Huh hellettä.
Kesäpaniikki on hillittänyt hetkeksi, kun olen parina päivänä viihtynyt jo vähän tiuhempaan ulkona. Toissapäivänä olin pelaamassa jalkapalloa ensimmäisen kerran vuosiin, ja vaikka kunto kestikin välttävästi vain ekan vartin, oli pitkästä aikaa porukalla potkiminen hurjan kivaa.
Eilen puistoilin iltapäivästä lyhyen tovin, mutta tänään istuskelin arskassa jo kauemmin; kävin ostamassa piirustuslehtiön ja pari hyvää kynää ja piirtelin eteläpuistossa pitkän aikaa.
Summa summarum; kivojen juttujen tekeminen pitkästä aikaa on ehkä parasta.
Parasta tulee olemaan toivottavasti myös reippaan viikon päästä – kävin tänään pitkän pähkäilyn jälkeen ostamassa lipun Ruisrockin sunnuntaille. Varaa ei olisi yhtään, hirveän monia kehuja en ole aiemmista Ruisseista kuullut, takaisin ei Turusta pääse Tampereen suuntaan ilmeisesti kuin vasta kuudelta aamulla, eikä festariseuraakaan ole tällä kertaa tiedossa. Mutta kun tapahtumassa nyt vain on mukana se bändi, jonka missaamista en voisi kuitenkaan ikinä itselleni anteeksi antaa, suuntaan nokkani ensi sunnuntaina ihka ekaa kertaa Turkuun.
Jännittää!
Ruissille kiitos etukäteen siitä, että nämä tietyn, sanotaan nyt vaikka Sparks-profiilin bändit on kaikki pistetty samalle päivälle, eikä ripoteltu ympäri viikonloppua. Itseäni kiinnostaa yhteensä viisi nimeä, eli ei tavanomaisille Suomi-festareille ollenkaan huono päiväsaldo.
Joensuu 1685 on jo pariin otteeseen nähty, muttei vielä kertaakaan ulkona. Hölmöön aikaan, mutta potkaissee päivän ainakin mukavasti käyntiin.
Belle and Sebastianiin eivät sanat riitä. Yhtye värkkää parhaillaan uutta materiaalia, mutta itse toivoisin kuulemattomien biisien olevan aika minimissään. Minut löytää eturivistä, päänlevyinen hymy korvissa.
Midlakeen en ole tutustunut riittävästi, vaikka kaikkea hyvää olenkin kuullut. Tulee varmaan menemään kyllä jälkitäpinöissä vähän ohi.
Regina Spektor tuntuu slotissaan vähän loppuillan suosikin (ei siis Slashin, eh) lämppäriltä. Begin to Hope -levystä olen tykännyt aika paljon, ja odottelen aika mukavaa ja leppoisaa iltaistuskelukeikkaa.
Florence + the Machinen alkukevään vuolaasti kehutun Tavastian-keikan väliin jääminen kirpaisi, mutta festarikeikka tarjoaa helpotusta. Alkuun en jotenkin yhtyeestä täysillä innostunut, mutta niin vain on ruvennut miellyttämään koko ajan enemmän ja enemmän. Varmasti hieno päätös.
Nyt peukut pystyyn Argentiinan puolesta!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joensuu 1685. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joensuu 1685. Näytä kaikki tekstit
3. heinäkuuta 2010
26. helmikuuta 2010
Perjantai: VIVA!
Eilisilta vierähti Klubilla VIVA!-kiertueen merkeissä. Toissailtana Turussa ja tänään Helsingissä Korjaamolla (suosittelen!) vieraileva kolmen aktin porukka oli innokkaista ennakko-odotuksistakin huolimatta yllättävän kovis.
