Torstai: Joel Alme

Jos totta ja populaarikulttuurista puhutaan, pidän kolmen ja puolen tähden suorituksista usein paljon enemmän kuin viiden tähden teoksista. Täydellisyyksiä tulee poimittua hyllystä kuunneltavaksi ja katsottavaksi huomattavasti harvemmin kuin niitä tosi kivoja – eli vähän heikompia tuotoksia. Kolme ja puoli tähteä on hyvää ja kivaa, ei ehkä valmiiksi hiottua, mutta äärimmäisen miellyttävää. Kolme ja puoli tähteä on uusi musta.

Törmäsin moiseen musiikilliseen malliesimerkkiin tällä viikolla, kun Last.fm suositteli minulle uutta artistia – jälleen kerran onnistuneesti. Ruotsalaisen Joel Almen tammikuun lopussa ilmestynyt Waiting for the Bells on isoa ja komeaa popmusiikkia, jossa selkeät biisinkirjoitustaidot yhdistyvät hienoon tuotantoon.



Kuten alustuksesta saattoi päätellä, ei Razzia Recordsin julkaisema albumi ole kuitenkaan täydellinen – onneksi. Kappaleet noudattavat vähän turhan pitkälle samaa kaavaa, joskin kokonaisuus onkin sitten mukavan tasainen. Ja jos totta taas puhutaan, ei Joel ole vokalistina mikään Jens Lekman – tai James Allan – tai edes Stevie Jackson. Paikoitellen melkoiseksi hoilaamiseksi käyvä laulutyyli jopa ärsyttää ja mieleen tuleekin aika vahvasti se paras randomlevylöytöni ikinä, the Planin s/t. (Pitipä oikein tarkistaa, onko kyseessä sama tyyppi, mutta Planistiksi paljastuikin Theodor Jensen.) Useimmiten vahva vokalisointikin kuitenkin toimii ja miellyttää. Moni kappale on paljon enemmän kuin vain hyvä.



Waiting for the Bells on äärimmäisen helppo paitsi tähdittää, myös lokeroida. Albumi on ihan täydellinen valinta juuri tämmöiselle kevätpäivälle, kun aurinko paistaa, rännit valuvat ja jostain kuuluu indiepopilla tukahdutettavaa linnunlaulua. Laita Joel soittimeen, kuulokkeet korville, kevättakki päälle ja juokse se auki ympäri keväistä kaupunkia rakastuen kaikkeen ja kaikkiin.



Joel on muuten näköjään Göteborgista. Ihan oikeasti hei! Olisiko 'Sparks-seuramatka Länsi-Göötanmaalle mitään?

// Joel Alme MySpacessa
// Waiting for the Bells -albumi Spotifyssa