Ihmisjoukon keskellä seistessä mieli mykistyy ja liike lakkaa. Suupielet ottavat ohjat omiin käsiinsä ja kylmät väreet kulkevat halki kehon. Silmät kiinnittyvät vastapuoleen, joka sen ohikiitävän hetken ajan tuntuu olevan taianomaisin asia ikinä.
Elämä pysähtyy.
Muuta ei ole.
Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.
Hymy jää vielä hetkeksi.
Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.
Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:
Niin.
Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.
Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.
Missä olet, Ellen Page?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit
17. lokakuuta 2010
10. lokakuuta 2010
Kadonneen inspiraation metsästäjä
Innoituksen puute tuntuu vaivaavan. Vähän kirjoittamisessakin, mutta erityisesti musiikin tekemisessä.
Vaikka luomistyössä perslihakset ovatkin se oleellisempi osa siistien juttujen valmistumisessa, on oikeaan tunnelmaan virittäytyminen kuitenkin avainasemassa. Itselläni musiikin kuuntelu auttaa, eikä muusakaan olisi huono lisä elämään, mutta parhaiten luovaan fiilikseen yllyttää lempielokuvien katseleminen.
Erityisen inspiroivia leffoja tulee mieleeni kolme kappaletta. Alfred Hitchcockin Vertigo ja Psycho ovat ehkä parhaita elokuvia, mitä ikinä on tehty – ja etenkin niissä ihastuttaa niiden puhtaus. Erityisesti Vertigo, josta tänään lähdin fiilistä etsimään, on malliesimerkki täydellisen tyylipuhtaasta elokuvasta. Kaikki elementit ovat kohdallaan: kerta toisensa jälkeen otteessaan pitävä juoni, huikeat näyttelijätyöt, huiman vangitseva musiikki ja ennenkaikkea lumoavin visuaalisuus. Vertigo on silkkaa aistien ilotulitusta alusta loppuun asti.
Toinen lapsuudessa traumatisoinut elokuva on siis Psycho, joka yltää kaikilla osa-alueilla samoille viivoille, mutta ei ole itselle ihan yhtä henkilökohtainen kokemus. Leffan kuvaus on mielestäni edelleen upeinta, mitä valkokankailla on nähty.
Kolmas huiman inspiroiva leffa on vasta kesällä ensimmäistä kertaa näkemäni, Michael Powellin Peeping Tom. Visuaalisuus on jälleen ylivertaista ja yhtä tiukasti mielen ja katseen vangitsevaa elokuvaa on vaikea löytää.
Jos kolmen elokuvan perusteella voi jotain yhteenvetoa tehdä, inspiroi minua siis erityisesti 50- ja 60-lukujen taite, aikakaudelleen moderni jännitys ja vääristyneet ihmismielet. Kauhu itsessään ei ole hirveän kiinnostavaa, mutta kun siihen saa sidottua draamaa, inhimillisyyttä ja isoja tunteita, olen yleensä melko vahvasti myyty.
Omassa luovassa ilmaisussani haluaisin pystyä välittämään samanlaisia tunteita, mitä kolme eniten vaikuttavaa elokuvaa ovat tehneet. Ehkä vielä jonain päivänä.
Vaikka luomistyössä perslihakset ovatkin se oleellisempi osa siistien juttujen valmistumisessa, on oikeaan tunnelmaan virittäytyminen kuitenkin avainasemassa. Itselläni musiikin kuuntelu auttaa, eikä muusakaan olisi huono lisä elämään, mutta parhaiten luovaan fiilikseen yllyttää lempielokuvien katseleminen.
Erityisen inspiroivia leffoja tulee mieleeni kolme kappaletta. Alfred Hitchcockin Vertigo ja Psycho ovat ehkä parhaita elokuvia, mitä ikinä on tehty – ja etenkin niissä ihastuttaa niiden puhtaus. Erityisesti Vertigo, josta tänään lähdin fiilistä etsimään, on malliesimerkki täydellisen tyylipuhtaasta elokuvasta. Kaikki elementit ovat kohdallaan: kerta toisensa jälkeen otteessaan pitävä juoni, huikeat näyttelijätyöt, huiman vangitseva musiikki ja ennenkaikkea lumoavin visuaalisuus. Vertigo on silkkaa aistien ilotulitusta alusta loppuun asti.
Toinen lapsuudessa traumatisoinut elokuva on siis Psycho, joka yltää kaikilla osa-alueilla samoille viivoille, mutta ei ole itselle ihan yhtä henkilökohtainen kokemus. Leffan kuvaus on mielestäni edelleen upeinta, mitä valkokankailla on nähty.
Kolmas huiman inspiroiva leffa on vasta kesällä ensimmäistä kertaa näkemäni, Michael Powellin Peeping Tom. Visuaalisuus on jälleen ylivertaista ja yhtä tiukasti mielen ja katseen vangitsevaa elokuvaa on vaikea löytää.
Jos kolmen elokuvan perusteella voi jotain yhteenvetoa tehdä, inspiroi minua siis erityisesti 50- ja 60-lukujen taite, aikakaudelleen moderni jännitys ja vääristyneet ihmismielet. Kauhu itsessään ei ole hirveän kiinnostavaa, mutta kun siihen saa sidottua draamaa, inhimillisyyttä ja isoja tunteita, olen yleensä melko vahvasti myyty.
Omassa luovassa ilmaisussani haluaisin pystyä välittämään samanlaisia tunteita, mitä kolme eniten vaikuttavaa elokuvaa ovat tehneet. Ehkä vielä jonain päivänä.
4. lokakuuta 2010
Maanantaijuttui
Viikonloppu meni. Samoin kohta jo maanantaikin.
Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.
Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!
Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.
Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.
Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.
Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.
Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.
PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...
Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.
Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!
Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.
Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.
Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.
Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.
Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.
PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...
30. syyskuuta 2010
Pullopostia
Pidän eniten ihmisistä, jotka uskaltavat tehdä hölmöjä juttuja. Ei tyhmiä, vaan hölmöjä. Semmoisia pieniä asioita, jotka hymyilyttävät aina kun tulevat mieleen. Semmoisia, joiden avulla ymmärretään, että itsensä vakavasti ottaminen on maailman turhin asia. Vakavissaan kyllä, vakavasti ei.
Semmoisia ihmisiä on kuitenkin aika harvassa. Moni ei uskalla ja toiset yrittävät liikaakin. Kaikkia pienet asiat eivät kiinnosta, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää. Tiedän, elitisti puhuu. Myös ihmisten suhteen saa kuitenkin olla elitisti.
Tunnen kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä hölmöjäkin asioita ja joiden kanssa ajan viettäminen on siksi niin kivaa, kun pienistä ja näennäisen turhista asioista on helppo innostua yhdessä. Siskoni on yksi heistä.
Kesällä kävimme pyöräretkellä Pispalassa ja löysimme siisteimmän uimapaikan kallioiden suojasta. Kun rannasta löytyi korkillinen lasipullo, oli heti selvää, mitä pitäisi tehdä.
Lähettää pullopostia.
Kirjeen kirjoittaminen vei aikaa useamman tunnin. Vaikkemme kielellisesti aivan taidottomia olekaan, oli hirmuisen hankalaa miettiä, mitä lappusella haluttaisiin sanoa.
Lopputulos oli surrealistinen rakkauskirje, jossa sydämen purkamisen jälkeen todetaan fiktiivisen päähenkilön odottavan samoin fiktiivistä tunteiden kohdettaan tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan, tänäkin vuonna.
Viestin sävyissä yhdistyi An Affair to Rememberin kohtalonistiromantiikka ja vanhojen Suomi-leffojen ihana ylinäyttely. Ah!
Tänä iltana kello kymmeneltä nähdään, löysikö kukaan viestiä ja ottiko onkeensa. Jännittää. Päässä soi tietenkin the Police.
Pullopostin lähettämisestä on aikaa pari kuukautta ja se nostattaa edelleen joka kerta mieleen osuessaan hymyn huulille. Siitä hölmöissä asioissa on kyse.
Siitä elämässä on kyse.
Semmoisia ihmisiä on kuitenkin aika harvassa. Moni ei uskalla ja toiset yrittävät liikaakin. Kaikkia pienet asiat eivät kiinnosta, mikä on enemmän kuin ymmärrettävää. Tiedän, elitisti puhuu. Myös ihmisten suhteen saa kuitenkin olla elitisti.
Tunnen kuitenkin joitakin ihmisiä, jotka uskaltavat tehdä hölmöjäkin asioita ja joiden kanssa ajan viettäminen on siksi niin kivaa, kun pienistä ja näennäisen turhista asioista on helppo innostua yhdessä. Siskoni on yksi heistä.
Kesällä kävimme pyöräretkellä Pispalassa ja löysimme siisteimmän uimapaikan kallioiden suojasta. Kun rannasta löytyi korkillinen lasipullo, oli heti selvää, mitä pitäisi tehdä.
Lähettää pullopostia.
Kirjeen kirjoittaminen vei aikaa useamman tunnin. Vaikkemme kielellisesti aivan taidottomia olekaan, oli hirmuisen hankalaa miettiä, mitä lappusella haluttaisiin sanoa.
Lopputulos oli surrealistinen rakkauskirje, jossa sydämen purkamisen jälkeen todetaan fiktiivisen päähenkilön odottavan samoin fiktiivistä tunteiden kohdettaan tietyssä paikassa, tiettyyn aikaan, tänäkin vuonna.
Viestin sävyissä yhdistyi An Affair to Rememberin kohtalonistiromantiikka ja vanhojen Suomi-leffojen ihana ylinäyttely. Ah!
Tänä iltana kello kymmeneltä nähdään, löysikö kukaan viestiä ja ottiko onkeensa. Jännittää. Päässä soi tietenkin the Police.
Pullopostin lähettämisestä on aikaa pari kuukautta ja se nostattaa edelleen joka kerta mieleen osuessaan hymyn huulille. Siitä hölmöissä asioissa on kyse.
Siitä elämässä on kyse.
18. syyskuuta 2010
Kuninkaankadun Ted Evelyn Mosby
Tarina jatkuu.
Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.
High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.
"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."
Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.
Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.
"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"
Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.
"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"
The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.
"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"
Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.
Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.
Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?
Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.
Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.
Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.
Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.
Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.
"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"
Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.
High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.
"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."
Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.
Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.
"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"
Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.
"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"
The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.
"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"
Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.
Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.
Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?
Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.
Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.
Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.
Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.
Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.
"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"
3. elokuuta 2010
Tiistai: Junip
Flow-ennakot saavat odottaa vielä pari päivää, mutta kuunnellaan etukäteen jo vähän Junipia. Mainion José Gonzálezin johtama yhtye on hiipinyt omaan tajuntaani enemmän tai vähemmän vaivihkaa – pari kuukautta sitten julkaistun Rope and Summit -ep:n raidat ovat soineet taustalla monesti, mutta keskittymään pakottamatta.
Gonzálezin ääni on arvatenkin se elementti, joka nostaa Junip-kappaleet keskivertogrooveja ylemmäksi. Sovitukset toimivat kuitenkin myös aika ilahduttavasti ja ep pitää odotettuakin paremmin otteessaan. Samaisten festarien Broken Bellshän tästä tulee vähän mieleen, eikös?
Viime viikolla julkaistu Always-single on yhtyettä ja keulakuvaansa parhaimmillaan. Hieno alustus syyskuussa ilmestyvälle, ensimmäiselle täyspitkälle. Rytmi- ja melodiailottelu ajaa juuri niin villiksi, kuin olettaa sopiikin.
Vuoden '04 Black Refuge -ep pitänee jossain vaiheessa kuulostella myös.
Napataanpa loppuun vielä Joséa yksinään. Täydelliset Teardrop- ja Heartbeats-coverit lienevät kaikille tuttuja, mutta Killing for Love Andreas Nilssonin mainiolla videolla voisi olla vieraaampi.
Ah.
