Hyvää joulua!
Kalenterin viimeisestä luukusta paljastuu aiemmin syksyllä mystifioimani musiikkiprojekti. Mukavasti blogirakkautta saanut Paperfangs on ollut yksi tärkeimmistä asioistani tänä syksynä ja kipeästi kaivattu kanava luovuuden purkamiseen.
Biiseistä ensimmäisten pohjat ovat syntyneet jo pari vuotta sitten, mutta lopullinen muoto löytyi viime kesän aikana. Vaikutteet kuuluvat paikoin selkeästikin, mutta siitä omassa popmuusikkoudessani ehkä onkin kyse. Olen myös lopultakin oppinut kirjoittamaan itseäni tyydyttäviä sanoituksia, mikä on ollut vuosikymmenen mittainen prosessi.
Pidemmittä puheitta siis yhtyeen ensimmäinen video Books tältä syksyltä. Alkuvuosi tuo tullessaan pari uutta videota, kasettijulkaisun ja ekan keikan. Jännää.
Kohta joulusaunaan. Elämä on hyvä.
24. joulukuuta 2010
23. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Suffering Season; Halo; Perfect Eyes; Take Me Over; Flea Market; Artificial Snow
Huh.
Joulufiilis iskee kummasti päälle, kun lokaatioksi vaihtuu kotikoti. Etenkin, kun kaikki on jo etukäteen valmiiksi laitettu ja siivottu.
Ajanpuutteen vuoksi joulukalenterini varsinainen taka-ajatus jää ehkä vähän myöhemmäksi, mutta luukkubiisit otettakoon vielä huomista vaille loppuun - taas vähän kirien.
Woods on mennyt minulta jostain syystä aiemmin tyystin ohi. Yhtyeen viimeisin albumi julkaistiin Woodsistilla viime keväänä, ja Suffering Season -raita on ilahduttanut viime päiviäni. Erityisesti vokaalien käsittely ihastuttaa.
Woods - Suffering Season
CEOn Beyoncé-cover Halo on juuri niin kova kuin mihin ensin mainitun kohdalla on osannut tottuakin. Ah.
Superupea MillionYoung saa levyn ulos helmikuussa ja esikoissingle Perfect Eyes on, oh, tyrmäävä. Kauneutta ja säröä, yksinkertaista ihanuutta. Kuulostaa kovasti ensi vuodelta. Ehkä kuluneen vuoden shoegazet vaihtuvat silloin yleisemmälläkin tasolla vähän pirteämmäksi.
Cut Copyn uusi tuleminen on tällä kertaa vähän helpompi pala kuin kesän Where I'm Going - josta itse tosin tykkäsin aika hurjasti. Reippaasti soittoa saanut Take Me Over on varsin kelpo myös. Uusi levy kiinnostaa, keikkakin taas varovasti ehkä.
Hot Chipin ja Calvin Harrisin kaveri ja tietynasteinen soundalike David E. Sugar pistää debyytin ulos alkuvuodesta. Sopii odotella, koska ainakin tuore Flea Market on ihan älyttömän koukuttava raita.
Bradford Cox eli Atlas Sound tiputtelee tavaraa bittiavaruuteen tuon tuosta; syksy on ollut mixtapeja täynnä ja sopivasti joulun alle tulee vähän ajankohtainen kappalekin. Artificial Snow olkoon siis aatonaaton virallinen ääniraita.
Uijui. Huomenna viimeinen luukku ja toivottavasti arvoinen päätös. Jännää!
Joulufiilis iskee kummasti päälle, kun lokaatioksi vaihtuu kotikoti. Etenkin, kun kaikki on jo etukäteen valmiiksi laitettu ja siivottu.
Ajanpuutteen vuoksi joulukalenterini varsinainen taka-ajatus jää ehkä vähän myöhemmäksi, mutta luukkubiisit otettakoon vielä huomista vaille loppuun - taas vähän kirien.
Woods on mennyt minulta jostain syystä aiemmin tyystin ohi. Yhtyeen viimeisin albumi julkaistiin Woodsistilla viime keväänä, ja Suffering Season -raita on ilahduttanut viime päiviäni. Erityisesti vokaalien käsittely ihastuttaa.
Woods - Suffering Season
CEOn Beyoncé-cover Halo on juuri niin kova kuin mihin ensin mainitun kohdalla on osannut tottuakin. Ah.
Superupea MillionYoung saa levyn ulos helmikuussa ja esikoissingle Perfect Eyes on, oh, tyrmäävä. Kauneutta ja säröä, yksinkertaista ihanuutta. Kuulostaa kovasti ensi vuodelta. Ehkä kuluneen vuoden shoegazet vaihtuvat silloin yleisemmälläkin tasolla vähän pirteämmäksi.
Cut Copyn uusi tuleminen on tällä kertaa vähän helpompi pala kuin kesän Where I'm Going - josta itse tosin tykkäsin aika hurjasti. Reippaasti soittoa saanut Take Me Over on varsin kelpo myös. Uusi levy kiinnostaa, keikkakin taas varovasti ehkä.
Hot Chipin ja Calvin Harrisin kaveri ja tietynasteinen soundalike David E. Sugar pistää debyytin ulos alkuvuodesta. Sopii odotella, koska ainakin tuore Flea Market on ihan älyttömän koukuttava raita.
Bradford Cox eli Atlas Sound tiputtelee tavaraa bittiavaruuteen tuon tuosta; syksy on ollut mixtapeja täynnä ja sopivasti joulun alle tulee vähän ajankohtainen kappalekin. Artificial Snow olkoon siis aatonaaton virallinen ääniraita.
Uijui. Huomenna viimeinen luukku ja toivottavasti arvoinen päätös. Jännää!
17. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: 10 Mile Stereo
Blogin viimeisten kuukausien teema on jo tässä vaiheessa aika selvä: ympyröiden sulkeutuminen. Olo on viime aikoina ollut kuin episodielokuvissa, joissa irralliset tapahtumat nivoutuvat lopussa yhteen, juuri niin kuin ne oli aina suunniteltukin.
Puolitoista vuotta sitten koin elämäni ensimmäisen – ja tähän mennessä ainoan paniikkikohtauksen. Yhdestä pienestä asiasta kasvoi päässäni niin valtava, että silmät, suu, sydän tai keuhkot eivät enää toimineet. Seisoin pikkutunneilla parvekkeella haukkomassa henkeäni ja päätin siirtää asiani seuraavaan aamuun. Yöllä en nukkunut.
Eilen illalla taas yksi ympyrä sulkeutui. Löysin itseni samasta paikasta kuin sinä seuranneena aamunakin ja kuulin sanat, jotka itse olin viimeksi haparoiden saanut ulos.
Paniikkikohtauksesta muistutti vain se, että jalat eivät tälläkään kertaa kantaneet.
Yksi uusista suosikeistani tänä vuonna on ollut Beach House. Luomoavin Flow-keikka on yhä tuoreessa muistissa ja Teen Dream -albumi on soinut sekä päässä että soittimissa tiuhaan. Tropic Thunderin astetta menevämpi remiksaus 10 Mile Stereosta vetää puoleensa hunajan lailla.
Ehkä heikot jalat kohtaavat joskus tanssilattialla tämän tahdittamina.
Puolitoista vuotta sitten koin elämäni ensimmäisen – ja tähän mennessä ainoan paniikkikohtauksen. Yhdestä pienestä asiasta kasvoi päässäni niin valtava, että silmät, suu, sydän tai keuhkot eivät enää toimineet. Seisoin pikkutunneilla parvekkeella haukkomassa henkeäni ja päätin siirtää asiani seuraavaan aamuun. Yöllä en nukkunut.
Eilen illalla taas yksi ympyrä sulkeutui. Löysin itseni samasta paikasta kuin sinä seuranneena aamunakin ja kuulin sanat, jotka itse olin viimeksi haparoiden saanut ulos.
Paniikkikohtauksesta muistutti vain se, että jalat eivät tälläkään kertaa kantaneet.
Yksi uusista suosikeistani tänä vuonna on ollut Beach House. Luomoavin Flow-keikka on yhä tuoreessa muistissa ja Teen Dream -albumi on soinut sekä päässä että soittimissa tiuhaan. Tropic Thunderin astetta menevämpi remiksaus 10 Mile Stereosta vetää puoleensa hunajan lailla.
Ehkä heikot jalat kohtaavat joskus tanssilattialla tämän tahdittamina.
16. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: King of All the Animals
Jos blogini pitäisi tiivistää pariin hassuun bändiin, mitkä ne olisivat?
Arvatenkin The Drums – oikeasti, kuinka monta kertaa olen eilisen joulukalenteribiisin kuunnellut tänään tyhjällä toimistolla – the Smiths, Belle and Sebastian, the Shins, Radio Dept. ja the Sound of Arrows.
Ulkomaisten aktien kohdalla hajontaa näyttää olevan, mutta Suomi-bändeistä puhuttaessa 'Sparksilla on yksi ylitse muiden.
Pintandwefallin kolmas täyspitkä julkaistaan tammikuun 19. päivä – ja mikä parasta, cd:n ja digin lisäksi myös vinyylinä! Time Is Rights for Romans, Babyn ensimmäinen irroitus on King of All the Animals ja uunituore video näyttää aika kovasti yhtyeeltä itseltään.
Biisin otsikkovalinta on vähintäänkin jännä, King of All the Animals kun on siis nimeltään aiemmat levyt tuottaneen Pepe "Tigerbombs" Troublen yhden albumin mittainen sivuprojekti. Tulevalla levyllä tuotantovastuu on siirtynyt I Was a Teenage Satan Worshipperin Pasi Viitaselle, mikä heittää ilmoille varovaisen kysymysmerkin – edellisillä levyillä (ja etenkin esikoisella) kun nimenomaan ne TB-henkiset jutut olivat aivan ehdottomin juttu. Ei sillä, että IWATSW-soundissakaan varsinaisesti mitään väärää olisi.
Joo moi, oon popnörtti.
Romansiin suhtaudun kuitenkin isolla jännityksellä. Pinttien julkaisut ovat olleet vähän laskusuuntaisia; täydellisen esikoisalbumin jälkeen maxi piti sisällään vielä yhden isoimmista lemppareista, kakkosjulkaisu oli hyvä, mutta turhan hajanainen ja viimekesäinen ep jo melkein syystäkin ilmaiseksi jaettu. Ensimmäinen irroitus lupaa kuitenkin hyvää, päässä kun tuo on tiuhaan ensikuuntelun jälkeen soinut – ja jokaiselta raidalta luvassa oleva video aiheuttaa intoilua sekin.
Liveparhautta (ja taidenäyttelyä!) puolestaan on Tampereella taas helmikuun alussa, jei. 'Sparks sydän Pintit, ei siitä mihinkään pääse.
Arvatenkin The Drums – oikeasti, kuinka monta kertaa olen eilisen joulukalenteribiisin kuunnellut tänään tyhjällä toimistolla – the Smiths, Belle and Sebastian, the Shins, Radio Dept. ja the Sound of Arrows.
Ulkomaisten aktien kohdalla hajontaa näyttää olevan, mutta Suomi-bändeistä puhuttaessa 'Sparksilla on yksi ylitse muiden.
Pintandwefallin kolmas täyspitkä julkaistaan tammikuun 19. päivä – ja mikä parasta, cd:n ja digin lisäksi myös vinyylinä! Time Is Rights for Romans, Babyn ensimmäinen irroitus on King of All the Animals ja uunituore video näyttää aika kovasti yhtyeeltä itseltään.
Biisin otsikkovalinta on vähintäänkin jännä, King of All the Animals kun on siis nimeltään aiemmat levyt tuottaneen Pepe "Tigerbombs" Troublen yhden albumin mittainen sivuprojekti. Tulevalla levyllä tuotantovastuu on siirtynyt I Was a Teenage Satan Worshipperin Pasi Viitaselle, mikä heittää ilmoille varovaisen kysymysmerkin – edellisillä levyillä (ja etenkin esikoisella) kun nimenomaan ne TB-henkiset jutut olivat aivan ehdottomin juttu. Ei sillä, että IWATSW-soundissakaan varsinaisesti mitään väärää olisi.
Joo moi, oon popnörtti.
Romansiin suhtaudun kuitenkin isolla jännityksellä. Pinttien julkaisut ovat olleet vähän laskusuuntaisia; täydellisen esikoisalbumin jälkeen maxi piti sisällään vielä yhden isoimmista lemppareista, kakkosjulkaisu oli hyvä, mutta turhan hajanainen ja viimekesäinen ep jo melkein syystäkin ilmaiseksi jaettu. Ensimmäinen irroitus lupaa kuitenkin hyvää, päässä kun tuo on tiuhaan ensikuuntelun jälkeen soinut – ja jokaiselta raidalta luvassa oleva video aiheuttaa intoilua sekin.
Liveparhautta (ja taidenäyttelyä!) puolestaan on Tampereella taas helmikuun alussa, jei. 'Sparks sydän Pintit, ei siitä mihinkään pääse.
15. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Me and the Moon
Tänään on sen verran paljon asiaa, että en oikein tiedä mistä aloittaisin.
Ensinnäkin: 'Sparks on nimetty Voicen Web Awardseissa ehdolle parhaaksi musablogiksi, toista (ja viimeistä) kertaa. Siistiä! Kolmesta kanssaehdokkaasta oma ehdoton suosikkini on Echoes, mutta arvattavasti monta mainiota blogia jäi odottelemaan ensi kertaa. Äänestää voit Voicen sivuilla.
Toiseksi: tästä päivästä lähtien on julkista tietoa, että siirryn alkuvuodesta verkkojulkaisu Lilyn poptoimittajaksi / -bloggaajaksi! 1000 Sparks, jota olen alusta asti tehnyt vain itselleni – ja no, yhdelle toisellekin – loppuu siten olemasta helmikuun 13. päivä, mutta kirjoittelu Lilyyn alkaa jo hyvissä ajoin. Eikä tyyliin tykästyneillä ole syytä huoleen, koska bloggaus jatkuu tasan samanlaisena kuin tähän mennessäkin. Ainoina erotuksina on uusi nimi, uusi osoite ja enemmän aikaa päivässä kirjoittamiseen. Jos Lily ei ole entuudestaan tuttu, niin kyseessä on nuorille naisille suunnattu verkkomedia (jonne pojatkin ovat tervetulleita), jossa käsitellään allekirjoittaneen popjuttujen lisäksi ainakin muotia, ihmissuhteita ja kokkailua. Olen ollut projektista innoissani kohta pari kuukautta ja hamstrannut aiheita ja ideoita varastoon. Ihh!
Kolmanneksi: kävin eilen katsomassa Rare Exportsin ja ajattelin spoilailla vähän aiheesta. Tajuttomaan vertaishypetykseen ja ennakko-odotuksiin nähden leffa oli jonkinasteinen pettymys – vain ihan kiva. Jo vuosia sitten puhkikatsotuista lyhäreistä oli varissut aimo annos vaikuttavuutta puolitoistatuntiseksi kasvettaessa, eikä fiilis Plevnan penkkiin painautuessa kohonnut enää alun jälkeen. Jo kansallisaarteiden arvoisiksi verrattavat Jorma Tommila ja Tommi Korpela toimivat odotetun upeasti, mutta muuten näyttelijäkaarti oli aika kesäteatteria; Rauno Juvosen Piiparinen ja Ilmari Järvenpään Juuso aiheuttivat suorastaan myötähäpeää. Suurin ongelma oli ehkä dialogissa, jonka kuuntelu oli oikeasti vaikea pala. Heräsikin ajatus, että siinä missä käsikirjoittaja-ohjaaja Helanderin uutisoitu kouluttamattomuus ei näkynyt elokuvan visuaalisuudessa, tyylissä tai rakenteessa, oli näyttelijäohjaus ja vuoropuhelujen kirjoittaminen vielä kovin kevyellä tasolla. Ehkä etukäteen eniten kehuttu näyttävyys oli suurimman osan ajasta moitteetonta, mutta loppupuolen helikopteriajelut ja tonttuarmeijat näyttivät kyllä paikoin valtavan kököiltä. Eniten tarinassa jäi kuitenkin harmittamaan se itse pukki, sarvekkaaseen mammutinkokoiseen möhkäleeseen kun ei lopulta päästy kiinni sitten yhtään. Äh. Onneksi lyhärit voi katsoa uudestaan ja uudestaan, niiden fiiliksen tasolle kun ei tässä päästy missään vaiheessa. Loppuun pitää toki muistaa mainita, että onhan se kiva kun nyt kerrankin tehdään Suomessa kiinnostava ja epätavanomainen elokuva, mutta katseluun ryhtyminen jo valmiiksi alennetuilla standardeilla on vähän kehno lähtökohta. Suomalainen ehkä tosin.
