1000 Sparks täyttää tänään päivälleen kaksi vuotta. Niin vanhaksi se myös jää.
Aloitin kirjoittamaan blogia elämäni isoimpana keväänä; aikana, jolloin kaikki muuttui ja jokainen askel oli iso. Muutamien kuukausien sisällä muutin uuteen kotiin, valmistuin koulusta, lopetin palkkatyön ja ryhdyin yrittäjäksi. Masennuin. Sain uusia ystäviä, joista yhteen suhteeni muuttui ja syveni entisestään.
Kaiken sen keskellä aloin kirjoittamaan blogia. Tässä vaiheessa sen kaiken sitominen yhteen tuntuu hyvältä. Ensimmäisen tullessa päätökseen, on seuraava tuotantokausi uudella kanavalla jo täydessä vauhdissa.
'Sparks ei ollut musiikkiblogi eikä päiväkirja. Sen tehtävänä ei ollut toimia kanavana ajatusten purkamiselle, popknoppeilulla pätemiselle tai vastakkaisen sukupuolen satunnaiselle hurmaamiselle.
Ei.
1000 Sparks oli Tarina Tytöstä ja Pojasta.
Tytöstä, jonka Poika näki pari tuntia ensimmäisen kirjoituksen jälkeen Liisa Ihmemaassa -peruukissa. Pojasta, joka äänitti Tytön viidenteen mixtapeen Digital Loven tanssiakseen sitä yhdessä vain viikon kuluttua - kun vuosikymmen vaihtui. Tytöstä ja Pojasta, jotka yhtenä sateisena iltana vieraassa kaupungissa osuivat lopulta oikealle hetkellä oikealle paikalle.
Populaarikulttuurin katsomisessa ja elämisessä on se ero, että kun televisiosarjan päätyttyä John Krasinski meneekin kotiin Emily Bluntin luokse, jatkuu elävän elämän Office lopputekstien jälkeenkin yhtä unohtumattomana. Kuninkaankadun Ted Mosby ei rakentanut odotuksiaan liiaksi, eikä Lahden rautatieaseman Lost in Translation jää vain avoimeksi arvoitukseksi. Jos päässä soi Just Like Honey, voi se tapahtua molemmilla yhtä aikaa.
Sellaisen eläminen on Tarina.
Eikä siihen mennyt kuin kolmesataakuusikymmentä kirjoitusta.
13. helmikuuta 2011
19. tammikuuta 2011
Arvoitus on meille poika tuo
Viime viikolla näin unta, jossa Eero Johannes twiittasi harmistustaan 'Sparksin blogihiljaisuudesta.
Eero ja muut, huolenne ovat ohi. Tästä päivästä lähtien voitte lueskella jo ennakkoon minun ja muiden kirjoituksia Lilyssä. Osoitteeksi siis Arvoitus on meille poika tuo.
Tänne palataan vielä kerran, kaksi. Tarinan viimeiset sivut kääntyvät hiljalleen auki.
Eero ja muut, huolenne ovat ohi. Tästä päivästä lähtien voitte lueskella jo ennakkoon minun ja muiden kirjoituksia Lilyssä. Osoitteeksi siis Arvoitus on meille poika tuo.
Tänne palataan vielä kerran, kaksi. Tarinan viimeiset sivut kääntyvät hiljalleen auki.
24. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Books
Hyvää joulua!
Kalenterin viimeisestä luukusta paljastuu aiemmin syksyllä mystifioimani musiikkiprojekti. Mukavasti blogirakkautta saanut Paperfangs on ollut yksi tärkeimmistä asioistani tänä syksynä ja kipeästi kaivattu kanava luovuuden purkamiseen.
Biiseistä ensimmäisten pohjat ovat syntyneet jo pari vuotta sitten, mutta lopullinen muoto löytyi viime kesän aikana. Vaikutteet kuuluvat paikoin selkeästikin, mutta siitä omassa popmuusikkoudessani ehkä onkin kyse. Olen myös lopultakin oppinut kirjoittamaan itseäni tyydyttäviä sanoituksia, mikä on ollut vuosikymmenen mittainen prosessi.
Pidemmittä puheitta siis yhtyeen ensimmäinen video Books tältä syksyltä. Alkuvuosi tuo tullessaan pari uutta videota, kasettijulkaisun ja ekan keikan. Jännää.
Kohta joulusaunaan. Elämä on hyvä.
Kalenterin viimeisestä luukusta paljastuu aiemmin syksyllä mystifioimani musiikkiprojekti. Mukavasti blogirakkautta saanut Paperfangs on ollut yksi tärkeimmistä asioistani tänä syksynä ja kipeästi kaivattu kanava luovuuden purkamiseen.
Biiseistä ensimmäisten pohjat ovat syntyneet jo pari vuotta sitten, mutta lopullinen muoto löytyi viime kesän aikana. Vaikutteet kuuluvat paikoin selkeästikin, mutta siitä omassa popmuusikkoudessani ehkä onkin kyse. Olen myös lopultakin oppinut kirjoittamaan itseäni tyydyttäviä sanoituksia, mikä on ollut vuosikymmenen mittainen prosessi.
Pidemmittä puheitta siis yhtyeen ensimmäinen video Books tältä syksyltä. Alkuvuosi tuo tullessaan pari uutta videota, kasettijulkaisun ja ekan keikan. Jännää.
Kohta joulusaunaan. Elämä on hyvä.
23. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Suffering Season; Halo; Perfect Eyes; Take Me Over; Flea Market; Artificial Snow
Huh.
Joulufiilis iskee kummasti päälle, kun lokaatioksi vaihtuu kotikoti. Etenkin, kun kaikki on jo etukäteen valmiiksi laitettu ja siivottu.
Ajanpuutteen vuoksi joulukalenterini varsinainen taka-ajatus jää ehkä vähän myöhemmäksi, mutta luukkubiisit otettakoon vielä huomista vaille loppuun - taas vähän kirien.
Woods on mennyt minulta jostain syystä aiemmin tyystin ohi. Yhtyeen viimeisin albumi julkaistiin Woodsistilla viime keväänä, ja Suffering Season -raita on ilahduttanut viime päiviäni. Erityisesti vokaalien käsittely ihastuttaa.
Woods - Suffering Season
CEOn Beyoncé-cover Halo on juuri niin kova kuin mihin ensin mainitun kohdalla on osannut tottuakin. Ah.
Superupea MillionYoung saa levyn ulos helmikuussa ja esikoissingle Perfect Eyes on, oh, tyrmäävä. Kauneutta ja säröä, yksinkertaista ihanuutta. Kuulostaa kovasti ensi vuodelta. Ehkä kuluneen vuoden shoegazet vaihtuvat silloin yleisemmälläkin tasolla vähän pirteämmäksi.
Cut Copyn uusi tuleminen on tällä kertaa vähän helpompi pala kuin kesän Where I'm Going - josta itse tosin tykkäsin aika hurjasti. Reippaasti soittoa saanut Take Me Over on varsin kelpo myös. Uusi levy kiinnostaa, keikkakin taas varovasti ehkä.
Hot Chipin ja Calvin Harrisin kaveri ja tietynasteinen soundalike David E. Sugar pistää debyytin ulos alkuvuodesta. Sopii odotella, koska ainakin tuore Flea Market on ihan älyttömän koukuttava raita.
Bradford Cox eli Atlas Sound tiputtelee tavaraa bittiavaruuteen tuon tuosta; syksy on ollut mixtapeja täynnä ja sopivasti joulun alle tulee vähän ajankohtainen kappalekin. Artificial Snow olkoon siis aatonaaton virallinen ääniraita.
Uijui. Huomenna viimeinen luukku ja toivottavasti arvoinen päätös. Jännää!
Joulufiilis iskee kummasti päälle, kun lokaatioksi vaihtuu kotikoti. Etenkin, kun kaikki on jo etukäteen valmiiksi laitettu ja siivottu.
Ajanpuutteen vuoksi joulukalenterini varsinainen taka-ajatus jää ehkä vähän myöhemmäksi, mutta luukkubiisit otettakoon vielä huomista vaille loppuun - taas vähän kirien.
Woods on mennyt minulta jostain syystä aiemmin tyystin ohi. Yhtyeen viimeisin albumi julkaistiin Woodsistilla viime keväänä, ja Suffering Season -raita on ilahduttanut viime päiviäni. Erityisesti vokaalien käsittely ihastuttaa.
Woods - Suffering Season
CEOn Beyoncé-cover Halo on juuri niin kova kuin mihin ensin mainitun kohdalla on osannut tottuakin. Ah.
