maaliskuuta 2010
Torstai: Phoenix – Live in Sydney
Vaikka viime vuosina minusta onkin kuoriutunut keikkaihminen henkeen ja vereen, en yleensä innostu hirveästi livetaltioinneista. Yksittäisiä keikkavideoita on joskus ihan hauska katsella, mutta kokonaisia livelevyjä en ole tähän mennessä juuri vaivautunut kuuntelemaan.
Jos joku sääntöön tekee kuitenkin poikkeuksen, on se tietysti viime vuoden ykkösbändi ja jo kymmenettä kertaa blogauteltava Phoenix, joka toissapäivänä julkaisi Sydneyssä nauhoitetun keikan maailman parhaan Wolfgang Amadeus Phoenix -albumin esityksestä. Kun en ole bändiä toistaiseksi päässyt lavalla näkemään, tarjoaa kotisivuilla ilmaisjaossa oleva paketti parasta mahdollista vastinetta.
Ja Phoenixin kohdalla liveilykin siis toimii. Tunnelma välittyy hienosti ja biisit kuulostavat pääsääntöisesti erittäin hyviltä – ihan kuin alkuperäisellä albumillakin. Puhkikuuntelemani Girlfriend kärsii kertosäkeen överibassoudesta, mutta esimerkiksi Armistice nousee lavalla entistä ylevämmäksi. 1901 tuntuu huikeudessaankin vähän typistetyltä. Se ylimääräinen kertsi yleisön edessä on joskus ihan sallittua, hei.
Jumalaisin kappale on kuitenkin – yllätys yllätys – livelevynkin avaava Lisztomania. Riffistä innostuvan yleisön kiljahduksista ei voi olla saamatta kylmiä väreitä ja yhteislaulua on vaikea jättää huomiota. Lisztomania saattaa ihan oikeasti olla koko pophistorian viiden parhaan kappaleen joukossa.
Samaan hehkutukseen voisi vielä liittää myös lapsikuoroversioinnin samaisesta raidasta. Vaikka äänenlaatu on mitä on ja kuoroilutkin tuppaan yleensä passaamaan, onnistuu PS22 magnetisoimaan.
Viime kesänähän tämä olisi jo pitänyt nähdä, mutta silti niin kovasti toivoisin tulevissa buukkauksissa ranskikset bongaavani. Parhaus, nimesi on Phoenix.
// Phoenix MySpacessa
// Live in Sydney -albumi wearephoenix.com:issa
// Wolfgang Amadeus Phoenix -albumi Spotifyssa
Jos joku sääntöön tekee kuitenkin poikkeuksen, on se tietysti viime vuoden ykkösbändi ja jo kymmenettä kertaa blogauteltava Phoenix, joka toissapäivänä julkaisi Sydneyssä nauhoitetun keikan maailman parhaan Wolfgang Amadeus Phoenix -albumin esityksestä. Kun en ole bändiä toistaiseksi päässyt lavalla näkemään, tarjoaa kotisivuilla ilmaisjaossa oleva paketti parasta mahdollista vastinetta.
Ja Phoenixin kohdalla liveilykin siis toimii. Tunnelma välittyy hienosti ja biisit kuulostavat pääsääntöisesti erittäin hyviltä – ihan kuin alkuperäisellä albumillakin. Puhkikuuntelemani Girlfriend kärsii kertosäkeen överibassoudesta, mutta esimerkiksi Armistice nousee lavalla entistä ylevämmäksi. 1901 tuntuu huikeudessaankin vähän typistetyltä. Se ylimääräinen kertsi yleisön edessä on joskus ihan sallittua, hei.
Jumalaisin kappale on kuitenkin – yllätys yllätys – livelevynkin avaava Lisztomania. Riffistä innostuvan yleisön kiljahduksista ei voi olla saamatta kylmiä väreitä ja yhteislaulua on vaikea jättää huomiota. Lisztomania saattaa ihan oikeasti olla koko pophistorian viiden parhaan kappaleen joukossa.
Samaan hehkutukseen voisi vielä liittää myös lapsikuoroversioinnin samaisesta raidasta. Vaikka äänenlaatu on mitä on ja kuoroilutkin tuppaan yleensä passaamaan, onnistuu PS22 magnetisoimaan.
Viime kesänähän tämä olisi jo pitänyt nähdä, mutta silti niin kovasti toivoisin tulevissa buukkauksissa ranskikset bongaavani. Parhaus, nimesi on Phoenix.
// Phoenix MySpacessa
// Live in Sydney -albumi wearephoenix.com:issa
// Wolfgang Amadeus Phoenix -albumi Spotifyssa
24. maaliskuuta 2010
Keskiviikko: Goldfrapp
Siinä missä Goldfrapp on pysytellyt vuosikymmenen verran elektronisen musiikin eliitissä, on se pystynyt uudistumaan ihailtavalla tavalla albumista toiseen. Niinpä uuden Head Firstin kohdalla saattoi odottaa mitä tahansa – eipä ihmekään, että yhtyettä arveltiin hyvin vahvasti "kaikkien aikojen viraalitempauksessakin" iamamiwhoami:ksi.
Vaan ei. Tämän viikon odotetuin julkaisu ei painu piiruakaan kokeilevaan suuntaan, vaan diskoilee suoraviivaisemmin kuin Alison Goldfrappin ja Will Gregoryn parivaljakko kertaakaan aiemmin.
Naistenpäivänä jo jakamani ensisingle Rocket avaa levyn häpeilemättömän tarttuvasti. Ensimmäinen aktiivinen kuuntelukerta lennätti pyrstölle; biisi tuntui niin tutulta, että oli hirveän vaikea uskoa kuulleensa sen ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2010. Tykkäilyt myös videolle, ketäpä entistä poika- tai tyttöystävää ei tekisi mieli avaruusraketin kylkeen kiinnittää.
Sama olo tulee albumin aikana moneen kertaan. Popkoukkujen kierrätys on huipussaan kun Abbaa ei vain voi olla kuulematta ja hirmuisen moni kappale tuntuu herkullisessa kliseekierrätyksessään jo oleelliselta osalta jokaista retrotanssikokoelmaa. Kuten nyt vaikka ensimmäisten läpisoittojen suosikkikappale Alive.
Erityisen helppo Head First on rinnastaa Róisín Murphyn huikean Overpowered-albumin pikkusiskoksi. Mutta siinä missä Róisín tarjosi täysveristä superdiivailua, jumalaisen komeita sovituksia ja täydellisintä homoikonipopmusiikkia suurinpiirtein ikinä, on samalla tavalla suoraviivainen Goldfrapp-uutuus pehmeämpi ja helpommin lähestyttävä. Yllättäen lopputulosta ei voi kuitenkaan sanoa tylsäksi – biisi toisensa jälkeen pitää huimaavan tiukasti otteessaan ja vähän konventionaalinenkin soundipaletti miellyttää. Ja hymyilyttää.
Kaikin puolin Head First on iloinen yllätys. Yhdeksän biisin kompaktissa paketissa ei ole turhia huoahduksia, eikä valittamista löydy oikein mihinkään näkökulmaan. Erittäin nautittava levy ja oletettavaa vuoden parhaat -aineistoa tämäkin.
Loppuun totuttua retroilua; lempparibiisi kultakin aiemmalta albumilta.
Clowns (Seventh Tree)
Ride a White Horse (Supernature)
Black Cherry (Black Cherry)
Lovely Head (Felt Mountain)
Ikidiggailut!
// Goldfrapp MySpacessa
// Head First -albumi Spotifyssa
Vaan ei. Tämän viikon odotetuin julkaisu ei painu piiruakaan kokeilevaan suuntaan, vaan diskoilee suoraviivaisemmin kuin Alison Goldfrappin ja Will Gregoryn parivaljakko kertaakaan aiemmin.
Naistenpäivänä jo jakamani ensisingle Rocket avaa levyn häpeilemättömän tarttuvasti. Ensimmäinen aktiivinen kuuntelukerta lennätti pyrstölle; biisi tuntui niin tutulta, että oli hirveän vaikea uskoa kuulleensa sen ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2010. Tykkäilyt myös videolle, ketäpä entistä poika- tai tyttöystävää ei tekisi mieli avaruusraketin kylkeen kiinnittää.
Sama olo tulee albumin aikana moneen kertaan. Popkoukkujen kierrätys on huipussaan kun Abbaa ei vain voi olla kuulematta ja hirmuisen moni kappale tuntuu herkullisessa kliseekierrätyksessään jo oleelliselta osalta jokaista retrotanssikokoelmaa. Kuten nyt vaikka ensimmäisten läpisoittojen suosikkikappale Alive.
Erityisen helppo Head First on rinnastaa Róisín Murphyn huikean Overpowered-albumin pikkusiskoksi. Mutta siinä missä Róisín tarjosi täysveristä superdiivailua, jumalaisen komeita sovituksia ja täydellisintä homoikonipopmusiikkia suurinpiirtein ikinä, on samalla tavalla suoraviivainen Goldfrapp-uutuus pehmeämpi ja helpommin lähestyttävä. Yllättäen lopputulosta ei voi kuitenkaan sanoa tylsäksi – biisi toisensa jälkeen pitää huimaavan tiukasti otteessaan ja vähän konventionaalinenkin soundipaletti miellyttää. Ja hymyilyttää.
Kaikin puolin Head First on iloinen yllätys. Yhdeksän biisin kompaktissa paketissa ei ole turhia huoahduksia, eikä valittamista löydy oikein mihinkään näkökulmaan. Erittäin nautittava levy ja oletettavaa vuoden parhaat -aineistoa tämäkin.
Loppuun totuttua retroilua; lempparibiisi kultakin aiemmalta albumilta.
Clowns (Seventh Tree)
Ride a White Horse (Supernature)
Black Cherry (Black Cherry)
Lovely Head (Felt Mountain)
Ikidiggailut!
// Goldfrapp MySpacessa
// Head First -albumi Spotifyssa
23. maaliskuuta 2010
Tiistai: the Bird and the Bee
Taidan olla tyttömusiikin suurin kuluttajapoika. Niinpä huomio the Bird and the Been uudesta albumista sai välittömästi klikkaussormen nykimään – eikä suotta, valtavan kiva uutuus kun on taas ilmoilla.