Neljänneksi: 'Sparks-suosikki the Drums julkaisee (tai on julkaissut, informaatiota oli yllättävän vaikea löytää) uutena singlenään alkukesän s/t:ltä Me and the Moon -biisin, jonka kylkeen on isketty remiksaukset Twin Shadow'lta, Matthew Dearelta, Moonlight Mattersilta ja Clock Operalta. Viimeinen on oma suosikki: herkulliset synat, nykivät rytmit ja hajoavat vokaalit kun eivät yleensä tässä suunnassa allergioita aiheuta. Ah!
Oikeasti ihan huikein. Kaikki remiksaukset vielä alla, tykkääks?
Ensinnäkin: 'Sparks on nimetty Voicen Web Awardseissa ehdolle parhaaksi musablogiksi, toista (ja viimeistä) kertaa. Siistiä! Kolmesta kanssaehdokkaasta oma ehdoton suosikkini on Echoes, mutta arvattavasti monta mainiota blogia jäi odottelemaan ensi kertaa. Äänestää voit Voicen sivuilla.
Toiseksi: tästä päivästä lähtien on julkista tietoa, että siirryn alkuvuodesta verkkojulkaisu Lilyn poptoimittajaksi / -bloggaajaksi! 1000 Sparks, jota olen alusta asti tehnyt vain itselleni – ja no, yhdelle toisellekin – loppuu siten olemasta helmikuun 13. päivä, mutta kirjoittelu Lilyyn alkaa jo hyvissä ajoin. Eikä tyyliin tykästyneillä ole syytä huoleen, koska bloggaus jatkuu tasan samanlaisena kuin tähän mennessäkin. Ainoina erotuksina on uusi nimi, uusi osoite ja enemmän aikaa päivässä kirjoittamiseen. Jos Lily ei ole entuudestaan tuttu, niin kyseessä on nuorille naisille suunnattu verkkomedia (jonne pojatkin ovat tervetulleita), jossa käsitellään allekirjoittaneen popjuttujen lisäksi ainakin muotia, ihmissuhteita ja kokkailua. Olen ollut projektista innoissani kohta pari kuukautta ja hamstrannut aiheita ja ideoita varastoon. Ihh!
Kolmanneksi: kävin eilen katsomassa Rare Exportsin ja ajattelin spoilailla vähän aiheesta. Tajuttomaan vertaishypetykseen ja ennakko-odotuksiin nähden leffa oli jonkinasteinen pettymys – vain ihan kiva. Jo vuosia sitten puhkikatsotuista lyhäreistä oli varissut aimo annos vaikuttavuutta puolitoistatuntiseksi kasvettaessa, eikä fiilis Plevnan penkkiin painautuessa kohonnut enää alun jälkeen. Jo kansallisaarteiden arvoisiksi verrattavat Jorma Tommila ja Tommi Korpela toimivat odotetun upeasti, mutta muuten näyttelijäkaarti oli aika kesäteatteria; Rauno Juvosen Piiparinen ja Ilmari Järvenpään Juuso aiheuttivat suorastaan myötähäpeää. Suurin ongelma oli ehkä dialogissa, jonka kuuntelu oli oikeasti vaikea pala. Heräsikin ajatus, että siinä missä käsikirjoittaja-ohjaaja Helanderin uutisoitu kouluttamattomuus ei näkynyt elokuvan visuaalisuudessa, tyylissä tai rakenteessa, oli näyttelijäohjaus ja vuoropuhelujen kirjoittaminen vielä kovin kevyellä tasolla. Ehkä etukäteen eniten kehuttu näyttävyys oli suurimman osan ajasta moitteetonta, mutta loppupuolen helikopteriajelut ja tonttuarmeijat näyttivät kyllä paikoin valtavan kököiltä. Eniten tarinassa jäi kuitenkin harmittamaan se itse pukki, sarvekkaaseen mammutinkokoiseen möhkäleeseen kun ei lopulta päästy kiinni sitten yhtään. Äh. Onneksi lyhärit voi katsoa uudestaan ja uudestaan, niiden fiiliksen tasolle kun ei tässä päästy missään vaiheessa. Loppuun pitää toki muistaa mainita, että onhan se kiva kun nyt kerrankin tehdään Suomessa kiinnostava ja epätavanomainen elokuva, mutta katseluun ryhtyminen jo valmiiksi alennetuilla standardeilla on vähän kehno lähtökohta. Suomalainen ehkä tosin.
Neljänneksi: 'Sparks-suosikki the Drums julkaisee (tai on julkaissut, informaatiota oli yllättävän vaikea löytää) uutena singlenään alkukesän s/t:ltä Me and the Moon -biisin, jonka kylkeen on isketty remiksaukset Twin Shadow'lta, Matthew Dearelta, Moonlight Mattersilta ja Clock Operalta. Viimeinen on oma suosikki: herkulliset synat, nykivät rytmit ja hajoavat vokaalit kun eivät yleensä tässä suunnassa allergioita aiheuta. Ah!
Oikeasti ihan huikein. Kaikki remiksaukset vielä alla, tykkääks?
14. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Run Me Over; Still Sound; Texico Bitches; Ace of Hz; Don't Cry; Sun Was High (So Was I); If You Return; Sur la Planche
Joulukalenteridropout? Pyh. Koitetaan vielä.
Ekaksi Brooklyniin: yhden Vivian Girls -tyypin sivuproggis the Babies on juuri niin lo-fi ja garage kuin kulunut vuosikin ja iskee sävellyspuolen purkallaan oikein kovaa. Sinkku ulkona, täyspitkä alkuvuodesta.
The Babies - Run Me Over
Alkuvuodesta ilmoille tupsahtaa myös uutta Toro y Moita. Debyytti oli epätasaisuudessaankin yksi vuoden lemppareista, eikä esimaku lupaa jatkostakaan hassumpaa. Pientä särmää jää ehkä vielä kaipaamaan, mutta groove on kova.
Joulukuun alussa teki taas mieli Berliiniin – tavallistakin enemmän. Lemppariblogi No Fear of Popin ensimmäisen eventin FB-kutsuun ei millään hennonut vastata kieltävästi, mutta niin vain joutui passaamaan. Lavalla olisi ollut manchesterilainen Star Slinger, joka on ollut taas yksi niistä vuoden hehkutetuimmista jutuista. Itselleni tuotannon kolahteluaste on ollut koko ajan niinku melkein muttei ihan. Broken Social Scenen Texico Bitchesistä tehty remiksaus kuitenkin iskee kuin ne korkkarin voltit.
Ikisuosikki Ladytron ei nyt aiemminkaan ole ollut ehkä se uugein suosikki, mutta uuden sinkun sijoitus FIFA '11:n soundtrackille tuntuu vain jotenkin... Äh. Ehkä mieltä kalvaa yhä FIFA World Cup '98:ssa ollut Chumbawamba. Anywho, tuore Ace of Hz on perus, mutta hyvis.
Synttäriluukku! Kuninkaankadun mustateemaisiin pippaloihin kerääntyi kymmenisen kivaa tyyppiä, joiden kesken syötiin, juotiin, leikittiin ja jatkettiin vielä Dorikseen. Hirmuisen mukavaa oli, ehkäpä paras ikääntyminen ainakin hetkeen. Taustalla soittelin lähinnä neljännesvuosisadan ikäisiä levyjä, mutta tuoreempaa tavaraa soittolistalla edusti ainakin Deerhunter. Hyvä on. Enkä itkenyt.
Sisko teki äskettäin ensimatkansa Lontooseen ja muisti, ah, levyillä. Supersuosikki Time to Wanderin lisäksi hyllyyn kotiutui mainio Small Black. A-puolen hieno Photojournalist oli tuttu jo entisestään, mutta kääntöpuolelta paljastunut Best Coast -cover Sun Was High (And So Was I) on ollut viime aikojen suurimpia rakkauksia – musiikillisia siis. Kansi on muuten myös mitä kaunein.
Vähän turhaan tarkkaan tuotettua, Maximum Balloonin syyskuussa ilmestynyttä s/t:tä on tullut kuunneltua silloin tällöin, mutta lopulta yksi biisi on ollut ylitse muiden – eikä syytä tarvitse etsiä taas Göteborgia kauempaa: Little Dragon -feattaus If You Return kun iskee ja koukuttaa salakavalan tehokkaasti, eikä repeatia tulekaan välttää. Nice.
Lopuksi rokataan, koska niin ne vanhat sedät tekee. Pariisilainen La Femme kaahaa, surffaa ja uusiaaltoaa sydämeen aika hengästyttävällä tahdilla. Debyytti-ep Podium #1 on ulkona digitaalisena ja kymppituumana, ota haltuun.
Huomenna luvassa muuten aika isoja uutisia. Kannattaa poiketa.
Ekaksi Brooklyniin: yhden Vivian Girls -tyypin sivuproggis the Babies on juuri niin lo-fi ja garage kuin kulunut vuosikin ja iskee sävellyspuolen purkallaan oikein kovaa. Sinkku ulkona, täyspitkä alkuvuodesta.
The Babies - Run Me Over
Alkuvuodesta ilmoille tupsahtaa myös uutta Toro y Moita. Debyytti oli epätasaisuudessaankin yksi vuoden lemppareista, eikä esimaku lupaa jatkostakaan hassumpaa. Pientä särmää jää ehkä vielä kaipaamaan, mutta groove on kova.
Joulukuun alussa teki taas mieli Berliiniin – tavallistakin enemmän. Lemppariblogi No Fear of Popin ensimmäisen eventin FB-kutsuun ei millään hennonut vastata kieltävästi, mutta niin vain joutui passaamaan. Lavalla olisi ollut manchesterilainen Star Slinger, joka on ollut taas yksi niistä vuoden hehkutetuimmista jutuista. Itselleni tuotannon kolahteluaste on ollut koko ajan niinku melkein muttei ihan. Broken Social Scenen Texico Bitchesistä tehty remiksaus kuitenkin iskee kuin ne korkkarin voltit.
Ikisuosikki Ladytron ei nyt aiemminkaan ole ollut ehkä se uugein suosikki, mutta uuden sinkun sijoitus FIFA '11:n soundtrackille tuntuu vain jotenkin... Äh. Ehkä mieltä kalvaa yhä FIFA World Cup '98:ssa ollut Chumbawamba. Anywho, tuore Ace of Hz on perus, mutta hyvis.
Synttäriluukku! Kuninkaankadun mustateemaisiin pippaloihin kerääntyi kymmenisen kivaa tyyppiä, joiden kesken syötiin, juotiin, leikittiin ja jatkettiin vielä Dorikseen. Hirmuisen mukavaa oli, ehkäpä paras ikääntyminen ainakin hetkeen. Taustalla soittelin lähinnä neljännesvuosisadan ikäisiä levyjä, mutta tuoreempaa tavaraa soittolistalla edusti ainakin Deerhunter. Hyvä on. Enkä itkenyt.
Sisko teki äskettäin ensimatkansa Lontooseen ja muisti, ah, levyillä. Supersuosikki Time to Wanderin lisäksi hyllyyn kotiutui mainio Small Black. A-puolen hieno Photojournalist oli tuttu jo entisestään, mutta kääntöpuolelta paljastunut Best Coast -cover Sun Was High (And So Was I) on ollut viime aikojen suurimpia rakkauksia – musiikillisia siis. Kansi on muuten myös mitä kaunein.
Vähän turhaan tarkkaan tuotettua, Maximum Balloonin syyskuussa ilmestynyttä s/t:tä on tullut kuunneltua silloin tällöin, mutta lopulta yksi biisi on ollut ylitse muiden – eikä syytä tarvitse etsiä taas Göteborgia kauempaa: Little Dragon -feattaus If You Return kun iskee ja koukuttaa salakavalan tehokkaasti, eikä repeatia tulekaan välttää. Nice.
Lopuksi rokataan, koska niin ne vanhat sedät tekee. Pariisilainen La Femme kaahaa, surffaa ja uusiaaltoaa sydämeen aika hengästyttävällä tahdilla. Debyytti-ep Podium #1 on ulkona digitaalisena ja kymppituumana, ota haltuun.
Huomenna luvassa muuten aika isoja uutisia. Kannattaa poiketa.
6. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Watch Over Me; Love's the Answer, Blame It; New Berlin Wall
Lomaillessa tahti tahtoo lipsua. Siispä luukkubiisejä nyt kolmin kappalein.
Ensimmäiseksi taas yksi viime aikojen blogirakastetuimmista - Teen Daze on kerännyt hehkutusta vähän joka paikassa. Nättiä ku mikä.
// Teen Daze MySpacessa
Welcome Back Sailors lienee ensimmäinen italialainen bloggauskohteeni ja on odotellut muistilapulla jo puolisen vuotta. Vähän chillwavea, vähän lo-fita ja vähän shoegazea. Niinkuin pitääkin.
// Welcome Back Sailors MySpacessa
Nationalismi sikseen, mutta itsenäisyyspäivälle poimittakoon kuitenkin viime aikojen kovin kotimainen biisi. The Friend on tullut nähtyä joskus livenä ja muistikuvat ovat varovaisen positiivisia, mutta uusi (sic) New Berlin Wall on vaan ihan mielettömän kova. Tykkään.
// The Friend MySpacessa
Ensimmäiseksi taas yksi viime aikojen blogirakastetuimmista - Teen Daze on kerännyt hehkutusta vähän joka paikassa. Nättiä ku mikä.
// Teen Daze MySpacessa
Welcome Back Sailors lienee ensimmäinen italialainen bloggauskohteeni ja on odotellut muistilapulla jo puolisen vuotta. Vähän chillwavea, vähän lo-fita ja vähän shoegazea. Niinkuin pitääkin.
// Welcome Back Sailors MySpacessa
Nationalismi sikseen, mutta itsenäisyyspäivälle poimittakoon kuitenkin viime aikojen kovin kotimainen biisi. The Friend on tullut nähtyä joskus livenä ja muistikuvat ovat varovaisen positiivisia, mutta uusi (sic) New Berlin Wall on vaan ihan mielettömän kova. Tykkään.
// The Friend MySpacessa
3. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Montauk
Pidennetyn viikonlopun kunniaksi lomabiisi!
Montauk on kaksikko, joka tulee unelmien, mahdollisuuksien ja maailman parhaan musiikin maasta. Julkaisuja ei ole vielä ulkona - kai - mutta biisit uppoavat yksittäisinäkin. Eritoten Holiday.
Helppojen pianoriffien taustoittama kappale vetää kuulemaan. Tätä lisää!
Tänään istuin junassa ja jännitin vähän. Hyvällä tavalla. Yllättäen olo ei olekaan liian gaylordfocker.
// Montauk MySpacessa
Montauk on kaksikko, joka tulee unelmien, mahdollisuuksien ja maailman parhaan musiikin maasta. Julkaisuja ei ole vielä ulkona - kai - mutta biisit uppoavat yksittäisinäkin. Eritoten Holiday.
Helppojen pianoriffien taustoittama kappale vetää kuulemaan. Tätä lisää!
Tänään istuin junassa ja jännitin vähän. Hyvällä tavalla. Yllättäen olo ei olekaan liian gaylordfocker.
// Montauk MySpacessa
2. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: American West
Philadelphialainen Sun Airway on ollut syksyn blogirakastetuimpia juttuja. Ilme ja soundi on raikas, eikä Dead Oceansin julkaisema tuore debyyttialbumi Nocturne of Exploded Crystal Chandelier ole hassumpi kokonaisuutenakaan. Itse asiassa se on sen verran tasainen, että kun yhtyeen oli kalenterin kakkosluukkuun valkannut, oli edessä vielä hankala valintakierros sopivan biisin suhteen.
Valinta kohdistui ehkäpä siihen tanssipotentiaalisimpaan. American West nimittäin potkii, eikä huonosti ollenkaan. Tarkasta siis, samoin kuin koko albumi. Kiva on.
Kävin tänään kivassa tapaamisessa Helsingissä. Vaikka ihastus pääkaupunkia kohtaan onkin edelleen syvintä, on parin viikon takaisen tiedotteen myötä olo nykyvierailuilla myös vähän ahdistunut. Pelätä ei tarvitse henkensä, mutta vähän mielenterveytensä puolesta. Ehkä se joskus helpottaa.
// Sun Airway MySpacessa
// Nocturne of Exploded Crystal Chandelier -albumi Spotifyssa
Valinta kohdistui ehkäpä siihen tanssipotentiaalisimpaan. American West nimittäin potkii, eikä huonosti ollenkaan. Tarkasta siis, samoin kuin koko albumi. Kiva on.