Superupea MillionYoung saa levyn ulos helmikuussa ja esikoissingle Perfect Eyes on, oh, tyrmäävä. Kauneutta ja säröä, yksinkertaista ihanuutta. Kuulostaa kovasti ensi vuodelta. Ehkä kuluneen vuoden shoegazet vaihtuvat silloin yleisemmälläkin tasolla vähän pirteämmäksi.
Cut Copyn uusi tuleminen on tällä kertaa vähän helpompi pala kuin kesän Where I'm Going - josta itse tosin tykkäsin aika hurjasti. Reippaasti soittoa saanut Take Me Over on varsin kelpo myös. Uusi levy kiinnostaa, keikkakin taas varovasti ehkä.
Hot Chipin ja Calvin Harrisin kaveri ja tietynasteinen soundalike David E. Sugar pistää debyytin ulos alkuvuodesta. Sopii odotella, koska ainakin tuore Flea Market on ihan älyttömän koukuttava raita.
Bradford Cox eli Atlas Sound tiputtelee tavaraa bittiavaruuteen tuon tuosta; syksy on ollut mixtapeja täynnä ja sopivasti joulun alle tulee vähän ajankohtainen kappalekin. Artificial Snow olkoon siis aatonaaton virallinen ääniraita.
Uijui. Huomenna viimeinen luukku ja toivottavasti arvoinen päätös. Jännää!
17. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: 10 Mile Stereo
Blogin viimeisten kuukausien teema on jo tässä vaiheessa aika selvä: ympyröiden sulkeutuminen. Olo on viime aikoina ollut kuin episodielokuvissa, joissa irralliset tapahtumat nivoutuvat lopussa yhteen, juuri niin kuin ne oli aina suunniteltukin.
Puolitoista vuotta sitten koin elämäni ensimmäisen – ja tähän mennessä ainoan paniikkikohtauksen. Yhdestä pienestä asiasta kasvoi päässäni niin valtava, että silmät, suu, sydän tai keuhkot eivät enää toimineet. Seisoin pikkutunneilla parvekkeella haukkomassa henkeäni ja päätin siirtää asiani seuraavaan aamuun. Yöllä en nukkunut.
Eilen illalla taas yksi ympyrä sulkeutui. Löysin itseni samasta paikasta kuin sinä seuranneena aamunakin ja kuulin sanat, jotka itse olin viimeksi haparoiden saanut ulos.
Paniikkikohtauksesta muistutti vain se, että jalat eivät tälläkään kertaa kantaneet.
Yksi uusista suosikeistani tänä vuonna on ollut Beach House. Luomoavin Flow-keikka on yhä tuoreessa muistissa ja Teen Dream -albumi on soinut sekä päässä että soittimissa tiuhaan. Tropic Thunderin astetta menevämpi remiksaus 10 Mile Stereosta vetää puoleensa hunajan lailla.
Ehkä heikot jalat kohtaavat joskus tanssilattialla tämän tahdittamina.
Puolitoista vuotta sitten koin elämäni ensimmäisen – ja tähän mennessä ainoan paniikkikohtauksen. Yhdestä pienestä asiasta kasvoi päässäni niin valtava, että silmät, suu, sydän tai keuhkot eivät enää toimineet. Seisoin pikkutunneilla parvekkeella haukkomassa henkeäni ja päätin siirtää asiani seuraavaan aamuun. Yöllä en nukkunut.
Eilen illalla taas yksi ympyrä sulkeutui. Löysin itseni samasta paikasta kuin sinä seuranneena aamunakin ja kuulin sanat, jotka itse olin viimeksi haparoiden saanut ulos.
Paniikkikohtauksesta muistutti vain se, että jalat eivät tälläkään kertaa kantaneet.
Yksi uusista suosikeistani tänä vuonna on ollut Beach House. Luomoavin Flow-keikka on yhä tuoreessa muistissa ja Teen Dream -albumi on soinut sekä päässä että soittimissa tiuhaan. Tropic Thunderin astetta menevämpi remiksaus 10 Mile Stereosta vetää puoleensa hunajan lailla.
Ehkä heikot jalat kohtaavat joskus tanssilattialla tämän tahdittamina.
16. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: King of All the Animals
Jos blogini pitäisi tiivistää pariin hassuun bändiin, mitkä ne olisivat?
Arvatenkin The Drums – oikeasti, kuinka monta kertaa olen eilisen joulukalenteribiisin kuunnellut tänään tyhjällä toimistolla – the Smiths, Belle and Sebastian, the Shins, Radio Dept. ja the Sound of Arrows.
Ulkomaisten aktien kohdalla hajontaa näyttää olevan, mutta Suomi-bändeistä puhuttaessa 'Sparksilla on yksi ylitse muiden.
Pintandwefallin kolmas täyspitkä julkaistaan tammikuun 19. päivä – ja mikä parasta, cd:n ja digin lisäksi myös vinyylinä! Time Is Rights for Romans, Babyn ensimmäinen irroitus on King of All the Animals ja uunituore video näyttää aika kovasti yhtyeeltä itseltään.
Biisin otsikkovalinta on vähintäänkin jännä, King of All the Animals kun on siis nimeltään aiemmat levyt tuottaneen Pepe "Tigerbombs" Troublen yhden albumin mittainen sivuprojekti. Tulevalla levyllä tuotantovastuu on siirtynyt I Was a Teenage Satan Worshipperin Pasi Viitaselle, mikä heittää ilmoille varovaisen kysymysmerkin – edellisillä levyillä (ja etenkin esikoisella) kun nimenomaan ne TB-henkiset jutut olivat aivan ehdottomin juttu. Ei sillä, että IWATSW-soundissakaan varsinaisesti mitään väärää olisi.
Joo moi, oon popnörtti.
Romansiin suhtaudun kuitenkin isolla jännityksellä. Pinttien julkaisut ovat olleet vähän laskusuuntaisia; täydellisen esikoisalbumin jälkeen maxi piti sisällään vielä yhden isoimmista lemppareista, kakkosjulkaisu oli hyvä, mutta turhan hajanainen ja viimekesäinen ep jo melkein syystäkin ilmaiseksi jaettu. Ensimmäinen irroitus lupaa kuitenkin hyvää, päässä kun tuo on tiuhaan ensikuuntelun jälkeen soinut – ja jokaiselta raidalta luvassa oleva video aiheuttaa intoilua sekin.
Liveparhautta (ja taidenäyttelyä!) puolestaan on Tampereella taas helmikuun alussa, jei. 'Sparks sydän Pintit, ei siitä mihinkään pääse.
Arvatenkin The Drums – oikeasti, kuinka monta kertaa olen eilisen joulukalenteribiisin kuunnellut tänään tyhjällä toimistolla – the Smiths, Belle and Sebastian, the Shins, Radio Dept. ja the Sound of Arrows.
Ulkomaisten aktien kohdalla hajontaa näyttää olevan, mutta Suomi-bändeistä puhuttaessa 'Sparksilla on yksi ylitse muiden.
Pintandwefallin kolmas täyspitkä julkaistaan tammikuun 19. päivä – ja mikä parasta, cd:n ja digin lisäksi myös vinyylinä! Time Is Rights for Romans, Babyn ensimmäinen irroitus on King of All the Animals ja uunituore video näyttää aika kovasti yhtyeeltä itseltään.
Biisin otsikkovalinta on vähintäänkin jännä, King of All the Animals kun on siis nimeltään aiemmat levyt tuottaneen Pepe "Tigerbombs" Troublen yhden albumin mittainen sivuprojekti. Tulevalla levyllä tuotantovastuu on siirtynyt I Was a Teenage Satan Worshipperin Pasi Viitaselle, mikä heittää ilmoille varovaisen kysymysmerkin – edellisillä levyillä (ja etenkin esikoisella) kun nimenomaan ne TB-henkiset jutut olivat aivan ehdottomin juttu. Ei sillä, että IWATSW-soundissakaan varsinaisesti mitään väärää olisi.
Joo moi, oon popnörtti.
Romansiin suhtaudun kuitenkin isolla jännityksellä. Pinttien julkaisut ovat olleet vähän laskusuuntaisia; täydellisen esikoisalbumin jälkeen maxi piti sisällään vielä yhden isoimmista lemppareista, kakkosjulkaisu oli hyvä, mutta turhan hajanainen ja viimekesäinen ep jo melkein syystäkin ilmaiseksi jaettu. Ensimmäinen irroitus lupaa kuitenkin hyvää, päässä kun tuo on tiuhaan ensikuuntelun jälkeen soinut – ja jokaiselta raidalta luvassa oleva video aiheuttaa intoilua sekin.