Entuudestaan vieras Norman Palm oli vähän vässykämpi versio supersuosikki Erlend Øyestä ja oikeasti aika erinomainen. Norman säesti laulua akustisella kitaralla ja joku Janne-niminen tyyppi soitteli päälle ihan erinomaisesti paria halpissynaa, aina yhtä täydellistä kellopeliä ja steel drumia. Erityisesti viimeksi mainitun en olisi ikinä uskonut voivan kuulostaa yhtä hyvältä. Aina isommaksi kasvaessaan biisit kuulostivat huiman hyvältä, mutta vastaavasti Boys Don't Cry -hissuttelucover oli ihan täydellinen. Suutrumpetit, HUH.
Malte Rettbergin Leni Riefenstahl -henkinen musiikkivideo on muuten aika täydellinen; kylmien väreiden biisi niin livenä kuin levytyksenäkin. Girls Just Wanna Have Fun olisi ollut kiva kuulla myös, nyt tuli vain dj:n toimesta levyltä.
Zebra & Snake tuli nähtyä syksyn Lostiksissa ja silloinkin jo diggailin, mutta kaksikon soitto oli kohentunut puolessa vuodessa vielä ihan huimasti. Useampi biisi toimi erinomaisesti – ja vaikka viimeinen kappale tuntui alussa vähän köppäiseltä, muuttui sekin rumpujen mukaantultua ihan tajuttoman siistiksi. Harvinaisen huonoista valoista ja mukayllättävästä väenköyhyydestä pientä harmia, näin hyvä keikka olisi ansainnut useammankin silmäparin. Tanssiakin olisi voinut.
The Colours on tullut linkattua nyt jo niin monta kertaa, että heitetäänpäs kehiin vaihteeksi Misf*ts-remiksaus. Toimii.
Joensuu 1685:n näin ekan ja ainoan kerran syksyllä samaisissa kekkereissä ja olin aika vakuuttunut. Nyt kävi kuitenkin Zebrat ja keikka oli aika lailla alusta loppuun ihan superdiggailua. Pari kappaletta venähti vähän turhan pitkäksi jumitteluksi – montaa minuuttia kun en jaksa kovin helposti ihan samaa riffi+komppi-komboa kuunnella. Pientä pop-kaavaorientoituneisuutta kun yhtyeeseen vielä saisin, niin en voisi olla enää tyytyväisempi. Näitä lähemmäs vaikkapa Velvet Undergroundin ja sen oikean the Misfitsin soundeja ja fiilistä en ole monen kuullut yltävän.
Sen verran äänekäs oli keikka, että pientä tukkoisuutta summuuta tuntui illalla korvissa olevan. Pitäisi varmaan jo aikuistua sen verran, että saisi ne tulpat ostettua. Suositteluja?
Entuudestaan vieras Norman Palm oli vähän vässykämpi versio supersuosikki Erlend Øyestä ja oikeasti aika erinomainen. Norman säesti laulua akustisella kitaralla ja joku Janne-niminen tyyppi soitteli päälle ihan erinomaisesti paria halpissynaa, aina yhtä täydellistä kellopeliä ja steel drumia. Erityisesti viimeksi mainitun en olisi ikinä uskonut voivan kuulostaa yhtä hyvältä. Aina isommaksi kasvaessaan biisit kuulostivat huiman hyvältä, mutta vastaavasti Boys Don't Cry -hissuttelucover oli ihan täydellinen. Suutrumpetit, HUH.
Malte Rettbergin Leni Riefenstahl -henkinen musiikkivideo on muuten aika täydellinen; kylmien väreiden biisi niin livenä kuin levytyksenäkin. Girls Just Wanna Have Fun olisi ollut kiva kuulla myös, nyt tuli vain dj:n toimesta levyltä.
Zebra & Snake tuli nähtyä syksyn Lostiksissa ja silloinkin jo diggailin, mutta kaksikon soitto oli kohentunut puolessa vuodessa vielä ihan huimasti. Useampi biisi toimi erinomaisesti – ja vaikka viimeinen kappale tuntui alussa vähän köppäiseltä, muuttui sekin rumpujen mukaantultua ihan tajuttoman siistiksi. Harvinaisen huonoista valoista ja mukayllättävästä väenköyhyydestä pientä harmia, näin hyvä keikka olisi ansainnut useammankin silmäparin. Tanssiakin olisi voinut.