Kävin tänään kivassa tapaamisessa Helsingissä. Vaikka ihastus pääkaupunkia kohtaan onkin edelleen syvintä, on parin viikon takaisen tiedotteen myötä olo nykyvierailuilla myös vähän ahdistunut. Pelätä ei tarvitse henkensä, mutta vähän mielenterveytensä puolesta. Ehkä se joskus helpottaa.
// Sun Airway MySpacessa
// Nocturne of Exploded Crystal Chandelier -albumi Spotifyssa
1. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Heaven's on Fire
Laiskistunutta blogitahtia voisi herätellä meemin avulla. Joulukalentereita tarjoaa sivusto jos toinenkin, mutta täällä jotain vähän erilaista – kahdeskymmenesneljäs postaus konseptin sitten lopulta paljastakoon.
The Radio Deptin, Heaven's on Firen ja Lo-Fi-Fnkin ylivertaisuutta on tullut hehkutettua 'Sparksissa kerta toisensa jälkeen, eikä pyhä kolminaisuus tuoreehkon remiksauksen muodossa olekaan lopulta yhtään hassumpi. Ykkösluukuksi sitäpaitsi luontevin poiminta.
Tästä lähtee!
Huomenna Helsinkiin juttelemaan taas jänniä. Huih.
The Radio Deptin, Heaven's on Firen ja Lo-Fi-Fnkin ylivertaisuutta on tullut hehkutettua 'Sparksissa kerta toisensa jälkeen, eikä pyhä kolminaisuus tuoreehkon remiksauksen muodossa olekaan lopulta yhtään hassumpi. Ykkösluukuksi sitäpaitsi luontevin poiminta.
Tästä lähtee!
Huomenna Helsinkiin juttelemaan taas jänniä. Huih.
21. marraskuuta 2010
Valoa näkyvissä
Mitenkään väheksymättä äitini osuutta reilu neljännesvuosisata sitten, oli se lopulta popmusiikki, joka minut synnytti. Popmusiikki teki minusta sellaisen kuin olen. Omistushaluisena luojana se edelleen pitää oikeuden lyödä minut maahan silloin kun se niin haluaa.
Onnekseni se nostaa myös ylös.
Syksyn vaikeudet eivät ole missään määrin selvitettyjä, vaan pilkistävät säännöllisin väliajoin mattonsa alta. Mielen mustumiseen ei tarvita kuin neljän seinän sisällä istuttu päivä, ei-toivottu yhteydenotto tai hetkellinen näköhäiriö. Lääkkeitä – niiden varsinaistenkin lisäksi – tuntuu olevan kuitenkin nykyään enemmän. On moikkausjumalat, jotka reilussa vuodessa ovat oppineet kääntäneet katseensa. On Tyttö, joka osaa sanoa oikeat asiat. On popmusiikki.
Eilinen olo YO-talolle kävellessä oli pitkästä aikaa taas niin loputtoman voimaton, että takaisin kääntymisen halu tulvi jokaisesta solusta, jokaisella etapilla. Pahaa oloa hioi pehmeämmäksi ensin kaksi ensimmäistä lääkettä – ja lopulta se kolmas. Se, joka on yhtä aikaa epäluotettavin ja varmin.
Ensin Liekki soitti Liljan. Hartiat menivät eteen, tennarit muodostivat nuolen, johon katse osoitti. Silmät laajenivat.
Sitten levylautasten takana hailuneet kaverit soittivat Cassette 2012:n ja Heaven's on Firen. Pää keinui indiepopin kehdossa ja kantapäät löysivät tanssilattiasta itselleen trampoliinin.
Sitten.
Sitten.
Magenta Skycode soitti encorena Luvher Oh Haterin.
Niin moni asia vapautui kehossa, mielessä, aisteissa ja olemuksessa, että koko elämä pahoine muistoineen tuntui olevan vain pakollinen helvetin esikartano. Kuluneiden muutaman viikon onnellisuus kurkisti varovasti kulman takaa, ja muistutti että maailman uppouduttavimpiin silmiin olisi aikaa enää reilun kolmekymmentä tuntia – ja että elämässä selviää kaikesta, kun vain vuoraa sen popmusiikilla.
"Sometimes it's really glowing
Sometimes it's really bright"
Kiitos Valoa, kiitos popmusiikki.
PS. En edelleenkään osaa / halua kirjoittaa kummoisia arvosteluja, joten kerrattakoon nopeasti viikonlopun keikat. Waste of Our Time oli vähän hajanainen, mutta varsin lupaava – ja valitettavasti törkeän myöhässä. Big Wave Riders oli erittäin kova myös livenä. Stereo Total tuli viivästelyn myötä missattua. TV-Resistori oli kiva. Liekki oli aktiivisempi kuin aiemmin. Barbara Panther tuntui puolentoista biisin ajan vaisulta ja oli lopun aikaa ihan mielettömän hyvä. Magenta Skycode oli meluisampi kuin reilu vuosi sitten – ja ihan paras. Ensi vuoteen.
Onnekseni se nostaa myös ylös.
Syksyn vaikeudet eivät ole missään määrin selvitettyjä, vaan pilkistävät säännöllisin väliajoin mattonsa alta. Mielen mustumiseen ei tarvita kuin neljän seinän sisällä istuttu päivä, ei-toivottu yhteydenotto tai hetkellinen näköhäiriö. Lääkkeitä – niiden varsinaistenkin lisäksi – tuntuu olevan kuitenkin nykyään enemmän. On moikkausjumalat, jotka reilussa vuodessa ovat oppineet kääntäneet katseensa. On Tyttö, joka osaa sanoa oikeat asiat. On popmusiikki.
Eilinen olo YO-talolle kävellessä oli pitkästä aikaa taas niin loputtoman voimaton, että takaisin kääntymisen halu tulvi jokaisesta solusta, jokaisella etapilla. Pahaa oloa hioi pehmeämmäksi ensin kaksi ensimmäistä lääkettä – ja lopulta se kolmas. Se, joka on yhtä aikaa epäluotettavin ja varmin.
Ensin Liekki soitti Liljan. Hartiat menivät eteen, tennarit muodostivat nuolen, johon katse osoitti. Silmät laajenivat.
Sitten levylautasten takana hailuneet kaverit soittivat Cassette 2012:n ja Heaven's on Firen. Pää keinui indiepopin kehdossa ja kantapäät löysivät tanssilattiasta itselleen trampoliinin.
Sitten.
Sitten.
Magenta Skycode soitti encorena Luvher Oh Haterin.
Niin moni asia vapautui kehossa, mielessä, aisteissa ja olemuksessa, että koko elämä pahoine muistoineen tuntui olevan vain pakollinen helvetin esikartano. Kuluneiden muutaman viikon onnellisuus kurkisti varovasti kulman takaa, ja muistutti että maailman uppouduttavimpiin silmiin olisi aikaa enää reilun kolmekymmentä tuntia – ja että elämässä selviää kaikesta, kun vain vuoraa sen popmusiikilla.
"Sometimes it's really glowing
Sometimes it's really bright"
Kiitos Valoa, kiitos popmusiikki.
PS. En edelleenkään osaa / halua kirjoittaa kummoisia arvosteluja, joten kerrattakoon nopeasti viikonlopun keikat. Waste of Our Time oli vähän hajanainen, mutta varsin lupaava – ja valitettavasti törkeän myöhässä. Big Wave Riders oli erittäin kova myös livenä. Stereo Total tuli viivästelyn myötä missattua. TV-Resistori oli kiva. Liekki oli aktiivisempi kuin aiemmin. Barbara Panther tuntui puolentoista biisin ajan vaisulta ja oli lopun aikaa ihan mielettömän hyvä. Magenta Skycode oli meluisampi kuin reilu vuosi sitten – ja ihan paras. Ensi vuoteen.
20. marraskuuta 2010
Valoa-etkot, pt. 2
Valoilu ei eilen mennyt ihan putkeen ja olo on taas silmänräpäyksen myötä sen verran tukala, että tämäkin ilta jää vähän lyhyeksi. Odottelussa tänään kuitenkin:
TV-Resistori
Liekki
Barbara Panther
Magenta Skycode
Nukun liikaa. Onneksi unet ovat viime aikoina olleet parempia.
TV-Resistori
Liekki
Barbara Panther
Magenta Skycode
Nukun liikaa. Onneksi unet ovat viime aikoina olleet parempia.
19. marraskuuta 2010
Valoa-etkot, pt. 1
Tampereella hypitään tänä viikonloppuna Valoa-festivaalin tahtiin, jei. Viime vuonna ensimmäistä kertaa (eikös?) järkätty klubifestari toimi ainakin silloin varsin mukavasti ja kiva kasti ilahduttaa yleisöä tänäkin vuonna.
Tänä iltana esimerkiksi seuraavaa:
Penniless
Yona
French Films
Stereo Total
Vähän huvittavasta päällekkäisyydestä johtuen alkuilta jää itselläni väliin ja suuntaan kympin aikaan Dorikseen, jossa syksyn hypeykkönen Big Wave Riders tulee nähtyä livenä nyt ekaa kertaa. Kovat odotukset! Dorkasta rynnätään sitten pää kolmantena jalkana taas kohti YYOOta, jossa katsastetaan viimeiset kaksi aktia.
.
Stereo Total -hurmos on kieltämättä aika korkealla jo. Ja huomenna lisää hyvää!
Tänä iltana esimerkiksi seuraavaa:
Penniless
Yona
French Films
Stereo Total
Vähän huvittavasta päällekkäisyydestä johtuen alkuilta jää itselläni väliin ja suuntaan kympin aikaan Dorikseen, jossa syksyn hypeykkönen Big Wave Riders tulee nähtyä livenä nyt ekaa kertaa. Kovat odotukset! Dorkasta rynnätään sitten pää kolmantena jalkana taas kohti YYOOta, jossa katsastetaan viimeiset kaksi aktia.
.
Stereo Total -hurmos on kieltämättä aika korkealla jo. Ja huomenna lisää hyvää!
13. marraskuuta 2010
Innostus ruotsiksi
Hej.
En ole kuollut, koomassa tai kirjoitustaidoton. Muutamassa viikossa elämä on vain ottanut sellaisia pyrähdyksiä suuntaan jos toiseenkin, että perässä on vaikea ollut pysyä – saati pukea ajatuksia sanoiksi.
Lyhyesti kuitenkin.
1) Ihmissuhde, jonka lopulta koittanutta toteutumista puoli Tamperetta tuntui odottaneen. 2) Aika isoja ratkaisuja blogin ja oman kirjoittamiseni tulevaisuuden suhteen. Ja ah, kuinka innostavia sellaisia. 3) Parantunut työtilanne, aavistuksen muuttunut työnkuva ja sitä myötä kohentunut motivaatiotaso. 4) Aika yllättävä globaali kiinnostus omaa musiikkiani kohtaan – juuri sillä tavalla kuin halusinkin.
Jos loka-marraskuuta pelkäsin etukäteen vähän korostetunkin paljon, tuntuu loppusyksy 2010 jonkin ihmeen kautta olevankin nyt sitä elämän kevättä. Fiiliksen mukaisesti tänä iltana heilutaan taas Valon Indiaaniklubilla – ja tällä kertaa parhaalla mahdollisella teemalla.
Arvasitte oikein; tänään kuunnellaan pelkkiä Ruotsi-biisejä. Hur kul!
Välkommen!
En ole kuollut, koomassa tai kirjoitustaidoton. Muutamassa viikossa elämä on vain ottanut sellaisia pyrähdyksiä suuntaan jos toiseenkin, että perässä on vaikea ollut pysyä – saati pukea ajatuksia sanoiksi.
Lyhyesti kuitenkin.
1) Ihmissuhde, jonka lopulta koittanutta toteutumista puoli Tamperetta tuntui odottaneen. 2) Aika isoja ratkaisuja blogin ja oman kirjoittamiseni tulevaisuuden suhteen. Ja ah, kuinka innostavia sellaisia. 3) Parantunut työtilanne, aavistuksen muuttunut työnkuva ja sitä myötä kohentunut motivaatiotaso. 4) Aika yllättävä globaali kiinnostus omaa musiikkiani kohtaan – juuri sillä tavalla kuin halusinkin.
Jos loka-marraskuuta pelkäsin etukäteen vähän korostetunkin paljon, tuntuu loppusyksy 2010 jonkin ihmeen kautta olevankin nyt sitä elämän kevättä. Fiiliksen mukaisesti tänä iltana heilutaan taas Valon Indiaaniklubilla – ja tällä kertaa parhaalla mahdollisella teemalla.
Arvasitte oikein; tänään kuunnellaan pelkkiä Ruotsi-biisejä. Hur kul!
Välkommen!
26. lokakuuta 2010
You had me at hei sie
Niiden, jotka sanovat että elämä ei mene kuten elokuvissa, on todistettu olevan väärässä. Ainakin tämä elämä menee. Ainakin yhden kohtauksen verran.
--
Täydellisessä loppukohtauksessa sataa. Poika juoksee läpi vieraan kaupungin, pysähtyy joka toisella poikkikadulla vetämään henkeä ja lukemaan karttaa. Minuutit kutistuvat.
Asema näkyy tihkun takaa ja viimeisiin liikennevaloihin ehtii juuri. Tolppaan nojaava poika sanoo perään että junaan ei enää ehdi. "Ei se haittaa!"
Aseman ovet aukeavat ja aika on täynnä. Tyttöä ei näy. Unettoman yön ja viikonlopun tupakointineitsyyden menettämisen väsyttämä Poika haukkoo henkeään ja saa toisella kysymyskerralla vastauksen. Helsingin juna saapui juuri raiteelle.
Poika astuu ulos laiturille. Edessä on tunneli, josta matkustajat kiipeävät ylös yksi toisensa jälkeen. Katse hakee, ei löydä.
Kunnes esiin astuu Tyttö. Puvustaja on laittanut kaulan ympärille keltaisen huivin tehden valomiesten spotit turhiksi. Ketään muuta ei näe.
Poika ottaa askeleet. Kymmenen metrin matkalla hänestä tulee Cary Grant, koska Tyttö on aina ollut se Audrey Hepburn. Tytön ilme on epäuskoinen ja suu kertoo epäröiden samaa. Vie vielä hetken, ennen kuin hän ymmärtää, ettei jälleennäkeminen ole sattumaa.
(Kuinka elokuva Tarinasta voisi huipentua kohtaukseen sattumasta? Eihän sattumaa edes kirjoiteta isolla kirjaimella.)
Pojan kädet kaivavat suunnitelman mukaisesti esiin soittimen ja kappaleen. Koska täydellinen kohtaus vaatii täydellisen musiikin ja elokuva menee ulos ilman erillistä ääniraitaa, kaikuu ohuesti esiin se tuttu diegeettinen kappale.
Poika ei sano vieläkään mitään. Tyttö on ymmällään.
Tyttö tarttuu Poikaan, mutta tämä kääntää halauksen suudelmaksi. Sellaiseksi, joka oli aina tulossa. Sellaiseksi, jota kaikki olivat osanneet odottaa. Sellaiseksi, jonka merkitystä kummallekaan ei tarvitse selittää.
Muutamissa kestoonsa palanneissa minuuteissa viimeiset puuttuvat palaset osuvat kohdalleen. Tytön jalat eivät tunnu kantavan.
Kamera kääntyy taakse. Poika ja Tyttö kävelevät sateeseen käsi kädessä.
--
Tuntuu siltä, että Tarinan ensimmäinen luku on tullut päätökseensä.
Seuraava voi alkaa.
--
Täydellisessä loppukohtauksessa sataa. Poika juoksee läpi vieraan kaupungin, pysähtyy joka toisella poikkikadulla vetämään henkeä ja lukemaan karttaa. Minuutit kutistuvat.
Asema näkyy tihkun takaa ja viimeisiin liikennevaloihin ehtii juuri. Tolppaan nojaava poika sanoo perään että junaan ei enää ehdi. "Ei se haittaa!"
Aseman ovet aukeavat ja aika on täynnä. Tyttöä ei näy. Unettoman yön ja viikonlopun tupakointineitsyyden menettämisen väsyttämä Poika haukkoo henkeään ja saa toisella kysymyskerralla vastauksen. Helsingin juna saapui juuri raiteelle.
Poika astuu ulos laiturille. Edessä on tunneli, josta matkustajat kiipeävät ylös yksi toisensa jälkeen. Katse hakee, ei löydä.
Kunnes esiin astuu Tyttö. Puvustaja on laittanut kaulan ympärille keltaisen huivin tehden valomiesten spotit turhiksi. Ketään muuta ei näe.
Poika ottaa askeleet. Kymmenen metrin matkalla hänestä tulee Cary Grant, koska Tyttö on aina ollut se Audrey Hepburn. Tytön ilme on epäuskoinen ja suu kertoo epäröiden samaa. Vie vielä hetken, ennen kuin hän ymmärtää, ettei jälleennäkeminen ole sattumaa.