Liveparhautta (ja taidenäyttelyä!) puolestaan on Tampereella taas helmikuun alussa, jei. 'Sparks sydän Pintit, ei siitä mihinkään pääse.
15. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Me and the Moon
Tänään on sen verran paljon asiaa, että en oikein tiedä mistä aloittaisin.
Ensinnäkin: 'Sparks on nimetty Voicen Web Awardseissa ehdolle parhaaksi musablogiksi, toista (ja viimeistä) kertaa. Siistiä! Kolmesta kanssaehdokkaasta oma ehdoton suosikkini on Echoes, mutta arvattavasti monta mainiota blogia jäi odottelemaan ensi kertaa. Äänestää voit Voicen sivuilla.
Toiseksi: tästä päivästä lähtien on julkista tietoa, että siirryn alkuvuodesta verkkojulkaisu Lilyn poptoimittajaksi / -bloggaajaksi! 1000 Sparks, jota olen alusta asti tehnyt vain itselleni – ja no, yhdelle toisellekin – loppuu siten olemasta helmikuun 13. päivä, mutta kirjoittelu Lilyyn alkaa jo hyvissä ajoin. Eikä tyyliin tykästyneillä ole syytä huoleen, koska bloggaus jatkuu tasan samanlaisena kuin tähän mennessäkin. Ainoina erotuksina on uusi nimi, uusi osoite ja enemmän aikaa päivässä kirjoittamiseen. Jos Lily ei ole entuudestaan tuttu, niin kyseessä on nuorille naisille suunnattu verkkomedia (jonne pojatkin ovat tervetulleita), jossa käsitellään allekirjoittaneen popjuttujen lisäksi ainakin muotia, ihmissuhteita ja kokkailua. Olen ollut projektista innoissani kohta pari kuukautta ja hamstrannut aiheita ja ideoita varastoon. Ihh!
Kolmanneksi: kävin eilen katsomassa Rare Exportsin ja ajattelin spoilailla vähän aiheesta. Tajuttomaan vertaishypetykseen ja ennakko-odotuksiin nähden leffa oli jonkinasteinen pettymys – vain ihan kiva. Jo vuosia sitten puhkikatsotuista lyhäreistä oli varissut aimo annos vaikuttavuutta puolitoistatuntiseksi kasvettaessa, eikä fiilis Plevnan penkkiin painautuessa kohonnut enää alun jälkeen. Jo kansallisaarteiden arvoisiksi verrattavat Jorma Tommila ja Tommi Korpela toimivat odotetun upeasti, mutta muuten näyttelijäkaarti oli aika kesäteatteria; Rauno Juvosen Piiparinen ja Ilmari Järvenpään Juuso aiheuttivat suorastaan myötähäpeää. Suurin ongelma oli ehkä dialogissa, jonka kuuntelu oli oikeasti vaikea pala. Heräsikin ajatus, että siinä missä käsikirjoittaja-ohjaaja Helanderin uutisoitu kouluttamattomuus ei näkynyt elokuvan visuaalisuudessa, tyylissä tai rakenteessa, oli näyttelijäohjaus ja vuoropuhelujen kirjoittaminen vielä kovin kevyellä tasolla. Ehkä etukäteen eniten kehuttu näyttävyys oli suurimman osan ajasta moitteetonta, mutta loppupuolen helikopteriajelut ja tonttuarmeijat näyttivät kyllä paikoin valtavan kököiltä. Eniten tarinassa jäi kuitenkin harmittamaan se itse pukki, sarvekkaaseen mammutinkokoiseen möhkäleeseen kun ei lopulta päästy kiinni sitten yhtään. Äh. Onneksi lyhärit voi katsoa uudestaan ja uudestaan, niiden fiiliksen tasolle kun ei tässä päästy missään vaiheessa. Loppuun pitää toki muistaa mainita, että onhan se kiva kun nyt kerrankin tehdään Suomessa kiinnostava ja epätavanomainen elokuva, mutta katseluun ryhtyminen jo valmiiksi alennetuilla standardeilla on vähän kehno lähtökohta. Suomalainen ehkä tosin.
Neljänneksi: 'Sparks-suosikki the Drums julkaisee (tai on julkaissut, informaatiota oli yllättävän vaikea löytää) uutena singlenään alkukesän s/t:ltä Me and the Moon -biisin, jonka kylkeen on isketty remiksaukset Twin Shadow'lta, Matthew Dearelta, Moonlight Mattersilta ja Clock Operalta. Viimeinen on oma suosikki: herkulliset synat, nykivät rytmit ja hajoavat vokaalit kun eivät yleensä tässä suunnassa allergioita aiheuta. Ah!
Oikeasti ihan huikein. Kaikki remiksaukset vielä alla, tykkääks?
Ensinnäkin: 'Sparks on nimetty Voicen Web Awardseissa ehdolle parhaaksi musablogiksi, toista (ja viimeistä) kertaa. Siistiä! Kolmesta kanssaehdokkaasta oma ehdoton suosikkini on Echoes, mutta arvattavasti monta mainiota blogia jäi odottelemaan ensi kertaa. Äänestää voit Voicen sivuilla.
Toiseksi: tästä päivästä lähtien on julkista tietoa, että siirryn alkuvuodesta verkkojulkaisu Lilyn poptoimittajaksi / -bloggaajaksi! 1000 Sparks, jota olen alusta asti tehnyt vain itselleni – ja no, yhdelle toisellekin – loppuu siten olemasta helmikuun 13. päivä, mutta kirjoittelu Lilyyn alkaa jo hyvissä ajoin. Eikä tyyliin tykästyneillä ole syytä huoleen, koska bloggaus jatkuu tasan samanlaisena kuin tähän mennessäkin. Ainoina erotuksina on uusi nimi, uusi osoite ja enemmän aikaa päivässä kirjoittamiseen. Jos Lily ei ole entuudestaan tuttu, niin kyseessä on nuorille naisille suunnattu verkkomedia (jonne pojatkin ovat tervetulleita), jossa käsitellään allekirjoittaneen popjuttujen lisäksi ainakin muotia, ihmissuhteita ja kokkailua. Olen ollut projektista innoissani kohta pari kuukautta ja hamstrannut aiheita ja ideoita varastoon. Ihh!
Kolmanneksi: kävin eilen katsomassa Rare Exportsin ja ajattelin spoilailla vähän aiheesta. Tajuttomaan vertaishypetykseen ja ennakko-odotuksiin nähden leffa oli jonkinasteinen pettymys – vain ihan kiva. Jo vuosia sitten puhkikatsotuista lyhäreistä oli varissut aimo annos vaikuttavuutta puolitoistatuntiseksi kasvettaessa, eikä fiilis Plevnan penkkiin painautuessa kohonnut enää alun jälkeen. Jo kansallisaarteiden arvoisiksi verrattavat Jorma Tommila ja Tommi Korpela toimivat odotetun upeasti, mutta muuten näyttelijäkaarti oli aika kesäteatteria; Rauno Juvosen Piiparinen ja Ilmari Järvenpään Juuso aiheuttivat suorastaan myötähäpeää. Suurin ongelma oli ehkä dialogissa, jonka kuuntelu oli oikeasti vaikea pala. Heräsikin ajatus, että siinä missä käsikirjoittaja-ohjaaja Helanderin uutisoitu kouluttamattomuus ei näkynyt elokuvan visuaalisuudessa, tyylissä tai rakenteessa, oli näyttelijäohjaus ja vuoropuhelujen kirjoittaminen vielä kovin kevyellä tasolla. Ehkä etukäteen eniten kehuttu näyttävyys oli suurimman osan ajasta moitteetonta, mutta loppupuolen helikopteriajelut ja tonttuarmeijat näyttivät kyllä paikoin valtavan kököiltä. Eniten tarinassa jäi kuitenkin harmittamaan se itse pukki, sarvekkaaseen mammutinkokoiseen möhkäleeseen kun ei lopulta päästy kiinni sitten yhtään. Äh. Onneksi lyhärit voi katsoa uudestaan ja uudestaan, niiden fiiliksen tasolle kun ei tässä päästy missään vaiheessa. Loppuun pitää toki muistaa mainita, että onhan se kiva kun nyt kerrankin tehdään Suomessa kiinnostava ja epätavanomainen elokuva, mutta katseluun ryhtyminen jo valmiiksi alennetuilla standardeilla on vähän kehno lähtökohta. Suomalainen ehkä tosin.