Inara Georgen (bird) ja Greg Kurstinin (bee) duo yllättää kolmannen albuminsa konseptilla. Kuten Interpreting the Masters Volume 1: A Tribute to Daryl Hall and John Oates -levyn otsikostakin voi huomata, ei tällä kerralla olla liikkeellä omilla biiseillä, vaan coveroidaan kasarisoulin suurkaksikko Hall & Oatesia.
Originaalit biisit eivät ole itselleni paria poikkeusta lukuunottamatta turhan tuttuja, joskin sitäkin maistuvampia. Vuoden 2010 versiot kuulostavat kuitenkin siisteiltä siinä missä alkuperäisversiotkin ja vaihtelu tuo virkistävää näkökulmaa, vaikkei turhan kauas lähtökuopista matkatakaan. Tutuimmassa Maneaterissa vierailee muinaismuisto Garbagen Shirley Manson. Toimii!
vs.
Äh, ehkä tuo ihan käsittämättömän kova alkuperäinen vie vielä kuitenkin voiton. Vai?
Yksi oma B&B-raitakin levyltä löytyy. Albumin avaava Heard it on the Radio on arvattavan hyvä veto, kuten levy kokonaisuudessaankin. Tasainen paketti hurmaa biiseillään, vaikka kokonaisuutena jääkin paikoin laihaksi. Samoin pieni välityön henki tuntuu levyllä koko ajan leijailevan. Helppo, hyvän mielen albumi kuitenkin.
Tietoa ei mistään löytynyt, mutta levyn otsikosta voisi kuvitella että uusia versiointilevyjä on tulossa jatkossakin. Kaksikon coverointitaidot ovat toki tulleet tutuksi jo aiemminkin – Rihannan Don't Stop the Musicin lisäksi taannoinen tulkinta Herman's Hermitsin I'm Into Something Goodista on aivan mainio.
Ihan parhaimmillaan the Bird and the Bee on kuitenkin omilla biiseillään. En osannut päättää minkä vanhan suosikin linkkaisin loppuun, joten pistetäänpä peräti neljä iki-ihaninta vaihtoehtoa; s/t-esikoiselta moderni klassikko Again & Again, kaikille tyttöystäville omistettu Fucking Boyfriend ja hurmaavan surullinen I'm a Broken Heart sekä edelliseltä Ray Guns Are Not Just the Future -levyltä maailman kaunein My Love. Tätä söpömmäksi ei popmusiikki juuri muutu.
Ihh ja hih.
// the Bird and the Bee MySpacessa
// Interpreting the Masters Volume 1: A Tribute to Daryl Hall and John Oates -albumi Spotifyssa
Inara Georgen (bird) ja Greg Kurstinin (bee) duo yllättää kolmannen albuminsa konseptilla. Kuten Interpreting the Masters Volume 1: A Tribute to Daryl Hall and John Oates -levyn otsikostakin voi huomata, ei tällä kerralla olla liikkeellä omilla biiseillä, vaan coveroidaan kasarisoulin suurkaksikko Hall & Oatesia.
Originaalit biisit eivät ole itselleni paria poikkeusta lukuunottamatta turhan tuttuja, joskin sitäkin maistuvampia. Vuoden 2010 versiot kuulostavat kuitenkin siisteiltä siinä missä alkuperäisversiotkin ja vaihtelu tuo virkistävää näkökulmaa, vaikkei turhan kauas lähtökuopista matkatakaan. Tutuimmassa Maneaterissa vierailee muinaismuisto Garbagen Shirley Manson. Toimii!
vs.
Äh, ehkä tuo ihan käsittämättömän kova alkuperäinen vie vielä kuitenkin voiton. Vai?
Yksi oma B&B-raitakin levyltä löytyy. Albumin avaava Heard it on the Radio on arvattavan hyvä veto, kuten levy kokonaisuudessaankin. Tasainen paketti hurmaa biiseillään, vaikka kokonaisuutena jääkin paikoin laihaksi. Samoin pieni välityön henki tuntuu levyllä koko ajan leijailevan. Helppo, hyvän mielen albumi kuitenkin.
Tietoa ei mistään löytynyt, mutta levyn otsikosta voisi kuvitella että uusia versiointilevyjä on tulossa jatkossakin. Kaksikon coverointitaidot ovat toki tulleet tutuksi jo aiemminkin – Rihannan Don't Stop the Musicin lisäksi taannoinen tulkinta Herman's Hermitsin I'm Into Something Goodista on aivan mainio.
Ihan parhaimmillaan the Bird and the Bee on kuitenkin omilla biiseillään. En osannut päättää minkä vanhan suosikin linkkaisin loppuun, joten pistetäänpä peräti neljä iki-ihaninta vaihtoehtoa; s/t-esikoiselta moderni klassikko Again & Again, kaikille tyttöystäville omistettu Fucking Boyfriend ja hurmaavan surullinen I'm a Broken Heart sekä edelliseltä Ray Guns Are Not Just the Future -levyltä maailman kaunein My Love. Tätä söpömmäksi ei popmusiikki juuri muutu.
Ihh ja hih.
// the Bird and the Bee MySpacessa
// Interpreting the Masters Volume 1: A Tribute to Daryl Hall and John Oates -albumi Spotifyssa
22. maaliskuuta 2010
Maanantai: MGMT
Vuoden 2010 käsittämättömän odotettujen levyjen trilogia täydentyy virallisesti huhtikuun 13. päivä, kun alkuvuoden puhkitahkotut Contra ja One Life Stand saavat seurakseen MGMT:n Congratulationsin. Allekirjoittaneen riemuksi ja levy-yhtiön harmiksi albumi vuoti verkkoon kuitenkin viikonloppuna ja yhtyeen puolelta reagoitiin mainioimmin pistämällä biisit whoismgmt.com:iin streamattaviksi. Linkiteltäviä videoita ei juuri ole, joten älkää säikkykö tekstin pituutta vaan suunnatkaa suoraan kuuntelupaikkaan. Ja kuulkaa siis!
Jo etukäteen oli tiedossa, että Congratulations tulee olemaan hyvin erilainen levy kuin Oracular Spectacular -debyytti. Niinpä taannoin etukäteen esiteltyihin kappaleisiin Flash Delirium ja Congratulations tuli suhtauduttua mahdollisimman avoimin mielin, ikään kuin pettymyksen mahdollisuudenkin kieltäen. Eikä niin käynytkään.
Koko albumin kuuntelun jälkeen olo on ollut kummallinen. Toisaalta levy kuulostaa aivan älyttömän hyvältä – soundit ovat kohdallaan, biisit toimivat ja kaikki on niin älyttömän siistiä että melkein päähän sattuu, mutta kuitenkin joku tuntuu jäävän puuttumaan.
Se jokin on se yksi Time to Pretend, Kids, the Youth, Weekend Wars tai Electric Feel. Se yksi kappale, joka saa palaamaan ääreensä kerta toisensa jälkeen ja mieluiten tahkoamaan Kuninkaankadun tanssimattoa loputtomasti puhki. Popkaavaorientoituneisuuteni on jo diagnosoitu sairaus ja levyn singlettömyysratkaisut olivat etukäteen hyvin tiedossa, mutta silti odotin ensimmäiset kuuntelut koko ajan vain sitä yhtä kaikkien aikojen – tai ainakin kevään 2010 – popkappaletta. Niin hyvä kuin albumi kokonaisuudessaan onkin, ei sitä yhtä kappaletta vain löydy. Läheltä piti -vetoja on kuitenkin useita.
Olisi silti väärin sanoa olevansa varsinaisesti pettynyt. Albumi toimii erityisesti kokonaisuutena aivan fantastisen hyvin (en usko että olen aiemmin blogissani käyttänyt tuota sanavalintaa enkä usko että se minkään muun yhteyteen sopisi yhtä osuvasti) ja levy on helppo laittaa rullaamaan uudestaan ja uudestaan, upota yhä syvemmälle popmusiikin, psykedelian ja iki-ihanien substanssien yhteiseen aikaansaannokseen. Ongelma onkin ehkä omissa kuuntelutottumuksissani; viimeisen parin vuoden aikana olen muuttunut albumi-ihmisestä singleintoilijaksi – sohvakuuntelijasta indiediskoajaksi. Congratulations on kokonaisuutena niin hyvä, että sen haluaisi vain paketoida yhteen täydelliseen kolmen minuutin pakettiin ja työntää kuultavaksi jokaisessa mahdollisessa yhteydessä.
Edelliseen levyyn verrattuna soundeissa on karsittu elektronisuudesta ja murhaavan hyvät synariffit loistavat poissaolollaan. Erinomaisen maituvia ovat vastaavasti pienet klassisen musiikin vaikutteet sinne tänne ripoteltuina; esimerkiksi avauskappale It's Workingin ja kaksitoistaminuuttisen Siberian Breaksin kevyet barokkipopelementit ovat enemmän kuin paikallaan. Olen aika äärimmäisen huono vertailemaan tuotoksia tai artisteja joihinkin toisiin, mutta parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen itselläni oli hirveän vahva assosiaatio Congratulationsin ja David Bowien välillä. Fiilis heräsi heti ensimmäistä kertaa nimikappaletta kuunnellessani ja tuntui kokonaisuuden kohdalla vain vahvistuvan. Albumi voisi olla Bowien psykedeliakauden toinen tuleminen neljän vuosikymmenen tauon jälkeen – vaikkapa esimerkiksi the Flaming Lipsin tuottamana.
Kokonaisuudessaan Congratulations on albumi, josta voi ihan oikeasti puhua jo nimikkeellä tulevaisuuden klassikko. Se on rohkea, mutta ei itsetarkoituksellisen outo. Se laajentaa käsitystä kaksikon huikeista kyvyistä, mutta jättää odottamaan seuraavaa. Kaksi hyvin erilaista levyä on takana ja korvat kääntyvät väkisinkin malttamattomina kohti seuraavaa – kiertelemättä ja kaartelematta on helppo sanoa, että niin vain toivoisin MGMT:n olevan seuraavalla kerralla taas piirun verran enemmän pop. Siihen asti tanssilattialla pärjätään vielä debyytinkin irroituksilla.