(Kuinka elokuva Tarinasta voisi huipentua kohtaukseen sattumasta? Eihän sattumaa edes kirjoiteta isolla kirjaimella.)
Pojan kädet kaivavat suunnitelman mukaisesti esiin soittimen ja kappaleen. Koska täydellinen kohtaus vaatii täydellisen musiikin ja elokuva menee ulos ilman erillistä ääniraitaa, kaikuu ohuesti esiin se tuttu diegeettinen kappale.
Poika ei sano vieläkään mitään. Tyttö on ymmällään.
Tyttö tarttuu Poikaan, mutta tämä kääntää halauksen suudelmaksi. Sellaiseksi, joka oli aina tulossa. Sellaiseksi, jota kaikki olivat osanneet odottaa. Sellaiseksi, jonka merkitystä kummallekaan ei tarvitse selittää.
Muutamissa kestoonsa palanneissa minuuteissa viimeiset puuttuvat palaset osuvat kohdalleen. Tytön jalat eivät tunnu kantavan.
Kamera kääntyy taakse. Poika ja Tyttö kävelevät sateeseen käsi kädessä.
--
Tuntuu siltä, että Tarinan ensimmäinen luku on tullut päätökseensä.
Seuraava voi alkaa.
19. lokakuuta 2010
Pussaillaanko?
Osuin viikko sitten katsomaan Teemalta dokumenttia, jossa rakkaus esitettiin tilastojen valossa. Kun ihmissuhteet pilkotaan vain numeroiksi, lähtee niistä tietysti kaikki se taika ja mystiikka – mutta toisaalta asioiden tarkastelu raakoina faktoina voisi olla ihan hyvääkin vaihtelua oikean aivopuoliskon ihmiselle.
Yksi fakta yllätti erityisesti. Tilastot koostuivat amerikkalaisista, joten kulttuuri voi osaltaan kääntää numeroita vähän erilaiseen suuntaan kuin pidättyneessä pohjolassa – mutta kuitenkin tuntui aika älyttömältä kuulla, että amerikkalainen nainen suutelee elämässään keskimäärin reilua seitsemääkymmentä kumppania.
Olin aika hämmentynyt. Ja ahdistunut, kuten tavallista.
Olen elämäni aikana suudellut kolmea tyttöä. Vaikka numeroista voisi toisin päätellä, en ole mikään siveyden sipuli – mutta en loppujen lopuksi niin ujokaan kuin monesti hätäpäissäni erehdyn uskottelemaan. Pussailu on kuitenkin minulle vain jotenkin ihan valtavan iso asia. Se ensimmäinen suudelma on intiimein vaihe, mitä ihmissuhteessa on. Ja jos kyseessä ei ole se valomerkin jälkeinen lääppiminen, ollaan siinä vaiheessa toisen kanssa ehkä enemmän läsnä kuin kertaakaan sen jälkeen.
Siksi suuteleminen onkin niin vaikeaa. Elämäni ahdistavimmalta tuntuva muisto ei ole mikään oikeasti hankala asia, vaan se, kun yhtenä keväisenä aamuyönä Tammelassa yritin suudella silloista ihastuksen kohdetta ja sain kokea Coupling-sarjasta tutun Nose Avoidance Tilting -ilmiön. Seuraavalla kerralla otinkin sitten kaiken aikani. Joskin välissä suutelin sitä huuletonta.
Ei ole kai yllättävää, että haluaisin korottaa numeroani – mutta seitsemänkymmentä ja risat voi puolestani jäädä omaan rauhaansa. Jokaisen kuihtumisen jälkeen on kuitenkin pakko ajatella että josko se yksi vielä. Neljäs olisi tarpeeksi.
Kaipaan sitä, että ulos lähtiessä on jokin syy rasvata huulia.
Päivän levy olkoon teemaan sopien Kissesin The Heart of the Nightlife -debyyttipitkäsoitto, joka ei ole kokonaisuutena ihan yhtä ihana kuin se aiemmin esitetty helmensä. Se vielä muistoksi siis.
xoxo
// Kisses MySpacessa
// The Heart of the Nightlife -albumi Spotifyssa
Yksi fakta yllätti erityisesti. Tilastot koostuivat amerikkalaisista, joten kulttuuri voi osaltaan kääntää numeroita vähän erilaiseen suuntaan kuin pidättyneessä pohjolassa – mutta kuitenkin tuntui aika älyttömältä kuulla, että amerikkalainen nainen suutelee elämässään keskimäärin reilua seitsemääkymmentä kumppania.
Olin aika hämmentynyt. Ja ahdistunut, kuten tavallista.
Olen elämäni aikana suudellut kolmea tyttöä. Vaikka numeroista voisi toisin päätellä, en ole mikään siveyden sipuli – mutta en loppujen lopuksi niin ujokaan kuin monesti hätäpäissäni erehdyn uskottelemaan. Pussailu on kuitenkin minulle vain jotenkin ihan valtavan iso asia. Se ensimmäinen suudelma on intiimein vaihe, mitä ihmissuhteessa on. Ja jos kyseessä ei ole se valomerkin jälkeinen lääppiminen, ollaan siinä vaiheessa toisen kanssa ehkä enemmän läsnä kuin kertaakaan sen jälkeen.
Siksi suuteleminen onkin niin vaikeaa. Elämäni ahdistavimmalta tuntuva muisto ei ole mikään oikeasti hankala asia, vaan se, kun yhtenä keväisenä aamuyönä Tammelassa yritin suudella silloista ihastuksen kohdetta ja sain kokea Coupling-sarjasta tutun Nose Avoidance Tilting -ilmiön. Seuraavalla kerralla otinkin sitten kaiken aikani. Joskin välissä suutelin sitä huuletonta.
Ei ole kai yllättävää, että haluaisin korottaa numeroani – mutta seitsemänkymmentä ja risat voi puolestani jäädä omaan rauhaansa. Jokaisen kuihtumisen jälkeen on kuitenkin pakko ajatella että josko se yksi vielä. Neljäs olisi tarpeeksi.
Kaipaan sitä, että ulos lähtiessä on jokin syy rasvata huulia.
Päivän levy olkoon teemaan sopien Kissesin The Heart of the Nightlife -debyyttipitkäsoitto, joka ei ole kokonaisuutena ihan yhtä ihana kuin se aiemmin esitetty helmensä. Se vielä muistoksi siis.
xoxo
// Kisses MySpacessa
// The Heart of the Nightlife -albumi Spotifyssa
17. lokakuuta 2010
Juno, you know
Ihmisjoukon keskellä seistessä mieli mykistyy ja liike lakkaa. Suupielet ottavat ohjat omiin käsiinsä ja kylmät väreet kulkevat halki kehon. Silmät kiinnittyvät vastapuoleen, joka sen ohikiitävän hetken ajan tuntuu olevan taianomaisin asia ikinä.
Elämä pysähtyy.
Muuta ei ole.
Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.
Hymy jää vielä hetkeksi.
Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.
Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:
Niin.
Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.
Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.
Missä olet, Ellen Page?
Elämä pysähtyy.
Muuta ei ole.
Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.
Hymy jää vielä hetkeksi.
Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.
Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:
Niin.
Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.
Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.
Missä olet, Ellen Page?
14. lokakuuta 2010
Turvapaikanhakija Doriksessa
En haluaisi olla se häviäjä. En haluaisi olla se, josta tuntuu liian pahalta.
En haluaisi olla se, joka joutuu järjestelemään uusiksi elämänsä, elämään varjoissa ja makaamaan yksin kotona peiton alla.
Ehdin odottelemaan Lost in Musicia jo pidemmän aikaa. Vaikka musiikki- ja media-alan ihmisille suunnattua kaupunkifestaria ehdin viime syksynä dumailemaankin pönöttävästä yleisöstä, on tapahtumassa ollut joka vuosi musiikinkuuntelijan kannalta aika mainio suhde hinnan ja laadun kohtaamisessa. Tänä vuonnakin on ihan kivoja nimiä tarjolla useampia.
Sitten yhtenä päivänä vilkaisin Last.fm:stä, onko tuttuja naamoja tulossa paikalle.
Ajattelin, että muutamassa viikossa ajatus selkiäisi, eikä se jossain vaiheessa väistämätön jälleennäkeminen tuntuisi niin helvetin pahalta, mutta oletettavastikaan puolitoista kuukautta ei ole vielä tarpeeksi. Niinpä minä lähden ensi viikonlopuksi kotoani karkuun. Häviäjä menköön Lahteen.
Sama toistui tänään. Hang the DJ! on todetusti ollut se ihka omin eventtini jo monta vuotta ja tieto neljävuotispirskeistä parin viikon kuluttua innostutti ihan valtavasti. Kaikkia kivoja soittajiakin vielä.
Sitten selasin läpi osallistujalistan ja ymmärsin oletettavasti makaavani koko illan kotona peiton alla. Samoin kuin Valoa-festivaalin. Ehkä joulukuun synttärilauantaillekin löytyy joku indietytöille ja -pojalle pakollinen tapahtuma.
Olisi kai epäreilua vaatia omaa kaupunkia ihan entisistä kumppaneista vapaaksi alueeksi, mutta oman elämän rajoittaminen ja niistä harvoista kivoista jutuista luopuminen juuri nyt tuntuu ihan valtavan pahalta. Olen edelleen suurimman osan ajasta loputtoman masentunut, koen joka ilta niin pohjatonta yksinäisyyttä, ettei pää tunnu kestävän. Kiskon Cipramilia, että jaksaisin edes jotenkin arkea. Yritän avata solmuja terapeutille ja niille muutamalle hassulle ihmiselle, joihin en ole vielä siltojani polttanut.
Minä tarvitsen jotain kivaa elämääni. Tämä loputon ahdistus saisi jo loppua.
Onneksi on edes huominen. Tarjolla olisi myös Liekin levynjulkkarit ja Minä ja Ville Ahonen YO-talolla, mutta itse suuntaan Dorikseen katsomaan syksyn isointa intoilubändiä, Delay Treesiä.
Sen pitäisi olla turvallinen.
Päässä soi kappale, jota pidän hyvänä.
Ehkä siksi, että se ei muistuta vielä mistään.
En haluaisi olla se, joka joutuu järjestelemään uusiksi elämänsä, elämään varjoissa ja makaamaan yksin kotona peiton alla.
Ehdin odottelemaan Lost in Musicia jo pidemmän aikaa. Vaikka musiikki- ja media-alan ihmisille suunnattua kaupunkifestaria ehdin viime syksynä dumailemaankin pönöttävästä yleisöstä, on tapahtumassa ollut joka vuosi musiikinkuuntelijan kannalta aika mainio suhde hinnan ja laadun kohtaamisessa. Tänä vuonnakin on ihan kivoja nimiä tarjolla useampia.
Sitten yhtenä päivänä vilkaisin Last.fm:stä, onko tuttuja naamoja tulossa paikalle.
Ajattelin, että muutamassa viikossa ajatus selkiäisi, eikä se jossain vaiheessa väistämätön jälleennäkeminen tuntuisi niin helvetin pahalta, mutta oletettavastikaan puolitoista kuukautta ei ole vielä tarpeeksi. Niinpä minä lähden ensi viikonlopuksi kotoani karkuun. Häviäjä menköön Lahteen.
Sama toistui tänään. Hang the DJ! on todetusti ollut se ihka omin eventtini jo monta vuotta ja tieto neljävuotispirskeistä parin viikon kuluttua innostutti ihan valtavasti. Kaikkia kivoja soittajiakin vielä.
Sitten selasin läpi osallistujalistan ja ymmärsin oletettavasti makaavani koko illan kotona peiton alla. Samoin kuin Valoa-festivaalin. Ehkä joulukuun synttärilauantaillekin löytyy joku indietytöille ja -pojalle pakollinen tapahtuma.
Olisi kai epäreilua vaatia omaa kaupunkia ihan entisistä kumppaneista vapaaksi alueeksi, mutta oman elämän rajoittaminen ja niistä harvoista kivoista jutuista luopuminen juuri nyt tuntuu ihan valtavan pahalta. Olen edelleen suurimman osan ajasta loputtoman masentunut, koen joka ilta niin pohjatonta yksinäisyyttä, ettei pää tunnu kestävän. Kiskon Cipramilia, että jaksaisin edes jotenkin arkea. Yritän avata solmuja terapeutille ja niille muutamalle hassulle ihmiselle, joihin en ole vielä siltojani polttanut.
Minä tarvitsen jotain kivaa elämääni. Tämä loputon ahdistus saisi jo loppua.
Onneksi on edes huominen. Tarjolla olisi myös Liekin levynjulkkarit ja Minä ja Ville Ahonen YO-talolla, mutta itse suuntaan Dorikseen katsomaan syksyn isointa intoilubändiä, Delay Treesiä.
Sen pitäisi olla turvallinen.
Päässä soi kappale, jota pidän hyvänä.
Ehkä siksi, että se ei muistuta vielä mistään.
12. lokakuuta 2010
Linna Espanjassa
Pelkään kaipaavaani asiaa, jota ei ole.
Ensimmäisen seurustelukumppanini kohdalla taisin olla enemmän rakastunut siihen, että minulla vihdoin oli tyttöystävä, kuin varsinaisesti itse tyttöön. Neljän ja puolen vuoden aikana opin paitsi sen, että seuraavalla kerralla saisi olla jotain yhteistäkin, myös sen, että olen parempi kaksin kuin yksin.
Koska minä olen se Belle & Sebastianin nimikkokappaleen jälkimmäinen osapuoli.
"He wants to love and he wants to care
But when the girls hear that, they think he's so square
Sebastian, for once just leave your troubles home
Sebastian, for once just leave your troubles home"
Ensimmäisestä oppitunnista oli se hyöty, että jatkossa yhteensopivuusaste on tykästyminen tykästymiseltä vain kohentunut. Toisesta on ollut ehkä enemmän haittaa. Ehkä.
Seuraavaa tyttöystävää ehdin odottamaan niin kauan, että kun puolen vuoden pyrähdyksen jälkeen henkilöstä saa terapiassa käyttää etumäärettä entinen, on olo jotenkin lohduton. Vaikka eroahdistus alkaakin jo kovasti lievittää, ei ikävä helpota. Taitaa olla kuitenkin jo niin, että tunne kohdistuu enemmän rooliin kuin itse ihmiseen.
Kaipaan sitä, että on joku. Joku, joka lähettää illalla hyvänyöntoivotuksen. Joku, jonka haluaa saada hymyilemään pienillä asioilla. Joku, jonka kanssa haluaa jakaa kaikki päivän aikana tapahtuneet asiat. Joku, jota koskettaa tuntematta vaivaantuneisuutta tai syyllisyyttä.
Ennen kaikkea kaipaan läheisyyttä. Ihoa. Lämpöä. Hengitystä. Kaikkea, mikä on niin luonnollista ja niin perustavanlaatuista, että siihen on ihan liian helppo tottua.
Sen jälkeen yksin oleminen tuntuu vain mahdottomalta.
Vaikein asia elämässä on hyväksyä se, että rakkauteen tarvitaan aina kaksi.
Ensimmäisen seurustelukumppanini kohdalla taisin olla enemmän rakastunut siihen, että minulla vihdoin oli tyttöystävä, kuin varsinaisesti itse tyttöön. Neljän ja puolen vuoden aikana opin paitsi sen, että seuraavalla kerralla saisi olla jotain yhteistäkin, myös sen, että olen parempi kaksin kuin yksin.
Koska minä olen se Belle & Sebastianin nimikkokappaleen jälkimmäinen osapuoli.
"He wants to love and he wants to care
But when the girls hear that, they think he's so square
Sebastian, for once just leave your troubles home
Sebastian, for once just leave your troubles home"
Ensimmäisestä oppitunnista oli se hyöty, että jatkossa yhteensopivuusaste on tykästyminen tykästymiseltä vain kohentunut. Toisesta on ollut ehkä enemmän haittaa. Ehkä.
Seuraavaa tyttöystävää ehdin odottamaan niin kauan, että kun puolen vuoden pyrähdyksen jälkeen henkilöstä saa terapiassa käyttää etumäärettä entinen, on olo jotenkin lohduton. Vaikka eroahdistus alkaakin jo kovasti lievittää, ei ikävä helpota. Taitaa olla kuitenkin jo niin, että tunne kohdistuu enemmän rooliin kuin itse ihmiseen.
Kaipaan sitä, että on joku. Joku, joka lähettää illalla hyvänyöntoivotuksen. Joku, jonka haluaa saada hymyilemään pienillä asioilla. Joku, jonka kanssa haluaa jakaa kaikki päivän aikana tapahtuneet asiat. Joku, jota koskettaa tuntematta vaivaantuneisuutta tai syyllisyyttä.