The Colours on tullut linkattua nyt jo niin monta kertaa, että heitetäänpäs kehiin vaihteeksi Misf*ts-remiksaus. Toimii.
Joensuu 1685:n näin ekan ja ainoan kerran syksyllä samaisissa kekkereissä ja olin aika vakuuttunut. Nyt kävi kuitenkin Zebrat ja keikka oli aika lailla alusta loppuun ihan superdiggailua. Pari kappaletta venähti vähän turhan pitkäksi jumitteluksi – montaa minuuttia kun en jaksa kovin helposti ihan samaa riffi+komppi-komboa kuunnella. Pientä pop-kaavaorientoituneisuutta kun yhtyeeseen vielä saisin, niin en voisi olla enää tyytyväisempi. Näitä lähemmäs vaikkapa Velvet Undergroundin ja sen oikean the Misfitsin soundeja ja fiilistä en ole monen kuullut yltävän.
Sen verran äänekäs oli keikka, että pientä tukkoisuutta summuuta tuntui illalla korvissa olevan. Pitäisi varmaan jo aikuistua sen verran, että saisi ne tulpat ostettua. Suositteluja?
24. lokakuuta 2009
Lauantainen musiikkiin kadonnut
Kaksi kolmasosaa Lost in Musicista on koettu. Eilisen fiilikset uhkasivat jäädä laimeiksi, mutta onneksi pari huippuakin löytyi.
Ensimmäisenä Klubin korkkasi Rödsögården, joka oli aika tasapaksua kauniiden poikien perusrokkia. Kuulin yhtyettä nyt ensimmäistä kertaa, eikä kiinnostus juurikaan herännyt.
Them Bird Thingsin syksyisen debyyttilevyn olin ehtinyt jo ihan hyvillä kokemuksilla taustamusiikkina kuuntelemaan, mutta keikka jäi vähän pliisuksi. Toisaalta asiaan vaikutti varmasti myös lava; TBT olisi toiminut varmasti paremmin Klubin kuin Pakkahuoneen puolella, niin kuin nyt oikeastaan mikä tahansa muukin yhtye. Tunnelmaa kun ei pakkiksella juuri ole. Mutta niin, ihan ok keikka joka ei nyt ihan hirveästi sitten hetkauttanut kumminkaan. Yhtyeessä näkyi vaikuttavan myös Ville Särmä, jonka keikka Telakalla joskus vuosi, pari sitten on oikeasti huonoimpia muistamiani. Tämä oli onneksi kivempi.
Monsters of Popissa ehdinkin Mannan jo kertaalleen näkemään ja sama meininki jatkui nytkin. Tosin basistiksi oli poimittu onnettomimman näköinen tytönrääpäle ikinä, joka soitti kyllä aika toimivasti. Muutenkin keikka oli ihan ok.
Murmanskin muistan passaneeni jollain kesän festarilla ja ilmeisesti ihan syystä. Yhden biisin jaksoin Pakkiksella kuunnella, eipä tunnu olevan missään määrin minun teekuppini.
Downstairsin puolestaan passailin vasta pari viikkoa sitten ja tällä kertaa jäin vain jonnekin takatasanteelle istuskelemaan ja kuuntelemaan puolikkaalla korvalla. Kun ei kiinnostanut niin ei kiinnostanut.
Kokonaan väliin jäi puolestaan the Souls, kun jumituinkin yhden kaverin kanssa juttelemaan. MySpacen perusteella en missannut mitään, josta olisin oikeasti pitänyt. Vähän tylsää perusrokkia tämäkin, näitä ilmeisesti riittää.