Neljänneksi: 'Sparks-suosikki the Drums julkaisee (tai on julkaissut, informaatiota oli yllättävän vaikea löytää) uutena singlenään alkukesän s/t:ltä Me and the Moon -biisin, jonka kylkeen on isketty remiksaukset Twin Shadow'lta, Matthew Dearelta, Moonlight Mattersilta ja Clock Operalta. Viimeinen on oma suosikki: herkulliset synat, nykivät rytmit ja hajoavat vokaalit kun eivät yleensä tässä suunnassa allergioita aiheuta. Ah!
Oikeasti ihan huikein. Kaikki remiksaukset vielä alla, tykkääks?
14. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Run Me Over; Still Sound; Texico Bitches; Ace of Hz; Don't Cry; Sun Was High (So Was I); If You Return; Sur la Planche
Joulukalenteridropout? Pyh. Koitetaan vielä.
Ekaksi Brooklyniin: yhden Vivian Girls -tyypin sivuproggis the Babies on juuri niin lo-fi ja garage kuin kulunut vuosikin ja iskee sävellyspuolen purkallaan oikein kovaa. Sinkku ulkona, täyspitkä alkuvuodesta.
The Babies - Run Me Over
Alkuvuodesta ilmoille tupsahtaa myös uutta Toro y Moita. Debyytti oli epätasaisuudessaankin yksi vuoden lemppareista, eikä esimaku lupaa jatkostakaan hassumpaa. Pientä särmää jää ehkä vielä kaipaamaan, mutta groove on kova.
Joulukuun alussa teki taas mieli Berliiniin – tavallistakin enemmän. Lemppariblogi No Fear of Popin ensimmäisen eventin FB-kutsuun ei millään hennonut vastata kieltävästi, mutta niin vain joutui passaamaan. Lavalla olisi ollut manchesterilainen Star Slinger, joka on ollut taas yksi niistä vuoden hehkutetuimmista jutuista. Itselleni tuotannon kolahteluaste on ollut koko ajan niinku melkein muttei ihan. Broken Social Scenen Texico Bitchesistä tehty remiksaus kuitenkin iskee kuin ne korkkarin voltit.
Ikisuosikki Ladytron ei nyt aiemminkaan ole ollut ehkä se uugein suosikki, mutta uuden sinkun sijoitus FIFA '11:n soundtrackille tuntuu vain jotenkin... Äh. Ehkä mieltä kalvaa yhä FIFA World Cup '98:ssa ollut Chumbawamba. Anywho, tuore Ace of Hz on perus, mutta hyvis.
Synttäriluukku! Kuninkaankadun mustateemaisiin pippaloihin kerääntyi kymmenisen kivaa tyyppiä, joiden kesken syötiin, juotiin, leikittiin ja jatkettiin vielä Dorikseen. Hirmuisen mukavaa oli, ehkäpä paras ikääntyminen ainakin hetkeen. Taustalla soittelin lähinnä neljännesvuosisadan ikäisiä levyjä, mutta tuoreempaa tavaraa soittolistalla edusti ainakin Deerhunter. Hyvä on. Enkä itkenyt.
Sisko teki äskettäin ensimatkansa Lontooseen ja muisti, ah, levyillä. Supersuosikki Time to Wanderin lisäksi hyllyyn kotiutui mainio Small Black. A-puolen hieno Photojournalist oli tuttu jo entisestään, mutta kääntöpuolelta paljastunut Best Coast -cover Sun Was High (And So Was I) on ollut viime aikojen suurimpia rakkauksia – musiikillisia siis. Kansi on muuten myös mitä kaunein.
Vähän turhaan tarkkaan tuotettua, Maximum Balloonin syyskuussa ilmestynyttä s/t:tä on tullut kuunneltua silloin tällöin, mutta lopulta yksi biisi on ollut ylitse muiden – eikä syytä tarvitse etsiä taas Göteborgia kauempaa: Little Dragon -feattaus If You Return kun iskee ja koukuttaa salakavalan tehokkaasti, eikä repeatia tulekaan välttää. Nice.
Lopuksi rokataan, koska niin ne vanhat sedät tekee. Pariisilainen La Femme kaahaa, surffaa ja uusiaaltoaa sydämeen aika hengästyttävällä tahdilla. Debyytti-ep Podium #1 on ulkona digitaalisena ja kymppituumana, ota haltuun.
Huomenna luvassa muuten aika isoja uutisia. Kannattaa poiketa.
Ekaksi Brooklyniin: yhden Vivian Girls -tyypin sivuproggis the Babies on juuri niin lo-fi ja garage kuin kulunut vuosikin ja iskee sävellyspuolen purkallaan oikein kovaa. Sinkku ulkona, täyspitkä alkuvuodesta.
The Babies - Run Me Over
Alkuvuodesta ilmoille tupsahtaa myös uutta Toro y Moita. Debyytti oli epätasaisuudessaankin yksi vuoden lemppareista, eikä esimaku lupaa jatkostakaan hassumpaa. Pientä särmää jää ehkä vielä kaipaamaan, mutta groove on kova.
Joulukuun alussa teki taas mieli Berliiniin – tavallistakin enemmän. Lemppariblogi No Fear of Popin ensimmäisen eventin FB-kutsuun ei millään hennonut vastata kieltävästi, mutta niin vain joutui passaamaan. Lavalla olisi ollut manchesterilainen Star Slinger, joka on ollut taas yksi niistä vuoden hehkutetuimmista jutuista. Itselleni tuotannon kolahteluaste on ollut koko ajan niinku melkein muttei ihan. Broken Social Scenen Texico Bitchesistä tehty remiksaus kuitenkin iskee kuin ne korkkarin voltit.
Ikisuosikki Ladytron ei nyt aiemminkaan ole ollut ehkä se uugein suosikki, mutta uuden sinkun sijoitus FIFA '11:n soundtrackille tuntuu vain jotenkin... Äh. Ehkä mieltä kalvaa yhä FIFA World Cup '98:ssa ollut Chumbawamba. Anywho, tuore Ace of Hz on perus, mutta hyvis.
Synttäriluukku! Kuninkaankadun mustateemaisiin pippaloihin kerääntyi kymmenisen kivaa tyyppiä, joiden kesken syötiin, juotiin, leikittiin ja jatkettiin vielä Dorikseen. Hirmuisen mukavaa oli, ehkäpä paras ikääntyminen ainakin hetkeen. Taustalla soittelin lähinnä neljännesvuosisadan ikäisiä levyjä, mutta tuoreempaa tavaraa soittolistalla edusti ainakin Deerhunter. Hyvä on. Enkä itkenyt.
Sisko teki äskettäin ensimatkansa Lontooseen ja muisti, ah, levyillä. Supersuosikki Time to Wanderin lisäksi hyllyyn kotiutui mainio Small Black. A-puolen hieno Photojournalist oli tuttu jo entisestään, mutta kääntöpuolelta paljastunut Best Coast -cover Sun Was High (And So Was I) on ollut viime aikojen suurimpia rakkauksia – musiikillisia siis. Kansi on muuten myös mitä kaunein.
Vähän turhaan tarkkaan tuotettua, Maximum Balloonin syyskuussa ilmestynyttä s/t:tä on tullut kuunneltua silloin tällöin, mutta lopulta yksi biisi on ollut ylitse muiden – eikä syytä tarvitse etsiä taas Göteborgia kauempaa: Little Dragon -feattaus If You Return kun iskee ja koukuttaa salakavalan tehokkaasti, eikä repeatia tulekaan välttää. Nice.
Lopuksi rokataan, koska niin ne vanhat sedät tekee. Pariisilainen La Femme kaahaa, surffaa ja uusiaaltoaa sydämeen aika hengästyttävällä tahdilla. Debyytti-ep Podium #1 on ulkona digitaalisena ja kymppituumana, ota haltuun.
Huomenna luvassa muuten aika isoja uutisia. Kannattaa poiketa.
6. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Watch Over Me; Love's the Answer, Blame It; New Berlin Wall
Lomaillessa tahti tahtoo lipsua. Siispä luukkubiisejä nyt kolmin kappalein.
Ensimmäiseksi taas yksi viime aikojen blogirakastetuimmista - Teen Daze on kerännyt hehkutusta vähän joka paikassa. Nättiä ku mikä.
// Teen Daze MySpacessa
Welcome Back Sailors lienee ensimmäinen italialainen bloggauskohteeni ja on odotellut muistilapulla jo puolisen vuotta. Vähän chillwavea, vähän lo-fita ja vähän shoegazea. Niinkuin pitääkin.