PS. Viikonloppuna tuli nähtyä Jyväskylän suunnalla Tanssiteatteri Krampin Dracula, joka oli aivan mainioin musikaali. Tuttu Nosferatu-tarina piti otteessaan erityisesti erinomaisten tanssikohtausten ja tunnelman sekä upean lavastuksen ja puvustuksen avulla. Harrastelijateatteritasoonkin nähden aivan äärimmäisen komea saavutus; ainoastaan ehkä musiikkipuolen sovituksiin olisin voinut kaivata jotain vähän epäkonventionaalisempaakin sävytystä (vrt. Tomorrow, in a Year). Dracula pyörii Säynätsalossa vielä pari viikkoa, suosittelen kovasti!
// MGMT MySpacessa
// Congratulations-albumi whoismgmt.com:issa
Jo etukäteen oli tiedossa, että Congratulations tulee olemaan hyvin erilainen levy kuin Oracular Spectacular -debyytti. Niinpä taannoin etukäteen esiteltyihin kappaleisiin Flash Delirium ja Congratulations tuli suhtauduttua mahdollisimman avoimin mielin, ikään kuin pettymyksen mahdollisuudenkin kieltäen. Eikä niin käynytkään.
Koko albumin kuuntelun jälkeen olo on ollut kummallinen. Toisaalta levy kuulostaa aivan älyttömän hyvältä – soundit ovat kohdallaan, biisit toimivat ja kaikki on niin älyttömän siistiä että melkein päähän sattuu, mutta kuitenkin joku tuntuu jäävän puuttumaan.
Se jokin on se yksi Time to Pretend, Kids, the Youth, Weekend Wars tai Electric Feel. Se yksi kappale, joka saa palaamaan ääreensä kerta toisensa jälkeen ja mieluiten tahkoamaan Kuninkaankadun tanssimattoa loputtomasti puhki. Popkaavaorientoituneisuuteni on jo diagnosoitu sairaus ja levyn singlettömyysratkaisut olivat etukäteen hyvin tiedossa, mutta silti odotin ensimmäiset kuuntelut koko ajan vain sitä yhtä kaikkien aikojen – tai ainakin kevään 2010 – popkappaletta. Niin hyvä kuin albumi kokonaisuudessaan onkin, ei sitä yhtä kappaletta vain löydy. Läheltä piti -vetoja on kuitenkin useita.
Olisi silti väärin sanoa olevansa varsinaisesti pettynyt. Albumi toimii erityisesti kokonaisuutena aivan fantastisen hyvin (en usko että olen aiemmin blogissani käyttänyt tuota sanavalintaa enkä usko että se minkään muun yhteyteen sopisi yhtä osuvasti) ja levy on helppo laittaa rullaamaan uudestaan ja uudestaan, upota yhä syvemmälle popmusiikin, psykedelian ja iki-ihanien substanssien yhteiseen aikaansaannokseen. Ongelma onkin ehkä omissa kuuntelutottumuksissani; viimeisen parin vuoden aikana olen muuttunut albumi-ihmisestä singleintoilijaksi – sohvakuuntelijasta indiediskoajaksi. Congratulations on kokonaisuutena niin hyvä, että sen haluaisi vain paketoida yhteen täydelliseen kolmen minuutin pakettiin ja työntää kuultavaksi jokaisessa mahdollisessa yhteydessä.
Edelliseen levyyn verrattuna soundeissa on karsittu elektronisuudesta ja murhaavan hyvät synariffit loistavat poissaolollaan. Erinomaisen maituvia ovat vastaavasti pienet klassisen musiikin vaikutteet sinne tänne ripoteltuina; esimerkiksi avauskappale It's Workingin ja kaksitoistaminuuttisen Siberian Breaksin kevyet barokkipopelementit ovat enemmän kuin paikallaan. Olen aika äärimmäisen huono vertailemaan tuotoksia tai artisteja joihinkin toisiin, mutta parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen itselläni oli hirveän vahva assosiaatio Congratulationsin ja David Bowien välillä. Fiilis heräsi heti ensimmäistä kertaa nimikappaletta kuunnellessani ja tuntui kokonaisuuden kohdalla vain vahvistuvan. Albumi voisi olla Bowien psykedeliakauden toinen tuleminen neljän vuosikymmenen tauon jälkeen – vaikkapa esimerkiksi the Flaming Lipsin tuottamana.
Kokonaisuudessaan Congratulations on albumi, josta voi ihan oikeasti puhua jo nimikkeellä tulevaisuuden klassikko. Se on rohkea, mutta ei itsetarkoituksellisen outo. Se laajentaa käsitystä kaksikon huikeista kyvyistä, mutta jättää odottamaan seuraavaa. Kaksi hyvin erilaista levyä on takana ja korvat kääntyvät väkisinkin malttamattomina kohti seuraavaa – kiertelemättä ja kaartelematta on helppo sanoa, että niin vain toivoisin MGMT:n olevan seuraavalla kerralla taas piirun verran enemmän pop. Siihen asti tanssilattialla pärjätään vielä debyytinkin irroituksilla.
PS. Viikonloppuna tuli nähtyä Jyväskylän suunnalla Tanssiteatteri Krampin Dracula, joka oli aivan mainioin musikaali. Tuttu Nosferatu-tarina piti otteessaan erityisesti erinomaisten tanssikohtausten ja tunnelman sekä upean lavastuksen ja puvustuksen avulla. Harrastelijateatteritasoonkin nähden aivan äärimmäisen komea saavutus; ainoastaan ehkä musiikkipuolen sovituksiin olisin voinut kaivata jotain vähän epäkonventionaalisempaakin sävytystä (vrt. Tomorrow, in a Year). Dracula pyörii Säynätsalossa vielä pari viikkoa, suosittelen kovasti!
// MGMT MySpacessa
// Congratulations-albumi whoismgmt.com:issa
19. maaliskuuta 2010
Perjantaivideoiden paluu!
Edellisestä perjantai-illan videokattauksesta on ehtinyt vierähtää jo pidempi tovi. Tie – tai junarata – vie tänään taas Jyväskylään, joten randompostailuun napattakoon vain muutamia mainioita biisejä. Tanssiin!
OK Go:n This Too Shall Pass maistuu erityisesti Passion Pitin remiksailuna.
Originaali on myös hyvä, tuoreehko video ehkä siisteimpiä ikinä.
Metricin Black Sheep ei mahtunut viimekesäiselle Fantasies-debyytille, mutta löytyy Edgar Wrightin tulevan Scott Pilgrim vs. the World -leffan soundtrackilta. Hollywoodin Jyri-vastine Michael Ceralla varustettua leffaa tullee toki ihailtua muutenkin.
O.Childrenin uusi Ruins-raita pyyhkii kaiken maailman whitelieseilla lattiaa siinä missä perjantaivideoiden klassikko, Dead Disco Dancerkin.
Ensimmäinen palkallinen kuukausi pitkään aikaan tulee hienoon saumaan, kun Cut Copyynkin pitäisi liput saada. Cuttersit toimivat myös Moulinexin remiksailemana, tietty.
Let's tanssitaan! Hyvää viikonloppua!
OK Go:n This Too Shall Pass maistuu erityisesti Passion Pitin remiksailuna.
Originaali on myös hyvä, tuoreehko video ehkä siisteimpiä ikinä.
Metricin Black Sheep ei mahtunut viimekesäiselle Fantasies-debyytille, mutta löytyy Edgar Wrightin tulevan Scott Pilgrim vs. the World -leffan soundtrackilta. Hollywoodin Jyri-vastine Michael Ceralla varustettua leffaa tullee toki ihailtua muutenkin.
O.Childrenin uusi Ruins-raita pyyhkii kaiken maailman whitelieseilla lattiaa siinä missä perjantaivideoiden klassikko, Dead Disco Dancerkin.
Ensimmäinen palkallinen kuukausi pitkään aikaan tulee hienoon saumaan, kun Cut Copyynkin pitäisi liput saada. Cuttersit toimivat myös Moulinexin remiksailemana, tietty.
Let's tanssitaan! Hyvää viikonloppua!
18. maaliskuuta 2010
Torstai: Born Ruffians
Törmäsin torontolaiseen Born Ruffiansiin ensimmäisen kerran nyttemmin omituiseksi muuttuneen Skinsin kakkoskaudella. Tyypit esiintyivät itsenään vetämässä livenä mainion Hummingbird-biisin, joka on jälkeenpäin kokeneesta inflaatiostaankin huolimatta edelleen ihan älyttömän hyvä renkutus.
A-Punk, anyone?
Ajankohtaiseksi yhtyeen tekee kuitenkin upouusi kappale Sole Brother. Mukava kappale jättää odottelemaan kesäkuun 1. päivä ilmestyvää, Paper Bag Recordsin julkaisemaa Say It -sophmorelevyä.
Vaan retroillaas viä; Hummingbirdinkin sisältävä esikoislevy Red, Yellow & Blue on kokonaisuudessaan aika oivallinen levy. Ennalta-arvattavan Jyrin toinen lemppariraita lienee tietysti se toiseksi isoin hitti, I Need a Life.
Neljän vuoden takaiselta s/t-ep:ltä kannattaa puolestaan kiinnittää vielä tulevankin kesän soittolistalle Piecing It Together. Ihh.
// Born Ruffians MySpacessa
A-Punk, anyone?
Ajankohtaiseksi yhtyeen tekee kuitenkin upouusi kappale Sole Brother. Mukava kappale jättää odottelemaan kesäkuun 1. päivä ilmestyvää, Paper Bag Recordsin julkaisemaa Say It -sophmorelevyä.
Vaan retroillaas viä; Hummingbirdinkin sisältävä esikoislevy Red, Yellow & Blue on kokonaisuudessaan aika oivallinen levy. Ennalta-arvattavan Jyrin toinen lemppariraita lienee tietysti se toiseksi isoin hitti, I Need a Life.
Neljän vuoden takaiselta s/t-ep:ltä kannattaa puolestaan kiinnittää vielä tulevankin kesän soittolistalle Piecing It Together. Ihh.
// Born Ruffians MySpacessa
17. maaliskuuta 2010
Keskiviikko: Fantasy Festival
Aikomuksenani oli koittaa Last.fm:ssä mainostettua Sonyn Fantasy Festival -kamppista jo viime vuoden puolella, kun sen ensimmäisen kerran bongasin. Loputtoman lykkäilyn jälkeen päädyin luomaan oman unelmafestarini vasta eilen.
