Niin mukavaa kuin olisikin eilisen teemaa vielä jatkaa, voisi tänään jo hyväksyä syksyn tulleen. Niinpä nyt voisi poimia esiin ne viisi takuuvarmaa levyä keskelle tuulta, tihkua ja putoavia lehtiä.
Siinä missä kesäsoundtrack on automaattisesti täynnä intoa ja iloa, pitää syksyn ääniraidassa etsiä samoja elementtejä vähän pintaa syvemmältä. Siellä pienoisen kotikutoisuuden ja hämärän peitossa ne kuitenkin yhä odottavat. Ainakin näillä syksy tuntuu joka kerta paremmalta.
Badly Drawn Boy - All Possibilities (Have You Fed the Fish?)
Jens Lekman - Your Arms Around Me (Night Falls Over Kortedala)
Suede - Animal Lover (s/t)
the Stone Roses - Bye Bye Badman (s/t)
Travis - Writing to Reach You (the Man Who)
Mitkä levyt soivat sinulla syksyisin?
PS. Suoritin Monsters of Pop -lippuarvonnat tänään aamulla ja onni potkaisi Eveliinaa, Jennaa ja Lauraa. Kiitos kaikille osallistujille – tuo oli oikeasti aika siistein juttu!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jens Lekman. Näytä kaikki tekstit

31. elokuuta 2010
29. heinäkuuta 2010
Torstai: Original Heteroes
Toimiston ovesta kolahti eilen laskujen lisäksi aika mainio kirje, joka nostatteli kulmakarvoja ja suupieliäkin useampaan otteeseen. Preivin välistä löytyi parin biisin promolevy yhtyeeltä nimeltä Original Heteroes.
Helsinkiläisnelikko on mukavan tuore paitsi ilmeisesti uraltaan, myös materiaaliltaan.
Kakkossingle My Generation kolahtaa aika kovaa. Melko reippaasti Editorsin jalanjälkiä astellaan, ehkä vähän miellyttelevämmällä elektronisuudella. Isoudesta tuli hetkittäin mieleen myöskin kotimainen Déclassé. Kakkosraita I Fooled Youn syna-aloitus toi melkoisia ysäriviboja, mutta jatkosta kehkeytyy ihan oiva raita – joskaan ei ihan edellisen veroista.
Tykkäiltävää on.
Vaikka musiikkia pitäisikin aina arvioida kaikista ulkomusiikillisista – tai ainakin ulkotaiteellisista – seikoista riippumatta, Original Heteroesin kohdalla kotimaisuusaspektista on pakko tulla yksi kiinnostumisen arvoinen näkökulma lisää. Hyvää, tuoretta ja muun maailman kanssa lähtökohtaisesti samalla viivalla olevaa indietä kun täältä tippuu edelleen turhan harvakseltaan. Two thumbs up, siis.
Tunnun kotimaisten yhtyeiden kohdalla kiinnittävän tarpeettomankin paljon huomiota niiden markkinoinnin ja erityisesti sosiaalisen median käyttöön – ihan vain työnikin puolesta. Original Heteroesin visuaalisuus on siinä ja siinä, mutta some-hyödyntäminen miellyttää – erityisesti YouTuben täyskäyttö ilman varsinaisia musiikkivideoita on hyvä veto. Facebook-faniutumista ei tarvinnut kauaa miettiä, mutta Twitter olisi ollut ihan kiva lisä – vaikka jakonappula kotisivuilta löytyikin. MySpace-konvention hylkääminen kuitenkin mietitytti. Onko aika ajanut jo dinasauruxen ohi? Ainakin minä läpikäyn suurimman osan bändilöydoksistäni yhä tuota kautta. Samoin kuin keikat – tyypit hei, koska teidät näkee livenä?
Ja hei! Kuuntelin tiistaisessa yöbussissa Helsinki–Tampere -välin Jens Lekmania – taas kerran. Ja kas; niin vain heti tänään Facebookissa linkkailtiin uuteen Jens-biisiin. Maailman ihanimman pojan kohdalla ei tarvinne kai edes kysellä että onks tää kohtaloo – vaikkakin jos uusi biisi ilmestyisi aina sillon kun vanhoja palvon, olisi levytystahti vähän tiuhempi. The End of the World Is Bigger Than Love jatkaa Night Falls Over Kortedala -albumin täydellistä fiilistä ja iskee. Single on tulevalta albumilta, ja biisin voi latailla taas kotisivujensa Smalltalk-osiosta. Tsekkaathan myös sen edellisen mixtapen, jos et vielä ehtinyt.
"I believe in love, I just get so wrapped up in it sometimes that I need to put it into proportion. It's something you have to do a lot when you're Jens Lekman."
Tai Jyri Öhman.
Voi Jens.
// Original Heteroes kotisivuillaan
// Jens Lekman -uutukainen ladattavissa sähköpostia vastaan