Ennen kaikkea kaipaan läheisyyttä. Ihoa. Lämpöä. Hengitystä. Kaikkea, mikä on niin luonnollista ja niin perustavanlaatuista, että siihen on ihan liian helppo tottua.
Sen jälkeen yksin oleminen tuntuu vain mahdottomalta.
Vaikein asia elämässä on hyväksyä se, että rakkauteen tarvitaan aina kaksi.
11. lokakuuta 2010
Selviämätön lokakuu
Viime vuoden isoin juttu oli Phoenix. Silloin elokuun ensimmäisen päivän postaus sai otsikokseen "Selvitty heinäkuu", vaikka totuus oli jotain muuta. En ehkä kuitenkaan selvinnyt heinäkuusta ikinä.
Selviäminen, ainakin noin pitkällä tähtäimellä, vaatisi onnistuakseen asioiden selvittämistä, joka ei tunnetusti ole vahvimpia puoliani. On helpompaa lakaista ikävät jutut mattojen alle, polttaa siltoja ja yrittää unohtaa.
Kuluneen kuukauden aikana olen alkanut puhumaan aika paljon enemmän ja ennenkaikkea suorempaan kuin aiemmin. Tulokset ovat vaihdelleet – paikoin olen onnistunut puhdistamaan ilmaa, mutta vastaavasti olen onnistunut suututtamaan ainakin yhden tärkeän ihmisen.
Tai suuttumaan itse.
En ole varma enää.
Onneksi on edelleen Phoenix (ja söpöt eläinvideot, propsit Turkuun).
Tuo kolhaisee aika osuvasti.
"They say love ain't nothing but a sore
I don't even know what love is
Too many tears have had to fall
Don't you know I'm so tired of it all
I have known terror dizzy spells
Finding out the secrets words won't tell
Whatever it is it can't be named
There's a part of my world that' s fading away"
Mutta.
"If I ever feel better
Remind me to spend some good time with you
You can give me your number
When it's all over I'll let you know"
En tosin tiedä, kenen tämä pitäisi sanoa.
Olen hukassa, auta.
Selviäminen, ainakin noin pitkällä tähtäimellä, vaatisi onnistuakseen asioiden selvittämistä, joka ei tunnetusti ole vahvimpia puoliani. On helpompaa lakaista ikävät jutut mattojen alle, polttaa siltoja ja yrittää unohtaa.
Kuluneen kuukauden aikana olen alkanut puhumaan aika paljon enemmän ja ennenkaikkea suorempaan kuin aiemmin. Tulokset ovat vaihdelleet – paikoin olen onnistunut puhdistamaan ilmaa, mutta vastaavasti olen onnistunut suututtamaan ainakin yhden tärkeän ihmisen.
Tai suuttumaan itse.
En ole varma enää.
Onneksi on edelleen Phoenix (ja söpöt eläinvideot, propsit Turkuun).
Tuo kolhaisee aika osuvasti.
"They say love ain't nothing but a sore
I don't even know what love is
Too many tears have had to fall
Don't you know I'm so tired of it all
I have known terror dizzy spells
Finding out the secrets words won't tell
Whatever it is it can't be named
There's a part of my world that' s fading away"
Mutta.
"If I ever feel better
Remind me to spend some good time with you
You can give me your number
When it's all over I'll let you know"
En tosin tiedä, kenen tämä pitäisi sanoa.
Olen hukassa, auta.
10. lokakuuta 2010
Kadonneen inspiraation metsästäjä
Innoituksen puute tuntuu vaivaavan. Vähän kirjoittamisessakin, mutta erityisesti musiikin tekemisessä.
Vaikka luomistyössä perslihakset ovatkin se oleellisempi osa siistien juttujen valmistumisessa, on oikeaan tunnelmaan virittäytyminen kuitenkin avainasemassa. Itselläni musiikin kuuntelu auttaa, eikä muusakaan olisi huono lisä elämään, mutta parhaiten luovaan fiilikseen yllyttää lempielokuvien katseleminen.
Erityisen inspiroivia leffoja tulee mieleeni kolme kappaletta. Alfred Hitchcockin Vertigo ja Psycho ovat ehkä parhaita elokuvia, mitä ikinä on tehty – ja etenkin niissä ihastuttaa niiden puhtaus. Erityisesti Vertigo, josta tänään lähdin fiilistä etsimään, on malliesimerkki täydellisen tyylipuhtaasta elokuvasta. Kaikki elementit ovat kohdallaan: kerta toisensa jälkeen otteessaan pitävä juoni, huikeat näyttelijätyöt, huiman vangitseva musiikki ja ennenkaikkea lumoavin visuaalisuus. Vertigo on silkkaa aistien ilotulitusta alusta loppuun asti.
Toinen lapsuudessa traumatisoinut elokuva on siis Psycho, joka yltää kaikilla osa-alueilla samoille viivoille, mutta ei ole itselle ihan yhtä henkilökohtainen kokemus. Leffan kuvaus on mielestäni edelleen upeinta, mitä valkokankailla on nähty.
Kolmas huiman inspiroiva leffa on vasta kesällä ensimmäistä kertaa näkemäni, Michael Powellin Peeping Tom. Visuaalisuus on jälleen ylivertaista ja yhtä tiukasti mielen ja katseen vangitsevaa elokuvaa on vaikea löytää.
Jos kolmen elokuvan perusteella voi jotain yhteenvetoa tehdä, inspiroi minua siis erityisesti 50- ja 60-lukujen taite, aikakaudelleen moderni jännitys ja vääristyneet ihmismielet. Kauhu itsessään ei ole hirveän kiinnostavaa, mutta kun siihen saa sidottua draamaa, inhimillisyyttä ja isoja tunteita, olen yleensä melko vahvasti myyty.
Omassa luovassa ilmaisussani haluaisin pystyä välittämään samanlaisia tunteita, mitä kolme eniten vaikuttavaa elokuvaa ovat tehneet. Ehkä vielä jonain päivänä.
Vaikka luomistyössä perslihakset ovatkin se oleellisempi osa siistien juttujen valmistumisessa, on oikeaan tunnelmaan virittäytyminen kuitenkin avainasemassa. Itselläni musiikin kuuntelu auttaa, eikä muusakaan olisi huono lisä elämään, mutta parhaiten luovaan fiilikseen yllyttää lempielokuvien katseleminen.
Erityisen inspiroivia leffoja tulee mieleeni kolme kappaletta. Alfred Hitchcockin Vertigo ja Psycho ovat ehkä parhaita elokuvia, mitä ikinä on tehty – ja etenkin niissä ihastuttaa niiden puhtaus. Erityisesti Vertigo, josta tänään lähdin fiilistä etsimään, on malliesimerkki täydellisen tyylipuhtaasta elokuvasta. Kaikki elementit ovat kohdallaan: kerta toisensa jälkeen otteessaan pitävä juoni, huikeat näyttelijätyöt, huiman vangitseva musiikki ja ennenkaikkea lumoavin visuaalisuus. Vertigo on silkkaa aistien ilotulitusta alusta loppuun asti.
Toinen lapsuudessa traumatisoinut elokuva on siis Psycho, joka yltää kaikilla osa-alueilla samoille viivoille, mutta ei ole itselle ihan yhtä henkilökohtainen kokemus. Leffan kuvaus on mielestäni edelleen upeinta, mitä valkokankailla on nähty.
Kolmas huiman inspiroiva leffa on vasta kesällä ensimmäistä kertaa näkemäni, Michael Powellin Peeping Tom. Visuaalisuus on jälleen ylivertaista ja yhtä tiukasti mielen ja katseen vangitsevaa elokuvaa on vaikea löytää.
Jos kolmen elokuvan perusteella voi jotain yhteenvetoa tehdä, inspiroi minua siis erityisesti 50- ja 60-lukujen taite, aikakaudelleen moderni jännitys ja vääristyneet ihmismielet. Kauhu itsessään ei ole hirveän kiinnostavaa, mutta kun siihen saa sidottua draamaa, inhimillisyyttä ja isoja tunteita, olen yleensä melko vahvasti myyty.
Omassa luovassa ilmaisussani haluaisin pystyä välittämään samanlaisia tunteita, mitä kolme eniten vaikuttavaa elokuvaa ovat tehneet. Ehkä vielä jonain päivänä.
7. lokakuuta 2010
Tykkään, lykkään
Olohuoneen pöydällä odottaisi mielenkiintoinen levy, josta kirjoittaa. Muistilapuilla on parikymmentä pikkubändiä kuunneltavaksi ja edelleen jaettavaksi. Puolentoista viikon kuluttua pitäisi olla valmiina kolme uutta omaa kappaletta, joista yksi kuulostaa toistaiseksi vain tylsältä ja kahta en ole edes kunnolla aloittanut.
Asioiden lykkäämisestä on tullut aikaa sitten elämäntapa, hiljalleen jopa harrastus – noin muinaista b-julkkista lainaten. Olen aina ollut vähän laiska joidenkin juttujen suhteen, mutta ongelmalliseksi tilanne tuntui muuttuvan silloin kun kaikki muukin, toissakevään ja -kesän aikana.
Laskut myöhästelivät ja muistutuksetkin tuli jätettyä kuoriinsa, kun asioille ei vain jaksanut tehdä mitään. Tiskasin ehkä kerran kuukaudessa. Kaikki muu kuin sängyssä makaaminen, television katsominen ja kuumissa suihkuissa jumittaminen monta kertaa päivässä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
Viime aikoina erityisen kurjalta on tuntunut se, että kivoihinkin juttuihin tarttuminen tuntuu valtavan työläältä. Töiden ja kotiaskareiden loputtoman siirtämisen ymmärtää vielä jotenkin, mutta kun uusien levyjen kuuntelut, musisointi-illat ja niihin mukaviinkin sähköposteihin vastaamiset liukuvat kalenterissa päivillä, viikoilla ja kuukausilla, tuntuu olo väkisinkin hölmöltä. Miksei iloa saa enää samalla tavalla kuin ennen?
Ihastelin ja kauhistelin vertaistukiryhmäni minulle suosittelemaa Heli Roihan kolumnia edellisessä Imagessa, jossa puhuttiin siitä, että asioiden hoitaminen vain itseä varten tuntuu loputtoman turhalta. Roihis toteaa, että jos kukaan ei ole mukana kokemassa sotkua, menettää tiskaaminenkin merkityksensä. Minusta tuntuu, että kun kukaan ei ole jakamassa kanssani uutta levyä, elokuvaa tai keikkaa, menee kokemus hukkaan. Yksikseni voin maratoonata läpi Officet ja How I Met Your Motherit vielä kerran. Eikö populaarikulttuurin perimmäinen funktio ole kuitenkin elämysten jakaminen?
Ehkä tänään saan jo kuunneltua sen Minä ja Ville Ahosen. Lykkäilen kuitenkin vielä hetken ja kuuntelen vain samoja biisejä kuin niin monta kertaa aiemminkin. Naulakon tankoon kirjoitettu Joy Division -quote muistuttaa elämän epäonnistumisista, Camera Obscura -lainaus taas viime päivien keskusteluista.
[Poteito potaato].
"Darling you will always be around
whether my mood's up or if it’s down
In dreams I try to take you far away
but you never stay
no you never stay"
Asioiden lykkäämisestä on tullut aikaa sitten elämäntapa, hiljalleen jopa harrastus – noin muinaista b-julkkista lainaten. Olen aina ollut vähän laiska joidenkin juttujen suhteen, mutta ongelmalliseksi tilanne tuntui muuttuvan silloin kun kaikki muukin, toissakevään ja -kesän aikana.
Laskut myöhästelivät ja muistutuksetkin tuli jätettyä kuoriinsa, kun asioille ei vain jaksanut tehdä mitään. Tiskasin ehkä kerran kuukaudessa. Kaikki muu kuin sängyssä makaaminen, television katsominen ja kuumissa suihkuissa jumittaminen monta kertaa päivässä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
Viime aikoina erityisen kurjalta on tuntunut se, että kivoihinkin juttuihin tarttuminen tuntuu valtavan työläältä. Töiden ja kotiaskareiden loputtoman siirtämisen ymmärtää vielä jotenkin, mutta kun uusien levyjen kuuntelut, musisointi-illat ja niihin mukaviinkin sähköposteihin vastaamiset liukuvat kalenterissa päivillä, viikoilla ja kuukausilla, tuntuu olo väkisinkin hölmöltä. Miksei iloa saa enää samalla tavalla kuin ennen?
Ihastelin ja kauhistelin vertaistukiryhmäni minulle suosittelemaa Heli Roihan kolumnia edellisessä Imagessa, jossa puhuttiin siitä, että asioiden hoitaminen vain itseä varten tuntuu loputtoman turhalta. Roihis toteaa, että jos kukaan ei ole mukana kokemassa sotkua, menettää tiskaaminenkin merkityksensä. Minusta tuntuu, että kun kukaan ei ole jakamassa kanssani uutta levyä, elokuvaa tai keikkaa, menee kokemus hukkaan. Yksikseni voin maratoonata läpi Officet ja How I Met Your Motherit vielä kerran. Eikö populaarikulttuurin perimmäinen funktio ole kuitenkin elämysten jakaminen?
Ehkä tänään saan jo kuunneltua sen Minä ja Ville Ahosen. Lykkäilen kuitenkin vielä hetken ja kuuntelen vain samoja biisejä kuin niin monta kertaa aiemminkin. Naulakon tankoon kirjoitettu Joy Division -quote muistuttaa elämän epäonnistumisista, Camera Obscura -lainaus taas viime päivien keskusteluista.
[Poteito potaato].
"Darling you will always be around
whether my mood's up or if it’s down
In dreams I try to take you far away
but you never stay
no you never stay"
6. lokakuuta 2010
Kiltti poika
"Belle and Sebastian songs tend to concern the lives of dreamy loners, depressed students, lovestruck kids-- exactly the same types of people who buy a lot of Belle and Sebastian records."
Pitäisi ehkä opetella hiljalleen siihen, että hyvän fiiliksen aamupäivät täyttyvät viimeistään iltaan mennessä tummemmilla pilvillä. Semmoisilla, joiden hopeareunuksetkin kaipaisivat vähän hinkkausta. On vaikeaa yrittää pitää itseään edelleen optimistina, kun matto tempaistaan kerta toisensa jälkeen jalkojen alta.
Ja helvetti, siltikin löydän edelleen itseni tuosta kuvauksesta. Yksinäinen unelmoija. Masentunut – no, ei opiskelija per se, mutta kuitenkin. Ja ainakin tästä rakkauden epäkiitollisimmasta muodosta ilmeisen kroonisesti kärsivä.
On ihan kivaa kuulla sitä, että ei sun pidä muuttua, ei se vika oo sussa ja se ei vaan osaa arvostaa sua, mutta kun kaksikymmentäviisivuotiaana ei ole vielä saanut vastakkaiselta sukupuolelta aitoja tunnustuksia kuin sen on mulla jotain tunteita sua kohtaan, niin kai sitä vikaa minussakin voisi uskoa olevan.
Jos ei, niin missä sitten?
Minulla on kauhean kapea segmentti potentiaalisten ihmissuhteiden kohdalla, molempiin suuntiin. Minuun vetoavat tietynlaiset ihmiset ja tiedän aika tarkkaan, millaisen tytön kanssa haluaisin olla – ja samaan aikaan tiedostan hyvin vahvasti, että puren itse hirmuisen harvaan. Jos, niin silloin ehkä sitäkin isommin.
Ei minulla mitään älyttömiä odotuksia ole; pääosin riittää se, että vastapuoli on kiva, nätti ja omaa hyvän maun – mutta kun siinä omassa isossa ihmissuhteessani haluaisin aika monen pienen jutun osuvan yksiin. Ja kun sanon aika monen, niin tarkoitan että aika lailla kaikkien. Siinä vaiheessa elämän realiteetit ovat silkkaa tähtisumua.
Ehkä loppujen lopuksi suurin ongelmani on kuitenkin se, että olen kiltti poika.
En osaa sanoa koskaan oikein pahasti – tämä saattaa olla piikikkäintä tekstiäni ikinä. Sovitan aikataulut toiseen istuvaksi. Teen mitä pyydetään ja otan toisen huomioon. Haluan tehdä ihmiset onnelliseksi.
Ehkä kiltit pojat kiinnostavat tyttöjä vasta siinä vaiheessa, kun munasolut alkavat hupenemaan uhkaavaa tahtia. Sitä ennen voi tyytyä olemaan se vaihtelun vuoksi hankittu virkistys tai ikuisesti roikutettava mopsin ja olkapään risteytys.
