Tykkään, lykkään

Olohuoneen pöydällä odottaisi mielenkiintoinen levy, josta kirjoittaa. Muistilapuilla on parikymmentä pikkubändiä kuunneltavaksi ja edelleen jaettavaksi. Puolentoista viikon kuluttua pitäisi olla valmiina kolme uutta omaa kappaletta, joista yksi kuulostaa toistaiseksi vain tylsältä ja kahta en ole edes kunnolla aloittanut.

Asioiden lykkäämisestä on tullut aikaa sitten elämäntapa, hiljalleen jopa harrastus – noin muinaista b-julkkista lainaten. Olen aina ollut vähän laiska joidenkin juttujen suhteen, mutta ongelmalliseksi tilanne tuntui muuttuvan silloin kun kaikki muukin, toissakevään ja -kesän aikana.

Laskut myöhästelivät ja muistutuksetkin tuli jätettyä kuoriinsa, kun asioille ei vain jaksanut tehdä mitään. Tiskasin ehkä kerran kuukaudessa. Kaikki muu kuin sängyssä makaaminen, television katsominen ja kuumissa suihkuissa jumittaminen monta kertaa päivässä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.

Viime aikoina erityisen kurjalta on tuntunut se, että kivoihinkin juttuihin tarttuminen tuntuu valtavan työläältä. Töiden ja kotiaskareiden loputtoman siirtämisen ymmärtää vielä jotenkin, mutta kun uusien levyjen kuuntelut, musisointi-illat ja niihin mukaviinkin sähköposteihin vastaamiset liukuvat kalenterissa päivillä, viikoilla ja kuukausilla, tuntuu olo väkisinkin hölmöltä. Miksei iloa saa enää samalla tavalla kuin ennen?

Ihastelin ja kauhistelin vertaistukiryhmäni minulle suosittelemaa Heli Roihan kolumnia edellisessä Imagessa, jossa puhuttiin siitä, että asioiden hoitaminen vain itseä varten tuntuu loputtoman turhalta. Roihis toteaa, että jos kukaan ei ole mukana kokemassa sotkua, menettää tiskaaminenkin merkityksensä. Minusta tuntuu, että kun kukaan ei ole jakamassa kanssani uutta levyä, elokuvaa tai keikkaa, menee kokemus hukkaan. Yksikseni voin maratoonata läpi Officet ja How I Met Your Motherit vielä kerran. Eikö populaarikulttuurin perimmäinen funktio ole kuitenkin elämysten jakaminen?

Ehkä tänään saan jo kuunneltua sen Minä ja Ville Ahosen. Lykkäilen kuitenkin vielä hetken ja kuuntelen vain samoja biisejä kuin niin monta kertaa aiemminkin. Naulakon tankoon kirjoitettu Joy Division -quote muistuttaa elämän epäonnistumisista, Camera Obscura -lainaus taas viime päivien keskusteluista.

[Poteito potaato].







"Darling you will always be around
whether my mood's up or if it’s down
In dreams I try to take you far away
but you never stay
no you never stay"

Keskiviikkolääke

Lätyt, Cure ja Smiths on yhtä kuin ihan hyvä päivä. Olo on muutenkin kohentunut edelleen – kodin seurasta on ollut iloa ja levottomat IM-keskustelut ovat värittäneet iltoja. Viikonlopullekin on jo ainakin vähän ohjelmaa.

Silti jokin yhä vaivaa.

Ehkä se, mistä kappaleet kertovat.

Ehkä ensi kerralle en pinnistele.





Ehkä.

Ehkä olen elänyt teoreetisella tasolla jo liian kauan.

Keskiviikko: the Radio Dept.

Sofia Coppola eli Coppolan Sofia, tuo kaikkien meidän artsupoikien ja altsutyttöjen lempiohjaaja työsti vuonna 2006 kolmannen elokuvansa Marie Antoinetten. Siihen nähden, että the Virgin Suicides oli ehkä ihastuttavimpia nuoruuskuvauksia ja seurannut Lost in Translation ylipäänsä parhaita elokuvia ikinä, oli M.A. jonkinasteinen pettymys – ainakin ensimmäisellä kerralla. Sittemmin sitä on ruvennut rakastamaan enemmän ja enemmän, pienten yksityiskohtien ja sen näennäisen indie-estetiikkansa takia. Phoenixin cameo, piilotetut Converset, totaalinen obsessioni sekä Kirsten Dunstia että Jason Schwartzmania kohtaan ja ehkä maailman paras soundtrack.