8. heinäkuuta 2010
Torstain lempiasiat
Torstai on täynnä lempiasioita.
Blogin ilme uudistui tänään – palautetta ja parannusehdotuksia saa antaa. 'Sparks löytyy nykyään myös Facebookista, joskaan en sen käyttötarkoituksesta ole vielä täysin varma. Jotain kuitenkin. Tykkää jos tykkäät!
Päivän keikkabongaukset koostuivat yhdestä innostuttavasta uutisesta ja yhdestä tajuamisesta. Kesäisten uussuosikkien French Filmsin ja Jukka Ässän Monsters of Pop -varaslähtökeikka Dorkassa elokuun lopulla innostuttaa jo etukäteen. Parasta uutta kotimaista juuri nyt kumpainenkin – ja MOPista tullee oletettavasti muutenkin ihan järkyttävän kova.
Seuraavaksi huomasin, että parin viikon päästä Tavastian valloittavalle Cut Copylle on pistetty lämppäriksi supersupermainio French Horn Rebellion. Cuttersista olen jo yksistään ihan valtavan innoissani, mutta jenkkiranskisten näkemistä odotan kyllä melkein yhtä paljon. Lempparibiisit molemmilta:
Yes no maybe.
Eikä tässä vielä kaikki.
Maailman ihanin poika, Jens Lekman heitti kotisivuilleen eilen mixtapen. A Summer in 3/4 Time -paketin idea lähti Au Revoir Simonelle tehdystä, ihan mahtavasta Shadows-remiksauksesta. Samaisista uudelleentyöstöistä lisää vielä myöhemmin, mutta tuo Jensin versio vielä tässä mixtapeteaserina – koko 'tapen voi latailla kotisivuiltaan (suora linkki).
Jens on kyllä eniten ihh ikinä. Tuo remiksaus samaten. Ja mixtape. Hienoa, että joku muukin on tajunnut elokuvadialogien välttämättömyyden kokoelmien teossa.
Tänään purin vielä vähän mieltä ja sain lopputuloksena paremman olon; kiitos. Samaa teki jalkapallo – toinen pelikerta oli ihan yhtä rankka kuin edellinenkin ja huomista ylösnousemusta voi ajatella jo valmiiksi kauhulla. Edelleen on silti ihmeellistä, kuinka hyvältä pallon potkiminen oikein koko kropassa tuntuukaan.
Uskonpa että nukun tänään hyvin.

17. kesäkuuta 2010
Postikorttidialogi
Vastaanotin tänään mukavaa ja ei-niin-mukavaa postia. Jälkimmäisen edellyttämä tulevan kuukauden paastoaika rassaa aavistuksen, mutta keskityn mieluummin siihen ensimmäiseen.
Postikortit ovat ehkä kivoimpia ikinä – erityisesti semmoiset, joissa vastaanottajasta käytetään samaista adjektiivia. Jatkanpa siis dialogia muutamalla musiikkisemmoisella.
Aika samanhenkinen fiilis jokaisessa raidassa. Postikorttifiilis.

8. kesäkuuta 2010
Tiistai: Candy Claws
Candy Claws on se kuninkaankatulainen, joka napsii pussillisen aina yhdeltä istumalta ja tinkii köyhäillessään mieluummin oikeasta ruuasta. Se, jonka seuralainen oppi hyvissä ajoin varautumaan visiitteihin henkilökohtaisella irttaripussilla.
Candy Claws on myös coloradolainen yhtye, jonka kevyen kaoottisessa lofimaalailussa hyödynnetään edelleen tuoreita chillwavesävyjä ja kasaillaan kirkkaana heliseviä sulomelodioita. Musiikkia, joka yhtenä päivänä voi saada aikaan päänsäryn ja toisena osuu suoraan sydämeen, kun ilta-aurinko painuu hiljalleen Pyynikkiin.
Oktetin uusi albumi Hidden Lands ilmestyy twosyllable-lafkan toimesta elokuussa. Täydellisintä kesänlopetusmusaa, veikkaan ma.
Niinku jos Summer Camp, Surfer Blood ja Korallreven menis naimisiin ja sais kahdeksan lasta.
Olisi muuten aika kivaa, jos bändit menisivät oikeasti naimisiin ja saisivat lapsia. Hih.
--
Day 22 - A song that you listen to when you’re sad
Jens Lekman - Black Cab
Surullisena kuunneltavaan biisiin oli parikin tasaväkistä vaihtoehtoa, mutta Jens vei lopulta voiton. Tai tappion, ihan kuinka vain. Tässäpä se biisi, joka ilmestyessään turhan monta kertaa peräkkäin Last.fm:n feediin – tai lyriikkapoimintoina FB-statuksiin – taitaa olla aina oire jostain pieleydestä. Kuitenkin myös biisinä itse ylivertaisuus ja soololauleltavien eliittiä.
Eilisen uutisia, mutta Black Cab nojaa joka tapauksessa vahvasti kahteen sampleen – molemmat huikeaakin huikeammista biiseistä. Siispä:
the Left Banke - Something on My Mind
+
Belle and Sebastian - Mary Jo
=
Black Cab. Parhaus.
Ja surkeus.
--
// Candy Claws MySpacessa