Pitäisi olla enemmän paskiainen. Ne pärjäävät aina, kaikilla elämän osa-alueilla.
Voisin ehkä siirtyä sinne Livejournaliin, kun nämä vuodattelut sopisivat kuulemma paremmin sinne – ja niihinhän blogi tuntuu nykyään jumittuneen. Sitä ennen sidotaan ympyrä vielä yhteen ja jatketaan alustuksen Belle & Sebastianilla.
Uusi B&S-albumi on ulkona jo ensi viikolla. Ensikuuntelut olen jo suorittanut, mutta levystä voisin kirjoittaa tarkemmin sitten julkaisun yhteydessä. Tänään huomion herätti albumin sijaan Pitchforkin tieto tulevasta seiskatuumasta.
"The band is holding a contest in which Stuart Murdoch will write a song about the winner and release it as a 7". The band will pick a winner. If that's you, frontman Stuart Murdoch will fly out to wherever you live, spend an afternoon with you, and then write and record a song all about you. Belle and Sebastian will then release the song on an exclusive 7" in 2011."
Tehtävänä on kirjoittaa kolmensadan sanan teksti rakkaudesta. Kilpailu on tarkoitettu vain yhdysvaltalaisille, mutta ajattelin koittaa jossain vaiheessa kirjoittaa itsekin samoilla säännöillä. Viimeisen lauseen tiedän jo nyt.
Voisin heittää haasteen myös lukijoille ja kanssabloggaajille. Inspikseksi yksi vanha lemppari bändiltä.
Pitäisi ehkä opetella hiljalleen siihen, että hyvän fiiliksen aamupäivät täyttyvät viimeistään iltaan mennessä tummemmilla pilvillä. Semmoisilla, joiden hopeareunuksetkin kaipaisivat vähän hinkkausta. On vaikeaa yrittää pitää itseään edelleen optimistina, kun matto tempaistaan kerta toisensa jälkeen jalkojen alta.
Ja helvetti, siltikin löydän edelleen itseni tuosta kuvauksesta. Yksinäinen unelmoija. Masentunut – no, ei opiskelija per se, mutta kuitenkin. Ja ainakin tästä rakkauden epäkiitollisimmasta muodosta ilmeisen kroonisesti kärsivä.
On ihan kivaa kuulla sitä, että ei sun pidä muuttua, ei se vika oo sussa ja se ei vaan osaa arvostaa sua, mutta kun kaksikymmentäviisivuotiaana ei ole vielä saanut vastakkaiselta sukupuolelta aitoja tunnustuksia kuin sen on mulla jotain tunteita sua kohtaan, niin kai sitä vikaa minussakin voisi uskoa olevan.
Jos ei, niin missä sitten?
Minulla on kauhean kapea segmentti potentiaalisten ihmissuhteiden kohdalla, molempiin suuntiin. Minuun vetoavat tietynlaiset ihmiset ja tiedän aika tarkkaan, millaisen tytön kanssa haluaisin olla – ja samaan aikaan tiedostan hyvin vahvasti, että puren itse hirmuisen harvaan. Jos, niin silloin ehkä sitäkin isommin.
Ei minulla mitään älyttömiä odotuksia ole; pääosin riittää se, että vastapuoli on kiva, nätti ja omaa hyvän maun – mutta kun siinä omassa isossa ihmissuhteessani haluaisin aika monen pienen jutun osuvan yksiin. Ja kun sanon aika monen, niin tarkoitan että aika lailla kaikkien. Siinä vaiheessa elämän realiteetit ovat silkkaa tähtisumua.
Ehkä loppujen lopuksi suurin ongelmani on kuitenkin se, että olen kiltti poika.
En osaa sanoa koskaan oikein pahasti – tämä saattaa olla piikikkäintä tekstiäni ikinä. Sovitan aikataulut toiseen istuvaksi. Teen mitä pyydetään ja otan toisen huomioon. Haluan tehdä ihmiset onnelliseksi.
Ehkä kiltit pojat kiinnostavat tyttöjä vasta siinä vaiheessa, kun munasolut alkavat hupenemaan uhkaavaa tahtia. Sitä ennen voi tyytyä olemaan se vaihtelun vuoksi hankittu virkistys tai ikuisesti roikutettava mopsin ja olkapään risteytys.
Pitäisi olla enemmän paskiainen. Ne pärjäävät aina, kaikilla elämän osa-alueilla.
Voisin ehkä siirtyä sinne Livejournaliin, kun nämä vuodattelut sopisivat kuulemma paremmin sinne – ja niihinhän blogi tuntuu nykyään jumittuneen. Sitä ennen sidotaan ympyrä vielä yhteen ja jatketaan alustuksen Belle & Sebastianilla.
Uusi B&S-albumi on ulkona jo ensi viikolla. Ensikuuntelut olen jo suorittanut, mutta levystä voisin kirjoittaa tarkemmin sitten julkaisun yhteydessä. Tänään huomion herätti albumin sijaan Pitchforkin tieto tulevasta seiskatuumasta.
"The band is holding a contest in which Stuart Murdoch will write a song about the winner and release it as a 7". The band will pick a winner. If that's you, frontman Stuart Murdoch will fly out to wherever you live, spend an afternoon with you, and then write and record a song all about you. Belle and Sebastian will then release the song on an exclusive 7" in 2011."
Tehtävänä on kirjoittaa kolmensadan sanan teksti rakkaudesta. Kilpailu on tarkoitettu vain yhdysvaltalaisille, mutta ajattelin koittaa jossain vaiheessa kirjoittaa itsekin samoilla säännöillä. Viimeisen lauseen tiedän jo nyt.
Voisin heittää haasteen myös lukijoille ja kanssabloggaajille. Inspikseksi yksi vanha lemppari bändiltä.
5. lokakuuta 2010
Kylhän sie tiiät
Tuntuu siltä, että blogissa ja Tarinassa on lopulta kyse vain yhdestä hetkestä. Yhdestä hetkestä ja kahdesta ihmisestä.
Olen viime päivinä lueskellut vanhoja postauksia, mitä en yleensä juurikaan harrasta. On hassua huomata kaikki ne pienet viittaukset, jotka yleensä tagitetaan sanalla elämä ja jotka useimmat ymmärtävät jollain tavalla, mutta jotka se yksi ymmärtää siten kuin ne on sille yhdelle kirjoitettukin.
Kuukauden takaisen eron jälkeen huomasin olevani taas kerran Uskollisen äänentoiston Rob. Loin patterneja elämäni ihmisistä, some-stalkkailin ja tein listoja merkittävyyksistä. Kun tuota jatkoi tarpeeksi kauan, muistui mieleen ensin yksi Kappale ja seuraavaksi yksi Hetki. Ne, joita ei voi unohtaa, mutta joita voi olla muistelematta.
Joita olin muistelematta puolen vuoden ajan.
Muutamaa päivää ennen viimeisintä vuodenvaihdetta löysin Kappaleen. Sen, jonka ensikuuntelemalla tiesi olevan osa Tarinan ääniraitaa. Laulun, jonka unohdin – tai jota olin muistelematta – puoleen vuoteen, mutta joka oli yhden katkeramman virren ohella se joulukuun lopun obsessioraitani numero yksi. Sen, joka soi päässäni uudenvuodentansseissa viimeisillä hitailla, kun erehdyin liikkumaan epämukavasti jonkun humalassa sopertaneen randomtytön kanssa ja mietin jokaisella askeleella jotain muuta.
Sitten tapasin jonkun toisen ja olin hetken aikaa ihan onnellinen.
Kun viime päivinä olen kuunnellut kappaletta taas samanlaiseen yliannostustahtiin, on se mielessäni yhdistynyt aiempaan ajankohtaan. Yhteen kaukaiseen aamuyöhön.
Silloin – kuten yleensä aina – olin miettinyt koko illan, mitä haluaisin sanoa. Suun avaaminen tuntui mahdottomalta. Sydämen avaaminen siinä vaiheessa, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä toinen ajattelee, on pelottavin tunne ikinä – mutta kun sanat saa lopulta ulos, on tunne oikeastaan silmänräpäyksen ajan helpottunut.
Sitten ymmärtää, ettei ole osannut ajatella että se toinen voisi vastatakin jotain. Sitten jännittää.
Sanoin yhdeksän sanaa, joista kolme ensimmäistä oli kylhän sie tiiät.
Kuulin kuusi sanaa, joista kaksi ensimmäistä oli itse asiassa.
Sitten pidettiin kiinni pidempään kuin koskaan aiemmin.
Se oli Hetki. Se ei jäänyt ainoaksi, mutta isoimmaksi ja todellisimmaksi. Myöhemmät olivat vain heikkoja jälkikaikuja. Eikä mitään koskaan tapahtunut.
Mutta siinä missä elämä on vain loputtomien syklien piirileikkiä ja murhaajakin palaa aina rikospaikalle, on rikkinäistä levyä imitoiva mieli ruvennut pyörimään uuden hetken ympärillä.
Hetki 2.0.
Jos löydät itsesi aamuyöllä Kuninkaankadun edessä ja huomaat hermostuneen pojan kaivavan esille seuraavan kappaleen, tiedät ehkä mitä tehdä.
Minä tiedän.
Kylhän siekin, edelleen.
Olen viime päivinä lueskellut vanhoja postauksia, mitä en yleensä juurikaan harrasta. On hassua huomata kaikki ne pienet viittaukset, jotka yleensä tagitetaan sanalla elämä ja jotka useimmat ymmärtävät jollain tavalla, mutta jotka se yksi ymmärtää siten kuin ne on sille yhdelle kirjoitettukin.
Kuukauden takaisen eron jälkeen huomasin olevani taas kerran Uskollisen äänentoiston Rob. Loin patterneja elämäni ihmisistä, some-stalkkailin ja tein listoja merkittävyyksistä. Kun tuota jatkoi tarpeeksi kauan, muistui mieleen ensin yksi Kappale ja seuraavaksi yksi Hetki. Ne, joita ei voi unohtaa, mutta joita voi olla muistelematta.
Joita olin muistelematta puolen vuoden ajan.
Muutamaa päivää ennen viimeisintä vuodenvaihdetta löysin Kappaleen. Sen, jonka ensikuuntelemalla tiesi olevan osa Tarinan ääniraitaa. Laulun, jonka unohdin – tai jota olin muistelematta – puoleen vuoteen, mutta joka oli yhden katkeramman virren ohella se joulukuun lopun obsessioraitani numero yksi. Sen, joka soi päässäni uudenvuodentansseissa viimeisillä hitailla, kun erehdyin liikkumaan epämukavasti jonkun humalassa sopertaneen randomtytön kanssa ja mietin jokaisella askeleella jotain muuta.
Sitten tapasin jonkun toisen ja olin hetken aikaa ihan onnellinen.
Kun viime päivinä olen kuunnellut kappaletta taas samanlaiseen yliannostustahtiin, on se mielessäni yhdistynyt aiempaan ajankohtaan. Yhteen kaukaiseen aamuyöhön.
Silloin – kuten yleensä aina – olin miettinyt koko illan, mitä haluaisin sanoa. Suun avaaminen tuntui mahdottomalta. Sydämen avaaminen siinä vaiheessa, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä toinen ajattelee, on pelottavin tunne ikinä – mutta kun sanat saa lopulta ulos, on tunne oikeastaan silmänräpäyksen ajan helpottunut.
Sitten ymmärtää, ettei ole osannut ajatella että se toinen voisi vastatakin jotain. Sitten jännittää.
Sanoin yhdeksän sanaa, joista kolme ensimmäistä oli kylhän sie tiiät.
Kuulin kuusi sanaa, joista kaksi ensimmäistä oli itse asiassa.
Sitten pidettiin kiinni pidempään kuin koskaan aiemmin.
Se oli Hetki. Se ei jäänyt ainoaksi, mutta isoimmaksi ja todellisimmaksi. Myöhemmät olivat vain heikkoja jälkikaikuja. Eikä mitään koskaan tapahtunut.
Mutta siinä missä elämä on vain loputtomien syklien piirileikkiä ja murhaajakin palaa aina rikospaikalle, on rikkinäistä levyä imitoiva mieli ruvennut pyörimään uuden hetken ympärillä.
Hetki 2.0.
Jos löydät itsesi aamuyöllä Kuninkaankadun edessä ja huomaat hermostuneen pojan kaivavan esille seuraavan kappaleen, tiedät ehkä mitä tehdä.
Minä tiedän.
Kylhän siekin, edelleen.
4. lokakuuta 2010
Maanantaijuttui
Viikonloppu meni. Samoin kohta jo maanantaikin.
Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.
Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!
Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.
Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.
Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.
Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.
Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.
PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...
Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.
Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!
Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.
Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.
Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.
Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.
Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.
PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...
1. lokakuuta 2010
Suositteluperjantai: Árstíðir ja Britta Persson
En musabloggaajana saa mitenkään hirveän paljon yhteydenottoja tai vinkkauksia – ainakaan ulkomaisten kollegoideni tulviviin inboxeihin nähden. Tilanne on ihan sopiva; suositteluita voisi toki tulla enemmänkin, mutta nykytilassa olen erittäin tyytyväinen persoonallisten, juuri minua varten kirjoitettujen viestien osuuteen. Hyvä saate tuo hyvän mielen. Jos kohdekin paljastuu vielä hienoksi löydöksi, on mieli iloinen. Kaikilla.
Viikolla sähköpostiini napsahti tieto islantilaisbändistä nimeltä Árstíðir. Akustista folkia esittävä kuusikko ei kuulosta ollenkaan yhtään hullummalta – stemmoissa ja näppäilyissä on vahvaa Kings of Convenience -kumarrusta, mihin ei voi olla ihastumatta. Viimevuotinen s/t-esikoistäyspitkä löytyy Spotifysta ja yhtye esiintyy Bar Loosessa lokakuun 13. päivä. Suosittelen siis!
Viikon toinen suosittelujuttu on tukholmalainen Britta Persson, jota Last.fm ehdotti Those Dancing Daysista, Loney, dearista, Anna Järvisestä, Frida Hyvösestä ja Säkert!:istä pitävälle minulle. Eikä turhaan ollenkaan, MySpace-ainokainen jäi aika mukavasti päivän ajaksi päähän rullaamaan – samoin kuin saitin tausta-gif. Brittalla on diskografiassaan näemmä jo useampikin julkaisu – ainakin tämänvuotisen Current Affair Medium Rare -levyn voisi soittoon laittaa.
Kolmannesta jutusta lisää ehkäpä sunnuntaina, jahka ensimmäiset kuuntelukerrat on soiteltu läpi. Tämän illan ohjelmassa on kovasti hehkutettu Scott Pilgrim vs. the World ja ehkä Dorka, jes. Uskaltaisikohan tälläkin kerralla käydä pyytämässä Smithsiä?
PS. Pullopostitapaamiseen ei tullut ketään, mutta ilta oli siitäkin huolimatta hauska. Viimeistään ensi vuonna uudestaan!
{ In short: Friday is full of recommendations from people to me to you. Both Árstíðir and Britta Persson prove to fill up those expectations. }
// Árstíðir MySpacessa
// Britta Persson MySpacessa
Viikolla sähköpostiini napsahti tieto islantilaisbändistä nimeltä Árstíðir. Akustista folkia esittävä kuusikko ei kuulosta ollenkaan yhtään hullummalta – stemmoissa ja näppäilyissä on vahvaa Kings of Convenience -kumarrusta, mihin ei voi olla ihastumatta. Viimevuotinen s/t-esikoistäyspitkä löytyy Spotifysta ja yhtye esiintyy Bar Loosessa lokakuun 13. päivä. Suosittelen siis!
Viikon toinen suosittelujuttu on tukholmalainen Britta Persson, jota Last.fm ehdotti Those Dancing Daysista, Loney, dearista, Anna Järvisestä, Frida Hyvösestä ja Säkert!:istä pitävälle minulle. Eikä turhaan ollenkaan, MySpace-ainokainen jäi aika mukavasti päivän ajaksi päähän rullaamaan – samoin kuin saitin tausta-gif. Brittalla on diskografiassaan näemmä jo useampikin julkaisu – ainakin tämänvuotisen Current Affair Medium Rare -levyn voisi soittoon laittaa.
Kolmannesta jutusta lisää ehkäpä sunnuntaina, jahka ensimmäiset kuuntelukerrat on soiteltu läpi. Tämän illan ohjelmassa on kovasti hehkutettu Scott Pilgrim vs. the World ja ehkä Dorka, jes. Uskaltaisikohan tälläkin kerralla käydä pyytämässä Smithsiä?
PS. Pullopostitapaamiseen ei tullut ketään, mutta ilta oli siitäkin huolimatta hauska. Viimeistään ensi vuonna uudestaan!