Eniten odottelemani akti oli sitten Joensuu 1685. Olen joitakin kertoja esikoislevyn kuunnellut, mutta livenä en ollut jostain syystä onnistunut vielä yhtyettä näkemään. Setti alkoi isosti ja vähän omaan makuuni turhankin pitkästi, mutta muutama erittäin mainio biisi tuli kyllä kuultua. Erityisen kovasti iski synavetoinen kappale, joka esiteltiin uudeksi materiaaliksi – nimestä ei luonnollisestikaan ole hajua. Kesken tiukimman soittelut ehti jokin instrumentti paukahtaa ilmeisesti rikki aiheuttaen epämääräisen pituisen keskeytyksen, mutta onneksi yleisöstä löytyi hauska poikaporukka viihdyttämään meitä muita "sieg heil, Tampere" -huuteluillaan, "arvostan" -falsettilaulullaan ja tanssiesityksellään. Löytyyhän niitä urpoja tietysti mistä taajamasta tahansa, mutta vittu ihan oikeasti – välillä Tampere on niin ahdistava paikka koittaa olla missään tai tehdä mitään. Keikka jatkui vielä kuitenkin onneksi parin biisin ajan ja settiin olin varsin tyytyväinen. Sitä ainoaa muistamaani biisiä ja kait kirkkainta hittiä, (You Shine) Brighter Than Lightia ei tosin valitettavasti kuultu. Kiinnostaisi kovasti nähdä yhtye tulevaisuudessa ihan oikeallakin keikalla.
Tammerfest-Indiaaniklubimme yhteydessä kesällä soitellut Miss Saana & the Missionaries päätti Pakkahuoneen illan ja oli ihan viihdyttävä. 16-henkisen bändin soittoa oli siistiä katsella ja kuunnella. Paljon hyviä soundeja ja biisejä löytyikin, mutta tämäkin olisi toiminut vain niin paljon paremmin siinä toisella puolella. Tietynlaisen ruotsinlaivaviihdemusiikkiviban yhtye ehkä kokonaisuudessaan kuitenkin jätti, johtuen osaltaan tietysti yleisöstä ja paikasta.
Joensuuta lukunottamatta ilta ei noussut oikein edes kädenlämpöiseksi, mutta viimeisenä esiintyi onneksi myös kovasti odottelemani Zebra & Snake. Hehkutusta on tullut viime aikoina vähän joka puolelta, mutta ne lunastuivat aika lailla täydellisesti. Keikka oli pirun intensiivinen ja kuulosti erittäin hyvältä – ja sai itsenikin hytkymään sen verran, että tutun kuvaajatyypin ansiosta nolailin itseäni varmaan aika huolella Yle Areenan suorassa lähetyksessä. Taisipa olla oikeastaan ensimmäinen kerta, kun ihan eturivissä keikkaa katselen – tungosta ei tosin ollut kyllä nimeksikään. Kovia biisejä siis, tätä uskallan jo sanoa fanittelevani. Yhden tuommoisen Coloursin jos onnistuisin itse tekemään niin olisin aika iloinen.
Tämänsyksyinen Lost in Music on nyt itselleni kolmas ja joka kerta samat jutut alkavat vähän rassaamaan. Keikat ovat showcase-luonteestaan ja tiukasta aikataulusta johtuen lyhyitä ja jäävät melko pintapuolisiksi raapaisuiksi. Enemmän kuitenkin tökkii ihan oikeasti se yleisö. LiM ei ole mikään tavallinen musiikin kuuntelijoille suunnattu festari, vaan ammattilaisten meet & greet, jossa partavesiövereistä kärsivät setät tapittavat esityksiä katsomassa korkeintaan näennäisellä mielenkiinnolla. Suhtaudun itse musiikkiin melkoisella intohimolla ja se tuntuu tekevän minusta tietyssä asioissa sen tutun kusipääelitistin, mutta edelleen mielestäni keikoissa iso osa onnistumisesta on kiinni siitä, kuinka innostuneesti yleisö on mukana. Näillä keikoilla se ei vain ole. Musiikin kaupallisuus on ylipäänsä itselleni ehkä vähän ongelmallinen aspekti, vaikka hyperkaupallisella alalla työskentelenkin ja ymmärränkin että hurjan määrän bändejä, keikkoja, levyjä missaisin ilman niitä yleisössä tönöttäviä pukupettereitä. Musiikin harrastajana ja media-alan ihmisenäkin Musiikki & Media on kuitenkin vähän hankala tapahtuma.