Eilen televisiosta tullut V for Vendetta oli ihan mahtava – jälleen kerran. Ei-sarjisharrastajana en ole alkuperäisteokseen tutustunut ja FB-seinät näyttivätkin olevan eilen taas täynnä innostuneita statuksia ja lyttääviä kommentteja. Omalla kohdallani leffa kuitenkin toimii siis erinomaisesti. Dystopiat ylipäänsä iskevät aina, visuaalisuus on lumoavaa, näyttelijät toimivat (Natalie on kaljuna erityisen ihh, Stephen alati yhtä mainio ja Coupling-Patrickin bongaus lämmittää aina), tyylikkäästä toiminnasta tykkään ja elokuvan loppukohtaus on mitä upein. Pidän jotenkin hirveästi totalitarismin ja jopa fasismin visuaalisuudesta, mikä herättää aina vähän kummastelua – ja tällaisen tarinan puitteina parempia elementtejä en tiedä. Huima elokuva siis.
{ In short: José González has a magic touch – whether it's him going solo or reviving Junip. A true must-see at this year's Flow Festival. Also V for Vendetta proved yet again to be just brilliant. }
// Junip MySpacessa
// Rope and Summit -ep Spotifyssa
// José González MySpacessa
Gonzálezin ääni on arvatenkin se elementti, joka nostaa Junip-kappaleet keskivertogrooveja ylemmäksi. Sovitukset toimivat kuitenkin myös aika ilahduttavasti ja ep pitää odotettuakin paremmin otteessaan. Samaisten festarien Broken Bellshän tästä tulee vähän mieleen, eikös?
Viime viikolla julkaistu Always-single on yhtyettä ja keulakuvaansa parhaimmillaan. Hieno alustus syyskuussa ilmestyvälle, ensimmäiselle täyspitkälle. Rytmi- ja melodiailottelu ajaa juuri niin villiksi, kuin olettaa sopiikin.
Vuoden '04 Black Refuge -ep pitänee jossain vaiheessa kuulostella myös.
Napataanpa loppuun vielä Joséa yksinään. Täydelliset Teardrop- ja Heartbeats-coverit lienevät kaikille tuttuja, mutta Killing for Love Andreas Nilssonin mainiolla videolla voisi olla vieraaampi.
Ah.
Eilen televisiosta tullut V for Vendetta oli ihan mahtava – jälleen kerran. Ei-sarjisharrastajana en ole alkuperäisteokseen tutustunut ja FB-seinät näyttivätkin olevan eilen taas täynnä innostuneita statuksia ja lyttääviä kommentteja. Omalla kohdallani leffa kuitenkin toimii siis erinomaisesti. Dystopiat ylipäänsä iskevät aina, visuaalisuus on lumoavaa, näyttelijät toimivat (Natalie on kaljuna erityisen ihh, Stephen alati yhtä mainio ja Coupling-Patrickin bongaus lämmittää aina), tyylikkäästä toiminnasta tykkään ja elokuvan loppukohtaus on mitä upein. Pidän jotenkin hirveästi totalitarismin ja jopa fasismin visuaalisuudesta, mikä herättää aina vähän kummastelua – ja tällaisen tarinan puitteina parempia elementtejä en tiedä. Huima elokuva siis.
{ In short: José González has a magic touch – whether it's him going solo or reviving Junip. A true must-see at this year's Flow Festival. Also V for Vendetta proved yet again to be just brilliant. }
// Junip MySpacessa
// Rope and Summit -ep Spotifyssa
// José González MySpacessa
26. heinäkuuta 2010
Maanantai: Wes Anderson
Bändihype saa odotella vielä hetken, koska nyt mehustellaan elokuvilla! Eikä millä tahansa leffoilla, vaan Wes Andersonin ohjauksilla. Tärkeimmän merkitystä olen ehtinyt jakamaan jo aiemmin, mutta koko katras ansaitsee täällä vielä jonkinlaisen läpikäynnin.
Kuudella täyspitkällä elokuvallaan Anderson on vakiinnuttanut paikkansa paitsi indiestandardisten ykkösauteurina, myös omana nykyajan lempparinani. Kesäloma päättyikin sopivasti neljän päivän Wes-putkeen, jossa uusimman ja debyytin näin nyt ensimmäistä kertaa – ja lisäksi Zissoun ja Darjeelingin siinä välissä.
Töitä entuudestaan tuntemattomille leffat vielä kronologisessa järjestyksessä.
--
Bottle Rocket (1996)
Esikoisessa kaikki on jo melkein kasassa, mutta jokin vielä puuttuu. Ehkä. Tietyssä tavallisuudessaankin kuitenkin hurjan toimiva rikoselokuva.
"They'll never catch me... because I'm fucking innocent."
Rushmore (1998)
Toinen ohjaus on jo Andersonia puhtaimmillaan. Kuvauksesta on tullut silkkaa magiaa ja Jason Schwartzmaniin ei voi olla rakastumatta.
"I saved Latin. What did you ever do?"
The Royal Tenenbaums (2001)
Lempi-Wesistäni olen siis kirjoittanut jo aiemmin, mutta tärkeyttä ei voi liiaksi alleviivata. Täydellisyys.
"Well I want to die."
The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)
The Life Aquatic on alkupuoleltaan vielä Tenenbaumsiakin upeampi, mutta vaikka Andersonin toimintakohtaukset ovatkin vähintään omaperäisiä, miinustavat ne keskivaiheilla elokuvan tenhoa. Toinen näkemäni elokuva ohjaajalta. Visuaalisesti maailman paras 60-luvun jälkeen tehty filmi.
"Please don't make fun of me. I just wanted to flirt with you."
The Darjeeling Limited (2007)
Tietynasteisessa dogma-hengessä kuvattu leffa jatkaa samaa perheteemaa kuin kolme edellistäkin – ja seuraava – eikä jää jälkeen millään osa-alueella.
"I love the way this country smells. I'll never forget it. It's kind of spicy."
Fantastic Mr. Fox (2009)
Ohjaajan ensikosketus stop motioniin tuli jo Steve Zissoussa, kun Henry Selick työsti leffaan lyhyet animaatiokohtaukset. Foxin piti alunperin toteutuakin yhteistyössä Selickin kanssa, mutta toteutunut järjestely oli ehkä kuitenkin paras. Voisin kuvitella, että Roald Dahlillekin olisi Andersonin näkemys uponnut.
Fantastic Mr. Fox kun on paitsi mitä tyylipuhtainta Wesiä, myös alkuperäisteosta sopivassa suhteessa kunnioittava ja uudistava.
Pyörii edelleen Niagarassa ja vieläpä filmiversiona. Kannattaa käydä katsomassa!
"Pensez-vous que l'hiver sera rude? I'm asking if he thinks we're in for a hard winter."
--
Andersonin elokuvat tunnistaa ohjaajansa töiksi ehkäpä selvemmin kun kenenkään muun kohdalla. Tavaramerkit ovat tuttuja kameratyöskentelystä näyttelijävalintoihin ja musiikista typografiaan – eikä yleisö ohjaajalta ehkä muuta haluakaan. Kun Foxissa elokuvan tekstit oli vaihdettu aina käytössä olleesta Futurasta sinällään ihan yhtä toimivaan Helveticaan, tuntui olo hetken aikaa vähän petetyltä. Onneksi kirjaimet olivat sentään keltaisia!
Tuntuukin siltä, että Anderson tekee elokuvia omalle pienelle av-kerholleen. Valtavaa hittiä ei tulla ohjaajalta varmasti ikinä näkemään, mutta uskollisempaa katsojakuntaa tuskin löytyy. Elokuvat hämäävät katsojaansa ja tuntuvat alituiseen parodioivan vähintäänkin itseään – ja myöhemmät vielä lisäksi aiempia töitä. Itsetarkoituksellisuus ei tunnu enää yksiselitteiseltä, vaan enemmän post-etuliitteen arvoiselta. Vaikka tyylin ei toivoisi muuttuvan koskaan, olisi lajityyliseikkailu vielä hauska kokea.
Jokaisessa kuudessa elokuvassa muoto ajaa tasaisesti sisällön ohi. Tai ehkäpä sisältö ei ole niin suoraviivaista kuin tavallisissa elokuvissa; tässä maailmassa tarinat on kohdattu teemoilla, kohtaukset hetkillä ja sekä hahmot että dialogit näennäisessä naiiviudessaan tuntuvat irroitetun ennemmin elävästä elämästä kuin sen laajakuvavastineesta. Ainakin itse tunnun elävän useammin absurdiuden sävyttämiä vuoropuheluita ja idealistin intoa pursuavia monologivyöryjä – ja löydän itseni vuorotellen jokaisesta hahmosta ja jokaisesta hetkestä.
Wes Andersonin elokuvista ei löydä elämän tarkoitusta – mutta merkityksen etsimisessä ne ovat itselläni toimineet mitä parhaimpina työkaluina.
Kuudella täyspitkällä elokuvallaan Anderson on vakiinnuttanut paikkansa paitsi indiestandardisten ykkösauteurina, myös omana nykyajan lempparinani. Kesäloma päättyikin sopivasti neljän päivän Wes-putkeen, jossa uusimman ja debyytin näin nyt ensimmäistä kertaa – ja lisäksi Zissoun ja Darjeelingin siinä välissä.
Töitä entuudestaan tuntemattomille leffat vielä kronologisessa järjestyksessä.
--
Bottle Rocket (1996)
Esikoisessa kaikki on jo melkein kasassa, mutta jokin vielä puuttuu. Ehkä. Tietyssä tavallisuudessaankin kuitenkin hurjan toimiva rikoselokuva.
"They'll never catch me... because I'm fucking innocent."
Rushmore (1998)
Toinen ohjaus on jo Andersonia puhtaimmillaan. Kuvauksesta on tullut silkkaa magiaa ja Jason Schwartzmaniin ei voi olla rakastumatta.
"I saved Latin. What did you ever do?"
The Royal Tenenbaums (2001)
Lempi-Wesistäni olen siis kirjoittanut jo aiemmin, mutta tärkeyttä ei voi liiaksi alleviivata. Täydellisyys.
"Well I want to die."
The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)
The Life Aquatic on alkupuoleltaan vielä Tenenbaumsiakin upeampi, mutta vaikka Andersonin toimintakohtaukset ovatkin vähintään omaperäisiä, miinustavat ne keskivaiheilla elokuvan tenhoa. Toinen näkemäni elokuva ohjaajalta. Visuaalisesti maailman paras 60-luvun jälkeen tehty filmi.
"Please don't make fun of me. I just wanted to flirt with you."
The Darjeeling Limited (2007)
Tietynasteisessa dogma-hengessä kuvattu leffa jatkaa samaa perheteemaa kuin kolme edellistäkin – ja seuraava – eikä jää jälkeen millään osa-alueella.
"I love the way this country smells. I'll never forget it. It's kind of spicy."
Fantastic Mr. Fox (2009)
Ohjaajan ensikosketus stop motioniin tuli jo Steve Zissoussa, kun Henry Selick työsti leffaan lyhyet animaatiokohtaukset. Foxin piti alunperin toteutuakin yhteistyössä Selickin kanssa, mutta toteutunut järjestely oli ehkä kuitenkin paras. Voisin kuvitella, että Roald Dahlillekin olisi Andersonin näkemys uponnut.
Fantastic Mr. Fox kun on paitsi mitä tyylipuhtainta Wesiä, myös alkuperäisteosta sopivassa suhteessa kunnioittava ja uudistava.
Pyörii edelleen Niagarassa ja vieläpä filmiversiona. Kannattaa käydä katsomassa!
"Pensez-vous que l'hiver sera rude? I'm asking if he thinks we're in for a hard winter."
--
Andersonin elokuvat tunnistaa ohjaajansa töiksi ehkäpä selvemmin kun kenenkään muun kohdalla. Tavaramerkit ovat tuttuja kameratyöskentelystä näyttelijävalintoihin ja musiikista typografiaan – eikä yleisö ohjaajalta ehkä muuta haluakaan. Kun Foxissa elokuvan tekstit oli vaihdettu aina käytössä olleesta Futurasta sinällään ihan yhtä toimivaan Helveticaan, tuntui olo hetken aikaa vähän petetyltä. Onneksi kirjaimet olivat sentään keltaisia!
