Väsäilen ekaa julkkaani ikinä! Jännää. Tammerfestin aikana järjestettävän Indiaaniklubin ja Groovy Goosen nelipäiväinen yhteisjuttu Valossa tulee olemaan aika siisti – tosin itse pääsen paikalle vain keskiviikoksi, kun sitten pitääkin rientää jo kohti Saksaa. Tuota ennen Inkkareita vietetään vielä kertaalleen, jo ensi viikon lauantaina.
En tiedä ceosta juuri mitään. Sen kuitenkin, että yhtyeen / tyypin debyyttipitkäsoitto White Magic ilmestyy Modularin toimesta kesäkuun lopulla. Ensisingle Come With Me on mukavan simppeliä tanssi-indietä just sillee modularisti – ja ehkä vähän jj:sti. Ja sillä on Totoro! Sydän.
Tykkään. Tätäkin voisi lauantaina soitella. Artsumpi albumiteaser Prologue on aika siisti myös.
Hiljalleen alkaa tympiä tämä googlauskelvottomien artistien kasti – ceo ei ole sekään siitä löydettävimmästä päästä. Onneksi sentään parhaasta.
--
Day 24 - A song that you want to play at your funeral
Simon & Garfunkel - the Only Living Boy in New York
Eilisen biisivalkkaus oli helppo, mutta tämänpäiväinen taas rahtusen hankalampi.
Hautajaisiani en ole koskaan liiemmälti ajatellut. Ei kiinnosta – enhän minä sinne pääse! Kun omaan kuolemaankin on vielä kolme neljännesvuosisataa jäljellä, ei soundtrackin etsiminen tunnu liian läheiseltä.
Kun oma elämä on osoittautunut kaikessa käsikirjoittuneisuudessaan hyvinkin elokuvamuotoiseksi, olisi hautajaisia mukava ajatella leffan viimeisenä kohtauksena. Kun omaiset kaivavat nenäliinojaan ja se eturivissä istuva, edelleen ikäisekseen käsittämättömän vetävän näköinen lyyli hymyilee muistaessaan kesken kaiken sen yhden hassun yhteisen jutun sieltä vuosisadan alusta, napataan vielä yksi lyhyehkö kokokuva kohtisuoraan ihmisistä ja laitetaan ruutu mustaksi.
Futuralla kirjoitetuissa lopputeksteissä soi Simon & Garfunkelin the Only Living Boy in New York.
Silleen mää meen.
--
Ajoin tänään parran ja viikset pois. Naama tuntuu hölmöltä. Haluan leukaperät.
// ceo kotisivuillaan
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Simon and Garfunkel. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Simon and Garfunkel. Näytä kaikki tekstit
11. kesäkuuta 2010
14. tammikuuta 2010
Vanahat
Uusimman musiikin ohessa harrastan myös vanhojen lemppareiden palvomista. 60- ja 70-lukujen biisit ovat parhaimmillaan se tepsivin troppi siihen lohduttomuuteen, joka tämän illan teema taitaa olla. Tässäpä siis niitä päällimmäisiä suosikkeja ajalta ennen Jyriä, tuttuja juttuja varmastikin.
Moviestar ja ruotsalainen Harpo. Parhautta.
18-vuotiaan Cat Stevensin esikoisalbumin huimin helmi, Here Comes My Baby on vaan jotain aika nättiä ja sattuvaa.
Yksi Indiaaniklubimme vakkariraidoista milloin kenenkin toimesta taitaa olla the Velvet Undergroundin I'm Waiting for the Man. Nicon kanssa tehty klassikkoalbumi on parhaita levyjä ikinä.
Nicon sooloilua olen kuunnellut turhan vähän, mutta the Fairest of the Seasons on kaiuttimissa viipynyt viime aikoina tiuhaan. Kauneus.
Minua epäiltiin taannoin asenneongelmaiseksi suomenkielisen musiikin suhteen. Ihan aiheestakin, kun en hirveästi kotimaista kuuntele. Vanhoista käännöiskelmistä pidän kuitenkin hurjasti ja Carolan Penkki, Puu ja Puistotie -cover on kauneimpia tällä kielellä esitettyjä levytyksiä koskaan. Alkuperäinen – ja heikompi – Un Banc, Un Arbre, Une Rue voitti Euroviisut '71 Monacolle (kyllä, rakastan Euroviisuja).