En ole oikein ohjeidenlukijaihminen, joten en ihan vielä ehtinyt sisäistämään mikä saitin idea sen bändien mukabuukkailun ohella on. Kai niillä jotain hypepisteitä on ja kai siellä jotenkin kilpaillaan – en tiedä. Joka tapauksessa käytin ensimmäiseen lineup-vedokseeni puolet varatusta budjetista ja sain 1000 Sparks -festareille aika miellyttävän esiintyjäkaartin. Ei varsinaisia yllätyksiä, mutta kuitenkin:
Phoenix – no hei tietty. Ei se viimevuotinen intoilu ole vielä mihinkään kadonnut.
Hot Chip – ensivaikeuksien jälkeen uusin One Life Stand -levy on ruvennut toimimaan koko ajan paremmin ja paremmin. Uuden ja aika ihmeellisen videon I Feel Better -singlestä on ohjannut muuten Peter Serafinowicz, ihh!
MGMT – tuleva Congratulations-albumi on yksi odotetuimmista ikinä. Oletettavasti melkoisen siisti porukka myös livenä.
Belle & Sebastian – no ylläripylläri.
the Drums – nopeasti lemppareiden joukkoon noussut bändi lienee livepätkien perusteella aika kova myös keikoilla.
M83 – uusikin matsku kelpaisi, mutta edellinen Saturdays = Youth -levy on Kuninkaankadulla ollut viimeisen puolitoista vuotta aika non stop -soitossa. Young Replicant -porukan versio voitti videon tekemisestä järjestetyn kisan silloin joskus.
the Shins – no ylläripylläri pt. 2.
the Pains of Being Pure at Heart – yksi viime vuoden kovimmista uutukaisista, käsittämättömän ihh.
Beach House – huiman levyvuoden parhauksia tähän mennessä.
Discovery – enpä edes tiedä keikkailevatko tyypit juurikaan, mutta kuvitelkaapas kuinka siisti LP olisi kokea livenä? No aika.
the Sound of Arrows – vaikkeivät biisitkään olisi niin täydellisiä kuin ovat, olisi kaksikko pakko nähdä lavalla jo pelkästään huumaavan visuaalisuutensa vuoksi.
Toro y Moi – yksi tulevan kasvukauden kovimmista jutuista. Takuuvarmasti. Tuore video Talamakista viileilee.
the Raveonettes – ahh, joo. Pakko.
Magic Wands – vuoden oletettavasti siistein yhtye.
Pintandwefall – lempilivebändini toimii kerta toisensa jälkeen, eikä kalpenisi rinnakkaisuuksilleen tippaakaan.
Fantasiafestarini pidettäisiin oletettavasti Tampereen Dorkassa tulevana kesänä. Tulisitko? Mitä itse ottaisit?
// Fantasy Festival Last.fm:ssä
En ole oikein ohjeidenlukijaihminen, joten en ihan vielä ehtinyt sisäistämään mikä saitin idea sen bändien mukabuukkailun ohella on. Kai niillä jotain hypepisteitä on ja kai siellä jotenkin kilpaillaan – en tiedä. Joka tapauksessa käytin ensimmäiseen lineup-vedokseeni puolet varatusta budjetista ja sain 1000 Sparks -festareille aika miellyttävän esiintyjäkaartin. Ei varsinaisia yllätyksiä, mutta kuitenkin:
Phoenix – no hei tietty. Ei se viimevuotinen intoilu ole vielä mihinkään kadonnut.
Hot Chip – ensivaikeuksien jälkeen uusin One Life Stand -levy on ruvennut toimimaan koko ajan paremmin ja paremmin. Uuden ja aika ihmeellisen videon I Feel Better -singlestä on ohjannut muuten Peter Serafinowicz, ihh!
MGMT – tuleva Congratulations-albumi on yksi odotetuimmista ikinä. Oletettavasti melkoisen siisti porukka myös livenä.
Belle & Sebastian – no ylläripylläri.
the Drums – nopeasti lemppareiden joukkoon noussut bändi lienee livepätkien perusteella aika kova myös keikoilla.
M83 – uusikin matsku kelpaisi, mutta edellinen Saturdays = Youth -levy on Kuninkaankadulla ollut viimeisen puolitoista vuotta aika non stop -soitossa. Young Replicant -porukan versio voitti videon tekemisestä järjestetyn kisan silloin joskus.
the Shins – no ylläripylläri pt. 2.
the Pains of Being Pure at Heart – yksi viime vuoden kovimmista uutukaisista, käsittämättömän ihh.
Beach House – huiman levyvuoden parhauksia tähän mennessä.
Discovery – enpä edes tiedä keikkailevatko tyypit juurikaan, mutta kuvitelkaapas kuinka siisti LP olisi kokea livenä? No aika.
the Sound of Arrows – vaikkeivät biisitkään olisi niin täydellisiä kuin ovat, olisi kaksikko pakko nähdä lavalla jo pelkästään huumaavan visuaalisuutensa vuoksi.
Toro y Moi – yksi tulevan kasvukauden kovimmista jutuista. Takuuvarmasti. Tuore video Talamakista viileilee.
the Raveonettes – ahh, joo. Pakko.
Magic Wands – vuoden oletettavasti siistein yhtye.
Pintandwefall – lempilivebändini toimii kerta toisensa jälkeen, eikä kalpenisi rinnakkaisuuksilleen tippaakaan.
Fantasiafestarini pidettäisiin oletettavasti Tampereen Dorkassa tulevana kesänä. Tulisitko? Mitä itse ottaisit?
// Fantasy Festival Last.fm:ssä
16. maaliskuuta 2010
Tiistai: Javelin
Brooklyniläinen (oikeasti, kaikki hyvä uusi musiikki tulee nyt joko Brooklynistä, Austinista tai Göteborgista) Javelin on paitsi jälleen yksi mahdoton googletettava, myös äärimmäisen maistuvasti retroileva kahden miehen yhtye. Pari viimekesäistä raitaa tulivat eteen vasta nyt, mutta kuulostavat sitten sitäkin erinomaisemmilta.
Okei, pari edellistä raitaa olivat jo oikein hyviä – mutta entäs sitten Lindsay Brohan? EIHITTO.
Ihan liian hyvää. Luaka Bop julkaisee yhtyeen esikoisalbumin huhtikuun 20. päivä. Rentoilevampi Dep-previkka lupaa edelleen jotain aika maistuvaa. Muistilistalle!
PS. Kaikkien aikojen häiritsevimmästä kansitaiteesta kiitokset Ariel Pink's Haunted Graffitille. 4AD:lle siirtyneen yhtyeen tuore irroitus Round and Round on sitä vastoin erinomaisen mukava ja helppo biisi – ja tämän hetken ehdottomin blogihitti. Vaikka menossa onkin vasta maaliskuu, voi tämänkin raidan lokeroida huoletta tulevan kesän soundtrackille.
Ihan parasta!
// Javelin MySpacessa
// Ariel Pink's Haunted Graffiti MySpacessa
Okei, pari edellistä raitaa olivat jo oikein hyviä – mutta entäs sitten Lindsay Brohan? EIHITTO.
Ihan liian hyvää. Luaka Bop julkaisee yhtyeen esikoisalbumin huhtikuun 20. päivä. Rentoilevampi Dep-previkka lupaa edelleen jotain aika maistuvaa. Muistilistalle!
PS. Kaikkien aikojen häiritsevimmästä kansitaiteesta kiitokset Ariel Pink's Haunted Graffitille. 4AD:lle siirtyneen yhtyeen tuore irroitus Round and Round on sitä vastoin erinomaisen mukava ja helppo biisi – ja tämän hetken ehdottomin blogihitti. Vaikka menossa onkin vasta maaliskuu, voi tämänkin raidan lokeroida huoletta tulevan kesän soundtrackille.
Ihan parasta!
// Javelin MySpacessa
// Ariel Pink's Haunted Graffiti MySpacessa
15. maaliskuuta 2010
Onks tää kohtaloo?
Viikonloppu oli taas sen verran kiireinen, että kirjoittelemaan ei vain ennättänyt. Vaan koitetaanpas nyt.
Perjantai sujahti ohi Tampere Film Festivalin yhteydessä järjestetyn Indiaaniklubin soittotehtävissä. Aika hyvin sujahtikin; soitto kulki ja väkeä riitti puolilleöin asti ihan mainiosti, illan mukaiseen soundtrack-teemaan en tosin saanutkaan hirveän montaa biisiä istumaan. Lopun hiipumisen takia soittolista jäi vähän vajaaksi ja useampi lainaseiska jäikin harmittavasti soittamatta. Seuraava eventti on vielä vähän hämärän peitossa, tässä keväällä kuitenkin.
No mutta, tämmöisen nyylikattauksen tarjoilin:
Jon Kennedy - 110% Proof
Massive Attack - Karmacoma
RJD2 - Smoke & Mirrors
Eero Johannes - Mantik
the Cinematic Orchestra - Work It! (the Man with a Movie Camera)
Kraftwerk - the Man Machine
Prince - I Would Die 4 U
New Order - Dreams Never End
the Sound of Arrows - Into the Clouds (Fear of Tigers Remix)
Discovery - Carby
Shirley Bassey - Diamonds Are Forever
the New Christy Minstrels - These Boots Are Made for Walking
Of Montreal - Disconnect the Dots
the Beach Boys - Do You Wanna Dance
Vampire Weekend - Campus
the Monkees - Theme from the Monkees
Simon & Garfunkel - Mrs. Robinson
Fruit Bats - Legs of Bees
Magenta Skycode - Escaping Outdoors
Mumford & Sons - the Cave
the Pains of Being Pure at Heart - Young Adult Friction
the Cure - Grinding Halt
Bloc Party - Banquet
David Bowie - Suffragette City
the Beatles - Twist and Shout
the Velvet Underground - I'm Waiting for the Man
Villa Nah - Remains of Love
Zebra & Snake - the Colours (Misf*ts Remix)
the Smiths - Heaven Knows I'm Miserable Now
the Shins - Turn on Me
Leffailut itsessään jäivät valitettavan vähälle kun keskityin pääasiassa musiikkiin. Niinpä lauantaina hytkyttiinkin Klubilla filkkariyötunnelmissa, viihdyttäjinä Jaakko & Jay, Pintandwefall ja Op:l Bastards. Viivelähdön myötä toki jo aiemmin nähty avausakti jäi tällä kertaa osaltani vajaan biisin mittaiseksi, sitä samaa ja kivaahan se oli kuin ennenkin. Muuttunut ei onneksi ollut Pintti-nelikkokaan, vaan se sama energisyys ja välittömyys olivat yhä yhtä läsnä kuin ennenkin. Muutama uusi biisi ei vielä ihan täysin vakuuttanut – aineksia kyllä oli, mutta lopputulokset olivat vielä vähän raakileita. Yhtyeen soundeja ei voi vieläkään olla ihailematta ja niinpä aboutkaksivuotispäiväni bändin kanssa oli taas yhtä täydellinen kuin se ihka ensimmäinen kokemus Telakallakin '08.