Tuntuukin siltä, että Anderson tekee elokuvia omalle pienelle av-kerholleen. Valtavaa hittiä ei tulla ohjaajalta varmasti ikinä näkemään, mutta uskollisempaa katsojakuntaa tuskin löytyy. Elokuvat hämäävät katsojaansa ja tuntuvat alituiseen parodioivan vähintäänkin itseään – ja myöhemmät vielä lisäksi aiempia töitä. Itsetarkoituksellisuus ei tunnu enää yksiselitteiseltä, vaan enemmän post-etuliitteen arvoiselta. Vaikka tyylin ei toivoisi muuttuvan koskaan, olisi lajityyliseikkailu vielä hauska kokea.
Jokaisessa kuudessa elokuvassa muoto ajaa tasaisesti sisällön ohi. Tai ehkäpä sisältö ei ole niin suoraviivaista kuin tavallisissa elokuvissa; tässä maailmassa tarinat on kohdattu teemoilla, kohtaukset hetkillä ja sekä hahmot että dialogit näennäisessä naiiviudessaan tuntuvat irroitetun ennemmin elävästä elämästä kuin sen laajakuvavastineesta. Ainakin itse tunnun elävän useammin absurdiuden sävyttämiä vuoropuheluita ja idealistin intoa pursuavia monologivyöryjä – ja löydän itseni vuorotellen jokaisesta hahmosta ja jokaisesta hetkestä.
Wes Andersonin elokuvista ei löydä elämän tarkoitusta – mutta merkityksen etsimisessä ne ovat itselläni toimineet mitä parhaimpina työkaluina.
25. heinäkuuta 2010
Melt!-sunnuntai
Kolmas päivä lempijuttuja sujui taas astetta leppoisammin. Aamusta pyörimme Wittenbergissä vanhaa kaupunkia katsellen – ja aikataulut menivätkin sen verran tiukalle, että Kings of Conveniencen keikasta ehdimme näkemään suunnilleen toisen puolikkaan.
Aika paljon oli toki siinäkin. Erlend Øye tuntuu viiden Melt!-vierailunsa jälkeen olevan suositumpi kuin koskaan – jo iltapäivällä Gemini-lava oli ihan täyteen ahdettu. Ja syystä, sen verran hienon keikan yhtye veti. Ikilemppari I'd Rather Dance With You aikaansai viikonlopun leveimmän hymyn, mutta viime syksyn Boat Behind villitsi porukkaa tehokkaimmin. Parasta kaikesta oli kuitenkin taas Erlendin käsitrumpettisoolo, joka on popnörttiydessään siisteintä, mitä maailmassa on. Aika mainio aloitus päätöspäivälle.
Johnossi oli päälavalla nopeasti vilkuiltuna juuri niin perus, kuin olin etukäteisten perusteella veikkaillutkin, joten nokat käännettiin taas kohti Geminiä.
Slagsmålsklubben oli yksi eniten odottamistani akteista, eikä pettänyt – ruotsalaisryhmän villi bitpop oli ajankohtaan aika kontrastissa ja toimi ehkä osaltaan siksikin niin hyvin. Tanssiinkutsu oli vahva, tyyli vapaa ja koko reipas tunti tulikin heiluttua aika täysillä. Loppuun sijoitettu Sponsored by Destiny oli mieletön päätös – tutun melodian alkaessa en ollut ainoa, jolla vintti viittä vaille pimeni. Hiton loistava keikka, joskin vaatii ehdottomasti tietyn mielentilan.
Teltassa katseltiin pika pikaa loppu viivästyneestä Martina Topley-Birdistä ja Post War Yearsista, mutta alkuillan kahdesta loistokeikasta johtuen menivät molemmat vähän turhan ohi. Brittiläinen Post War Years kuulosti kuitenkin aika lupaavalta, pitää tutustua tähän vielä enemmän.
Seuraavaksi Broken Bellsiin, jonka sijoitus ei olisi voinut parempi olla. Leppoisemman sunnuntain auringonlaskubändin viitta oli räätälöity yhtyeelle, joka sen myös lunasti – joskaan biisimateriaali ei vielä ihan täysin vakuuttanut. Lavalla kuusikko (vai seitsikko?) soitti mukavan tiukkana ryhmänä ja sai biisit kuulostamaan hyvältä, mutta kun tuotannosta oikeasti nousee esille ehkä vain kolme biisiä ja loput ovat – ainakin livenä – ihan turhan geneeristä rentoiluretroa, ei tähän ihan täysillä voi upota. The Shins on yhä valovuosien päässä. Lokaatio ja ajankohta tekivät kuitenkin paljon, ja Broken Bellsin keikkaankin saattoi olla tyytyväinen. High Roadin ohella Vaporize potki ehkä kovimmin.
Välissä vähän taukoilua ja alueen lopputarkasteluja, kunnes illan jo hämärtyessä päälavalle Goldfrappia ihastelemaan. Jo ihan kiitettävän taipaleen tahkonnut yhtye sai alkuvuodesta ulos levyn, jota olen ihastellut aika paljon – ja erityisen iloinen olen ollut siitä, että Rocketista kaksikko on saanut vihdoin sen ison, upean biisinsä.
Vaikka puhdasverisempää pastissointia ei kai voisi olla olemassakaan, oli biisi yksi festarien upeimpia hetkiä – kertosäkeen alkaessa lava tuntui oikeasti räjähtävän valolla ja yleisö sai varmasti karkkia myös silmilleen. Uuden materiaalin väliin mahtui sopivasti biisejä myös electroclashimmalta Black Cherrylta ja tanssipopimmalta Supernaturelta.
Festariseurani kaipasi Meltiltä vahvaa naisartistia, ja vaikka Allison Goldfrapp ei olisi ollutkaan ehkä ihan odotuslistan kärjessä, ei emansipaatiodiskon hurmaavuudesta voinut kiistellä. Ah!
Festareiden viimeiseksi esitykseksi osaltamme jäi Massive Attack. Odotukset myös tätä kohtaan olivat aika korkealla – kun viimeksi näin yhtyeen livenä Provinssissa '04, en tiennyt musiikista ylipäänsä yhtään mitään – ja lähdin puolessavälissä pois. Kuudessa vuodessa on aika moni asia muuttunut ja suhde tuohonkin yhtyeeseen syventynyt. Ympyrä sulkeutui siinä mielessä, että tälläkin kertaa puolessavälissä arvottiin lähteäkö jo aiemmalla bussilla menemään – mutta ehkäpä tunsin olevani Massive Attackille yhden lopetuksen velkaa.
Puolitoistatuntinen live paranikin loppua kohden. Alussa yhtyeen soundi tuntui olevan jotain ihan muuta kuin se 90-luvun puolivälin Bristol, johon vuosikymmenen liian myöhässä olin ihastunut. Terävä, kliininen Teardrop ei ollut minkäänasteinen kohokohta ja Angelkin rääkyi pahemmin kuin mielessäni. Pehmeys oli kovaa, lämpö kylmää ja kaikki aivan liian kolkkoa ja teknistä. Hiljalleen meininki kuitenkin parani – ja viimeistään silloin, kun encore-vaiheessa ilmoille tuli kovasti alkuperäisen kuuloinen Unfinished Sympathy, tuntui Massive Attackin maailma taas oikealta paikalta. Hulppeat valotauluvisut miellyttivät silmää ja vaikka vahvat yhteiskunnalliset viestit tuntuivatkin paikoin jo turhan päälleliimatuilta, antoi yhtye näköaistille jotain muutakin kuin logonsa. Ja hyvä niin. Samaa ristiriitaisuutta tässä ehkä kuin eilisen dj Shadow'ssakin, mutta loppujen lopuksi aika hyvä mieli.
Kaiken kaikkiaan Meltiä ei voi olla kiittelemättä. Kuten perjantain kohdalla sanoinkin, toimivat järjestelyt ihan erinomaisesti ja fiilis oli erityisen mainio. Tämän viikonlopun suru-uutisia Love Paradesta lukiessa omaan festarivalintaan voi olla aika tyytyväinen – joskin 1,4 miljoonan kävijän tapahtuma kuulostaa jo aika silkalta hulluudelta.
Meltiä voin suositella jokaiselle, jolle esimerkiksi tämän blogin musiikkivalinnat kolahtelevat. Kattaus lienee upea myös ensi vuonna, saksan osaaminen ei ole välttämätöntä ja matkan organisointi on oletettavasti aika sujuvaa – josta omalta kohdaltani toki aika täysivaltainen kiitos matkaseuralleni.
Jaakko Eino Kalevia mukaillen danke sch-schön sch-schön sch-schön bitte, nähdään ensi vuonna!
// Melt! Festivalin kotisivut
PS. Musabloggareidenkin kilpaa rakastama Christopher Nolanin Inception tuli tsekkailtua eilen Plevnassa. Huh! Jos astetta mindfuckimpi mysteeritoiminta inspailee, kannattaa leffa tarkastaa. Tykkäsin.
Aika paljon oli toki siinäkin. Erlend Øye tuntuu viiden Melt!-vierailunsa jälkeen olevan suositumpi kuin koskaan – jo iltapäivällä Gemini-lava oli ihan täyteen ahdettu. Ja syystä, sen verran hienon keikan yhtye veti. Ikilemppari I'd Rather Dance With You aikaansai viikonlopun leveimmän hymyn, mutta viime syksyn Boat Behind villitsi porukkaa tehokkaimmin. Parasta kaikesta oli kuitenkin taas Erlendin käsitrumpettisoolo, joka on popnörttiydessään siisteintä, mitä maailmassa on. Aika mainio aloitus päätöspäivälle.
Johnossi oli päälavalla nopeasti vilkuiltuna juuri niin perus, kuin olin etukäteisten perusteella veikkaillutkin, joten nokat käännettiin taas kohti Geminiä.
Slagsmålsklubben oli yksi eniten odottamistani akteista, eikä pettänyt – ruotsalaisryhmän villi bitpop oli ajankohtaan aika kontrastissa ja toimi ehkä osaltaan siksikin niin hyvin. Tanssiinkutsu oli vahva, tyyli vapaa ja koko reipas tunti tulikin heiluttua aika täysillä. Loppuun sijoitettu Sponsored by Destiny oli mieletön päätös – tutun melodian alkaessa en ollut ainoa, jolla vintti viittä vaille pimeni. Hiton loistava keikka, joskin vaatii ehdottomasti tietyn mielentilan.
Teltassa katseltiin pika pikaa loppu viivästyneestä Martina Topley-Birdistä ja Post War Yearsista, mutta alkuillan kahdesta loistokeikasta johtuen menivät molemmat vähän turhan ohi. Brittiläinen Post War Years kuulosti kuitenkin aika lupaavalta, pitää tutustua tähän vielä enemmän.
Seuraavaksi Broken Bellsiin, jonka sijoitus ei olisi voinut parempi olla. Leppoisemman sunnuntain auringonlaskubändin viitta oli räätälöity yhtyeelle, joka sen myös lunasti – joskaan biisimateriaali ei vielä ihan täysin vakuuttanut. Lavalla kuusikko (vai seitsikko?) soitti mukavan tiukkana ryhmänä ja sai biisit kuulostamaan hyvältä, mutta kun tuotannosta oikeasti nousee esille ehkä vain kolme biisiä ja loput ovat – ainakin livenä – ihan turhan geneeristä rentoiluretroa, ei tähän ihan täysillä voi upota. The Shins on yhä valovuosien päässä. Lokaatio ja ajankohta tekivät kuitenkin paljon, ja Broken Bellsin keikkaankin saattoi olla tyytyväinen. High Roadin ohella Vaporize potki ehkä kovimmin.
Välissä vähän taukoilua ja alueen lopputarkasteluja, kunnes illan jo hämärtyessä päälavalle Goldfrappia ihastelemaan. Jo ihan kiitettävän taipaleen tahkonnut yhtye sai alkuvuodesta ulos levyn, jota olen ihastellut aika paljon – ja erityisen iloinen olen ollut siitä, että Rocketista kaksikko on saanut vihdoin sen ison, upean biisinsä.
Vaikka puhdasverisempää pastissointia ei kai voisi olla olemassakaan, oli biisi yksi festarien upeimpia hetkiä – kertosäkeen alkaessa lava tuntui oikeasti räjähtävän valolla ja yleisö sai varmasti karkkia myös silmilleen. Uuden materiaalin väliin mahtui sopivasti biisejä myös electroclashimmalta Black Cherrylta ja tanssipopimmalta Supernaturelta.