// Welcome Back Sailors MySpacessa
Nationalismi sikseen, mutta itsenäisyyspäivälle poimittakoon kuitenkin viime aikojen kovin kotimainen biisi. The Friend on tullut nähtyä joskus livenä ja muistikuvat ovat varovaisen positiivisia, mutta uusi (sic) New Berlin Wall on vaan ihan mielettömän kova. Tykkään.
// The Friend MySpacessa
Ensimmäiseksi taas yksi viime aikojen blogirakastetuimmista - Teen Daze on kerännyt hehkutusta vähän joka paikassa. Nättiä ku mikä.
// Teen Daze MySpacessa
Welcome Back Sailors lienee ensimmäinen italialainen bloggauskohteeni ja on odotellut muistilapulla jo puolisen vuotta. Vähän chillwavea, vähän lo-fita ja vähän shoegazea. Niinkuin pitääkin.
// Welcome Back Sailors MySpacessa
Nationalismi sikseen, mutta itsenäisyyspäivälle poimittakoon kuitenkin viime aikojen kovin kotimainen biisi. The Friend on tullut nähtyä joskus livenä ja muistikuvat ovat varovaisen positiivisia, mutta uusi (sic) New Berlin Wall on vaan ihan mielettömän kova. Tykkään.
// The Friend MySpacessa
3. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Montauk
Pidennetyn viikonlopun kunniaksi lomabiisi!
Montauk on kaksikko, joka tulee unelmien, mahdollisuuksien ja maailman parhaan musiikin maasta. Julkaisuja ei ole vielä ulkona - kai - mutta biisit uppoavat yksittäisinäkin. Eritoten Holiday.
Helppojen pianoriffien taustoittama kappale vetää kuulemaan. Tätä lisää!
Tänään istuin junassa ja jännitin vähän. Hyvällä tavalla. Yllättäen olo ei olekaan liian gaylordfocker.
// Montauk MySpacessa
Montauk on kaksikko, joka tulee unelmien, mahdollisuuksien ja maailman parhaan musiikin maasta. Julkaisuja ei ole vielä ulkona - kai - mutta biisit uppoavat yksittäisinäkin. Eritoten Holiday.
Helppojen pianoriffien taustoittama kappale vetää kuulemaan. Tätä lisää!
Tänään istuin junassa ja jännitin vähän. Hyvällä tavalla. Yllättäen olo ei olekaan liian gaylordfocker.
// Montauk MySpacessa
2. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: American West
Philadelphialainen Sun Airway on ollut syksyn blogirakastetuimpia juttuja. Ilme ja soundi on raikas, eikä Dead Oceansin julkaisema tuore debyyttialbumi Nocturne of Exploded Crystal Chandelier ole hassumpi kokonaisuutenakaan. Itse asiassa se on sen verran tasainen, että kun yhtyeen oli kalenterin kakkosluukkuun valkannut, oli edessä vielä hankala valintakierros sopivan biisin suhteen.
Valinta kohdistui ehkäpä siihen tanssipotentiaalisimpaan. American West nimittäin potkii, eikä huonosti ollenkaan. Tarkasta siis, samoin kuin koko albumi. Kiva on.
Kävin tänään kivassa tapaamisessa Helsingissä. Vaikka ihastus pääkaupunkia kohtaan onkin edelleen syvintä, on parin viikon takaisen tiedotteen myötä olo nykyvierailuilla myös vähän ahdistunut. Pelätä ei tarvitse henkensä, mutta vähän mielenterveytensä puolesta. Ehkä se joskus helpottaa.
// Sun Airway MySpacessa
// Nocturne of Exploded Crystal Chandelier -albumi Spotifyssa
Valinta kohdistui ehkäpä siihen tanssipotentiaalisimpaan. American West nimittäin potkii, eikä huonosti ollenkaan. Tarkasta siis, samoin kuin koko albumi. Kiva on.
Kävin tänään kivassa tapaamisessa Helsingissä. Vaikka ihastus pääkaupunkia kohtaan onkin edelleen syvintä, on parin viikon takaisen tiedotteen myötä olo nykyvierailuilla myös vähän ahdistunut. Pelätä ei tarvitse henkensä, mutta vähän mielenterveytensä puolesta. Ehkä se joskus helpottaa.
// Sun Airway MySpacessa
// Nocturne of Exploded Crystal Chandelier -albumi Spotifyssa
1. joulukuuta 2010
Joulukalenteri: Heaven's on Fire
Laiskistunutta blogitahtia voisi herätellä meemin avulla. Joulukalentereita tarjoaa sivusto jos toinenkin, mutta täällä jotain vähän erilaista – kahdeskymmenesneljäs postaus konseptin sitten lopulta paljastakoon.
The Radio Deptin, Heaven's on Firen ja Lo-Fi-Fnkin ylivertaisuutta on tullut hehkutettua 'Sparksissa kerta toisensa jälkeen, eikä pyhä kolminaisuus tuoreehkon remiksauksen muodossa olekaan lopulta yhtään hassumpi. Ykkösluukuksi sitäpaitsi luontevin poiminta.
Tästä lähtee!
Huomenna Helsinkiin juttelemaan taas jänniä. Huih.
The Radio Deptin, Heaven's on Firen ja Lo-Fi-Fnkin ylivertaisuutta on tullut hehkutettua 'Sparksissa kerta toisensa jälkeen, eikä pyhä kolminaisuus tuoreehkon remiksauksen muodossa olekaan lopulta yhtään hassumpi. Ykkösluukuksi sitäpaitsi luontevin poiminta.
Tästä lähtee!
Huomenna Helsinkiin juttelemaan taas jänniä. Huih.
21. marraskuuta 2010
Valoa näkyvissä
Mitenkään väheksymättä äitini osuutta reilu neljännesvuosisata sitten, oli se lopulta popmusiikki, joka minut synnytti. Popmusiikki teki minusta sellaisen kuin olen. Omistushaluisena luojana se edelleen pitää oikeuden lyödä minut maahan silloin kun se niin haluaa.
Onnekseni se nostaa myös ylös.
Syksyn vaikeudet eivät ole missään määrin selvitettyjä, vaan pilkistävät säännöllisin väliajoin mattonsa alta. Mielen mustumiseen ei tarvita kuin neljän seinän sisällä istuttu päivä, ei-toivottu yhteydenotto tai hetkellinen näköhäiriö. Lääkkeitä – niiden varsinaistenkin lisäksi – tuntuu olevan kuitenkin nykyään enemmän. On moikkausjumalat, jotka reilussa vuodessa ovat oppineet kääntäneet katseensa. On Tyttö, joka osaa sanoa oikeat asiat. On popmusiikki.
Eilinen olo YO-talolle kävellessä oli pitkästä aikaa taas niin loputtoman voimaton, että takaisin kääntymisen halu tulvi jokaisesta solusta, jokaisella etapilla. Pahaa oloa hioi pehmeämmäksi ensin kaksi ensimmäistä lääkettä – ja lopulta se kolmas. Se, joka on yhtä aikaa epäluotettavin ja varmin.
Ensin Liekki soitti Liljan. Hartiat menivät eteen, tennarit muodostivat nuolen, johon katse osoitti. Silmät laajenivat.
Sitten levylautasten takana hailuneet kaverit soittivat Cassette 2012:n ja Heaven's on Firen. Pää keinui indiepopin kehdossa ja kantapäät löysivät tanssilattiasta itselleen trampoliinin.
Sitten.
Sitten.
Magenta Skycode soitti encorena Luvher Oh Haterin.
Niin moni asia vapautui kehossa, mielessä, aisteissa ja olemuksessa, että koko elämä pahoine muistoineen tuntui olevan vain pakollinen helvetin esikartano. Kuluneiden muutaman viikon onnellisuus kurkisti varovasti kulman takaa, ja muistutti että maailman uppouduttavimpiin silmiin olisi aikaa enää reilun kolmekymmentä tuntia – ja että elämässä selviää kaikesta, kun vain vuoraa sen popmusiikilla.
"Sometimes it's really glowing
Sometimes it's really bright"
Kiitos Valoa, kiitos popmusiikki.