Koska New Order.



Ja Siouxsie and the Banshees.



yms yms yms...

... ja the Radio Dept.



Kuten oletettavasti aika monelle muullekin, tuli Ruotsin ja Labradorin ylpeys the Radio Dept. itselleni tutuksi tältä soundtrackilta.

Juuri nyt yhtye on taas ajankohtaisempi kuin koskaan. Hirmuisen odotettu kolmas studioalbumi Clinging to a Scheme ilmestyi tänään ja on jo kerännyt hirmuisen määrän suitsutusta. Alkukevään single Heaven's on Fire räjäytti päänsisäisen pankkini uskomattoman tehokkaasti. Onko hienompaa popkappaletta edes olemassa?



Viime viikolla ilmoitettiin yhtyeen saapuvan Tavastialle kesäkuun 16. päivä. Täydellisyydeksi kaavailemani kokemus sai uuden käänteen kuitenkin eilen, kun Flow ilmoitti osaston myöskin kiinnittäneensä. Eipä sillä, etteikö parikin keikkaa kesään mahtuisi.

Mutta albumi, siis. Se on hyvä.

Siinä missä Heaven's on Fire on täynnä kevättä ja aurinkoa, tuntuu levyn avaava Domestic Scene puolestaan kylmäävän kauniilta. Kappale, jonka rinnalla minkään uuden musiikin tekeminen tuntuu ylipäänsä turhalta.



Raita toisensa jälkeen kiehtoo. Oli tilauksessa sitten nojatuolin uumenissa hykertely, Kuninkaankadun tanssimaton yksinaskellukset tai yleinen pakahtuminen elämään, tuntuu Clinging to a Scheme sopivan joka hetkeen. Jos jossain aiemmassa postauksessa valittelin täydellisten levyjen dilemmaa, tuntuu the Radio Dept. yltävän teoreemani yläpuolelle; hankalasti hyllystä kaivettavaksi levyä kun ei voi missään tapauksessa sanoa. Kappaleidenvälisessä kontrastissa ja dynamiikassa löytyy, eikä olo ole se tavanomaisen täydellisyyden pöhöttämä.

Mukavan epätasainen miksaus miellyttää myös. Erityisesti ohuissa vokaaleissa voisi jopa sanoa olevan tiettyjä chillgaze-viboja – kuten viime syksyn David-irroituksessa.



Mitään kehittävämpää tai kuvailempaa on vaikea sanoa. Suosittelen kuuntelemaan, kyseessä on takuuvarmasti yksi vuoden albumeista.

Vakuudeksi vielä hurmaava päätösraita You Stopped Making Sense.



--

Day 02 - Your least favorite song
the Smiths - How Soon Is Now?

Päivähaaste jäi eilen täyttämättä, kun olo oli Flow'n vuoksi vähintäänkin sekava. Mutta nyt.

Tehtävänanto on sen verran mukavasti raollaan, että en poimi esiin mitään inhokkibiisiä, vaan tosiaan sen vähiten lempparin. Nimittäin; siihen nähden, että the Smiths taitaa noiden parin muun täälläkin palvomani ohella olla se ihan lempibändini, en ole ikinä voinut sietää How Soon Is Now? -raitaa. Tiedä sitten johtuuko se Charmed-sarjan coverista – vai onko viime kesän Morrissey-konsertissa kuultu junttausversio pahentanut mieltä enstisestään, mutta ei kolahda, ei. Ei sitten yhtään.

Vähiten suosikki siis.



--

// the Radio Dept. MySpacessa
// Clinging to a Scheme -albumi Spotifyssa
// Marie Antoinette -soundtrack Spotifyssa

500 Days of Summer

Samaistuminen on kivaa. Useimmiten on hauskaa uskotella itselleen elävänsä sitä yhtä Magenta Skycoden tai Markus Krunegårdin biisiä – tai vaikka niitä muutamia MGMT:n värssyjä, Smithseistä puhumattakaan. Officen katselusta saa vielä astetta viihdyttävämpää ja henkilökohtaisempaa heijastamalla sen elementtejä omaan elämään.