Festariseurani kaipasi Meltiltä vahvaa naisartistia, ja vaikka Allison Goldfrapp ei olisi ollutkaan ehkä ihan odotuslistan kärjessä, ei emansipaatiodiskon hurmaavuudesta voinut kiistellä. Ah!
Festareiden viimeiseksi esitykseksi osaltamme jäi Massive Attack. Odotukset myös tätä kohtaan olivat aika korkealla – kun viimeksi näin yhtyeen livenä Provinssissa '04, en tiennyt musiikista ylipäänsä yhtään mitään – ja lähdin puolessavälissä pois. Kuudessa vuodessa on aika moni asia muuttunut ja suhde tuohonkin yhtyeeseen syventynyt. Ympyrä sulkeutui siinä mielessä, että tälläkin kertaa puolessavälissä arvottiin lähteäkö jo aiemmalla bussilla menemään – mutta ehkäpä tunsin olevani Massive Attackille yhden lopetuksen velkaa.
Puolitoistatuntinen live paranikin loppua kohden. Alussa yhtyeen soundi tuntui olevan jotain ihan muuta kuin se 90-luvun puolivälin Bristol, johon vuosikymmenen liian myöhässä olin ihastunut. Terävä, kliininen Teardrop ei ollut minkäänasteinen kohokohta ja Angelkin rääkyi pahemmin kuin mielessäni. Pehmeys oli kovaa, lämpö kylmää ja kaikki aivan liian kolkkoa ja teknistä. Hiljalleen meininki kuitenkin parani – ja viimeistään silloin, kun encore-vaiheessa ilmoille tuli kovasti alkuperäisen kuuloinen Unfinished Sympathy, tuntui Massive Attackin maailma taas oikealta paikalta. Hulppeat valotauluvisut miellyttivät silmää ja vaikka vahvat yhteiskunnalliset viestit tuntuivatkin paikoin jo turhan päälleliimatuilta, antoi yhtye näköaistille jotain muutakin kuin logonsa. Ja hyvä niin. Samaa ristiriitaisuutta tässä ehkä kuin eilisen dj Shadow'ssakin, mutta loppujen lopuksi aika hyvä mieli.
Kaiken kaikkiaan Meltiä ei voi olla kiittelemättä. Kuten perjantain kohdalla sanoinkin, toimivat järjestelyt ihan erinomaisesti ja fiilis oli erityisen mainio. Tämän viikonlopun suru-uutisia Love Paradesta lukiessa omaan festarivalintaan voi olla aika tyytyväinen – joskin 1,4 miljoonan kävijän tapahtuma kuulostaa jo aika silkalta hulluudelta.
Meltiä voin suositella jokaiselle, jolle esimerkiksi tämän blogin musiikkivalinnat kolahtelevat. Kattaus lienee upea myös ensi vuonna, saksan osaaminen ei ole välttämätöntä ja matkan organisointi on oletettavasti aika sujuvaa – josta omalta kohdaltani toki aika täysivaltainen kiitos matkaseuralleni.
Jaakko Eino Kalevia mukaillen danke sch-schön sch-schön sch-schön bitte, nähdään ensi vuonna!
// Melt! Festivalin kotisivut
PS. Musabloggareidenkin kilpaa rakastama Christopher Nolanin Inception tuli tsekkailtua eilen Plevnassa. Huh! Jos astetta mindfuckimpi mysteeritoiminta inspailee, kannattaa leffa tarkastaa. Tykkäsin.
25. kesäkuuta 2010
Juhannusaatto: Youth in Revolt
Nähty: Jyväskylä ja Youth in Revolt. Silleen positiivisessa mielessä siis.
Aika kauan odottelemani leffa osoittautui varsin päteväksi. Alku tuntui ahdistavan teennäiseltä, mutta loppua kohden osa-alue toisensa jälkeen petrasi. Vaikka Michael Cera on aina yhtä mukava nähdä näyttelemässä Michael Ceraa, oli tämän kakkosrooli sivupersoona François Dillingerinä huiman virkistävä tuulahdus. Välianimaatioista pidin arvatenkin myös.
Soundtrack toimi mukavasti. Parhautta edusti Fruit Bats When You Love Somebodyllaan.
Suosittelen tarkastamaan. Itsellä samoin isossa odotuksessa Cera-osastolta on syksyllä ulos tuleva Scott Pilgrim vs. the World -sarjisleffailu, jossa päähahmo ottaa mittaa unelmiensa tytön entisistä poikaystävistä. Soundtrack Beckeineen ja Broken Social Sceneineen vaikuttaa hyvältä myöskin.
Seuraavaksi voisin asennoitua elämään taas sillä tavalla, että otsassani ei ole punaista hintalappua ja varoitustekstiä. Vanne irti siis – ja hyvää juhannusta siinä ohessa.
Aika kauan odottelemani leffa osoittautui varsin päteväksi. Alku tuntui ahdistavan teennäiseltä, mutta loppua kohden osa-alue toisensa jälkeen petrasi. Vaikka Michael Cera on aina yhtä mukava nähdä näyttelemässä Michael Ceraa, oli tämän kakkosrooli sivupersoona François Dillingerinä huiman virkistävä tuulahdus. Välianimaatioista pidin arvatenkin myös.
Soundtrack toimi mukavasti. Parhautta edusti Fruit Bats When You Love Somebodyllaan.
Suosittelen tarkastamaan. Itsellä samoin isossa odotuksessa Cera-osastolta on syksyllä ulos tuleva Scott Pilgrim vs. the World -sarjisleffailu, jossa päähahmo ottaa mittaa unelmiensa tytön entisistä poikaystävistä. Soundtrack Beckeineen ja Broken Social Sceneineen vaikuttaa hyvältä myöskin.
Seuraavaksi voisin asennoitua elämään taas sillä tavalla, että otsassani ei ole punaista hintalappua ja varoitustekstiä. Vanne irti siis – ja hyvää juhannusta siinä ohessa.
6. toukokuuta 2010
Chillwavetorstai: Korallreven
Genrekäsitys on yhtä lavea kuin aiemminkin, mutta HEI – se on ihan OKEI.
Korallreven, kuten hyvät asiat yleensäkin, tulee Ruotsista. Jos sydämesi on allekirjoittaneen tavoin yllättänyt itsensä sykkimästä kuluneen vuoden aikana astetta baleaarisemman musiikin tahtiin, tuovat Marcus ja Daniel kattaukseen vielä yhden toimivan osasen. Toisin sanoen; jos jj, Delorean ja Air France kolahtavat, niin samoin tehnee tämäkin.
Kaksikon ensimmäisen seiskatuuman, the Truest Faithin on julkaissut kanadalainen Acéphale – label, joka on aiemmin tuonut kuultavaksi jo mainitun Air Francen lisäksi esimerkiksi Memory Tapesia / Cassettea ja Midnight Juggernautsia. B-puoli Loved-Up toimii myös herkullisesti.
Eilen puhuttiin lyhyesti the Pains of Being Pure at Heartista ja kas; kuin taikasauvan heilautuksesta yhtyeen tuleva seiskatuumasingle Say No to Love ilmaantui Pitchforkiin kuultavaksi. Toimiiko? Mielestäni. Ei yhtyeen paras biisi, mutta melkoisen oiva kuitenkin. Hirmuisen mielelläni haluaisin nämä nähdä livenä – ehkäpä huomenna saan lukea 'Forkista uutisen yhtyeen Euroopan-turneesta.
--
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Audrey Hepburn & Kay Thompson - On How to Be Lovely
Pitääkseen asioita salaisina paheina, tulisi niistä tuntea jotain häpeää. Tuommoinen ajattelumalli ei tunnu minulle istuvan – ainakaan kun populaarikulttuurista puhutaan. En osaa häpeillä levyjä, artisteja tai biisejä joista tykkäilen, kun koitan muutenkin olla vähän vähemmän ryppyotsainen rockpoliisi.
Jotain pitää kuitenkin valita. Musikaaleista pitäminen ei sinänsä ole minulle salainen harrastus – pikemminkin kovinkin julkinen, mutta ehkäpä silti jonkinasteinen pahe. Erityisesti 50- ja 60-luvun filmatisoinnista en tunnu saavan millään tarpeekseni. Isoilta osin Audrey Hepburnistakin johtuen Funny Face on melkoinen aarreaitta, josta suosikkiraitani lienee On How to Be Lovely. Vielä kun kohtauksessa olisi enemmän steppaamista, olisin hurmioissani – nytkin arvattavasti melkoisen.
--
// Korallreven MySpacessa
Korallreven, kuten hyvät asiat yleensäkin, tulee Ruotsista. Jos sydämesi on allekirjoittaneen tavoin yllättänyt itsensä sykkimästä kuluneen vuoden aikana astetta baleaarisemman musiikin tahtiin, tuovat Marcus ja Daniel kattaukseen vielä yhden toimivan osasen. Toisin sanoen; jos jj, Delorean ja Air France kolahtavat, niin samoin tehnee tämäkin.
Kaksikon ensimmäisen seiskatuuman, the Truest Faithin on julkaissut kanadalainen Acéphale – label, joka on aiemmin tuonut kuultavaksi jo mainitun Air Francen lisäksi esimerkiksi Memory Tapesia / Cassettea ja Midnight Juggernautsia. B-puoli Loved-Up toimii myös herkullisesti.
Eilen puhuttiin lyhyesti the Pains of Being Pure at Heartista ja kas; kuin taikasauvan heilautuksesta yhtyeen tuleva seiskatuumasingle Say No to Love ilmaantui Pitchforkiin kuultavaksi. Toimiiko? Mielestäni. Ei yhtyeen paras biisi, mutta melkoisen oiva kuitenkin. Hirmuisen mielelläni haluaisin nämä nähdä livenä – ehkäpä huomenna saan lukea 'Forkista uutisen yhtyeen Euroopan-turneesta.
--
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Audrey Hepburn & Kay Thompson - On How to Be Lovely
Pitääkseen asioita salaisina paheina, tulisi niistä tuntea jotain häpeää. Tuommoinen ajattelumalli ei tunnu minulle istuvan – ainakaan kun populaarikulttuurista puhutaan. En osaa häpeillä levyjä, artisteja tai biisejä joista tykkäilen, kun koitan muutenkin olla vähän vähemmän ryppyotsainen rockpoliisi.
Jotain pitää kuitenkin valita. Musikaaleista pitäminen ei sinänsä ole minulle salainen harrastus – pikemminkin kovinkin julkinen, mutta ehkäpä silti jonkinasteinen pahe. Erityisesti 50- ja 60-luvun filmatisoinnista en tunnu saavan millään tarpeekseni. Isoilta osin Audrey Hepburnistakin johtuen Funny Face on melkoinen aarreaitta, josta suosikkiraitani lienee On How to Be Lovely. Vielä kun kohtauksessa olisi enemmän steppaamista, olisin hurmioissani – nytkin arvattavasti melkoisen.
--
// Korallreven MySpacessa
21. huhtikuuta 2010
Keskiviikko: the Radio Dept.
Sofia Coppola eli Coppolan Sofia, tuo kaikkien meidän artsupoikien ja altsutyttöjen lempiohjaaja työsti vuonna 2006 kolmannen elokuvansa Marie Antoinetten. Siihen nähden, että the Virgin Suicides oli ehkä ihastuttavimpia nuoruuskuvauksia ja seurannut Lost in Translation ylipäänsä parhaita elokuvia ikinä, oli M.A. jonkinasteinen pettymys – ainakin ensimmäisellä kerralla. Sittemmin sitä on ruvennut rakastamaan enemmän ja enemmän, pienten yksityiskohtien ja sen näennäisen indie-estetiikkansa takia. Phoenixin cameo, piilotetut Converset, totaalinen obsessioni sekä Kirsten Dunstia että Jason Schwartzmania kohtaan ja ehkä maailman paras soundtrack.
Koska New Order.
Ja Siouxsie and the Banshees.
yms yms yms...
... ja the Radio Dept.