Op:l Bastards sen sijaan jäi vähän vaisuksi. Aika tajuttomasta ihmispaljoudesta kärsinyt eventti ei saanut siirtymään enää tanssilattialle, mutta ihan täysin ei muukaan yleisö näyttänyt kauempaa katsottuna syttyvän. Muutaman vuoden takainen Flow-kokemus oli upea, mutta tällä kertaa lopputulos oli vähän turhankin jumittava – ehkäpä Bastardseille se kesäöinen Helsinki sitten vaan sopi huomattavasti maaliskuista Tampereen Klubia paremmin. Scorpius toki toimi – mutta aika huonosti saavatkin asiat mennä etteikö toimisi.
Kuninkaankadun tarinallisuusnarkkis ja kohtaloisti kuitenkin heräsi talviuniltaan lopulta eilistä Sokoksen soittolistaa kuullessaan. Reino huvitti jo itsessään, mutta kun seuranneen Dusty Springfield -raidan suomenkielisen vastineen lyrikointi muistui mieleen, ei ajoituksen osuvuudelle voinut olla hymyilemättä.
Jotkut jutut.
// Indiaaniklubi #11 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
Perjantai sujahti ohi Tampere Film Festivalin yhteydessä järjestetyn Indiaaniklubin soittotehtävissä. Aika hyvin sujahtikin; soitto kulki ja väkeä riitti puolilleöin asti ihan mainiosti, illan mukaiseen soundtrack-teemaan en tosin saanutkaan hirveän montaa biisiä istumaan. Lopun hiipumisen takia soittolista jäi vähän vajaaksi ja useampi lainaseiska jäikin harmittavasti soittamatta. Seuraava eventti on vielä vähän hämärän peitossa, tässä keväällä kuitenkin.
No mutta, tämmöisen nyylikattauksen tarjoilin:
Jon Kennedy - 110% Proof
Massive Attack - Karmacoma
RJD2 - Smoke & Mirrors
Eero Johannes - Mantik
the Cinematic Orchestra - Work It! (the Man with a Movie Camera)
Kraftwerk - the Man Machine
Prince - I Would Die 4 U
New Order - Dreams Never End
the Sound of Arrows - Into the Clouds (Fear of Tigers Remix)
Discovery - Carby
Shirley Bassey - Diamonds Are Forever
the New Christy Minstrels - These Boots Are Made for Walking
Of Montreal - Disconnect the Dots
the Beach Boys - Do You Wanna Dance
Vampire Weekend - Campus
the Monkees - Theme from the Monkees
Simon & Garfunkel - Mrs. Robinson
Fruit Bats - Legs of Bees
Magenta Skycode - Escaping Outdoors
Mumford & Sons - the Cave
the Pains of Being Pure at Heart - Young Adult Friction
the Cure - Grinding Halt
Bloc Party - Banquet
David Bowie - Suffragette City
the Beatles - Twist and Shout
the Velvet Underground - I'm Waiting for the Man
Villa Nah - Remains of Love
Zebra & Snake - the Colours (Misf*ts Remix)
the Smiths - Heaven Knows I'm Miserable Now
the Shins - Turn on Me
Leffailut itsessään jäivät valitettavan vähälle kun keskityin pääasiassa musiikkiin. Niinpä lauantaina hytkyttiinkin Klubilla filkkariyötunnelmissa, viihdyttäjinä Jaakko & Jay, Pintandwefall ja Op:l Bastards. Viivelähdön myötä toki jo aiemmin nähty avausakti jäi tällä kertaa osaltani vajaan biisin mittaiseksi, sitä samaa ja kivaahan se oli kuin ennenkin. Muuttunut ei onneksi ollut Pintti-nelikkokaan, vaan se sama energisyys ja välittömyys olivat yhä yhtä läsnä kuin ennenkin. Muutama uusi biisi ei vielä ihan täysin vakuuttanut – aineksia kyllä oli, mutta lopputulokset olivat vielä vähän raakileita. Yhtyeen soundeja ei voi vieläkään olla ihailematta ja niinpä aboutkaksivuotispäiväni bändin kanssa oli taas yhtä täydellinen kuin se ihka ensimmäinen kokemus Telakallakin '08.
Op:l Bastards sen sijaan jäi vähän vaisuksi. Aika tajuttomasta ihmispaljoudesta kärsinyt eventti ei saanut siirtymään enää tanssilattialle, mutta ihan täysin ei muukaan yleisö näyttänyt kauempaa katsottuna syttyvän. Muutaman vuoden takainen Flow-kokemus oli upea, mutta tällä kertaa lopputulos oli vähän turhankin jumittava – ehkäpä Bastardseille se kesäöinen Helsinki sitten vaan sopi huomattavasti maaliskuista Tampereen Klubia paremmin. Scorpius toki toimi – mutta aika huonosti saavatkin asiat mennä etteikö toimisi.
Kuninkaankadun tarinallisuusnarkkis ja kohtaloisti kuitenkin heräsi talviuniltaan lopulta eilistä Sokoksen soittolistaa kuullessaan. Reino huvitti jo itsessään, mutta kun seuranneen Dusty Springfield -raidan suomenkielisen vastineen lyrikointi muistui mieleen, ei ajoituksen osuvuudelle voinut olla hymyilemättä.
Jotkut jutut.
// Indiaaniklubi #11 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
11. maaliskuuta 2010
Torstai: Joel Alme
Jos totta ja populaarikulttuurista puhutaan, pidän kolmen ja puolen tähden suorituksista usein paljon enemmän kuin viiden tähden teoksista. Täydellisyyksiä tulee poimittua hyllystä kuunneltavaksi ja katsottavaksi huomattavasti harvemmin kuin niitä tosi kivoja – eli vähän heikompia tuotoksia. Kolme ja puoli tähteä on hyvää ja kivaa, ei ehkä valmiiksi hiottua, mutta äärimmäisen miellyttävää. Kolme ja puoli tähteä on uusi musta.
Törmäsin moiseen musiikilliseen malliesimerkkiin tällä viikolla, kun Last.fm suositteli minulle uutta artistia – jälleen kerran onnistuneesti. Ruotsalaisen Joel Almen tammikuun lopussa ilmestynyt Waiting for the Bells on isoa ja komeaa popmusiikkia, jossa selkeät biisinkirjoitustaidot yhdistyvät hienoon tuotantoon.
Kuten alustuksesta saattoi päätellä, ei Razzia Recordsin julkaisema albumi ole kuitenkaan täydellinen – onneksi. Kappaleet noudattavat vähän turhan pitkälle samaa kaavaa, joskin kokonaisuus onkin sitten mukavan tasainen. Ja jos totta taas puhutaan, ei Joel ole vokalistina mikään Jens Lekman – tai James Allan – tai edes Stevie Jackson. Paikoitellen melkoiseksi hoilaamiseksi käyvä laulutyyli jopa ärsyttää ja mieleen tuleekin aika vahvasti se paras randomlevylöytöni ikinä, the Planin s/t. (Pitipä oikein tarkistaa, onko kyseessä sama tyyppi, mutta Planistiksi paljastuikin Theodor Jensen.) Useimmiten vahva vokalisointikin kuitenkin toimii ja miellyttää. Moni kappale on paljon enemmän kuin vain hyvä.
Waiting for the Bells on äärimmäisen helppo paitsi tähdittää, myös lokeroida. Albumi on ihan täydellinen valinta juuri tämmöiselle kevätpäivälle, kun aurinko paistaa, rännit valuvat ja jostain kuuluu indiepopilla tukahdutettavaa linnunlaulua. Laita Joel soittimeen, kuulokkeet korville, kevättakki päälle ja juokse se auki ympäri keväistä kaupunkia rakastuen kaikkeen ja kaikkiin.
Joel on muuten näköjään Göteborgista. Ihan oikeasti hei! Olisiko 'Sparks-seuramatka Länsi-Göötanmaalle mitään?
// Joel Alme MySpacessa
// Waiting for the Bells -albumi Spotifyssa
Törmäsin moiseen musiikilliseen malliesimerkkiin tällä viikolla, kun Last.fm suositteli minulle uutta artistia – jälleen kerran onnistuneesti. Ruotsalaisen Joel Almen tammikuun lopussa ilmestynyt Waiting for the Bells on isoa ja komeaa popmusiikkia, jossa selkeät biisinkirjoitustaidot yhdistyvät hienoon tuotantoon.
Kuten alustuksesta saattoi päätellä, ei Razzia Recordsin julkaisema albumi ole kuitenkaan täydellinen – onneksi. Kappaleet noudattavat vähän turhan pitkälle samaa kaavaa, joskin kokonaisuus onkin sitten mukavan tasainen. Ja jos totta taas puhutaan, ei Joel ole vokalistina mikään Jens Lekman – tai James Allan – tai edes Stevie Jackson. Paikoitellen melkoiseksi hoilaamiseksi käyvä laulutyyli jopa ärsyttää ja mieleen tuleekin aika vahvasti se paras randomlevylöytöni ikinä, the Planin s/t. (Pitipä oikein tarkistaa, onko kyseessä sama tyyppi, mutta Planistiksi paljastuikin Theodor Jensen.) Useimmiten vahva vokalisointikin kuitenkin toimii ja miellyttää. Moni kappale on paljon enemmän kuin vain hyvä.
Waiting for the Bells on äärimmäisen helppo paitsi tähdittää, myös lokeroida. Albumi on ihan täydellinen valinta juuri tämmöiselle kevätpäivälle, kun aurinko paistaa, rännit valuvat ja jostain kuuluu indiepopilla tukahdutettavaa linnunlaulua. Laita Joel soittimeen, kuulokkeet korville, kevättakki päälle ja juokse se auki ympäri keväistä kaupunkia rakastuen kaikkeen ja kaikkiin.