Lisää naisia. Downtownista tunnetun Petula Clarkin tuotannon oma suosikkini on I Couldn't Live Without Your Love. Videon pikaisesti vilahtavaan mieshahmoon ei voi olla tykästymättä.
Jos joku joskus piristää, niin Herman's Hermitsin I'm Into Something Good. Video myös. Ui ui ja ui.
Samansävyinen the Beach Boys -klassikko Wouldn't It Be Nice, avausraita Pet Sounds -albumilta on helppo poiminta, mutta aina yhtä täydellinen. Kun Brian Wilson laulaa että "you know its gonna make it that much better, when we can say goodnight and stay together", on siinä vain sitä jotain. Minun mielestäni.
The Carpentersin valikoimasta löytyisi monta huikeaa vaihtoehtoa, mutta pirteä Please Mr. Postman -cover on ihanimmasta päästä. Yksi pophistorian lohduttomimmista hahmoista, Karen Carpenter on aina yhtä sydän. Plus että stillissä noi on Disneylandin Dumbo-laitteessa, jossa lentely oli vuosi pari sitten aika öhana kokemus.
En kasvanut juurikaan popmusiikin keskellä, mutta Simon & Garfunkel on hurjan tärkeä jo lapsuudesta. Yhtä lailla huikeasta kappalevalikoimasta poimittakoon the Only Living Boy in New York.
Tampereen ainoa elävä poika. Ihh.
Moviestar ja ruotsalainen Harpo. Parhautta.
18-vuotiaan Cat Stevensin esikoisalbumin huimin helmi, Here Comes My Baby on vaan jotain aika nättiä ja sattuvaa.
Yksi Indiaaniklubimme vakkariraidoista milloin kenenkin toimesta taitaa olla the Velvet Undergroundin I'm Waiting for the Man. Nicon kanssa tehty klassikkoalbumi on parhaita levyjä ikinä.
Nicon sooloilua olen kuunnellut turhan vähän, mutta the Fairest of the Seasons on kaiuttimissa viipynyt viime aikoina tiuhaan. Kauneus.
Minua epäiltiin taannoin asenneongelmaiseksi suomenkielisen musiikin suhteen. Ihan aiheestakin, kun en hirveästi kotimaista kuuntele. Vanhoista käännöiskelmistä pidän kuitenkin hurjasti ja Carolan Penkki, Puu ja Puistotie -cover on kauneimpia tällä kielellä esitettyjä levytyksiä koskaan. Alkuperäinen – ja heikompi – Un Banc, Un Arbre, Une Rue voitti Euroviisut '71 Monacolle (kyllä, rakastan Euroviisuja).
Lisää naisia. Downtownista tunnetun Petula Clarkin tuotannon oma suosikkini on I Couldn't Live Without Your Love. Videon pikaisesti vilahtavaan mieshahmoon ei voi olla tykästymättä.
Jos joku joskus piristää, niin Herman's Hermitsin I'm Into Something Good. Video myös. Ui ui ja ui.
Samansävyinen the Beach Boys -klassikko Wouldn't It Be Nice, avausraita Pet Sounds -albumilta on helppo poiminta, mutta aina yhtä täydellinen. Kun Brian Wilson laulaa että "you know its gonna make it that much better, when we can say goodnight and stay together", on siinä vain sitä jotain. Minun mielestäni.
The Carpentersin valikoimasta löytyisi monta huikeaa vaihtoehtoa, mutta pirteä Please Mr. Postman -cover on ihanimmasta päästä. Yksi pophistorian lohduttomimmista hahmoista, Karen Carpenter on aina yhtä sydän. Plus että stillissä noi on Disneylandin Dumbo-laitteessa, jossa lentely oli vuosi pari sitten aika öhana kokemus.
En kasvanut juurikaan popmusiikin keskellä, mutta Simon & Garfunkel on hurjan tärkeä jo lapsuudesta. Yhtä lailla huikeasta kappalevalikoimasta poimittakoon the Only Living Boy in New York.
Tampereen ainoa elävä poika. Ihh.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)