{ In short: Friday is full of recommendations from people to me to you. Both Árstíðir and Britta Persson prove to fill up those expectations. }
// Árstíðir MySpacessa
// Britta Persson MySpacessa
30. syyskuuta 2010
Pullopostia
Pidän eniten ihmisistä, jotka uskaltavat tehdä hölmöjä juttuja. Ei tyhmiä, vaan hölmöjä. Semmoisia pieniä asioita, jotka hymyilyttävät aina kun tulevat mieleen. Semmoisia, joiden avulla ymmärretään, että itsensä vakavasti ottaminen on maailman turhin asia. Vakavissaan kyllä, vakavasti ei.
Semmoisia ihmisiä on kuitenkin aika harvassa. Moni ei uskalla ja toiset yrittävät liikaakin. Kaikkia pienet asiat eivät kiinnosta, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää. Tiedän, elitisti puhuu. Myös ihmisten suhteen saa kuitenkin olla elitisti.
Tunnen kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä hölmöjäkin asioita ja joiden kanssa ajan viettäminen on siksi niin kivaa, kun pienistä ja näennäisen turhista asioista on helppo innostua yhdessä. Siskoni on yksi heistä.
Kesällä kävimme pyöräretkellä Pispalassa ja löysimme siisteimmän uimapaikan kallioiden suojasta. Kun rannasta löytyi korkillinen lasipullo, oli heti selvää, mitä pitäisi tehdä.
Lähettää pullopostia.
Kirjeen kirjoittaminen vei aikaa useamman tunnin. Vaikkemme kielellisesti aivan taidottomia olekaan, oli hirmuisen hankalaa miettiä, mitä lappusella haluttaisiin sanoa.
Lopputulos oli surrealistinen rakkauskirje, jossa sydämen purkamisen jälkeen todetaan fiktiivisen päähenkilön odottavan samoin fiktiivistä tunteiden kohdettaan tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan, tänäkin vuonna.
Viestin sävyissä yhdistyi An Affair to Rememberin kohtalonistiromantiikka ja vanhojen Suomi-leffojen ihana ylinäyttely. Ah!
Tänä iltana kello kymmeneltä nähdään, löysikö kukaan viestiä ja ottiko onkeensa. Jännittää. Päässä soi tietenkin the Police.
Pullopostin lähettämisestä on aikaa pari kuukautta ja se nostattaa edelleen joka kerta mieleen osuessaan hymyn huulille. Siitä hölmöissä asioissa on kyse.
Siitä elämässä on kyse.
Semmoisia ihmisiä on kuitenkin aika harvassa. Moni ei uskalla ja toiset yrittävät liikaakin. Kaikkia pienet asiat eivät kiinnosta, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää. Tiedän, elitisti puhuu. Myös ihmisten suhteen saa kuitenkin olla elitisti.
Tunnen kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä hölmöjäkin asioita ja joiden kanssa ajan viettäminen on siksi niin kivaa, kun pienistä ja näennäisen turhista asioista on helppo innostua yhdessä. Siskoni on yksi heistä.
Kesällä kävimme pyöräretkellä Pispalassa ja löysimme siisteimmän uimapaikan kallioiden suojasta. Kun rannasta löytyi korkillinen lasipullo, oli heti selvää, mitä pitäisi tehdä.
Lähettää pullopostia.
Kirjeen kirjoittaminen vei aikaa useamman tunnin. Vaikkemme kielellisesti aivan taidottomia olekaan, oli hirmuisen hankalaa miettiä, mitä lappusella haluttaisiin sanoa.
Lopputulos oli surrealistinen rakkauskirje, jossa sydämen purkamisen jälkeen todetaan fiktiivisen päähenkilön odottavan samoin fiktiivistä tunteiden kohdettaan tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan, tänäkin vuonna.
Viestin sävyissä yhdistyi An Affair to Rememberin kohtalonistiromantiikka ja vanhojen Suomi-leffojen ihana ylinäyttely. Ah!
Tänä iltana kello kymmeneltä nähdään, löysikö kukaan viestiä ja ottiko onkeensa. Jännittää. Päässä soi tietenkin the Police.
Pullopostin lähettämisestä on aikaa pari kuukautta ja se nostattaa edelleen joka kerta mieleen osuessaan hymyn huulille. Siitä hölmöissä asioissa on kyse.
Siitä elämässä on kyse.
29. syyskuuta 2010
Keskiviikkolääke
Lätyt, Cure ja Smiths on yhtä kuin ihan hyvä päivä. Olo on muutenkin kohentunut edelleen – kodin seurasta on ollut iloa ja levottomat IM-keskustelut ovat värittäneet iltoja. Viikonlopullekin on jo ainakin vähän ohjelmaa.
Silti jokin yhä vaivaa.
Ehkä se, mistä kappaleet kertovat.
Ehkä ensi kerralle en pinnistele.
Ehkä.
Ehkä olen elänyt teoreetisella tasolla jo liian kauan.
Silti jokin yhä vaivaa.
Ehkä se, mistä kappaleet kertovat.
Ehkä ensi kerralle en pinnistele.
Ehkä.
Ehkä olen elänyt teoreetisella tasolla jo liian kauan.
27. syyskuuta 2010
Siistiysviikonloppu
Oijoi, olipahan jännin viikonloppu ikinä.
Urakoin läpi kahdet soittelut, jotka menivät molemmat ihan erinomaisesti. Sen ihka ensimmäisen kerran ohella yhdet parhaista ikinä, ah.
Perjantain Indiaaniklubilla oli väkeä ihan kivasti. Sami Anttilan laulaja-lauluntekijä-live meni vähän ohi, mutta Suomi-spesiaalimme levytarjonta kolahti hurjasti ainakin itselle. 60- ja 70-lukujen käännösiskelmästä en tahdo saada itse tarpeekseni ja samoja olisi kiva päästä soittelemaan pian uudestaankin. Pieniä teemaklubiajatuksia onkin jo virinnyt. Ensi kerralla Inkkareita on luvassa vasta marraskuun 13. päivä, jolloin luvassa on... kyllä, ruotsalaista musiikkia. Siis ihh!
Tässä vielä itseni ja Kultaintopiin yhteinen perjantain soittolista.
Pirkko Mannola - Maailman paras levy
Monica Aspelund ja Four Cats - Katso, kenguru loikkaa
Jouko ja Kosti - Muisto vain jää
Fredi - Rakkauden sinfonia
Seikkailija - Danny
Vicky Rosti - Näinkö meille aina täällä käy
Kai Hyttinen - Naiset
Markku Aro - Rakkautta vain
Vicky Rosti - Kun Chicago kuoli
Pepe & the Paradise - Aamu
Carola ja Lasse Mårtenson - Mä lähden stadiin
Tapani Kansa - Eloise
Eini - Yes sir, alkaa polttaa
Arto Sotavalta - Päivät kuin unta
Rauli Badding Somerjoki - Valot
Jig-saw - Ujo poika
Kai Hyttinen - Nosta lippu salkoon
Pepe Willberg - Rasvis mä oon
Lemonator - California
Giant Robot - Dancehall Dominator
Magenta Skycode - Go Outside Again
Tigerbombs - That's My Score
Regina - Tapaa minut aamulla
Cats on Fire - Tears in Your Cup
Pintandwefall - Jail
Pepe Deluxé - Supersound
Uusi Fantasia - Lattialla taas
Risto - Pupu Tupuna
Karkkiautomaatti - Susan
Viola - Sad Eyed Disco Dancers
Wojciech - Ilotulta
Burning Hearts - Various Lives
Tanssijatkot Dorkassa ja lautapelijatkot Kuninkaankadulla. Oli kivaa. Lauantaipäiväinen sydämen keventäminen teki hyvää myös. Futureshorts jäi lopulta väliin, kun kiire pukkasi päälle – oli kuulemma kylmää.
Lauantai-ilta toi tullessaan sitten Hang the DJ!:n, jossa olen viime vuodet ramppaillut ja tamppaillut kuuntelijan roolissa. Niinpä omaa soitteludebyyttiä sai vähän jännittää – mutta ihan turhaan, ah. Soitto kulki ihan mainiosti ja eventti ylipäänsä oli näin eri roolissa tarkasteltunakin yksi parhaista! Klubi oli loppuunmyytynä ja hyvällä jonolla varustettu jo puolenyön aikaan ja tanssilattia täynnä puoli kahdestatoista loppuun asti. Oih! Kun yleisö söi vielä suoraan soittajakolmikkomme käsistä, oli fiilis kyllä mitä mainioin.
Meitsi! Kuvakiitos Sakari Karipurolle.
Itse soitin ainakin seuraavat biisit. Aika perus, mutta hyvis.
Magenta Skycode - People
Atlas Sound - Walkabout
Tennis - Marathon
Apples in Stereo - Dance Floor
Passion Pit - Dreams
M83 - Graveyard Girl
Wild Nothing - Chinatown
Best Coast - Boyfriend
Calvin Harris - Ready for the Weekend
Matt & Kim - Daylight
the Smiths - There Is a Light That Never Goes Out
VEGA - No Reasons
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
Annie - Heartbeat
French Films - Golden Sea
Tigerbombs - 1000 Sparks
Two Door Cinema Club - Undercover Martyn
Lo-Fi-Fnk - Want U
Mark Ronson f. Amy Winehouse - Valerie
Róisín Murphy - Overpowered
Caribou - Odessa
Vampire Weekend - A-Punk
Beastie Boys - Sabotage
Cornershop - Brimful of Asha (Norman Cook Remix)
Ladyhawke - My Delirium
the Drums - Forever and Ever Amen
Cee-Lo Green - Fuck You
the Strokes - Last Nite
Pyyntöjen sateleminen oli kivaa sekin, kun ei sitä ole aiemmin tullut juuri koettua. Toiveet tosin vaihtelivat aika huolella. Kanye Westiä (joo emmää), dubstepiä (ei ny ehkä täällä), Jukka Poikaa (no ei), Franz Ferdinandia (joo ehkä), Ladyhawkea (tietty), Mark Ronsonia (käyks Valerie?), Smithsiä (no ku soitettiin jo kaks, mutta kyllä sitä vielä tulee), Radio Deptiä (no ku soitettiin jo kaks, tulisit vähän aikasemmin hei) Tigerbombsin 1000 Sparks (ihh!), "hyvää dancea" (öh no VEGAa), Spandau Balletia (häh) ja – herranjumala – Animal Collectivea! AnCo jäi lopulta soittelematta, kun ei se nyt oikein mihinkään sopinut. Harmittaa. Pahoittelut. Mutta arvostukset yllättävästä pyynnöstä.
Mutta huikein ilta kyllä melkeinpä ikinä. Tanssittaminen oli kivaa ja läppärin takana heiluminenkin lähes yhtä hikistä hommaa kuin lattialla olo. Yksi mie luen sun blogia tuli kuultua myös, mikä on aina yhtä kivaa.
Sunnuntai sujahti peräkonttikirppiksen, pitkän kävelyn ja kokkailun merkeissä vähän liian nopeasti. Illalla stalkkailin sosiaalisessa mediassa diskoilijoita, etenkin yhtä ehkä-lukijaa. Suljetut profiilit tekevät kuitenkin elämästä paikoin turhan vaikeaa.
Ei ole helppoa, ei. Kivaa onneksi, aina joskus.
Päässä soi:
// Indiaaniklubi #16 (Suomi-spesiaali) / Oh Man + Kultaintopii -soittolista Spotifyssa
// Hang the DJ! 250910 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
Urakoin läpi kahdet soittelut, jotka menivät molemmat ihan erinomaisesti. Sen ihka ensimmäisen kerran ohella yhdet parhaista ikinä, ah.
Perjantain Indiaaniklubilla oli väkeä ihan kivasti. Sami Anttilan laulaja-lauluntekijä-live meni vähän ohi, mutta Suomi-spesiaalimme levytarjonta kolahti hurjasti ainakin itselle. 60- ja 70-lukujen käännösiskelmästä en tahdo saada itse tarpeekseni ja samoja olisi kiva päästä soittelemaan pian uudestaankin. Pieniä teemaklubiajatuksia onkin jo virinnyt. Ensi kerralla Inkkareita on luvassa vasta marraskuun 13. päivä, jolloin luvassa on... kyllä, ruotsalaista musiikkia. Siis ihh!
Tässä vielä itseni ja Kultaintopiin yhteinen perjantain soittolista.
Pirkko Mannola - Maailman paras levy
Monica Aspelund ja Four Cats - Katso, kenguru loikkaa
Jouko ja Kosti - Muisto vain jää
Fredi - Rakkauden sinfonia
Seikkailija - Danny
Vicky Rosti - Näinkö meille aina täällä käy
Kai Hyttinen - Naiset
Markku Aro - Rakkautta vain
Vicky Rosti - Kun Chicago kuoli
Pepe & the Paradise - Aamu
Carola ja Lasse Mårtenson - Mä lähden stadiin
Tapani Kansa - Eloise
Eini - Yes sir, alkaa polttaa
Arto Sotavalta - Päivät kuin unta
Rauli Badding Somerjoki - Valot
Jig-saw - Ujo poika
Kai Hyttinen - Nosta lippu salkoon
Pepe Willberg - Rasvis mä oon
Lemonator - California
Giant Robot - Dancehall Dominator
Magenta Skycode - Go Outside Again
Tigerbombs - That's My Score
Regina - Tapaa minut aamulla
Cats on Fire - Tears in Your Cup
Pintandwefall - Jail
Pepe Deluxé - Supersound
Uusi Fantasia - Lattialla taas
Risto - Pupu Tupuna
Karkkiautomaatti - Susan
Viola - Sad Eyed Disco Dancers
Wojciech - Ilotulta
Burning Hearts - Various Lives
Tanssijatkot Dorkassa ja lautapelijatkot Kuninkaankadulla. Oli kivaa. Lauantaipäiväinen sydämen keventäminen teki hyvää myös. Futureshorts jäi lopulta väliin, kun kiire pukkasi päälle – oli kuulemma kylmää.
Lauantai-ilta toi tullessaan sitten Hang the DJ!:n, jossa olen viime vuodet ramppaillut ja tamppaillut kuuntelijan roolissa. Niinpä omaa soitteludebyyttiä sai vähän jännittää – mutta ihan turhaan, ah. Soitto kulki ihan mainiosti ja eventti ylipäänsä oli näin eri roolissa tarkasteltunakin yksi parhaista! Klubi oli loppuunmyytynä ja hyvällä jonolla varustettu jo puolenyön aikaan ja tanssilattia täynnä puoli kahdestatoista loppuun asti. Oih! Kun yleisö söi vielä suoraan soittajakolmikkomme käsistä, oli fiilis kyllä mitä mainioin.
Meitsi! Kuvakiitos Sakari Karipurolle.
Itse soitin ainakin seuraavat biisit. Aika perus, mutta hyvis.
Magenta Skycode - People
Atlas Sound - Walkabout
Tennis - Marathon
Apples in Stereo - Dance Floor
Passion Pit - Dreams
M83 - Graveyard Girl
Wild Nothing - Chinatown
Best Coast - Boyfriend
Calvin Harris - Ready for the Weekend
Matt & Kim - Daylight
the Smiths - There Is a Light That Never Goes Out
VEGA - No Reasons
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
Annie - Heartbeat
French Films - Golden Sea
Tigerbombs - 1000 Sparks
Two Door Cinema Club - Undercover Martyn
Lo-Fi-Fnk - Want U
Mark Ronson f. Amy Winehouse - Valerie
Róisín Murphy - Overpowered
Caribou - Odessa
Vampire Weekend - A-Punk
Beastie Boys - Sabotage
Cornershop - Brimful of Asha (Norman Cook Remix)
Ladyhawke - My Delirium
the Drums - Forever and Ever Amen
Cee-Lo Green - Fuck You
the Strokes - Last Nite
Pyyntöjen sateleminen oli kivaa sekin, kun ei sitä ole aiemmin tullut juuri koettua. Toiveet tosin vaihtelivat aika huolella. Kanye Westiä (joo emmää), dubstepiä (ei ny ehkä täällä), Jukka Poikaa (no ei), Franz Ferdinandia (joo ehkä), Ladyhawkea (tietty), Mark Ronsonia (käyks Valerie?), Smithsiä (no ku soitettiin jo kaks, mutta kyllä sitä vielä tulee), Radio Deptiä (no ku soitettiin jo kaks, tulisit vähän aikasemmin hei) Tigerbombsin 1000 Sparks (ihh!), "hyvää dancea" (öh no VEGAa), Spandau Balletia (häh) ja – herranjumala – Animal Collectivea! AnCo jäi lopulta soittelematta, kun ei se nyt oikein mihinkään sopinut. Harmittaa. Pahoittelut. Mutta arvostukset yllättävästä pyynnöstä.