Tiesin jo ennen teatteriin astumista, että 500 Days of Summer on samaistuttavuudeltaan jotain vähän eriasteista. Lehdet ja trailerit olivat pitäneet huolta siitä mikä on juonen nimi ja niinhän se sanotaan heti elokuvan alussakin. Tarina oli siis jo entuudestaan tuttu – ihan vaan senkin takia että olen sen itse ainakin tiettyyn pisteeseen asti elänyt. Ajanjaksokin pitää aika hyvin kutinsa, joskaan en ole aivan varma mihin kohtaan olen jäänyt.

Tietyillä erotuksilla totta kai; eihän parisuhteettomista parisuhteista tehdä elokuvia. Muilta osin samaistuminen Tomin hahmoon oli äärimmäisen – ja piinallisen – helppoa. Jos en nyt Joseph Gordon-Levittin ulkonäköä ihan omaakaan, olivat tämän roolihahmon ajatukset ja tunteet aika lailla yksi yhteen omieni kanssa. Siksipä valkokankaan edessä istuminen oli aika vaikea kokemus, enkä oikein vieläkään osaa ajatuksiani sen kehittyneeseempään muotoon muovata. Se oli juuri semmoinen niin kuin odotinkin.

No mutta, koska täällä yleensä jaaritellaan passiivisesti vähän kevyemmällä tasolla, niin sanottakoon että vuoden elokuva tuo aika varmasti lienee, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Kaikin puolin hyvä tarina ja toteutus, kertakaikkisen mainio soundtrack* ja aina yhtä ihanainen Zooey Deschanelkin vetämässä lähestulkoon elävälle elämälle vertoja. Näinpä 500 Days of Summer nousee kirkkaasti samoin indiepopilla ratsastavan lemppariromkomini High Fidelityn rinnalle. Nick and Norah's Infinite Playlist ei tässä kategoriassa valitettavasti ihan samalle tasolle yltänyt, vaikka komean ääniraidan ja huikean liudan hipsterindietä tarjoileekin.



Semmoinen SPOILERI ja sivuraide tuli vielä mieleen, että kun lopussa kohdataan vielä henkilöhahmo nimeltä Autumn, muistui itselleni muutamien vuosien takaisen lemppariyhtyeeni JJ72:n kappale Algeria. Elokuvan teemaan erinomaisesti siinä lauletaan jotta summer dies, autumn arrives, autumn dies, winter arrives forever and ever. Niinhän se ehkä menee, Tomillakin. Joka tapauksessa sen verran kovan vaikutuksen tämä jo kuopattu yhtyekin nuoreen minuun onnistui tekemään, että pystyn sen kahta albumia kuuntelemaan nykyään äärimmäisen harvoin. Liikaa tunteita kai tässäkin.



*) Ääniraidan ehdoton helmi ei itse elokuvasta lopulta löytynytkään – She & Him -kaksikon, eli Zooey Deschanelin ja M. Wardin cover leffassa kuultavasta the Smiths -originaali Please, Please, Please, Let Me Get What I Wantista on oikeasti aika sydäntäsärkevää kuultavaa. Suosittelen.

// 500 Days of Summer IMDB:ssä

Jälkimmäinen krapulapäivä: Playground Love

Mitä musiikkia soitettiin Tampereen ainoan elävän pojan tupaantuliaisjuhlissa? Ihan tarkkaa kirjaa ei tullut pidettyä, mutta levylautasella tarjoilin ainakin Pop Leviä, the Shinsiä, Beach Boysia, Pintandwefallia, Gary Numania, Reginaa, Empire of the Sunia, the Smithsiä, Jenny Wilsonia, Duran Durania, Pet Shop Boysia, Micragirlsiä, MGMT:tä ja Eero Johannesta. Kivaa musiikkia kivoille ihmisille - varsin mukavaa olisi päästä pian taas jotain vastaavaa järjestelemään. Viikottainen levyilta Kuninkaankadulla, anyone?



Tupareista oli tarkoitus suunnata Klubille kuuntelemaan ruotsalaista elektropop-akti MFMB:tä, mutta harvennut joukkomme ehtikin paikalle vasta Hang the DJ!:n ajaksi. Eipä sillä etteikö kyseinen disko riemastuttaisi aina erinomaisen paljon - esimerkiksi jo etkoilla kuullun PSB-klassikko West End Girlsin muodossa. Ykkösbiisiksi jäi kuitenkin Airin iki-ihana Playground Love, jonka tahtiin oli parhautta tanssiskella kivoimman kaverin kanssa tiettävästi ekat viimeiset hitaani ikinä. Ei ole päässä soiminen sittemmin helpottanutkaan.