Kuten oletettavasti aika monelle muullekin, tuli Ruotsin ja Labradorin ylpeys the Radio Dept. itselleni tutuksi tältä soundtrackilta.
Juuri nyt yhtye on taas ajankohtaisempi kuin koskaan. Hirmuisen odotettu kolmas studioalbumi Clinging to a Scheme ilmestyi tänään ja on jo kerännyt hirmuisen määrän suitsutusta. Alkukevään single Heaven's on Fire räjäytti päänsisäisen pankkini uskomattoman tehokkaasti. Onko hienompaa popkappaletta edes olemassa?
Viime viikolla ilmoitettiin yhtyeen saapuvan Tavastialle kesäkuun 16. päivä. Täydellisyydeksi kaavailemani kokemus sai uuden käänteen kuitenkin eilen, kun Flow ilmoitti osaston myöskin kiinnittäneensä. Eipä sillä, etteikö parikin keikkaa kesään mahtuisi.
Mutta albumi, siis. Se on hyvä.
Siinä missä Heaven's on Fire on täynnä kevättä ja aurinkoa, tuntuu levyn avaava Domestic Scene puolestaan kylmäävän kauniilta. Kappale, jonka rinnalla minkään uuden musiikin tekeminen tuntuu ylipäänsä turhalta.
Raita toisensa jälkeen kiehtoo. Oli tilauksessa sitten nojatuolin uumenissa hykertely, Kuninkaankadun tanssimaton yksinaskellukset tai yleinen pakahtuminen elämään, tuntuu Clinging to a Scheme sopivan joka hetkeen. Jos jossain aiemmassa postauksessa valittelin täydellisten levyjen dilemmaa, tuntuu the Radio Dept. yltävän teoreemani yläpuolelle; hankalasti hyllystä kaivettavaksi levyä kun ei voi missään tapauksessa sanoa. Kappaleidenvälisessä kontrastissa ja dynamiikassa löytyy, eikä olo ole se tavanomaisen täydellisyyden pöhöttämä.
Mukavan epätasainen miksaus miellyttää myös. Erityisesti ohuissa vokaaleissa voisi jopa sanoa olevan tiettyjä chillgaze-viboja – kuten viime syksyn David-irroituksessa.
Mitään kehittävämpää tai kuvailempaa on vaikea sanoa. Suosittelen kuuntelemaan, kyseessä on takuuvarmasti yksi vuoden albumeista.
Vakuudeksi vielä hurmaava päätösraita You Stopped Making Sense.
--
Day 02 - Your least favorite song
the Smiths - How Soon Is Now?
Päivähaaste jäi eilen täyttämättä, kun olo oli Flow'n vuoksi vähintäänkin sekava. Mutta nyt.
Tehtävänanto on sen verran mukavasti raollaan, että en poimi esiin mitään inhokkibiisiä, vaan tosiaan sen vähiten lempparin. Nimittäin; siihen nähden, että the Smiths taitaa noiden parin muun täälläkin palvomani ohella olla se ihan lempibändini, en ole ikinä voinut sietää How Soon Is Now? -raitaa. Tiedä sitten johtuuko se Charmed-sarjan coverista – vai onko viime kesän Morrissey-konsertissa kuultu junttausversio pahentanut mieltä enstisestään, mutta ei kolahda, ei. Ei sitten yhtään.
Vähiten suosikki siis.
--
// the Radio Dept. MySpacessa
// Clinging to a Scheme -albumi Spotifyssa
// Marie Antoinette -soundtrack Spotifyssa
Koska New Order.
Ja Siouxsie and the Banshees.
yms yms yms...
... ja the Radio Dept.
Kuten oletettavasti aika monelle muullekin, tuli Ruotsin ja Labradorin ylpeys the Radio Dept. itselleni tutuksi tältä soundtrackilta.
Juuri nyt yhtye on taas ajankohtaisempi kuin koskaan. Hirmuisen odotettu kolmas studioalbumi Clinging to a Scheme ilmestyi tänään ja on jo kerännyt hirmuisen määrän suitsutusta. Alkukevään single Heaven's on Fire räjäytti päänsisäisen pankkini uskomattoman tehokkaasti. Onko hienompaa popkappaletta edes olemassa?
Viime viikolla ilmoitettiin yhtyeen saapuvan Tavastialle kesäkuun 16. päivä. Täydellisyydeksi kaavailemani kokemus sai uuden käänteen kuitenkin eilen, kun Flow ilmoitti osaston myöskin kiinnittäneensä. Eipä sillä, etteikö parikin keikkaa kesään mahtuisi.
Mutta albumi, siis. Se on hyvä.
Siinä missä Heaven's on Fire on täynnä kevättä ja aurinkoa, tuntuu levyn avaava Domestic Scene puolestaan kylmäävän kauniilta. Kappale, jonka rinnalla minkään uuden musiikin tekeminen tuntuu ylipäänsä turhalta.
Raita toisensa jälkeen kiehtoo. Oli tilauksessa sitten nojatuolin uumenissa hykertely, Kuninkaankadun tanssimaton yksinaskellukset tai yleinen pakahtuminen elämään, tuntuu Clinging to a Scheme sopivan joka hetkeen. Jos jossain aiemmassa postauksessa valittelin täydellisten levyjen dilemmaa, tuntuu the Radio Dept. yltävän teoreemani yläpuolelle; hankalasti hyllystä kaivettavaksi levyä kun ei voi missään tapauksessa sanoa. Kappaleidenvälisessä kontrastissa ja dynamiikassa löytyy, eikä olo ole se tavanomaisen täydellisyyden pöhöttämä.
Mukavan epätasainen miksaus miellyttää myös. Erityisesti ohuissa vokaaleissa voisi jopa sanoa olevan tiettyjä chillgaze-viboja – kuten viime syksyn David-irroituksessa.
Mitään kehittävämpää tai kuvailempaa on vaikea sanoa. Suosittelen kuuntelemaan, kyseessä on takuuvarmasti yksi vuoden albumeista.
Vakuudeksi vielä hurmaava päätösraita You Stopped Making Sense.
--
Day 02 - Your least favorite song
the Smiths - How Soon Is Now?
Päivähaaste jäi eilen täyttämättä, kun olo oli Flow'n vuoksi vähintäänkin sekava. Mutta nyt.
Tehtävänanto on sen verran mukavasti raollaan, että en poimi esiin mitään inhokkibiisiä, vaan tosiaan sen vähiten lempparin. Nimittäin; siihen nähden, että the Smiths taitaa noiden parin muun täälläkin palvomani ohella olla se ihan lempibändini, en ole ikinä voinut sietää How Soon Is Now? -raitaa. Tiedä sitten johtuuko se Charmed-sarjan coverista – vai onko viime kesän Morrissey-konsertissa kuultu junttausversio pahentanut mieltä enstisestään, mutta ei kolahda, ei. Ei sitten yhtään.
Vähiten suosikki siis.
--
// the Radio Dept. MySpacessa
// Clinging to a Scheme -albumi Spotifyssa
// Marie Antoinette -soundtrack Spotifyssa
22. helmikuuta 2010
Kuulomisia
Mew veti mielen sen verran tyhjäksi, että menneen keikkaviikon antien puiminen on jäänyt vähän myöhään. Jotain pientä nyt kuitenkin.
Torstaina Telakoituivat Puumaja ja Immanu El. Puumaja on pitänyt tarkistaa jo aiemminkin, mutta myöhäinen tuttavuuskin oli aika postiivinen. Lyhyt setti tarjoili kasan miellyttävyyksiä, joskin soundeissa oli pientä ongelmaa – esimerkiksi toisesta yhteydestä stalkkaillun torvensoittajan puhallukset eivät kuuluneet sitten yhtään. Tämän voisin katsella kuitenkin toistekin – jospas tuon syksyisen Meriselityksiä-lätynkin saisi jossain vaiheessa läpi koiteltua. Immanu El oli sen sijaan aika pettymys, vähän mitäänsanomatonta nättien poikien post-rockia, jossa genrelle osaisin pistää itsekin melkoiset lainausmerkit, vaikken minkäänlainen harrastaja olekaan. Kyllähän sen nyt kuunteli, mutta vähän kelloa katsellen. T-paidat ja kassit näyttivät aika kivoilta, valoja näin käytettävän Telakalla nyt oikeasti ensimmäisen kerran. Onneksi tämä ei nyt sitten ollut se eka keikka ikinä, eiksni? Hih.
Perjantaina tsekkailin Rumassa Future Shortsit. Muutama erinomainen lyhäri tuli taas nähtyä, esimerkiksi vaikkapa taas tovin kuluttua (henkilökohtaisesti vähän harmittavalla tavalla) ajankohtainen Florence + the Machine, jonka Dog Days Are Over -biisin pohjalta Keith McCarthy on ohjannut the Ganzfeld Procedure -nimisen pätkän. Kylmät väreet -varoitustarra tähän.
Huiman hyvis oli myös Eric Testroeten This Is Japan, jossa yhdistellään kasa Japani-stillejä LCD Soundsystem -ääniraitaan. Pari kanssakatsojaa taisi kommentoida tylsäksi, itse olin tietenkin innoissani vanhoja muistelemassa. Tuonne taas, pian.
Loppuillan soitteluista vastasivat Klubin saatanallisessa illassa Nightsatan ja I Was a Teenage Satan Worshipper. Nighsatania näin vain muutaman biisin ihan hyvillä mielin – hevi kun ei lopulta hirveästi kiinnosta eikä kliseillä vetäminen aukea niin hyvin, joten tulin kuolanneeksi eniten analogisynien perään. IWATSW oli sen sijaan pitkästä aikaa koettuna aika mainio, ne vanhemmat biisit eritoten. Yhtye on edelleen vähän semmoinen hankalasti lokeroitava, mutta erityisesti livenä alati kivaa katseltavaa. Digg digg. Hang the DJ! oli taas toki totutun pakkohyvä.
Lauantaina neljäs peräkkäinen pakkasessatalsimispäivä tuntui jo vähän haasteelliselta, mutta onneksi olin tällä kertaa enemmän raahattavan roolissa. Ja hyvä niin, oikein mukavaa oli Liekki taas nähdä, vaikkei taukoakaan ehtinyt edellisestä kerrasta kertyä kuin muutamia kuukausia. Uudet biisit toimivat aika oivasti ja vanhat olivat ihan parhautta, taas. Ainoastaan yliväsähtäneet spiikit ärsyttivät – eikä Päijännekään kuulostanut kovin hyvältä livenä, jos nyt totta puhutaan. Hyvis keikka silti.
Olisin pistänyt viimeksi mainitun loppuun, mutta menköön sitten myöskin kuultu Kauan Kauan Sitten, joka oli vastaavasti aika toimiva. Uudempi Liekki on vaan vähän ongelmallista siihen vanhempaan nähden; taisin viimeksikin sanoa sen iskelmävivahteen olevan tätä nykyä jo vähän turhan selkeä. Allaolevassa erityisesti.
Ja siis häh, soittaako ne Pienokaista enää ollenkaan? Ehkäpä siihen on kyllästynyt sitten jo yhtyeen lisäksi yleisökin.
Mutkuemmäävaan.
Torstaina Telakoituivat Puumaja ja Immanu El. Puumaja on pitänyt tarkistaa jo aiemminkin, mutta myöhäinen tuttavuuskin oli aika postiivinen. Lyhyt setti tarjoili kasan miellyttävyyksiä, joskin soundeissa oli pientä ongelmaa – esimerkiksi toisesta yhteydestä stalkkaillun torvensoittajan puhallukset eivät kuuluneet sitten yhtään. Tämän voisin katsella kuitenkin toistekin – jospas tuon syksyisen Meriselityksiä-lätynkin saisi jossain vaiheessa läpi koiteltua. Immanu El oli sen sijaan aika pettymys, vähän mitäänsanomatonta nättien poikien post-rockia, jossa genrelle osaisin pistää itsekin melkoiset lainausmerkit, vaikken minkäänlainen harrastaja olekaan. Kyllähän sen nyt kuunteli, mutta vähän kelloa katsellen. T-paidat ja kassit näyttivät aika kivoilta, valoja näin käytettävän Telakalla nyt oikeasti ensimmäisen kerran. Onneksi tämä ei nyt sitten ollut se eka keikka ikinä, eiksni? Hih.