Mutta huikein ilta kyllä melkeinpä ikinä. Tanssittaminen oli kivaa ja läppärin takana heiluminenkin lähes yhtä hikistä hommaa kuin lattialla olo. Yksi mie luen sun blogia tuli kuultua myös, mikä on aina yhtä kivaa.
Sunnuntai sujahti peräkonttikirppiksen, pitkän kävelyn ja kokkailun merkeissä vähän liian nopeasti. Illalla stalkkailin sosiaalisessa mediassa diskoilijoita, etenkin yhtä ehkä-lukijaa. Suljetut profiilit tekevät kuitenkin elämästä paikoin turhan vaikeaa.
Ei ole helppoa, ei. Kivaa onneksi, aina joskus.
Päässä soi:
// Indiaaniklubi #16 (Suomi-spesiaali) / Oh Man + Kultaintopii -soittolista Spotifyssa
// Hang the DJ! 250910 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
22. syyskuuta 2010
Keskiviikon Oivallus
Kolmas terapiakerta tuotti Oivalluksen.
Useampi taho on ehtinyt kommentoimaan minulle parin viikon aikana sitä, että ihminen ei pysty rakastamaan toista, ellei ensin rakasta itseään. Vaikka en lausetta pystykään allekirjoittamaan, on se mietityttänyt minua aika paljon.
Koska minä en ole koskaan rakastanut itseäni.
Lause kuulostaa kauhean jyrkältä, mutta öh – niin se vain on. Rupesin äskettäin miettimään, mitä itsensä rakastaminen oikein tarkoittaa, ja kun koitin kelata muistoissani sellaiseen aikaan, että olisin sillä tavalla tuntenut... Se hetki ei vain tullut vastaan.
En ole ollut koskaan tyytyväinen itseeni. En osaa hyväksyä omia vikojani ja olen huono löytämään itsestäni hyviä puolia. Olen pitänyt yltiöpäistä itsekriittisyyttäni vain huvittavana luonteenpiirteenäni, mutta huomannut nyt, että se on oikeasti aika rampauttavaa.
Mutta niin, se Oivallus.
Kirjassa, josta en pahemmin välitä, sanotaan jotain sensuuntaista kuin "kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan". Kun tänään käänsin sen muotoon "kohtele itseäsi niin kuin kohtelet muita", tuntui moni asia loksahtavan paikoilleen. Kolahti. Yllättynyt olo tulvi vartalossa aina varpaita myöten.
En minä sättisi ystäviäni samalla tavalla kuin itseäni, jos en osaa tehdä jotain tai jaksa, pysty, kykene. Haluan antaa muille kehuja ja kannustusta onnistumisissa, mutta omalla kohdalla se aina unohtuu.
Kotiläksynä etsin itsestäni positiivisia puolia. Aloitan kolmella.
1. Olen helppo innostumaan. Se on mielestäni paras luonteenpiirteeni, ja vaikka se tuntuukin olevan nykyään puolitoistavuotisen kaamosviltin peitossa, on se yhä siellä. Enkä malta odottaa, että tapaan sen jälleen.
2. Olen oikeasti hyvä kirjoittamaan. Rakastan sanoja ja lauseita (niissä tunne on kai sentään oikeutettu, eh) ja saan hyvästä tekstistä ihan älyttömän tyydytyksen. Osaan ilmaista itseäni.
3. Jos kymmenen vuoden takainen minä näkisi nykyisen minäni nyt, olisi se oikeasti aika innoissaan. Masennus tai ei, elämässäni on aika monta siistiä juttua, jotka tuottavat minulle iloa. Luova suunnittelija, yrittäjä, bloggaaja, dj, muusikko – ja kaikilla sektoreilla tulvii vieläpä kehuja. Ilman perspektiiviä näitä on vain hankala nähdä, ja omasta päästä on niin vaikea irtautua, että perspektiivi jää kokematta.
Ehkä se tästä siis.
Vanha tuttu toimii motivaatiobiisinäkin.
Useampi taho on ehtinyt kommentoimaan minulle parin viikon aikana sitä, että ihminen ei pysty rakastamaan toista, ellei ensin rakasta itseään. Vaikka en lausetta pystykään allekirjoittamaan, on se mietityttänyt minua aika paljon.
Koska minä en ole koskaan rakastanut itseäni.
Lause kuulostaa kauhean jyrkältä, mutta öh – niin se vain on. Rupesin äskettäin miettimään, mitä itsensä rakastaminen oikein tarkoittaa, ja kun koitin kelata muistoissani sellaiseen aikaan, että olisin sillä tavalla tuntenut... Se hetki ei vain tullut vastaan.
En ole ollut koskaan tyytyväinen itseeni. En osaa hyväksyä omia vikojani ja olen huono löytämään itsestäni hyviä puolia. Olen pitänyt yltiöpäistä itsekriittisyyttäni vain huvittavana luonteenpiirteenäni, mutta huomannut nyt, että se on oikeasti aika rampauttavaa.
Mutta niin, se Oivallus.
Kirjassa, josta en pahemmin välitä, sanotaan jotain sensuuntaista kuin "kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan". Kun tänään käänsin sen muotoon "kohtele itseäsi niin kuin kohtelet muita", tuntui moni asia loksahtavan paikoilleen. Kolahti. Yllättynyt olo tulvi vartalossa aina varpaita myöten.
En minä sättisi ystäviäni samalla tavalla kuin itseäni, jos en osaa tehdä jotain tai jaksa, pysty, kykene. Haluan antaa muille kehuja ja kannustusta onnistumisissa, mutta omalla kohdalla se aina unohtuu.
Kotiläksynä etsin itsestäni positiivisia puolia. Aloitan kolmella.
1. Olen helppo innostumaan. Se on mielestäni paras luonteenpiirteeni, ja vaikka se tuntuukin olevan nykyään puolitoistavuotisen kaamosviltin peitossa, on se yhä siellä. Enkä malta odottaa, että tapaan sen jälleen.
2. Olen oikeasti hyvä kirjoittamaan. Rakastan sanoja ja lauseita (niissä tunne on kai sentään oikeutettu, eh) ja saan hyvästä tekstistä ihan älyttömän tyydytyksen. Osaan ilmaista itseäni.
3. Jos kymmenen vuoden takainen minä näkisi nykyisen minäni nyt, olisi se oikeasti aika innoissaan. Masennus tai ei, elämässäni on aika monta siistiä juttua, jotka tuottavat minulle iloa. Luova suunnittelija, yrittäjä, bloggaaja, dj, muusikko – ja kaikilla sektoreilla tulvii vieläpä kehuja. Ilman perspektiiviä näitä on vain hankala nähdä, ja omasta päästä on niin vaikea irtautua, että perspektiivi jää kokematta.
Ehkä se tästä siis.
Vanha tuttu toimii motivaatiobiisinäkin.
21. syyskuuta 2010
Tiistai: Egyptian Hip Hop
Heippa vaan kaikille.
Kokonaisiin albumeihin syventyminen tuntuu edelleen vähän liian vaativalta. Illat menevät tätä nykyä suurimmaksi osaksi vain ruokarealityja katsellessa, eikä uusia juttujakaan jaksa penkoa ihan niin paljon kuin yleensä.
Väliaikaista kaikki on vaan, toivottavasti.
Jotain pientä kuitenkin. Egyptian Hip Hop tuli mainittua joskus alkuvuodesta ja Moshi Moshi -rakkautta kylvän edelleen jokaiseen vakoon, joten yhdistelmä on automaattisesti featuroinnin arvoinen.
Some Reptiles Developed Wings -ep julkaistiin eilen, 12" ensi viikolla. Neljä raitaa, joista Rad Pitt -kakkonen on aiemmin havaittu ihan loistavaksi.
Manchesterista kotoisin olevan yhtyeen materiaali on mukavan rytmikästä indieräntäntänttää – ei yhtä huikean koukuttavaa kuin vaikka Two Door Cinema Clubilla, mutta vastaavasti ehkä vähän hienovaraisempaa. Ja niin niissä ruokarealityissäkin sanottiin että hienovaraisuus voi olla hyvä asia. Heikkoa kolmosraitaa lukuunottamatta paketti on ihan ok – Moshiksi ehkä hiukan alavireinen.
Keväällä Hit Clubin toimesta julkaistu Wild Human Child miellyttää ihan.
Livenä olis ihan kiva nähdä. Esim tää bändi.
{ In short: Rad Pitt is one incredible song, but otherwise Egyptian Hip Hop doesn't entirely convince. But what does, these days? }
// Egyptian Hip Hop MySpacessa
// Some Reptiles Developed Wings -ep Spotifyssa
Kokonaisiin albumeihin syventyminen tuntuu edelleen vähän liian vaativalta. Illat menevät tätä nykyä suurimmaksi osaksi vain ruokarealityja katsellessa, eikä uusia juttujakaan jaksa penkoa ihan niin paljon kuin yleensä.
Väliaikaista kaikki on vaan, toivottavasti.
Jotain pientä kuitenkin. Egyptian Hip Hop tuli mainittua joskus alkuvuodesta ja Moshi Moshi -rakkautta kylvän edelleen jokaiseen vakoon, joten yhdistelmä on automaattisesti featuroinnin arvoinen.
Some Reptiles Developed Wings -ep julkaistiin eilen, 12" ensi viikolla. Neljä raitaa, joista Rad Pitt -kakkonen on aiemmin havaittu ihan loistavaksi.
Manchesterista kotoisin olevan yhtyeen materiaali on mukavan rytmikästä indieräntäntänttää – ei yhtä huikean koukuttavaa kuin vaikka Two Door Cinema Clubilla, mutta vastaavasti ehkä vähän hienovaraisempaa. Ja niin niissä ruokarealityissäkin sanottiin että hienovaraisuus voi olla hyvä asia. Heikkoa kolmosraitaa lukuunottamatta paketti on ihan ok – Moshiksi ehkä hiukan alavireinen.
Keväällä Hit Clubin toimesta julkaistu Wild Human Child miellyttää ihan.
Livenä olis ihan kiva nähdä. Esim tää bändi.
{ In short: Rad Pitt is one incredible song, but otherwise Egyptian Hip Hop doesn't entirely convince. But what does, these days? }
// Egyptian Hip Hop MySpacessa
// Some Reptiles Developed Wings -ep Spotifyssa
20. syyskuuta 2010
Maanantai: Burning Hearts
Lauantai-ilta oli pitkästä aikaa hurjan kiva. Samaa fiilistä tavoitellaan myös ensi viikonloppuna, silloin vieläpä kahteen otteeseen levylautasten takana. Suunnaksi kannattaa ottaa siis perjantaina Kahvila Valo, jossa Indiaaniklubi vedetään läpi Suomi-teemalla – luvassa on huipuimpia kotimaisia biisejä kronologisessa järjestyksessä 60-luvulta tähän hetkeen. Tuosta toivuttuaan kannattaa aloitella lauantaita Pispalassa Future Shortsin polkupyörä-drive-in-näytöksessä (oikeasti, kirjoitetaanko se noin?) ja jatkaa loppuillaksi Klubille, jossa koitan parhaani mukaan hirttää dj:n ja tanssittaa porukkaa Tiskijukan ja Samin avustuksella.
Molemmista soitteluista olen kyllä aika valtavan innoissani. Tulkaa käymään ja kysymään biisejä – referenssiksi voin laittaa vielä edelliskerran Inkkari-listauksen, kun se täältä vielä uupuu.
Wild Beasts - Hooting & Howling
Feldberg - Dreamin'
Burning Hearts - Night Animal
Jens Lekman - Sipping on the Sweet Nectar
Herman's Hermits - Just a Little Bit Better
Caribou - Sun
Pepe Deluxé - Everybody Pass Me By
Beck - Devil's Haircut
the Crash - Pony Ride
Ra Ra Riot - Dying Is Fine
Tanlines - Three Trees
Delorean - Grow
Lake Heartbeat - Mystery
CEO - Come With Me
Mumm-Ra - She's Got You High
Mies & Elämä - Turussa
the Divine Comedy - At the Indie Disco
Au Revoir Simone - Another Likely Story (Aeroplane Remix)
Ariel Pink's Haunted Graffiti - Round And Round
the Undertones - Teenage Kicks
David Bowie - Let's Dance
Lo-Fi-Fnk - What's on Your Mind?
Broken Bells - the High Road
Metric - Help I'm Alive (the Twelves Remix)
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
the Drums - Book of Stories
French Films - Golden Sea
Summer Camp - Round the Moon
the Magnetic Fields - I Think I Need a New Heart
the La's - There She Goes
Soittolistalta voisi poimia erityisesti Burning Heartsin. Kovasti odottamani yhtye tuli nähtyä nyt ekaa kertaa MOPissa, ja vaikka festarit vielä ainakin jonkun aikaa muistuvatkin mieleen lähinnä siitä omasta särkymisestä, oli keikka hyvä ja lyhyestä kestostaan huolimatta oikein lupaava. Night Animal -seiskatuuma tuli myös ostettua, ja herkkuahan tämä on.
Yhtyeen lempeyteen on helppo upota. Jos Au Revoir Simonen raikas tyttösynapop on kolahdellut, kannattaa koittaa tätäkin – ja toki toisinpäin. Viimevuotisen, vähän ohi menneen Aboa Sleeping -pitkäsoiton avausraita I Lost My Colour Vision on ehkä vieläkin huimempi.
Emoyhtye Le Futur Pompiste on hyvä kaivaa naftaliinista esiin myös. Ehkäpä ihastuttavinta indietä, mitä Suomessa on tehty.
Isäyhtye Cats on Firen ohessa, tietty.
Voihan palavat sydämet. Ei ole helppoa – varsinkaan meillä, jotka olemme jumiutuneet emotionaalisesti vuoteen '99.
{ In short: Upcoming weekend is filled with nice things – plus me djing, twice. Burning Hearts will definitely be on both playlists. }
// Burning Hearts MySpacessa
// Indiaaniklubi #15 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
Molemmista soitteluista olen kyllä aika valtavan innoissani. Tulkaa käymään ja kysymään biisejä – referenssiksi voin laittaa vielä edelliskerran Inkkari-listauksen, kun se täältä vielä uupuu.
Wild Beasts - Hooting & Howling
Feldberg - Dreamin'
Burning Hearts - Night Animal
Jens Lekman - Sipping on the Sweet Nectar
Herman's Hermits - Just a Little Bit Better
Caribou - Sun
Pepe Deluxé - Everybody Pass Me By
Beck - Devil's Haircut
the Crash - Pony Ride
Ra Ra Riot - Dying Is Fine
Tanlines - Three Trees
Delorean - Grow
Lake Heartbeat - Mystery
CEO - Come With Me
Mumm-Ra - She's Got You High
Mies & Elämä - Turussa
the Divine Comedy - At the Indie Disco
Au Revoir Simone - Another Likely Story (Aeroplane Remix)
Ariel Pink's Haunted Graffiti - Round And Round
the Undertones - Teenage Kicks
David Bowie - Let's Dance
Lo-Fi-Fnk - What's on Your Mind?
Broken Bells - the High Road
Metric - Help I'm Alive (the Twelves Remix)
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
the Drums - Book of Stories
French Films - Golden Sea
Summer Camp - Round the Moon
the Magnetic Fields - I Think I Need a New Heart
the La's - There She Goes
Soittolistalta voisi poimia erityisesti Burning Heartsin. Kovasti odottamani yhtye tuli nähtyä nyt ekaa kertaa MOPissa, ja vaikka festarit vielä ainakin jonkun aikaa muistuvatkin mieleen lähinnä siitä omasta särkymisestä, oli keikka hyvä ja lyhyestä kestostaan huolimatta oikein lupaava. Night Animal -seiskatuuma tuli myös ostettua, ja herkkuahan tämä on.
Yhtyeen lempeyteen on helppo upota. Jos Au Revoir Simonen raikas tyttösynapop on kolahdellut, kannattaa koittaa tätäkin – ja toki toisinpäin. Viimevuotisen, vähän ohi menneen Aboa Sleeping -pitkäsoiton avausraita I Lost My Colour Vision on ehkä vieläkin huimempi.
Emoyhtye Le Futur Pompiste on hyvä kaivaa naftaliinista esiin myös. Ehkäpä ihastuttavinta indietä, mitä Suomessa on tehty.
Isäyhtye Cats on Firen ohessa, tietty.
Voihan palavat sydämet. Ei ole helppoa – varsinkaan meillä, jotka olemme jumiutuneet emotionaalisesti vuoteen '99.
{ In short: Upcoming weekend is filled with nice things – plus me djing, twice. Burning Hearts will definitely be on both playlists. }
// Burning Hearts MySpacessa
// Indiaaniklubi #15 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)