Onneksi omalla mediakanavallaan voi päteä juuri niin paljon kuin huvittaa. Ja ihan tyytyväinen iltaan noin ylipäänsä olin, näin kaksi erinomaista keikkaa naurettavan hintaisella (12€) lipulla. Ja tänään vielä ainakin pari lisää.
Ensimmäisenä Klubin korkkasi Rödsögården, joka oli aika tasapaksua kauniiden poikien perusrokkia. Kuulin yhtyettä nyt ensimmäistä kertaa, eikä kiinnostus juurikaan herännyt.
Them Bird Thingsin syksyisen debyyttilevyn olin ehtinyt jo ihan hyvillä kokemuksilla taustamusiikkina kuuntelemaan, mutta keikka jäi vähän pliisuksi. Toisaalta asiaan vaikutti varmasti myös lava; TBT olisi toiminut varmasti paremmin Klubin kuin Pakkahuoneen puolella, niin kuin nyt oikeastaan mikä tahansa muukin yhtye. Tunnelmaa kun ei pakkiksella juuri ole. Mutta niin, ihan ok keikka joka ei nyt ihan hirveästi sitten hetkauttanut kumminkaan. Yhtyeessä näkyi vaikuttavan myös Ville Särmä, jonka keikka Telakalla joskus vuosi, pari sitten on oikeasti huonoimpia muistamiani. Tämä oli onneksi kivempi.
Monsters of Popissa ehdinkin Mannan jo kertaalleen näkemään ja sama meininki jatkui nytkin. Tosin basistiksi oli poimittu onnettomimman näköinen tytönrääpäle ikinä, joka soitti kyllä aika toimivasti. Muutenkin keikka oli ihan ok.
Murmanskin muistan passaneeni jollain kesän festarilla ja ilmeisesti ihan syystä. Yhden biisin jaksoin Pakkiksella kuunnella, eipä tunnu olevan missään määrin minun teekuppini.
Downstairsin puolestaan passailin vasta pari viikkoa sitten ja tällä kertaa jäin vain jonnekin takatasanteelle istuskelemaan ja kuuntelemaan puolikkaalla korvalla. Kun ei kiinnostanut niin ei kiinnostanut.
Kokonaan väliin jäi puolestaan the Souls, kun jumituinkin yhden kaverin kanssa juttelemaan. MySpacen perusteella en missannut mitään, josta olisin oikeasti pitänyt. Vähän tylsää perusrokkia tämäkin, näitä ilmeisesti riittää.
Eniten odottelemani akti oli sitten Joensuu 1685. Olen joitakin kertoja esikoislevyn kuunnellut, mutta livenä en ollut jostain syystä onnistunut vielä yhtyettä näkemään. Setti alkoi isosti ja vähän omaan makuuni turhankin pitkästi, mutta muutama erittäin mainio biisi tuli kyllä kuultua. Erityisen kovasti iski synavetoinen kappale, joka esiteltiin uudeksi materiaaliksi – nimestä ei luonnollisestikaan ole hajua. Kesken tiukimman soittelut ehti jokin instrumentti paukahtaa ilmeisesti rikki aiheuttaen epämääräisen pituisen keskeytyksen, mutta onneksi yleisöstä löytyi hauska poikaporukka viihdyttämään meitä muita "sieg heil, Tampere" -huuteluillaan, "arvostan" -falsettilaulullaan ja tanssiesityksellään. Löytyyhän niitä urpoja tietysti mistä taajamasta tahansa, mutta vittu ihan oikeasti – välillä Tampere on niin ahdistava paikka koittaa olla missään tai tehdä mitään. Keikka jatkui vielä kuitenkin onneksi parin biisin ajan ja settiin olin varsin tyytyväinen. Sitä ainoaa muistamaani biisiä ja kait kirkkainta hittiä, (You Shine) Brighter Than Lightia ei tosin valitettavasti kuultu. Kiinnostaisi kovasti nähdä yhtye tulevaisuudessa ihan oikeallakin keikalla.