Perjantaina tsekkailin Rumassa Future Shortsit. Muutama erinomainen lyhäri tuli taas nähtyä, esimerkiksi vaikkapa taas tovin kuluttua (henkilökohtaisesti vähän harmittavalla tavalla) ajankohtainen Florence + the Machine, jonka Dog Days Are Over -biisin pohjalta Keith McCarthy on ohjannut the Ganzfeld Procedure -nimisen pätkän. Kylmät väreet -varoitustarra tähän.
Huiman hyvis oli myös Eric Testroeten This Is Japan, jossa yhdistellään kasa Japani-stillejä LCD Soundsystem -ääniraitaan. Pari kanssakatsojaa taisi kommentoida tylsäksi, itse olin tietenkin innoissani vanhoja muistelemassa. Tuonne taas, pian.
Loppuillan soitteluista vastasivat Klubin saatanallisessa illassa Nightsatan ja I Was a Teenage Satan Worshipper. Nighsatania näin vain muutaman biisin ihan hyvillä mielin – hevi kun ei lopulta hirveästi kiinnosta eikä kliseillä vetäminen aukea niin hyvin, joten tulin kuolanneeksi eniten analogisynien perään. IWATSW oli sen sijaan pitkästä aikaa koettuna aika mainio, ne vanhemmat biisit eritoten. Yhtye on edelleen vähän semmoinen hankalasti lokeroitava, mutta erityisesti livenä alati kivaa katseltavaa. Digg digg. Hang the DJ! oli taas toki totutun pakkohyvä.
Lauantaina neljäs peräkkäinen pakkasessatalsimispäivä tuntui jo vähän haasteelliselta, mutta onneksi olin tällä kertaa enemmän raahattavan roolissa. Ja hyvä niin, oikein mukavaa oli Liekki taas nähdä, vaikkei taukoakaan ehtinyt edellisestä kerrasta kertyä kuin muutamia kuukausia. Uudet biisit toimivat aika oivasti ja vanhat olivat ihan parhautta, taas. Ainoastaan yliväsähtäneet spiikit ärsyttivät – eikä Päijännekään kuulostanut kovin hyvältä livenä, jos nyt totta puhutaan. Hyvis keikka silti.
Olisin pistänyt viimeksi mainitun loppuun, mutta menköön sitten myöskin kuultu Kauan Kauan Sitten, joka oli vastaavasti aika toimiva. Uudempi Liekki on vaan vähän ongelmallista siihen vanhempaan nähden; taisin viimeksikin sanoa sen iskelmävivahteen olevan tätä nykyä jo vähän turhan selkeä. Allaolevassa erityisesti.
Ja siis häh, soittaako ne Pienokaista enää ollenkaan? Ehkäpä siihen on kyllästynyt sitten jo yhtyeen lisäksi yleisökin.
Mutkuemmäävaan.
26. tammikuuta 2010
Rakas, olet niin tappavan cool
Kun läpikävin ensimmäistä populaarikulttuurin suurkulutusvaihettani siinä vuosituhannen vaihteessa, oli Katso vielä ihan asiallinen lehti. Jo tuolloisena leffahirmuna kahlasin läpi aina ensimmäisenä elokuva-arvostelut, joista yhden otsikko on painunut hurjan elävästi mieleeni.
Rakas, olet niin tappavan cool.
Tony Scottin ohjaamaa ja Quentin Tarantinon käsikirjoittamaa True Romancea ei voisi juuri muulla sanalla kuvaillakaan. Vaikka jokaikisen kanssademografioijani tavoin pidän Tarantinon ohjauksistakin, ei lopulta mikään yllä samaan adjektiiviin; Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Jackie Brown, Kill Billit ja Death Proof (Basterdsia en ole nähnyt) ovat kaikki jumalattoman tyylikkäitä elokuvia ja täydellisiä muotovalioita – mutta yksikään niistä ei ole cool.
Se on jotain muuta.
Kun kaikessa naiiviudessaan täydellinen pääpari, Clarence ja Alabama kaivautuvat ulos hurmeen ja huumeiden täyteisestä kliimaksikohtauksesta ja Alabama lausuu mielessään you're so cool, ei siihen voi lisätä mitään.
Cool ei ole sana, jota omassa elämässäni, tekemisissäni, blogissani tai etsimissäni ihmisissä tavoittelisin tai edes haluaisin. Pidän itse enemmän kivasta, siististä ja ihanasta – mutta silti tuossa käsitteessä on sitä jotain. Se on erilaista, harvinaista. Helposti ihailevaksi ja jalustalle asettavaksikin ihmiseksi tunnen oikeastaan ehkä vain pari tyyppiä, joita tuolla sanalla kuvaisin.
Merkityksen pohdiskelu on tullut viime aikoina fidžiläisestä (tuskin?) Magic Wandsista, joka julkaisee ensimmäisen täyspitkänsä kesäkuussa. Jumalainen Kiss Me Dead on paitsi tämän hetken upein kappale, myös ehkä enemmän cool kuin mikään sitten True Romancen. Siihen eivät riitä kovasti elokuvan henkisessa videossa pelkät aurinkolasit, muka-avoautoilut, tiikerit tai kimalletakit, mutta kun nuo tyttö ja poika laulavat yhtäaikaa että the look on your face is totally cool, ei sitä voi olla hyväksymättä.
Jos ja kun Magic Wandsit ajavat auringonnousuun ja lausuvat toisilleen loputtomasti you're so cool, en minä tule sitä ikinä kiistämään.
// Magic Wands MySpacessa
Rakas, olet niin tappavan cool.
Tony Scottin ohjaamaa ja Quentin Tarantinon käsikirjoittamaa True Romancea ei voisi juuri muulla sanalla kuvaillakaan. Vaikka jokaikisen kanssademografioijani tavoin pidän Tarantinon ohjauksistakin, ei lopulta mikään yllä samaan adjektiiviin; Reservoir Dogs, Pulp Fiction, Jackie Brown, Kill Billit ja Death Proof (Basterdsia en ole nähnyt) ovat kaikki jumalattoman tyylikkäitä elokuvia ja täydellisiä muotovalioita – mutta yksikään niistä ei ole cool.
Se on jotain muuta.
Kun kaikessa naiiviudessaan täydellinen pääpari, Clarence ja Alabama kaivautuvat ulos hurmeen ja huumeiden täyteisestä kliimaksikohtauksesta ja Alabama lausuu mielessään you're so cool, ei siihen voi lisätä mitään.
Cool ei ole sana, jota omassa elämässäni, tekemisissäni, blogissani tai etsimissäni ihmisissä tavoittelisin tai edes haluaisin. Pidän itse enemmän kivasta, siististä ja ihanasta – mutta silti tuossa käsitteessä on sitä jotain. Se on erilaista, harvinaista. Helposti ihailevaksi ja jalustalle asettavaksikin ihmiseksi tunnen oikeastaan ehkä vain pari tyyppiä, joita tuolla sanalla kuvaisin.
Merkityksen pohdiskelu on tullut viime aikoina fidžiläisestä (tuskin?) Magic Wandsista, joka julkaisee ensimmäisen täyspitkänsä kesäkuussa. Jumalainen Kiss Me Dead on paitsi tämän hetken upein kappale, myös ehkä enemmän cool kuin mikään sitten True Romancen. Siihen eivät riitä kovasti elokuvan henkisessa videossa pelkät aurinkolasit, muka-avoautoilut, tiikerit tai kimalletakit, mutta kun nuo tyttö ja poika laulavat yhtäaikaa että the look on your face is totally cool, ei sitä voi olla hyväksymättä.
Jos ja kun Magic Wandsit ajavat auringonnousuun ja lausuvat toisilleen loputtomasti you're so cool, en minä tule sitä ikinä kiistämään.
// Magic Wands MySpacessa
23. tammikuuta 2010
Minä: the Royal Tenenbaums
Jotkut jutut jakavat mielipiteet. Joidenkin pienienkin juttujen kohdalla mielipiteillä on oikeasti väliä.
Wes Anderson on paitsi tuleva lankoni, myös lempiohjaajieni kolmen kärjessä. Ohjaajan kaikki työt ovat äärimmäisen huoliteltuja, täysin muotovetoisia, sisäänpäinlämpiäviä ja yleisönsä jakavia. Itse intohimoisimmin ihastuneena tekisi mieli sanoa, että Andersonin elokuvissa on kyse niiden tajuamisesta – mutta niissä ei ihan oikeasti ole. Kaikki ovat äärimmäisen helppoja ja suoraviivaisia.
The Royal Tenenbaumsissa on kohdallaan niin monta asiaa, ettei se voi olla minulle muuta kuin äärimmäisen tärkeä. Täydelliset kuvat, täydelliset värit, Futura, kaksi Wilsonia, Alec Baldwin lukijana, Gwyneth Paltrow aivan järkyttävän kauniina, huima soundtrack ja muutama mieletön kohtaus.
Sen dramaattisimman ohella huimin on Nicon sävyttämä hetki.
Kohtaus, joka kertoo aika paljon.
Edellisellä katsomiskerralla opin lisäksi mainioimman knopin, jolla saanen jatkossa kaltaiseni katsojaseuran kihertämään.
I've been out walking
I don't do too much talking
These days, these days.
These days I seem to think a lot
About the things that I forgot to do
And all the times I had the chance to.
I've stopped my rambling,
I don't do too much gambling
These days, these days.
These days I seem to think about
How all the changes came about my ways
And I wonder if I'll see another highway.
I had a lover,
I don't think I'll risk another
These days, these days.
And if I seem to be afraid
To live the life that I have made in song
It's just that I've been losing so long.
La la la la la, la la.
I've stopped my dreaming,
I won't do too much scheming
These days, these days.
These days I sit on corner stones
And count the time in quarter tones to ten.
Please don't confront me with my failures,
I had not forgotten them.
Wes Anderson on paitsi tuleva lankoni, myös lempiohjaajieni kolmen kärjessä. Ohjaajan kaikki työt ovat äärimmäisen huoliteltuja, täysin muotovetoisia, sisäänpäinlämpiäviä ja yleisönsä jakavia. Itse intohimoisimmin ihastuneena tekisi mieli sanoa, että Andersonin elokuvissa on kyse niiden tajuamisesta – mutta niissä ei ihan oikeasti ole. Kaikki ovat äärimmäisen helppoja ja suoraviivaisia.
The Royal Tenenbaumsissa on kohdallaan niin monta asiaa, ettei se voi olla minulle muuta kuin äärimmäisen tärkeä. Täydelliset kuvat, täydelliset värit, Futura, kaksi Wilsonia, Alec Baldwin lukijana, Gwyneth Paltrow aivan järkyttävän kauniina, huima soundtrack ja muutama mieletön kohtaus.
Sen dramaattisimman ohella huimin on Nicon sävyttämä hetki.
Kohtaus, joka kertoo aika paljon.
Edellisellä katsomiskerralla opin lisäksi mainioimman knopin, jolla saanen jatkossa kaltaiseni katsojaseuran kihertämään.
I've been out walking
I don't do too much talking
These days, these days.
These days I seem to think a lot
About the things that I forgot to do
And all the times I had the chance to.
I've stopped my rambling,
I don't do too much gambling
These days, these days.
These days I seem to think about
How all the changes came about my ways
And I wonder if I'll see another highway.
I had a lover,
I don't think I'll risk another
These days, these days.
And if I seem to be afraid
To live the life that I have made in song
It's just that I've been losing so long.
La la la la la, la la.
I've stopped my dreaming,
I won't do too much scheming
These days, these days.
These days I sit on corner stones
And count the time in quarter tones to ten.
Please don't confront me with my failures,
I had not forgotten them.
13. tammikuuta 2010
Keskiviikko: Summer Camp
Pienten juttujen päivä.
Yksi oiva semmoinen on Summer Camp. Brittiläisestä yhtyeestä ei infoa löydy juuri muuta kuin paikoin mahtavan näköinen valokuvablogi ilman tekstejä ja musiikkia. Facebook-sivun kohdallakin jouduin informaatioköyhyydestä johtuen miettimään kahteen kertaan että onko tää ny se. No on.