PS. En edelleenkään osaa / halua kirjoittaa kummoisia arvosteluja, joten kerrattakoon nopeasti viikonlopun keikat. Waste of Our Time oli vähän hajanainen, mutta varsin lupaava – ja valitettavasti törkeän myöhässä. Big Wave Riders oli erittäin kova myös livenä. Stereo Total tuli viivästelyn myötä missattua. TV-Resistori oli kiva. Liekki oli aktiivisempi kuin aiemmin. Barbara Panther tuntui puolentoista biisin ajan vaisulta ja oli lopun aikaa ihan mielettömän hyvä. Magenta Skycode oli meluisampi kuin reilu vuosi sitten – ja ihan paras. Ensi vuoteen.
Onnekseni se nostaa myös ylös.
Syksyn vaikeudet eivät ole missään määrin selvitettyjä, vaan pilkistävät säännöllisin väliajoin mattonsa alta. Mielen mustumiseen ei tarvita kuin neljän seinän sisällä istuttu päivä, ei-toivottu yhteydenotto tai hetkellinen näköhäiriö. Lääkkeitä – niiden varsinaistenkin lisäksi – tuntuu olevan kuitenkin nykyään enemmän. On moikkausjumalat, jotka reilussa vuodessa ovat oppineet kääntäneet katseensa. On Tyttö, joka osaa sanoa oikeat asiat. On popmusiikki.
Eilinen olo YO-talolle kävellessä oli pitkästä aikaa taas niin loputtoman voimaton, että takaisin kääntymisen halu tulvi jokaisesta solusta, jokaisella etapilla. Pahaa oloa hioi pehmeämmäksi ensin kaksi ensimmäistä lääkettä – ja lopulta se kolmas. Se, joka on yhtä aikaa epäluotettavin ja varmin.
Ensin Liekki soitti Liljan. Hartiat menivät eteen, tennarit muodostivat nuolen, johon katse osoitti. Silmät laajenivat.
Sitten levylautasten takana hailuneet kaverit soittivat Cassette 2012:n ja Heaven's on Firen. Pää keinui indiepopin kehdossa ja kantapäät löysivät tanssilattiasta itselleen trampoliinin.
Sitten.
Sitten.
Magenta Skycode soitti encorena Luvher Oh Haterin.
Niin moni asia vapautui kehossa, mielessä, aisteissa ja olemuksessa, että koko elämä pahoine muistoineen tuntui olevan vain pakollinen helvetin esikartano. Kuluneiden muutaman viikon onnellisuus kurkisti varovasti kulman takaa, ja muistutti että maailman uppouduttavimpiin silmiin olisi aikaa enää reilun kolmekymmentä tuntia – ja että elämässä selviää kaikesta, kun vain vuoraa sen popmusiikilla.
"Sometimes it's really glowing
Sometimes it's really bright"
Kiitos Valoa, kiitos popmusiikki.
PS. En edelleenkään osaa / halua kirjoittaa kummoisia arvosteluja, joten kerrattakoon nopeasti viikonlopun keikat. Waste of Our Time oli vähän hajanainen, mutta varsin lupaava – ja valitettavasti törkeän myöhässä. Big Wave Riders oli erittäin kova myös livenä. Stereo Total tuli viivästelyn myötä missattua. TV-Resistori oli kiva. Liekki oli aktiivisempi kuin aiemmin. Barbara Panther tuntui puolentoista biisin ajan vaisulta ja oli lopun aikaa ihan mielettömän hyvä. Magenta Skycode oli meluisampi kuin reilu vuosi sitten – ja ihan paras. Ensi vuoteen.
20. marraskuuta 2010
Valoa-etkot, pt. 2
Valoilu ei eilen mennyt ihan putkeen ja olo on taas silmänräpäyksen myötä sen verran tukala, että tämäkin ilta jää vähän lyhyeksi. Odottelussa tänään kuitenkin:
TV-Resistori
Liekki
Barbara Panther
Magenta Skycode
Nukun liikaa. Onneksi unet ovat viime aikoina olleet parempia.
TV-Resistori
Liekki
Barbara Panther
Magenta Skycode
Nukun liikaa. Onneksi unet ovat viime aikoina olleet parempia.
19. marraskuuta 2010
Valoa-etkot, pt. 1
Tampereella hypitään tänä viikonloppuna Valoa-festivaalin tahtiin, jei. Viime vuonna ensimmäistä kertaa (eikös?) järkätty klubifestari toimi ainakin silloin varsin mukavasti ja kiva kasti ilahduttaa yleisöä tänäkin vuonna.
Tänä iltana esimerkiksi seuraavaa:
Penniless
Yona
French Films
Stereo Total
Vähän huvittavasta päällekkäisyydestä johtuen alkuilta jää itselläni väliin ja suuntaan kympin aikaan Dorikseen, jossa syksyn hypeykkönen Big Wave Riders tulee nähtyä livenä nyt ekaa kertaa. Kovat odotukset! Dorkasta rynnätään sitten pää kolmantena jalkana taas kohti YYOOta, jossa katsastetaan viimeiset kaksi aktia.
.
Stereo Total -hurmos on kieltämättä aika korkealla jo. Ja huomenna lisää hyvää!
Tänä iltana esimerkiksi seuraavaa:
Penniless
Yona
French Films
Stereo Total
Vähän huvittavasta päällekkäisyydestä johtuen alkuilta jää itselläni väliin ja suuntaan kympin aikaan Dorikseen, jossa syksyn hypeykkönen Big Wave Riders tulee nähtyä livenä nyt ekaa kertaa. Kovat odotukset! Dorkasta rynnätään sitten pää kolmantena jalkana taas kohti YYOOta, jossa katsastetaan viimeiset kaksi aktia.
.
Stereo Total -hurmos on kieltämättä aika korkealla jo. Ja huomenna lisää hyvää!
13. marraskuuta 2010
Innostus ruotsiksi
Hej.
En ole kuollut, koomassa tai kirjoitustaidoton. Muutamassa viikossa elämä on vain ottanut sellaisia pyrähdyksiä suuntaan jos toiseenkin, että perässä on vaikea ollut pysyä – saati pukea ajatuksia sanoiksi.
Lyhyesti kuitenkin.
1) Ihmissuhde, jonka lopulta koittanutta toteutumista puoli Tamperetta tuntui odottaneen. 2) Aika isoja ratkaisuja blogin ja oman kirjoittamiseni tulevaisuuden suhteen. Ja ah, kuinka innostavia sellaisia. 3) Parantunut työtilanne, aavistuksen muuttunut työnkuva ja sitä myötä kohentunut motivaatiotaso. 4) Aika yllättävä globaali kiinnostus omaa musiikkiani kohtaan – juuri sillä tavalla kuin halusinkin.
Jos loka-marraskuuta pelkäsin etukäteen vähän korostetunkin paljon, tuntuu loppusyksy 2010 jonkin ihmeen kautta olevankin nyt sitä elämän kevättä. Fiiliksen mukaisesti tänä iltana heilutaan taas Valon Indiaaniklubilla – ja tällä kertaa parhaalla mahdollisella teemalla.
Arvasitte oikein; tänään kuunnellaan pelkkiä Ruotsi-biisejä. Hur kul!
Välkommen!
En ole kuollut, koomassa tai kirjoitustaidoton. Muutamassa viikossa elämä on vain ottanut sellaisia pyrähdyksiä suuntaan jos toiseenkin, että perässä on vaikea ollut pysyä – saati pukea ajatuksia sanoiksi.
Lyhyesti kuitenkin.
1) Ihmissuhde, jonka lopulta koittanutta toteutumista puoli Tamperetta tuntui odottaneen. 2) Aika isoja ratkaisuja blogin ja oman kirjoittamiseni tulevaisuuden suhteen. Ja ah, kuinka innostavia sellaisia. 3) Parantunut työtilanne, aavistuksen muuttunut työnkuva ja sitä myötä kohentunut motivaatiotaso. 4) Aika yllättävä globaali kiinnostus omaa musiikkiani kohtaan – juuri sillä tavalla kuin halusinkin.
Jos loka-marraskuuta pelkäsin etukäteen vähän korostetunkin paljon, tuntuu loppusyksy 2010 jonkin ihmeen kautta olevankin nyt sitä elämän kevättä. Fiiliksen mukaisesti tänä iltana heilutaan taas Valon Indiaaniklubilla – ja tällä kertaa parhaalla mahdollisella teemalla.
Arvasitte oikein; tänään kuunnellaan pelkkiä Ruotsi-biisejä. Hur kul!
Välkommen!
26. lokakuuta 2010
You had me at hei sie
Niiden, jotka sanovat että elämä ei mene kuten elokuvissa, on todistettu olevan väärässä. Ainakin tämä elämä menee. Ainakin yhden kohtauksen verran.