Tammerfest-Indiaaniklubimme yhteydessä kesällä soitellut Miss Saana & the Missionaries päätti Pakkahuoneen illan ja oli ihan viihdyttävä. 16-henkisen bändin soittoa oli siistiä katsella ja kuunnella. Paljon hyviä soundeja ja biisejä löytyikin, mutta tämäkin olisi toiminut vain niin paljon paremmin siinä toisella puolella. Tietynlaisen ruotsinlaivaviihdemusiikkiviban yhtye ehkä kokonaisuudessaan kuitenkin jätti, johtuen osaltaan tietysti yleisöstä ja paikasta.
Joensuuta lukunottamatta ilta ei noussut oikein edes kädenlämpöiseksi, mutta viimeisenä esiintyi onneksi myös kovasti odottelemani Zebra & Snake. Hehkutusta on tullut viime aikoina vähän joka puolelta, mutta ne lunastuivat aika lailla täydellisesti. Keikka oli pirun intensiivinen ja kuulosti erittäin hyvältä – ja sai itsenikin hytkymään sen verran, että tutun kuvaajatyypin ansiosta nolailin itseäni varmaan aika huolella Yle Areenan suorassa lähetyksessä. Taisipa olla oikeastaan ensimmäinen kerta, kun ihan eturivissä keikkaa katselen – tungosta ei tosin ollut kyllä nimeksikään. Kovia biisejä siis, tätä uskallan jo sanoa fanittelevani. Yhden tuommoisen Coloursin jos onnistuisin itse tekemään niin olisin aika iloinen.
Tämänsyksyinen Lost in Music on nyt itselleni kolmas ja joka kerta samat jutut alkavat vähän rassaamaan. Keikat ovat showcase-luonteestaan ja tiukasta aikataulusta johtuen lyhyitä ja jäävät melko pintapuolisiksi raapaisuiksi. Enemmän kuitenkin tökkii ihan oikeasti se yleisö. LiM ei ole mikään tavallinen musiikin kuuntelijoille suunnattu festari, vaan ammattilaisten meet & greet, jossa partavesiövereistä kärsivät setät tapittavat esityksiä katsomassa korkeintaan näennäisellä mielenkiinnolla. Suhtaudun itse musiikkiin melkoisella intohimolla ja se tuntuu tekevän minusta tietyssä asioissa sen tutun kusipääelitistin, mutta edelleen mielestäni keikoissa iso osa onnistumisesta on kiinni siitä, kuinka innostuneesti yleisö on mukana. Näillä keikoilla se ei vain ole. Musiikin kaupallisuus on ylipäänsä itselleni ehkä vähän ongelmallinen aspekti, vaikka hyperkaupallisella alalla työskentelenkin ja ymmärränkin että hurjan määrän bändejä, keikkoja, levyjä missaisin ilman niitä yleisössä tönöttäviä pukupettereitä. Musiikin harrastajana ja media-alan ihmisenäkin Musiikki & Media on kuitenkin vähän hankala tapahtuma.
Onneksi omalla mediakanavallaan voi päteä juuri niin paljon kuin huvittaa. Ja ihan tyytyväinen iltaan noin ylipäänsä olin, näin kaksi erinomaista keikkaa naurettavan hintaisella (12€) lipulla. Ja tänään vielä ainakin pari lisää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)