Summer Campin soundi on jotain lo-fin, surfin ja kuumien kylmien chillgaze- / slow disco -soundien huimaa hybridiä. Esimerkiksi nyt vaikkapa Ghost Train -raita.
Tulevista julkaisuista ei ole tietoa, mutta suhteellisen aktiivisen toiminnan myötä toivoa lienee. Mieluusti kuuntelisin näitä albumillisenkin verran. Yksi kova juttu tälle vuodelle, ehkäpä? I Only Have Eyes for You on ihan ok raita, mutta MySpacesta löytyvä nimikappale puolestaan loisto. Suosittelen tsekkailemaan.
En yltänyt vuoden musiikkiblogiksi Voicen Web Awardseissa (joskin päiväunelmoin yhä ajatuksesta että saisin Summer Campia ujutettua soittolistalleen, eh). Voitto meni oikein hyvään osoitteeseen, eli säv. san. sov.:ille – ja kiitos sss-Annan, sain vielä ylimääräisiä kehujakin oikein radiolähetyksessä. Hurjan siistiä! Hauska juttu kaiken kaikkiaan tuo ehdokkuus – lukijamäärä kasvoi tuon ansiosta ihan tuntuvasti, mikä on tietysti kivaa. Ja ihan parhautta on edelleen, jos ihmiset täältä itselleen kivoja asioita löytävät.
Speaking of a witch; kävin nyt katsomassa joulukuussa hypettelemäni Where the Wild Thing Are -leffan, joka oli niin nätti että huh. Hyvin pieni tarina piti minut tiukasti otteessaan ja jo kehumani Karen O:n musiikki toimi tässä kontekstissa vieläkin paremmin. Lopputuloksena onnistuin vollaamaan aika tasaisesti koko puolentoista tunnin keston ajan. Jos tykkäämistäni jutuista tykkäät, niin aika todennäköisesti tästäkin. Muistin virkistykseksi vielä jo aiemmin postailtu Worried Shoes, elokuvan eka tearjerker.
Koska 1000 Sparksissa on kyse oikeastaan yhtälailla indiepopista ja teeleivistä, innostuin taas leipomaan niitä. Tuotoksia mutustellessani mietin niitä neljää ihmistä, joiden kohdalla nuo kolme asiaa overlappaavat; sitä, joka kehotti teeleipien teon opettelemaan, sitä, jolle niitä tein, sitä, jolle välitin oppini ja sitä, jolle niistä äskettäin kerroin. Itsensä saa tunnistaa.
// Summer Camp MySpacessa
// Where the Wild Thing Are IMDB:ssä
// Melkein yhtä hyvä teeleipäresepti kuin omani
Yksi oiva semmoinen on Summer Camp. Brittiläisestä yhtyeestä ei infoa löydy juuri muuta kuin paikoin mahtavan näköinen valokuvablogi ilman tekstejä ja musiikkia. Facebook-sivun kohdallakin jouduin informaatioköyhyydestä johtuen miettimään kahteen kertaan että onko tää ny se. No on.
Summer Campin soundi on jotain lo-fin, surfin ja kuumien kylmien chillgaze- / slow disco -soundien huimaa hybridiä. Esimerkiksi nyt vaikkapa Ghost Train -raita.
Tulevista julkaisuista ei ole tietoa, mutta suhteellisen aktiivisen toiminnan myötä toivoa lienee. Mieluusti kuuntelisin näitä albumillisenkin verran. Yksi kova juttu tälle vuodelle, ehkäpä? I Only Have Eyes for You on ihan ok raita, mutta MySpacesta löytyvä nimikappale puolestaan loisto. Suosittelen tsekkailemaan.
En yltänyt vuoden musiikkiblogiksi Voicen Web Awardseissa (joskin päiväunelmoin yhä ajatuksesta että saisin Summer Campia ujutettua soittolistalleen, eh). Voitto meni oikein hyvään osoitteeseen, eli säv. san. sov.:ille – ja kiitos sss-Annan, sain vielä ylimääräisiä kehujakin oikein radiolähetyksessä. Hurjan siistiä! Hauska juttu kaiken kaikkiaan tuo ehdokkuus – lukijamäärä kasvoi tuon ansiosta ihan tuntuvasti, mikä on tietysti kivaa. Ja ihan parhautta on edelleen, jos ihmiset täältä itselleen kivoja asioita löytävät.
Speaking of a witch; kävin nyt katsomassa joulukuussa hypettelemäni Where the Wild Thing Are -leffan, joka oli niin nätti että huh. Hyvin pieni tarina piti minut tiukasti otteessaan ja jo kehumani Karen O:n musiikki toimi tässä kontekstissa vieläkin paremmin. Lopputuloksena onnistuin vollaamaan aika tasaisesti koko puolentoista tunnin keston ajan. Jos tykkäämistäni jutuista tykkäät, niin aika todennäköisesti tästäkin. Muistin virkistykseksi vielä jo aiemmin postailtu Worried Shoes, elokuvan eka tearjerker.
Koska 1000 Sparksissa on kyse oikeastaan yhtälailla indiepopista ja teeleivistä, innostuin taas leipomaan niitä. Tuotoksia mutustellessani mietin niitä neljää ihmistä, joiden kohdalla nuo kolme asiaa overlappaavat; sitä, joka kehotti teeleipien teon opettelemaan, sitä, jolle niitä tein, sitä, jolle välitin oppini ja sitä, jolle niistä äskettäin kerroin. Itsensä saa tunnistaa.
// Summer Camp MySpacessa
// Where the Wild Thing Are IMDB:ssä
// Melkein yhtä hyvä teeleipäresepti kuin omani
19. joulukuuta 2009
Lauantai: Birds & Batteries
Eilisilta vierähti pitkästä aikaa kosteahkosti, mikä oli oikeastaan aika kivaa. Viimeisten tovien keskustelut pyörivät erityisesti treffileffasuosittelujen ympärillä ja ylipäänsä henkilökohtaisten elokuvasuosikkien jakamisen merkityksessä. Koska omat tulkintani populaarikulttuurin merkityksestä ihmissuhteissa tulevat itsekin populaarikulttuurista (tietysti!), niin lainailen taas vain High Fidelityä: "I agreed that what really matters is what you like, not what you are like... Books, records, films -- these things matter. Call me shallow but it's the fuckin' truth."
High Fidelity = sydän. Voisikin vetäistä taas vaihteeksi krapulaelokuvana.
Tutustuin aamulla uuteen kivahkoon pikkubändiin nimeltä Birds & Batteries. Tuoreehko Up To No Good -ep on valitettavan epätasainen, mutta aika mielenkiintoinen paketti synilla ja terävällä rytmiikalla höystettyä vaihtoehtocountrya. Erityisesti avausraita the Villain on erittäin herkullinen, mutta kun sitä ei videopalveluista löydy, niin katsellaan sitten vanhempi We're an Industry.
Kasvava biisi on aika mainio ja videosta tulee jotenkin mieleen WALL·E. Mitäs se stop motion taas olikaan?
Sydänhän se.
Ensimmäiset assosiaatiot the Villainista veivät takavuosien lemppariini, walesilaiseen Super Furry Animalsiin. Vaikka lopputulosa paljastukin kovasti toisenlaiseksi, niin soitellaanpas nyt vielä retroilumielessä yhtä oman levyhyllyn kulmakiveä, kun ei ole aiemmin sitä tullut täällä tehtyä. Paitsi yksi suosikeista levykokoelmassani, on yhtyeen livenä kokeminen niitä ikimuistoisimpia juttuja (Provinssi '02). Pete Fowlerin kuvitukset yhtyeen levyissä ovat myös kovin tykkäiltäviä.
Toine viä.
// Birds & Batteries MySpacessa
// Up To No Good -ep Spotifyssa
// Super Furry Animals MySpacessa
High Fidelity = sydän. Voisikin vetäistä taas vaihteeksi krapulaelokuvana.
Tutustuin aamulla uuteen kivahkoon pikkubändiin nimeltä Birds & Batteries. Tuoreehko Up To No Good -ep on valitettavan epätasainen, mutta aika mielenkiintoinen paketti synilla ja terävällä rytmiikalla höystettyä vaihtoehtocountrya. Erityisesti avausraita the Villain on erittäin herkullinen, mutta kun sitä ei videopalveluista löydy, niin katsellaan sitten vanhempi We're an Industry.
Kasvava biisi on aika mainio ja videosta tulee jotenkin mieleen WALL·E. Mitäs se stop motion taas olikaan?
Sydänhän se.
Ensimmäiset assosiaatiot the Villainista veivät takavuosien lemppariini, walesilaiseen Super Furry Animalsiin. Vaikka lopputulosa paljastukin kovasti toisenlaiseksi, niin soitellaanpas nyt vielä retroilumielessä yhtä oman levyhyllyn kulmakiveä, kun ei ole aiemmin sitä tullut täällä tehtyä. Paitsi yksi suosikeista levykokoelmassani, on yhtyeen livenä kokeminen niitä ikimuistoisimpia juttuja (Provinssi '02). Pete Fowlerin kuvitukset yhtyeen levyissä ovat myös kovin tykkäiltäviä.
Toine viä.
// Birds & Batteries MySpacessa
// Up To No Good -ep Spotifyssa
// Super Furry Animals MySpacessa
17. joulukuuta 2009
Torstai: Karen O
Jokainen joka on vähänkään joku, odottaa Where the Wild Things Are -leffaa kuin kuuta nousevaa. Tai jos ei ole moisesta vielä kuullut, niin ainakin trailerin jälkeen odottaa.
Maurice Sendakin samannimiseen kirjaan (suom. Hassut hurjat hirviöt) perustuva filmatisointi näyttää äärimmäisen lupaavalta. Kovisohjaaja Spike Jonzen tuotos on Suomen teattereissa tammikuun alussa – vasta, Jenkeissä jo lokakuun puolestavälistä ja Briteissä noin viikko sitten.
Elokuvan soundtrackista vastaa Jonzen entinen parempi puolisko, Karen O (trailerissahan tosin kuultiin Arcade Firea) apunaan muun muassa Atlas Sound -ihme Bradford Cox. Jo syyskuun lopussa julkaistu albumi on aika oiva kokonaisuus aina mainiota ensisingleä, Grammy-ehdokas All Is Lovea myöten. Sopivan lapsellista ja hauskaa, mutta oikeasti hyvältä kuulostavaa. Tuotanto on riisuttua ja pääosin miellyttävän konstailematonta – ja lapsikuorolisille olen toki aina yhtä suotuisa.
Daniel Johnston -cover Worried Shoes on erityisen sydän. Tälle vain sulaa.
Karenin Yeah Yeah Yeahs -yhtyeen tämänvuotinen, kovasti kehuttu It's Blitz! -levy on jäänyt itselläni turhankin vajaalle kuuntelulle. Ok levy, monipuolinen artisti.
// Where the Wild Things Are IMDB:ssä
// Karen O MySpacessa
// Where the Wild Things Are -soundtrack 3VOOR12:ssa
// Yeah Yeah Yeahs MySpacessa
// It's Blitz! -albumi Spotifyssa
Maurice Sendakin samannimiseen kirjaan (suom. Hassut hurjat hirviöt) perustuva filmatisointi näyttää äärimmäisen lupaavalta. Kovisohjaaja Spike Jonzen tuotos on Suomen teattereissa tammikuun alussa – vasta, Jenkeissä jo lokakuun puolestavälistä ja Briteissä noin viikko sitten.
Elokuvan soundtrackista vastaa Jonzen entinen parempi puolisko, Karen O (trailerissahan tosin kuultiin Arcade Firea) apunaan muun muassa Atlas Sound -ihme Bradford Cox. Jo syyskuun lopussa julkaistu albumi on aika oiva kokonaisuus aina mainiota ensisingleä, Grammy-ehdokas All Is Lovea myöten. Sopivan lapsellista ja hauskaa, mutta oikeasti hyvältä kuulostavaa. Tuotanto on riisuttua ja pääosin miellyttävän konstailematonta – ja lapsikuorolisille olen toki aina yhtä suotuisa.