--
Täydellisessä loppukohtauksessa sataa. Poika juoksee läpi vieraan kaupungin, pysähtyy joka toisella poikkikadulla vetämään henkeä ja lukemaan karttaa. Minuutit kutistuvat.
Asema näkyy tihkun takaa ja viimeisiin liikennevaloihin ehtii juuri. Tolppaan nojaava poika sanoo perään että junaan ei enää ehdi. "Ei se haittaa!"
Aseman ovet aukeavat ja aika on täynnä. Tyttöä ei näy. Unettoman yön ja viikonlopun tupakointineitsyyden menettämisen väsyttämä Poika haukkoo henkeään ja saa toisella kysymyskerralla vastauksen. Helsingin juna saapui juuri raiteelle.
Poika astuu ulos laiturille. Edessä on tunneli, josta matkustajat kiipeävät ylös yksi toisensa jälkeen. Katse hakee, ei löydä.
Kunnes esiin astuu Tyttö. Puvustaja on laittanut kaulan ympärille keltaisen huivin tehden valomiesten spotit turhiksi. Ketään muuta ei näe.
Poika ottaa askeleet. Kymmenen metrin matkalla hänestä tulee Cary Grant, koska Tyttö on aina ollut se Audrey Hepburn. Tytön ilme on epäuskoinen ja suu kertoo epäröiden samaa. Vie vielä hetken, ennen kuin hän ymmärtää, ettei jälleennäkeminen ole sattumaa.
(Kuinka elokuva Tarinasta voisi huipentua kohtaukseen sattumasta? Eihän sattumaa edes kirjoiteta isolla kirjaimella.)
Pojan kädet kaivavat suunnitelman mukaisesti esiin soittimen ja kappaleen. Koska täydellinen kohtaus vaatii täydellisen musiikin ja elokuva menee ulos ilman erillistä ääniraitaa, kaikuu ohuesti esiin se tuttu diegeettinen kappale.
Poika ei sano vieläkään mitään. Tyttö on ymmällään.
Tyttö tarttuu Poikaan, mutta tämä kääntää halauksen suudelmaksi. Sellaiseksi, joka oli aina tulossa. Sellaiseksi, jota kaikki olivat osanneet odottaa. Sellaiseksi, jonka merkitystä kummallekaan ei tarvitse selittää.
Muutamissa kestoonsa palanneissa minuuteissa viimeiset puuttuvat palaset osuvat kohdalleen. Tytön jalat eivät tunnu kantavan.
Kamera kääntyy taakse. Poika ja Tyttö kävelevät sateeseen käsi kädessä.
--
Tuntuu siltä, että Tarinan ensimmäinen luku on tullut päätökseensä.
Seuraava voi alkaa.
--
Täydellisessä loppukohtauksessa sataa. Poika juoksee läpi vieraan kaupungin, pysähtyy joka toisella poikkikadulla vetämään henkeä ja lukemaan karttaa. Minuutit kutistuvat.
Asema näkyy tihkun takaa ja viimeisiin liikennevaloihin ehtii juuri. Tolppaan nojaava poika sanoo perään että junaan ei enää ehdi. "Ei se haittaa!"
Aseman ovet aukeavat ja aika on täynnä. Tyttöä ei näy. Unettoman yön ja viikonlopun tupakointineitsyyden menettämisen väsyttämä Poika haukkoo henkeään ja saa toisella kysymyskerralla vastauksen. Helsingin juna saapui juuri raiteelle.
Poika astuu ulos laiturille. Edessä on tunneli, josta matkustajat kiipeävät ylös yksi toisensa jälkeen. Katse hakee, ei löydä.
Kunnes esiin astuu Tyttö. Puvustaja on laittanut kaulan ympärille keltaisen huivin tehden valomiesten spotit turhiksi. Ketään muuta ei näe.
Poika ottaa askeleet. Kymmenen metrin matkalla hänestä tulee Cary Grant, koska Tyttö on aina ollut se Audrey Hepburn. Tytön ilme on epäuskoinen ja suu kertoo epäröiden samaa. Vie vielä hetken, ennen kuin hän ymmärtää, ettei jälleennäkeminen ole sattumaa.
(Kuinka elokuva Tarinasta voisi huipentua kohtaukseen sattumasta? Eihän sattumaa edes kirjoiteta isolla kirjaimella.)
Pojan kädet kaivavat suunnitelman mukaisesti esiin soittimen ja kappaleen. Koska täydellinen kohtaus vaatii täydellisen musiikin ja elokuva menee ulos ilman erillistä ääniraitaa, kaikuu ohuesti esiin se tuttu diegeettinen kappale.
Poika ei sano vieläkään mitään. Tyttö on ymmällään.
Tyttö tarttuu Poikaan, mutta tämä kääntää halauksen suudelmaksi. Sellaiseksi, joka oli aina tulossa. Sellaiseksi, jota kaikki olivat osanneet odottaa. Sellaiseksi, jonka merkitystä kummallekaan ei tarvitse selittää.
Muutamissa kestoonsa palanneissa minuuteissa viimeiset puuttuvat palaset osuvat kohdalleen. Tytön jalat eivät tunnu kantavan.
Kamera kääntyy taakse. Poika ja Tyttö kävelevät sateeseen käsi kädessä.
--
Tuntuu siltä, että Tarinan ensimmäinen luku on tullut päätökseensä.
Seuraava voi alkaa.
19. lokakuuta 2010
Pussaillaanko?
Osuin viikko sitten katsomaan Teemalta dokumenttia, jossa rakkaus esitettiin tilastojen valossa. Kun ihmissuhteet pilkotaan vain numeroiksi, lähtee niistä tietysti kaikki se taika ja mystiikka – mutta toisaalta asioiden tarkastelu raakoina faktoina voisi olla ihan hyvääkin vaihtelua oikean aivopuoliskon ihmiselle.
Yksi fakta yllätti erityisesti. Tilastot koostuivat amerikkalaisista, joten kulttuuri voi osaltaan kääntää numeroita vähän erilaiseen suuntaan kuin pidättyneessä pohjolassa – mutta kuitenkin tuntui aika älyttömältä kuulla, että amerikkalainen nainen suutelee elämässään keskimäärin reilua seitsemääkymmentä kumppania.
Olin aika hämmentynyt. Ja ahdistunut, kuten tavallista.
Olen elämäni aikana suudellut kolmea tyttöä. Vaikka numeroista voisi toisin päätellä, en ole mikään siveyden sipuli – mutta en loppujen lopuksi niin ujokaan kuin monesti hätäpäissäni erehdyn uskottelemaan. Pussailu on kuitenkin minulle vain jotenkin ihan valtavan iso asia. Se ensimmäinen suudelma on intiimein vaihe, mitä ihmissuhteessa on. Ja jos kyseessä ei ole se valomerkin jälkeinen lääppiminen, ollaan siinä vaiheessa toisen kanssa ehkä enemmän läsnä kuin kertaakaan sen jälkeen.
Siksi suuteleminen onkin niin vaikeaa. Elämäni ahdistavimmalta tuntuva muisto ei ole mikään oikeasti hankala asia, vaan se, kun yhtenä keväisenä aamuyönä Tammelassa yritin suudella silloista ihastuksen kohdetta ja sain kokea Coupling-sarjasta tutun Nose Avoidance Tilting -ilmiön. Seuraavalla kerralla otinkin sitten kaiken aikani. Joskin välissä suutelin sitä huuletonta.
Ei ole kai yllättävää, että haluaisin korottaa numeroani – mutta seitsemänkymmentä ja risat voi puolestani jäädä omaan rauhaansa. Jokaisen kuihtumisen jälkeen on kuitenkin pakko ajatella että josko se yksi vielä. Neljäs olisi tarpeeksi.
Kaipaan sitä, että ulos lähtiessä on jokin syy rasvata huulia.
Päivän levy olkoon teemaan sopien Kissesin The Heart of the Nightlife -debyyttipitkäsoitto, joka ei ole kokonaisuutena ihan yhtä ihana kuin se aiemmin esitetty helmensä. Se vielä muistoksi siis.
xoxo
// Kisses MySpacessa
// The Heart of the Nightlife -albumi Spotifyssa
Yksi fakta yllätti erityisesti. Tilastot koostuivat amerikkalaisista, joten kulttuuri voi osaltaan kääntää numeroita vähän erilaiseen suuntaan kuin pidättyneessä pohjolassa – mutta kuitenkin tuntui aika älyttömältä kuulla, että amerikkalainen nainen suutelee elämässään keskimäärin reilua seitsemääkymmentä kumppania.