Joel on muuten näköjään Göteborgista. Ihan oikeasti hei! Olisiko 'Sparks-seuramatka Länsi-Göötanmaalle mitään?
// Joel Alme MySpacessa
// Waiting for the Bells -albumi Spotifyssa
10. maaliskuuta 2010
Keskiviikko: Bye Bye Bicycle
Moi oon Jyri ja tykkään ruotsalaisesta musiikista.
Samasta aihepiiristä kirjoitteli tänään myös AndygoesdowntoChinatown, mutta itse ajattelin puuttua taas yhteen ihan mainioon Göteborg-aktiin. Facebookin feedeistä bongaamani (kiitti!) Bye Bye Bicycle herätti välittömästi kiinnostuksen ja kuin kohtalon johdatuksesta löytyi inboxista seuraavaksi Suomen-kiertueesta viestivä postaus. Tätä siis huhtikuun puolessavälissä Pietarsaaressa, Helsingissä, Tampereella ja viimeiseksi Jyväskylän Jyrockissa, jonka muut esiintyjät ilmoitetaan perjantaina.
Yhtyeen Compass-debyytti julkaistiin jo viime syksynä, mutta niin vain tähän asti oli koko bändi ehtinyt menemään itseltäni ohi. Viimeistään nyt on kuitenkin hyvä ja helppo antautua yhtyeen indiediskosoundien vietäväksi.
MySpacen vaikutelistan merkintä Manchester 2 Motown kuvaa aika osuvasti yhtyeen soundia. Bonjour Recordingsin julkaisema Compass on kokonaisuudessaan taas yksi kiva ja helposti soimaan poimittava levy – ei maailman paras, mutta juuri semmoinen jonka kuuntelusta tuntuu tulevan aika hyvä mieli.
PS:nä vielä eilisen uutisia; ehdithän jo kuulemaan uudet MGMT-biisit? Vaativat pientä kypsyttelyä, mutta ovat molemmat ihan huippuja.
// Bye Bye Bicycle MySpacessa
// Compass-albumi Spotifyssa
// MGMT MySpacessa
Samasta aihepiiristä kirjoitteli tänään myös AndygoesdowntoChinatown, mutta itse ajattelin puuttua taas yhteen ihan mainioon Göteborg-aktiin. Facebookin feedeistä bongaamani (kiitti!) Bye Bye Bicycle herätti välittömästi kiinnostuksen ja kuin kohtalon johdatuksesta löytyi inboxista seuraavaksi Suomen-kiertueesta viestivä postaus. Tätä siis huhtikuun puolessavälissä Pietarsaaressa, Helsingissä, Tampereella ja viimeiseksi Jyväskylän Jyrockissa, jonka muut esiintyjät ilmoitetaan perjantaina.
Yhtyeen Compass-debyytti julkaistiin jo viime syksynä, mutta niin vain tähän asti oli koko bändi ehtinyt menemään itseltäni ohi. Viimeistään nyt on kuitenkin hyvä ja helppo antautua yhtyeen indiediskosoundien vietäväksi.
MySpacen vaikutelistan merkintä Manchester 2 Motown kuvaa aika osuvasti yhtyeen soundia. Bonjour Recordingsin julkaisema Compass on kokonaisuudessaan taas yksi kiva ja helposti soimaan poimittava levy – ei maailman paras, mutta juuri semmoinen jonka kuuntelusta tuntuu tulevan aika hyvä mieli.
PS:nä vielä eilisen uutisia; ehdithän jo kuulemaan uudet MGMT-biisit? Vaativat pientä kypsyttelyä, mutta ovat molemmat ihan huippuja.
// Bye Bye Bicycle MySpacessa
// Compass-albumi Spotifyssa
// MGMT MySpacessa
9. maaliskuuta 2010
Tiistai: jj n°3
Göteborgista kajahtaa taas vähän varovaisesti. Yksi viime vuoden hypetetyimmistä ja vakuuttaneimmista uutuusakteista, ruotsalainen jj on julkaissut toisen albuminsa alle vuoden verran esikoisen jälkeen. Tänään ilmoille tullut jj n°3 jatkaa samaa linjaa jj n°1-singlen ja jj n°2-albumin kanssa – paitsi nimellisesti, myös tyylillisesti. Luonnollisesti.
Singleirroitus Let Go on kierrellyt blogosfääriä jo lyhyen tovin.
Yhdeksän kappaleen ja vajaan puolen tunnin mittainen paketti hehkuu edellisen albumin jälkilämpöä. Soundit ovat hyviä ja tutut elementit samoilla paikoilla kuin viimeksikin, mutta silti kokonaisuus jää odotuksiin nähden aavistuksen vajaaksi. Useimmat biisit ovat vähän onttoja ja ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen on lähes mahdotonta ryhtyä biisejä tapailemaan ulkomuistista. Siinä missä edellistä albumia määrittivät vahvat, paikoittaisessa korniudessaankin valtavan siistit melodiat ja sovitukset, ovat ne uudella levyllä valitettavan harvassa. And Now ja You Know semmoisia kuitenkin tarjoilevat.
Julkaisutahtiin nähden n°3 on melkoisen mainio levy. Pienet rakenteet aukeavat lisäkuunteluilla, mutta pidemmän päälle levy kuulostaa vähän turhankin tasaiselta. Lisäksi olisi ollut kiva löytää tältäkin levyltä yksi ultimaattinen biisi – edellisen Ecstasyn, Masterplanin tai From Africa to Malagan tasoisia raitoja ei levyllä ehkä kuitenkaan ole.
Tavallaan harmittaa se, että jj tuli oikeastaan kuultua jo viime kesänä. Silloin ensimmäiset kuuntelut tuntuivat jännittävältä löytöretkeltä, kun yhtye ihan oikeasti kuulosti hirveän uudelta – semmoiselta, mitä kukaan ei ollut tehnyt ainakaan ihan vähään aikaan. Siinä suhteessa kolmas julkaisu ei tarjoa mitään vastaavaa, konsepti kun on jo tuttu. Joka tapauksessa kokonaisuus ja miellyttävä päätösraita No Escapin' This jättävät sen verran hyvän maun suuhun, että mielikuva levystä on melkoisen selkeästi plussan puolella. Biisiä ei linkattavaksi löydy, joten napataanpa loppuun ei-albumiraita Baby. YouTube-kommentti jj are the tits sanoo kaiken olennaisen.
Levyn julkaisseen Sincerely Yoursin sivuilta löytyy muuten n°3-paitoja, joista kolmessa uniikkikappaleessa on bändin toisen osapuolen verta. Aika... no. Siistiähän se on.
+ kappas, Emmaan ja Miaan kutistunut le Corps Mince de Françoise lykkäsi MySpaceensa uuden biisin ja pitkäsoittoakin lupaillaan tulevaksi – taas. We Are Cannibals -biisi kuulostaa hiomattomalta, muttei kovin huonolta. Joillakin nämä levyttelyt kestävät sitten vähän kauemmin.
// jj n°3 -albumi 3VOOR12:ssa
Singleirroitus Let Go on kierrellyt blogosfääriä jo lyhyen tovin.
Yhdeksän kappaleen ja vajaan puolen tunnin mittainen paketti hehkuu edellisen albumin jälkilämpöä. Soundit ovat hyviä ja tutut elementit samoilla paikoilla kuin viimeksikin, mutta silti kokonaisuus jää odotuksiin nähden aavistuksen vajaaksi. Useimmat biisit ovat vähän onttoja ja ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen on lähes mahdotonta ryhtyä biisejä tapailemaan ulkomuistista. Siinä missä edellistä albumia määrittivät vahvat, paikoittaisessa korniudessaankin valtavan siistit melodiat ja sovitukset, ovat ne uudella levyllä valitettavan harvassa. And Now ja You Know semmoisia kuitenkin tarjoilevat.
Julkaisutahtiin nähden n°3 on melkoisen mainio levy. Pienet rakenteet aukeavat lisäkuunteluilla, mutta pidemmän päälle levy kuulostaa vähän turhankin tasaiselta. Lisäksi olisi ollut kiva löytää tältäkin levyltä yksi ultimaattinen biisi – edellisen Ecstasyn, Masterplanin tai From Africa to Malagan tasoisia raitoja ei levyllä ehkä kuitenkaan ole.
Tavallaan harmittaa se, että jj tuli oikeastaan kuultua jo viime kesänä. Silloin ensimmäiset kuuntelut tuntuivat jännittävältä löytöretkeltä, kun yhtye ihan oikeasti kuulosti hirveän uudelta – semmoiselta, mitä kukaan ei ollut tehnyt ainakaan ihan vähään aikaan. Siinä suhteessa kolmas julkaisu ei tarjoa mitään vastaavaa, konsepti kun on jo tuttu. Joka tapauksessa kokonaisuus ja miellyttävä päätösraita No Escapin' This jättävät sen verran hyvän maun suuhun, että mielikuva levystä on melkoisen selkeästi plussan puolella. Biisiä ei linkattavaksi löydy, joten napataanpa loppuun ei-albumiraita Baby. YouTube-kommentti jj are the tits sanoo kaiken olennaisen.
Levyn julkaisseen Sincerely Yoursin sivuilta löytyy muuten n°3-paitoja, joista kolmessa uniikkikappaleessa on bändin toisen osapuolen verta. Aika... no. Siistiähän se on.
+ kappas, Emmaan ja Miaan kutistunut le Corps Mince de Françoise lykkäsi MySpaceensa uuden biisin ja pitkäsoittoakin lupaillaan tulevaksi – taas. We Are Cannibals -biisi kuulostaa hiomattomalta, muttei kovin huonolta. Joillakin nämä levyttelyt kestävät sitten vähän kauemmin.
// jj n°3 -albumi 3VOOR12:ssa
8. maaliskuuta 2010
Naistenpäivämusiikkia
Ihan siksikin, että lukijakunnastani pääosa taitaa olla sitä ihkumpaa sukupuolta, on päivän huomioiminen blogissakin oletettavasti ihan paikallaan. Hyvää naistenpäivää siis, erityisesti sille maailman kivoimmalle tytölle.