Daniel Johnston -cover Worried Shoes on erityisen sydän. Tälle vain sulaa.
Karenin Yeah Yeah Yeahs -yhtyeen tämänvuotinen, kovasti kehuttu It's Blitz! -levy on jäänyt itselläni turhankin vajaalle kuuntelulle. Ok levy, monipuolinen artisti.
// Where the Wild Things Are IMDB:ssä
// Karen O MySpacessa
// Where the Wild Things Are -soundtrack 3VOOR12:ssa
// Yeah Yeah Yeahs MySpacessa
// It's Blitz! -albumi Spotifyssa
30. marraskuuta 2009
Maanantai: Delorean
En tiedä yhtään itselleni vähemmän mielenkiintoista keskustelunaihetta kuin autot – mikä ei pienellä paikkakunnalla kasvaessa ollut sosiaalisuuden kannalta paras mahdollinen tilanne. Yhteen merkkiin on helppo kuitenkin löytää edes ripaus kiinnostusta – tosin ainoastaan sen populaarikulttuuristatuksen takia. Mutta kukapa ei DeLoreanista sen vertaa innostuisi?
Siinä missä Paluu Tulevaisuuteen on lapsuudesta asti ollut maailman siistein elokuvatrilogia, on sen koneellista pääosaa esittäneen automerkin poimiminen yhtyeen nimeksi aika selkeä takuu samasta tasosta. Espanjalainen Delorean lunastaa odotukset ja kesällä julkaistu Ayrton Senna -ep on äärimmäisen huikea. Näin vähän myöhässäkin löydettynä ehkä kaikkein parasta juuri nyt.
Helppoa, tarttuvaa, hyvänkuuloista. Tämä on uusi espanjalainen suosikkiyhtyeesi.
Tuleva ikääntyminen rupesi ahdistamaan, tällä kertaa lähinnä sen merkitsemättömyyden vuoksi. Tavallaan olisi ihan kivaa että edes omat vanhemmat olisivat kiinnostuneita käymään, kun nyt suhteellisen pyöreitäkin ja silleen. Ei sit.
// Delorean MySpacessa
// Ayrton Senna -ep Spotifyssa
Siinä missä Paluu Tulevaisuuteen on lapsuudesta asti ollut maailman siistein elokuvatrilogia, on sen koneellista pääosaa esittäneen automerkin poimiminen yhtyeen nimeksi aika selkeä takuu samasta tasosta. Espanjalainen Delorean lunastaa odotukset ja kesällä julkaistu Ayrton Senna -ep on äärimmäisen huikea. Näin vähän myöhässäkin löydettynä ehkä kaikkein parasta juuri nyt.
Helppoa, tarttuvaa, hyvänkuuloista. Tämä on uusi espanjalainen suosikkiyhtyeesi.
Tuleva ikääntyminen rupesi ahdistamaan, tällä kertaa lähinnä sen merkitsemättömyyden vuoksi. Tavallaan olisi ihan kivaa että edes omat vanhemmat olisivat kiinnostuneita käymään, kun nyt suhteellisen pyöreitäkin ja silleen. Ei sit.
// Delorean MySpacessa
// Ayrton Senna -ep Spotifyssa
15. marraskuuta 2009
Sunnuntailyhärit
Väsyttää. Ihan hyvällä tavalla kuitenkin, eikä kuten yleensä. Olen kuluttanut vapaapäivän tavanomaisesti, pääasiassa kivoja elokuvia katsellen, epäterveellisyyksiä syöden ja musiikkia kuunnellen.
Darren Aronofskyn the Fountainin ja kahden vanhan lempparipiirretyn lisäksi innostuin katselemaan parit palkitut lyhärit. Ensimmäisenä ronskihko suomalainen, Sundancessa arvostettu Kaveri – a Mate, joka ei jätä kovin kylmäksi.
Jälkimmäisen löysin ja katselin jo aiemmin syksyllä, mutta nyt teki mieli vilkuilla se taas uudestaan. Forever's Not So Long leikkii sillä yhdestä ikikiinnostavimmista ajatuksista, jossa maailmaa (tai elokuvan tapauksessa Yhdysvaltain itärannikkoa) on jäljellä vain tietyn aikaa.
Jos puoli yhdeksän uutiset kertoisivat tänään vastaavanlaisesta tilanteesta niin mitä minä tekisin? Mitä sinä tekisit?
Kuninkaankatu ja kepeät ajatukset kuittaavat.
// Kaveri – a Mate
// Forever's Not So Long
Darren Aronofskyn the Fountainin ja kahden vanhan lempparipiirretyn lisäksi innostuin katselemaan parit palkitut lyhärit. Ensimmäisenä ronskihko suomalainen, Sundancessa arvostettu Kaveri – a Mate, joka ei jätä kovin kylmäksi.
Jälkimmäisen löysin ja katselin jo aiemmin syksyllä, mutta nyt teki mieli vilkuilla se taas uudestaan. Forever's Not So Long leikkii sillä yhdestä ikikiinnostavimmista ajatuksista, jossa maailmaa (tai elokuvan tapauksessa Yhdysvaltain itärannikkoa) on jäljellä vain tietyn aikaa.
Jos puoli yhdeksän uutiset kertoisivat tänään vastaavanlaisesta tilanteesta niin mitä minä tekisin? Mitä sinä tekisit?
Kuninkaankatu ja kepeät ajatukset kuittaavat.
// Kaveri – a Mate
// Forever's Not So Long
3. marraskuuta 2009
500 Days of Summer
Samaistuminen on kivaa. Useimmiten on hauskaa uskotella itselleen elävänsä sitä yhtä Magenta Skycoden tai Markus Krunegårdin biisiä – tai vaikka niitä muutamia MGMT:n värssyjä, Smithseistä puhumattakaan. Officen katselusta saa vielä astetta viihdyttävämpää ja henkilökohtaisempaa heijastamalla sen elementtejä omaan elämään.
Tiesin jo ennen teatteriin astumista, että 500 Days of Summer on samaistuttavuudeltaan jotain vähän eriasteista. Lehdet ja trailerit olivat pitäneet huolta siitä mikä on juonen nimi ja niinhän se sanotaan heti elokuvan alussakin. Tarina oli siis jo entuudestaan tuttu – ihan vaan senkin takia että olen sen itse ainakin tiettyyn pisteeseen asti elänyt. Ajanjaksokin pitää aika hyvin kutinsa, joskaan en ole aivan varma mihin kohtaan olen jäänyt.
Tietyillä erotuksilla totta kai; eihän parisuhteettomista parisuhteista tehdä elokuvia. Muilta osin samaistuminen Tomin hahmoon oli äärimmäisen – ja piinallisen – helppoa. Jos en nyt Joseph Gordon-Levittin ulkonäköä ihan omaakaan, olivat tämän roolihahmon ajatukset ja tunteet aika lailla yksi yhteen omieni kanssa. Siksipä valkokankaan edessä istuminen oli aika vaikea kokemus, enkä oikein vieläkään osaa ajatuksiani sen kehittyneeseempään muotoon muovata. Se oli juuri semmoinen niin kuin odotinkin.
No mutta, koska täällä yleensä jaaritellaan passiivisesti vähän kevyemmällä tasolla, niin sanottakoon että vuoden elokuva tuo aika varmasti lienee, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Kaikin puolin hyvä tarina ja toteutus, kertakaikkisen mainio soundtrack* ja aina yhtä ihanainen Zooey Deschanelkin vetämässä lähestulkoon elävälle elämälle vertoja. Näinpä 500 Days of Summer nousee kirkkaasti samoin indiepopilla ratsastavan lemppariromkomini High Fidelityn rinnalle. Nick and Norah's Infinite Playlist ei tässä kategoriassa valitettavasti ihan samalle tasolle yltänyt, vaikka komean ääniraidan ja huikean liudan hipsterindietä tarjoileekin.
Semmoinen SPOILERI ja sivuraide tuli vielä mieleen, että kun lopussa kohdataan vielä henkilöhahmo nimeltä Autumn, muistui itselleni muutamien vuosien takaisen lemppariyhtyeeni JJ72:n kappale Algeria. Elokuvan teemaan erinomaisesti siinä lauletaan jotta summer dies, autumn arrives, autumn dies, winter arrives forever and ever. Niinhän se ehkä menee, Tomillakin. Joka tapauksessa sen verran kovan vaikutuksen tämä jo kuopattu yhtyekin nuoreen minuun onnistui tekemään, että pystyn sen kahta albumia kuuntelemaan nykyään äärimmäisen harvoin. Liikaa tunteita kai tässäkin.
*) Ääniraidan ehdoton helmi ei itse elokuvasta lopulta löytynytkään – She & Him -kaksikon, eli Zooey Deschanelin ja M. Wardin cover leffassa kuultavasta the Smiths -originaali Please, Please, Please, Let Me Get What I Wantista on oikeasti aika sydäntäsärkevää kuultavaa. Suosittelen.
// 500 Days of Summer IMDB:ssä
Tiesin jo ennen teatteriin astumista, että 500 Days of Summer on samaistuttavuudeltaan jotain vähän eriasteista. Lehdet ja trailerit olivat pitäneet huolta siitä mikä on juonen nimi ja niinhän se sanotaan heti elokuvan alussakin. Tarina oli siis jo entuudestaan tuttu – ihan vaan senkin takia että olen sen itse ainakin tiettyyn pisteeseen asti elänyt. Ajanjaksokin pitää aika hyvin kutinsa, joskaan en ole aivan varma mihin kohtaan olen jäänyt.
Tietyillä erotuksilla totta kai; eihän parisuhteettomista parisuhteista tehdä elokuvia. Muilta osin samaistuminen Tomin hahmoon oli äärimmäisen – ja piinallisen – helppoa. Jos en nyt Joseph Gordon-Levittin ulkonäköä ihan omaakaan, olivat tämän roolihahmon ajatukset ja tunteet aika lailla yksi yhteen omieni kanssa. Siksipä valkokankaan edessä istuminen oli aika vaikea kokemus, enkä oikein vieläkään osaa ajatuksiani sen kehittyneeseempään muotoon muovata. Se oli juuri semmoinen niin kuin odotinkin.
No mutta, koska täällä yleensä jaaritellaan passiivisesti vähän kevyemmällä tasolla, niin sanottakoon että vuoden elokuva tuo aika varmasti lienee, ainakin henkilökohtaisella tasolla. Kaikin puolin hyvä tarina ja toteutus, kertakaikkisen mainio soundtrack* ja aina yhtä ihanainen Zooey Deschanelkin vetämässä lähestulkoon elävälle elämälle vertoja. Näinpä 500 Days of Summer nousee kirkkaasti samoin indiepopilla ratsastavan lemppariromkomini High Fidelityn rinnalle. Nick and Norah's Infinite Playlist ei tässä kategoriassa valitettavasti ihan samalle tasolle yltänyt, vaikka komean ääniraidan ja huikean liudan hipsterindietä tarjoileekin.
Semmoinen SPOILERI ja sivuraide tuli vielä mieleen, että kun lopussa kohdataan vielä henkilöhahmo nimeltä Autumn, muistui itselleni muutamien vuosien takaisen lemppariyhtyeeni JJ72:n kappale Algeria. Elokuvan teemaan erinomaisesti siinä lauletaan jotta summer dies, autumn arrives, autumn dies, winter arrives forever and ever. Niinhän se ehkä menee, Tomillakin. Joka tapauksessa sen verran kovan vaikutuksen tämä jo kuopattu yhtyekin nuoreen minuun onnistui tekemään, että pystyn sen kahta albumia kuuntelemaan nykyään äärimmäisen harvoin. Liikaa tunteita kai tässäkin.
*) Ääniraidan ehdoton helmi ei itse elokuvasta lopulta löytynytkään – She & Him -kaksikon, eli Zooey Deschanelin ja M. Wardin cover leffassa kuultavasta the Smiths -originaali Please, Please, Please, Let Me Get What I Wantista on oikeasti aika sydäntäsärkevää kuultavaa. Suosittelen.
// 500 Days of Summer IMDB:ssä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)