3. kesäkuuta 2010
Torstai: You Can Call Me Al
Tykkään siitä kun pääsen asioista helpolla.
Tänäänkin oli tarkoituksena kirjoitella hiukan pidemmät introt – mutta Jens Lekmanin siivellä pääsen astetta vähemmällä.
Harmi vain, etteivät ajatuksemme ihan täysin kohtaa (ei, Jens, tämä ei sitten taida olla kohtaloa). You Can Call Me Alin kertosäe kun on mielestäni mitä täydellisin ja Chevy Chase -videoversio liimasi minut eilen koneen ääreen. Ihan parasta!
Kuten siis biisikin. Vanha tuttuhan tuo on, mutta vasta äskettäin Officea – taas kerran – maratoonatessani huvituin Here Comes Treblen esityksestä siinä määrin, että katselu piti keskeyttää alkuperäisversion kuuntelun ajaksi. Ja niinpä vain sooloileva Paul Simon kuulostikin äkisti paremmalta kuin koskaan.
Heitetäänpä loppuun vielä Noah and the Whalen taannoinen cover. Ihan kelpo tämäkin.
// Paul Simon MySpacessa

16. marraskuuta 2009
Måndag: Kent
Jos musiikintäyteiselle blogille on väliaikainen teema kerran väkisin valittu – ja jos se teema sattuu olemaan ruotsalaisuus, on ensimmäinen poiminta sitten aika itsestäänselvyys. No, Abba voisi olla ehkä vielä helpompi, mutta sen kuuntelu kun on yhden toukokuisen illan jälkeen jäänyt niin otetaan se toiseksi ilmeisin: Kent.
Vaikka en minään fanina ole itseäni ikinä pitänytkään, näkyi levyhyllyssäni majailevan jopa neljä levyä Kentiltä (s/t, Isola, Hagnesta Hill ja Vapen & Ammunition). Näistä viimeisin lienee se eniten kuuntelemani, enkä sen jälkeisiin tekemisiin ole juuri herännytkään. Lemppari ikinä on helppo Kärleken Väntar, mutta näin seitsemän vuoden katselutauon jälkeenkään en ole oikein varma, mitä mieltä videosta olen.
Tuoretta Röd-pitkäsoittoa on useammassa yhteydessä hehkuteltu ja koinkin jonkinlaista velvollisuutta vähintäänkin läpikuunteluun. Kokeilu ei ollut ihan turha, vaan Röd osoittautui ihan yhtä hyväksi levyksi kuin aiemmatkin – muttei toisaalta räjäyttänyt tajuntaani mitenkään poikkeuksellisissa määrin. Ensikuunteluilla parhaiten iskee Taxmannen, jonka koneellisuus jää kuitenkin vähän mietityttämään. Synat eivät kuulosta ihan täysin tuoreilta, mutta eivät tarpeeksi retroiltakaan ollakseen täsmälleen omaan makuuni.
Ensisingle Töntarnassa elektronisuus on vähän nyrjähtäneempää ja aiheuttaa oikeastaan enemmänkin tykkäämistä.
Familjenin remiksaus on tutussa suoraviivaisuudessaan silkkaa herkkua. MOP-keikan tietoinen passaaminen viime syksynä harmittaa.
Kuuntelun arvoinen levy tämä Rödkin siis.
Kirjoittelusta huolimatta maanantain eniten kuuntelemani artisti ei kuitenkaan ole Kent, vaan Jens Lekman, tuo maailman ihanin poika. Jos viikko alkaa heti heräämisen jälkeen huimalla tahkoamisella Black Cabia, Belle & Sebastiania ja Officen Youtube-pätkiä – on laatu aika kiistämätöntä, mutta itsetuhoisuustunne vähän turhankin korkealla.
Black Cab taitaa olla suosikkibiisieni viiden kärjessä. Aika täydellinen ja aika täydellinen kuvaus.
Syön Lidlin pakastepizzaa ja vellon itseinhossa. Yh.
// Kent MySpacessa
// Röd-albumi Spotifyssa

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)