Ja teemaan sopivaa musiikkia toki, olkaa hyvä.
Vanhan kunnon Goldfrappin uusin single Rocket tuntuu jotenkin älyttömän tutulta. Head First -albumi ilmestyy kuluvan kuun 22. päivä.
Kovista kehuista huolimatta tuore Joanna Newsom -julkaisu Have One on Me on vielä tarkastamatta – osin mammuttimaisesta kestostaan johtuen, ehkäpä. '81-biisi lupaa kuitenkin hyvää.
Ellie Gouldingin vasta ilmestynyt Lights-debyytti on helppo ja kiva levy. Alkuhypen vastaisesti kokonaisuus on toki niin mainstreamia kuin olla voi, mutta mitäpäs siitä. Tykkäilen.
Zola Jesus oli tarkoitus jakaa kanssanne jo aikoja sitten, mutta niin vain pääsi hautautumaan muun kirjoitustulvan alle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikä Clay Bodies -biisi ole odotellessa päässyt ainakaan huononemaan. Tsek.
'Sparks-favörit the Raveonettesin Heart of Stone on päätynyt vielä astetta lofigaragemmaksi versioksi Dum Dum Girlsin toimesta. Aika erittäin ok.
I'm From Barcelona -kollektiivin vasta ilmestynyt 27 Songs from Barcelona -levy pitää sisällään... kyllä, yhden biisin jokaiselta jäseneltään, eli 27 kappaletta. Anna Fröderbergin But Hey Even Though Your Horses Went Away on ainakin aikas kiva.
Loppuun vielä jotain kaikille maailman naisille. Ketkäpäs sen paremmin taitaisivat kuin Bret ja Jemaine?
Tytöt, jee. Ihh!
Ja teemaan sopivaa musiikkia toki, olkaa hyvä.
Vanhan kunnon Goldfrappin uusin single Rocket tuntuu jotenkin älyttömän tutulta. Head First -albumi ilmestyy kuluvan kuun 22. päivä.
Kovista kehuista huolimatta tuore Joanna Newsom -julkaisu Have One on Me on vielä tarkastamatta – osin mammuttimaisesta kestostaan johtuen, ehkäpä. '81-biisi lupaa kuitenkin hyvää.
Ellie Gouldingin vasta ilmestynyt Lights-debyytti on helppo ja kiva levy. Alkuhypen vastaisesti kokonaisuus on toki niin mainstreamia kuin olla voi, mutta mitäpäs siitä. Tykkäilen.
Zola Jesus oli tarkoitus jakaa kanssanne jo aikoja sitten, mutta niin vain pääsi hautautumaan muun kirjoitustulvan alle. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikä Clay Bodies -biisi ole odotellessa päässyt ainakaan huononemaan. Tsek.
'Sparks-favörit the Raveonettesin Heart of Stone on päätynyt vielä astetta lofigaragemmaksi versioksi Dum Dum Girlsin toimesta. Aika erittäin ok.
I'm From Barcelona -kollektiivin vasta ilmestynyt 27 Songs from Barcelona -levy pitää sisällään... kyllä, yhden biisin jokaiselta jäseneltään, eli 27 kappaletta. Anna Fröderbergin But Hey Even Though Your Horses Went Away on ainakin aikas kiva.
Loppuun vielä jotain kaikille maailman naisille. Ketkäpäs sen paremmin taitaisivat kuin Bret ja Jemaine?
Tytöt, jee. Ihh!
7. maaliskuuta 2010
Sunnuntai: Jump Jump Dance Dance
Mennäänpäs tänäänkin Los Angelesiin. LA-duo Jump Jump Dance Danceen tuli tutustuttua jo viime kesänä aivan mainion Do It for Love biisin myötä, mutta tyyppien ensimmäinen oikea singlejulkaisu on uunituore Show Me the Night. Sopivan hölmöä ja helppoa elektroindiejumitusta, aika lailla parhaalla tavalla paketoituna kuitenkin.
Toimii. Se ensibiisi silti toistaiseksi vielä parhaiten.
Tiukennettu remiksailu nyttemmin pahasti väsähtäneen Datarockin Fa Fa Fa -biisistä on herkkua myös. Jump Jump Dance Dancen esikoisalbumi on jo valmiina ja julkaisua odottamassa, toivottavasti kuullaan pian.
Eilisilta vierähti Ilokivessä NS.KLUBIn parissa. Jaakko Eino Kalevin live oli lyhyt ja spiikit epäselviä, mutta biisit parhaimmillaan sitten sitäkin kovempia. Mielenkiintoisessa livesetupissa soiteltiin ja vokalisoitiin ainakin osittain vinyyleiden päälle – en ole livenä tyyppiä aiemmin nähnyt, mutta tällä kertaa systeemi toimi ainakin mukavasti. Keikan jälkeen obsessoiduin maailman kömpelöimmän näköisen pojan tanssilattiailuun ja tuumailin vain kuinka pienistä eroista meidänkin välillämme on kyse. Höm höm.
// Jump Jump Dance Dance MySpacessa
Toimii. Se ensibiisi silti toistaiseksi vielä parhaiten.
Tiukennettu remiksailu nyttemmin pahasti väsähtäneen Datarockin Fa Fa Fa -biisistä on herkkua myös. Jump Jump Dance Dancen esikoisalbumi on jo valmiina ja julkaisua odottamassa, toivottavasti kuullaan pian.
Eilisilta vierähti Ilokivessä NS.KLUBIn parissa. Jaakko Eino Kalevin live oli lyhyt ja spiikit epäselviä, mutta biisit parhaimmillaan sitten sitäkin kovempia. Mielenkiintoisessa livesetupissa soiteltiin ja vokalisoitiin ainakin osittain vinyyleiden päälle – en ole livenä tyyppiä aiemmin nähnyt, mutta tällä kertaa systeemi toimi ainakin mukavasti. Keikan jälkeen obsessoiduin maailman kömpelöimmän näköisen pojan tanssilattiailuun ja tuumailin vain kuinka pienistä eroista meidänkin välillämme on kyse. Höm höm.
// Jump Jump Dance Dance MySpacessa
6. maaliskuuta 2010
Lauantai: Kisses
Tälle päivälle varattu pussailubändi ehti löytymäänkin jo Slow Show'sta, mutta menköön nyt täälläkin. Losangelesilainen Kisses on sen verran ihana – vaikka nettirepertuaarissa onkin vasta yksi kappale, on yhtyeen lumoissa jo nyt. Tällä mennään tänään siis.
Ja tänne mennään tänään siis: Jyväskylässä NS.KLUBIlla soittelee Jaakko Eino Kalevi. Uusi matsku vaikuttaa ihan äärimmäisen lupaavalta.
// Kisses MySpacessa
// Jaakko Eino Kalevi MySpacessa
Ja tänne mennään tänään siis: Jyväskylässä NS.KLUBIlla soittelee Jaakko Eino Kalevi. Uusi matsku vaikuttaa ihan äärimmäisen lupaavalta.
// Kisses MySpacessa
// Jaakko Eino Kalevi MySpacessa
5. maaliskuuta 2010
Perjantai: Plastic Beach
Pidän niin hirveästi jutuista, joita kokiessa ei vain voi olla sanomatta itsekseen viiden minuutin välein jotta ei helevetti kun mä tykkään tästä.
Tällä kertaa se juttu on aika äärimmäisen yllättäen uusi Gorillaz-albumi Plastic Beach. Ensi-irroitus Stylo ehti Bobby Womackin ja Mos Defin feattauksineen iskemään jo heti alkuvuodesta, mutta levyltä löytyy useita muitakin täysosumia. Ei tasapaksuutta, ei varmanpäälleyttä – vaan tyyppien paras levy tähän mennessä ja hienointa Albarnia viiteentoista vuoteen.
Super Furry Animalsista tutun Gruff Rhysin ja De La Soulin kaappaaminen Superfast Jellyfish-raidalle on ihan parhautta.
Seuraava, kevyempi Empire Ants -veto yhdessä Little Dragonin kanssa kasvaa lopulta ihan yhtä siistiksi. Kun myös Some Kind of Nature iskee hirveän osuvasti yhdessä Lou Reedin kanssa, on albumiformaatille yleensä hankala keskivaihe ihan parhaimpia ikinä.
Kokonaisuus kärsii aavistuksen verran kestosta. Yhtään heikkoa kappaletta levyllä ei ole, mutta kuudentoista biisin paketista olisi saanut kasattua vieläkin tiiviimmän ja täydellisemmän setin – semmoisista kun pidän aina yli kaiken. Yllättävän lähelle yhtye pääsee jo nyt ja kas kummaa, lopputulos taitaa olla Contran ohella se vuoden kovin lemppari tähän mennessä. Loppuun vielä lempiraidaksi noussut tanssifiilistely On Melancholy Hill. Komeaa!
// Gorillaz MySpacessa
// Plastic Beach -albumi 3VOOR12:ssa
Tällä kertaa se juttu on aika äärimmäisen yllättäen uusi Gorillaz-albumi Plastic Beach. Ensi-irroitus Stylo ehti Bobby Womackin ja Mos Defin feattauksineen iskemään jo heti alkuvuodesta, mutta levyltä löytyy useita muitakin täysosumia. Ei tasapaksuutta, ei varmanpäälleyttä – vaan tyyppien paras levy tähän mennessä ja hienointa Albarnia viiteentoista vuoteen.
Super Furry Animalsista tutun Gruff Rhysin ja De La Soulin kaappaaminen Superfast Jellyfish-raidalle on ihan parhautta.
Seuraava, kevyempi Empire Ants -veto yhdessä Little Dragonin kanssa kasvaa lopulta ihan yhtä siistiksi. Kun myös Some Kind of Nature iskee hirveän osuvasti yhdessä Lou Reedin kanssa, on albumiformaatille yleensä hankala keskivaihe ihan parhaimpia ikinä.
Kokonaisuus kärsii aavistuksen verran kestosta. Yhtään heikkoa kappaletta levyllä ei ole, mutta kuudentoista biisin paketista olisi saanut kasattua vieläkin tiiviimmän ja täydellisemmän setin – semmoisista kun pidän aina yli kaiken. Yllättävän lähelle yhtye pääsee jo nyt ja kas kummaa, lopputulos taitaa olla Contran ohella se vuoden kovin lemppari tähän mennessä. Loppuun vielä lempiraidaksi noussut tanssifiilistely On Melancholy Hill. Komeaa!