Olin aika hämmentynyt. Ja ahdistunut, kuten tavallista.
Olen elämäni aikana suudellut kolmea tyttöä. Vaikka numeroista voisi toisin päätellä, en ole mikään siveyden sipuli – mutta en loppujen lopuksi niin ujokaan kuin monesti hätäpäissäni erehdyn uskottelemaan. Pussailu on kuitenkin minulle vain jotenkin ihan valtavan iso asia. Se ensimmäinen suudelma on intiimein vaihe, mitä ihmissuhteessa on. Ja jos kyseessä ei ole se valomerkin jälkeinen lääppiminen, ollaan siinä vaiheessa toisen kanssa ehkä enemmän läsnä kuin kertaakaan sen jälkeen.
Siksi suuteleminen onkin niin vaikeaa. Elämäni ahdistavimmalta tuntuva muisto ei ole mikään oikeasti hankala asia, vaan se, kun yhtenä keväisenä aamuyönä Tammelassa yritin suudella silloista ihastuksen kohdetta ja sain kokea Coupling-sarjasta tutun Nose Avoidance Tilting -ilmiön. Seuraavalla kerralla otinkin sitten kaiken aikani. Joskin välissä suutelin sitä huuletonta.
Ei ole kai yllättävää, että haluaisin korottaa numeroani – mutta seitsemänkymmentä ja risat voi puolestani jäädä omaan rauhaansa. Jokaisen kuihtumisen jälkeen on kuitenkin pakko ajatella että josko se yksi vielä. Neljäs olisi tarpeeksi.
Kaipaan sitä, että ulos lähtiessä on jokin syy rasvata huulia.
Päivän levy olkoon teemaan sopien Kissesin The Heart of the Nightlife -debyyttipitkäsoitto, joka ei ole kokonaisuutena ihan yhtä ihana kuin se aiemmin esitetty helmensä. Se vielä muistoksi siis.
xoxo
// Kisses MySpacessa
// The Heart of the Nightlife -albumi Spotifyssa
17. lokakuuta 2010
Juno, you know
Ihmisjoukon keskellä seistessä mieli mykistyy ja liike lakkaa. Suupielet ottavat ohjat omiin käsiinsä ja kylmät väreet kulkevat halki kehon. Silmät kiinnittyvät vastapuoleen, joka sen ohikiitävän hetken ajan tuntuu olevan taianomaisin asia ikinä.
Elämä pysähtyy.
Muuta ei ole.
Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.
Hymy jää vielä hetkeksi.
Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.
Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:
Niin.
Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.
Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.
Missä olet, Ellen Page?
Elämä pysähtyy.
Muuta ei ole.
Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.
Hymy jää vielä hetkeksi.
Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.
Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:
Niin.
Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.
Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.
Missä olet, Ellen Page?
14. lokakuuta 2010
Turvapaikanhakija Doriksessa
En haluaisi olla se häviäjä. En haluaisi olla se, josta tuntuu liian pahalta.
En haluaisi olla se, joka joutuu järjestelemään uusiksi elämänsä, elämään varjoissa ja makaamaan yksin kotona peiton alla.
Ehdin odottelemaan Lost in Musicia jo pidemmän aikaa. Vaikka musiikki- ja media-alan ihmisille suunnattua kaupunkifestaria ehdin viime syksynä dumailemaankin pönöttävästä yleisöstä, on tapahtumassa ollut joka vuosi musiikinkuuntelijan kannalta aika mainio suhde hinnan ja laadun kohtaamisessa. Tänä vuonnakin on ihan kivoja nimiä tarjolla useampia.
Sitten yhtenä päivänä vilkaisin Last.fm:stä, onko tuttuja naamoja tulossa paikalle.
Ajattelin, että muutamassa viikossa ajatus selkiäisi, eikä se jossain vaiheessa väistämätön jälleennäkeminen tuntuisi niin helvetin pahalta, mutta oletettavastikaan puolitoista kuukautta ei ole vielä tarpeeksi. Niinpä minä lähden ensi viikonlopuksi kotoani karkuun. Häviäjä menköön Lahteen.
Sama toistui tänään. Hang the DJ! on todetusti ollut se ihka omin eventtini jo monta vuotta ja tieto neljävuotispirskeistä parin viikon kuluttua innostutti ihan valtavasti. Kaikkia kivoja soittajiakin vielä.
Sitten selasin läpi osallistujalistan ja ymmärsin oletettavasti makaavani koko illan kotona peiton alla. Samoin kuin Valoa-festivaalin. Ehkä joulukuun synttärilauantaillekin löytyy joku indietytöille ja -pojalle pakollinen tapahtuma.
Olisi kai epäreilua vaatia omaa kaupunkia ihan entisistä kumppaneista vapaaksi alueeksi, mutta oman elämän rajoittaminen ja niistä harvoista kivoista jutuista luopuminen juuri nyt tuntuu ihan valtavan pahalta. Olen edelleen suurimman osan ajasta loputtoman masentunut, koen joka ilta niin pohjatonta yksinäisyyttä, ettei pää tunnu kestävän. Kiskon Cipramilia, että jaksaisin edes jotenkin arkea. Yritän avata solmuja terapeutille ja niille muutamalle hassulle ihmiselle, joihin en ole vielä siltojani polttanut.
Minä tarvitsen jotain kivaa elämääni. Tämä loputon ahdistus saisi jo loppua.
Onneksi on edes huominen. Tarjolla olisi myös Liekin levynjulkkarit ja Minä ja Ville Ahonen YO-talolla, mutta itse suuntaan Dorikseen katsomaan syksyn isointa intoilubändiä, Delay Treesiä.
Sen pitäisi olla turvallinen.
Päässä soi kappale, jota pidän hyvänä.
Ehkä siksi, että se ei muistuta vielä mistään.
En haluaisi olla se, joka joutuu järjestelemään uusiksi elämänsä, elämään varjoissa ja makaamaan yksin kotona peiton alla.
Ehdin odottelemaan Lost in Musicia jo pidemmän aikaa. Vaikka musiikki- ja media-alan ihmisille suunnattua kaupunkifestaria ehdin viime syksynä dumailemaankin pönöttävästä yleisöstä, on tapahtumassa ollut joka vuosi musiikinkuuntelijan kannalta aika mainio suhde hinnan ja laadun kohtaamisessa. Tänä vuonnakin on ihan kivoja nimiä tarjolla useampia.
Sitten yhtenä päivänä vilkaisin Last.fm:stä, onko tuttuja naamoja tulossa paikalle.
Ajattelin, että muutamassa viikossa ajatus selkiäisi, eikä se jossain vaiheessa väistämätön jälleennäkeminen tuntuisi niin helvetin pahalta, mutta oletettavastikaan puolitoista kuukautta ei ole vielä tarpeeksi. Niinpä minä lähden ensi viikonlopuksi kotoani karkuun. Häviäjä menköön Lahteen.
Sama toistui tänään. Hang the DJ! on todetusti ollut se ihka omin eventtini jo monta vuotta ja tieto neljävuotispirskeistä parin viikon kuluttua innostutti ihan valtavasti. Kaikkia kivoja soittajiakin vielä.
Sitten selasin läpi osallistujalistan ja ymmärsin oletettavasti makaavani koko illan kotona peiton alla. Samoin kuin Valoa-festivaalin. Ehkä joulukuun synttärilauantaillekin löytyy joku indietytöille ja -pojalle pakollinen tapahtuma.
Olisi kai epäreilua vaatia omaa kaupunkia ihan entisistä kumppaneista vapaaksi alueeksi, mutta oman elämän rajoittaminen ja niistä harvoista kivoista jutuista luopuminen juuri nyt tuntuu ihan valtavan pahalta. Olen edelleen suurimman osan ajasta loputtoman masentunut, koen joka ilta niin pohjatonta yksinäisyyttä, ettei pää tunnu kestävän. Kiskon Cipramilia, että jaksaisin edes jotenkin arkea. Yritän avata solmuja terapeutille ja niille muutamalle hassulle ihmiselle, joihin en ole vielä siltojani polttanut.
Minä tarvitsen jotain kivaa elämääni. Tämä loputon ahdistus saisi jo loppua.
Onneksi on edes huominen. Tarjolla olisi myös Liekin levynjulkkarit ja Minä ja Ville Ahonen YO-talolla, mutta itse suuntaan Dorikseen katsomaan syksyn isointa intoilubändiä, Delay Treesiä.
Sen pitäisi olla turvallinen.
Päässä soi kappale, jota pidän hyvänä.
Ehkä siksi, että se ei muistuta vielä mistään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)