// Gorillaz MySpacessa
// Plastic Beach -albumi 3VOOR12:ssa
4. maaliskuuta 2010
Torstai: Markus!
Vaikka Markus Krunegård onkin ollut viimeisen vuoden ajan yksi maailman ihanimmista pojistani, eivät sooloalbumit ole tähän asti vakuuttaneet. Markusevangeliet, Prinsen av Peking ja Lev Som en Gris, Dö Som en Hund ovat olleet kokonaisuuksina korkeintaan tyydyttäviä. Ero levy- ja livetoimivuuden välillä tuli kuitenkin todistettua eilen Korjaamolla, jossa en ollut ainoa katsoja valmiina syömään Markuksen kädestä.
Eilisen Svenska Talande Klubbenin korkkasi the Cajunga, joka muutaman kuulemani biisin perusteella ei juurikaan vakuuttanut. Sen verran tylsää peruspoprockia, ettei oikein ilmekään värähtänyt.
Mutta Markus! Lev Som en Gris, Dö Som en Hund aloitti esityksen uskomattoman hyvin ja nappasi välittömästi otteeseensa.
Ensimmäiset biisit kolisivat kovasti, mutta pari välissä vedettyä hitaampaa juttua olivat astetta tylsempiä. Kahdella kielellä esitetyt spiikit vahvistivat entuudestaan sisäistä henkilönpalvojaani, joka oli jo ennakko-odotuksissa koko suomenruotsalaisklubiin melkoisen lääpällään.
En ole tekstejä lukenut sen vertaa että tietäisin viittaako Kär i en Borderline -biisi Madonnan Borderlineen, mutta haluaisin ajatella niin.
Viimeistä edellisen edellinen Hela Livet Var ett Disco oli illan toiseksi odotetuin biisi ja innostutti pääasiassa meistä 19-vuotiaista tytöistä koostunutta yleisöä hirmuisesti. Ihh!
Kun Disco vaihtui lopulta vaivattomasti siihen maailman parhaaseen biisiin ikinä, oli olo aivan tajuton. Musiikki, joka pystyy aiheuttamaan fyysisiä reaktioita on ihan äärimmäisen parhautta – eikä Jag Är en Vampyr tehnyt mitään sen vähempää. Ehkäpä oikeasti täydellisin biisi kuunaan – joka tosin kärsi aavistuksen verran tällä kertaa hieman turhan vapaasta tulkinnasta. Toisaalta vähän pidennetty loppu korvasi ja tunne oli kappaleen alussa, aikana ja päätyttyä äärimmäisen epätodellinen. Kokemus oli juuri niin huima kuin olin kuvitellutkin.
Alkuperäinen biisi on tullut jaettua täällä sen verran useaan otteeseen, että kuunnellaanpa vaihteeksi Detektivbyrånin huikea remiksailu.
Sopivan kompakti keikka jätti äärimmäisen hyvän maun suuhun sekä Markuksen että vihdoin keikkapaikkana koetun Korjaamon suhteen ja molempiin tulleekin palattua tiuhaan jatkossakin. Ruotsin kielen ylimpänä ystävänä olin luonnollisen hullaantunut myös itse klubista. Tätä lisää!
Eilisen Svenska Talande Klubbenin korkkasi the Cajunga, joka muutaman kuulemani biisin perusteella ei juurikaan vakuuttanut. Sen verran tylsää peruspoprockia, ettei oikein ilmekään värähtänyt.
Mutta Markus! Lev Som en Gris, Dö Som en Hund aloitti esityksen uskomattoman hyvin ja nappasi välittömästi otteeseensa.
Ensimmäiset biisit kolisivat kovasti, mutta pari välissä vedettyä hitaampaa juttua olivat astetta tylsempiä. Kahdella kielellä esitetyt spiikit vahvistivat entuudestaan sisäistä henkilönpalvojaani, joka oli jo ennakko-odotuksissa koko suomenruotsalaisklubiin melkoisen lääpällään.
En ole tekstejä lukenut sen vertaa että tietäisin viittaako Kär i en Borderline -biisi Madonnan Borderlineen, mutta haluaisin ajatella niin.
Viimeistä edellisen edellinen Hela Livet Var ett Disco oli illan toiseksi odotetuin biisi ja innostutti pääasiassa meistä 19-vuotiaista tytöistä koostunutta yleisöä hirmuisesti. Ihh!
Kun Disco vaihtui lopulta vaivattomasti siihen maailman parhaaseen biisiin ikinä, oli olo aivan tajuton. Musiikki, joka pystyy aiheuttamaan fyysisiä reaktioita on ihan äärimmäisen parhautta – eikä Jag Är en Vampyr tehnyt mitään sen vähempää. Ehkäpä oikeasti täydellisin biisi kuunaan – joka tosin kärsi aavistuksen verran tällä kertaa hieman turhan vapaasta tulkinnasta. Toisaalta vähän pidennetty loppu korvasi ja tunne oli kappaleen alussa, aikana ja päätyttyä äärimmäisen epätodellinen. Kokemus oli juuri niin huima kuin olin kuvitellutkin.
Alkuperäinen biisi on tullut jaettua täällä sen verran useaan otteeseen, että kuunnellaanpa vaihteeksi Detektivbyrånin huikea remiksailu.
Sopivan kompakti keikka jätti äärimmäisen hyvän maun suuhun sekä Markuksen että vihdoin keikkapaikkana koetun Korjaamon suhteen ja molempiin tulleekin palattua tiuhaan jatkossakin. Ruotsin kielen ylimpänä ystävänä olin luonnollisen hullaantunut myös itse klubista. Tätä lisää!
3. maaliskuuta 2010
Svenska talande bloggen
On raskasta repiä nuoruus pois itsestä. Onneksi minun ei tarvitse, vaan voin hyvin lähteä kiljumisreissulle reippaan neljän minuutin takia.
Markus Krunegård tänään Korjaamolla, ihh.
Markus Krunegård tänään Korjaamolla, ihh.
2. maaliskuuta 2010
Minä: Belle & Sebastian
Jotkut jutut ovat niin isoja, etteivät sanat riitä alkuunkaan.
Belle & Sebastian paljastui tänään kiinnitetyksi Ruisrockiin. Vaikkei festari sinällään ihan hirveästi kiinnostaisikaan ja elättelen toiveita yhtyeen buukkailusta myös seuraavan viikonlopun Meltiin, vietin aamupäivän innosta täristen, kykenemättömänä keskittymään mihinkään muuhun. Muutamassa vuodessa yhtyeestä on tullut minulle se kaikkein isoin, kaunein ja tärkein – se, johon turvaudun maailman tuntuessa pahalta ja se, jonka kaivan esiin parhaimpina hetkinä. Se, josta löydän loputtomasti lainattavaa ja kerrottavaa ja se, josta tykkäämistä on silti vaikea edes pukea sanoiksi.
Jos musiikkia on mahdollista rakastaa kuin toista ihmistä, en epäröi kohteeni kohdalla. Jokainen levy on osa minua.
Oh, love of mine, would you condescend to help me?
'Cause I'm stupid and blind
And desperation is the devil's work,
it is the folly of a boy's empty mind
Oh, and now I'm feeling dangerous,
riding on city buses for a hobby is sad
We lay on the bed there
Kissing just for practice
Could we please be objective?
'Cause the other boys are queuing up behind us
Pretty girl says "Hi...
What's the worst job you've had?
What do you read?
What's driving you mad?"
I know you were historical from all the books I've read
But I thought you could be bluffing
And with this chance I've missed I feel remiss
It's days and months before I see you again
You're just a storyteller
You're not trying to escape responsibility
If we believe you then you're successful
But you don't make claims of verity
If you're single, but looking out
You must raise your prayer to a shout
Another partner must be found
Someone to take your life beyond
Another TV "I Love 1999"
Just one more box of cheapo wine
There are people going lonely, and they'll stay
Lonely far into the year
Because you make them think its fashionable
And fashionably you'll say
"All is equal in love and war"
I always loved you
You always had a lot of style
I'd hate to see you on the pile
Of 'nearly-made-it' s
You've got the essence, dear
If I could have a second skin
I'd probably dress up in you
Belle & Sebastian paljastui tänään kiinnitetyksi Ruisrockiin. Vaikkei festari sinällään ihan hirveästi kiinnostaisikaan ja elättelen toiveita yhtyeen buukkailusta myös seuraavan viikonlopun Meltiin, vietin aamupäivän innosta täristen, kykenemättömänä keskittymään mihinkään muuhun. Muutamassa vuodessa yhtyeestä on tullut minulle se kaikkein isoin, kaunein ja tärkein – se, johon turvaudun maailman tuntuessa pahalta ja se, jonka kaivan esiin parhaimpina hetkinä. Se, josta löydän loputtomasti lainattavaa ja kerrottavaa ja se, josta tykkäämistä on silti vaikea edes pukea sanoiksi.
Jos musiikkia on mahdollista rakastaa kuin toista ihmistä, en epäröi kohteeni kohdalla. Jokainen levy on osa minua.
Oh, love of mine, would you condescend to help me?
'Cause I'm stupid and blind
And desperation is the devil's work,
it is the folly of a boy's empty mind
Oh, and now I'm feeling dangerous,
riding on city buses for a hobby is sad
We lay on the bed there
Kissing just for practice
Could we please be objective?
'Cause the other boys are queuing up behind us
Pretty girl says "Hi...
What's the worst job you've had?
What do you read?
What's driving you mad?"
I know you were historical from all the books I've read
But I thought you could be bluffing
And with this chance I've missed I feel remiss
It's days and months before I see you again
You're just a storyteller
You're not trying to escape responsibility
If we believe you then you're successful
But you don't make claims of verity
If you're single, but looking out
You must raise your prayer to a shout
Another partner must be found
Someone to take your life beyond
Another TV "I Love 1999"
Just one more box of cheapo wine
There are people going lonely, and they'll stay
Lonely far into the year
Because you make them think its fashionable
And fashionably you'll say
"All is equal in love and war"
I always loved you
You always had a lot of style
I'd hate to see you on the pile
Of 'nearly-made-it' s
You've got the essence, dear
If I could have a second skin
I'd probably dress up in you
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)