Tarina jatkuu.
Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.
High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.
"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."
Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.
Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.
"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"
Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.
"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"
The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.
"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"
Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.
Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.
Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?
Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.
Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.
Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.
Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.
Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.
"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tv. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tv. Näytä kaikki tekstit
18. syyskuuta 2010
28. huhtikuuta 2010
Keskiviikko: Dr. Dog
Olen useaan otteeseen ehtinyt nimittää Communityn vuoden parhaaksi uudeksi sitcomiksi. Kevättä kohden tilanne ei ole muuttunut, sillä jakso toisensa jälkeen naurattaa tiuhaan ja uusinnat maistuvat edelleen. Kuinka käy komedianarkkarin kun kaikki jäävät kesätauolle?
Parasta Communityssa on ollut Troyn (Donald "ei sukua Dannylle" Glover) ja Abedin (Danny Pudi) yhteenpeluu. Jokin aika sitten satuin törmäämään Donaldin blogiin, joka on osoittautunut aika mainioksi paitsi visuaalisilta poiminnoiltaan, myös erityisesti musiikkivalkkauksiltaan. Javelinia, the Morning Bendersiä, MGMT:tä, Neon Indiania, the Bird and the Beetä... Onko Donald Amerikan Jyri vai toisinpäin?
Viimeisin tuttavuus blogista on ollut vastikään jo kuudennen albuminsa julkaissut philadelphialainen Dr. Dog. Blogipoiminta koski muutaman vuoden takaista My Old Ways -biisiä, mutta pakotti tutustumaan muuhunkin materiaaliin.
ANTI-labelin pari viikkoa sitten julkaisema Shame, Shame -albumi ei kuulosta huonolta sekään. Ihan My Old Waysin tasolle eivät biisit yllä, mutta leppoisa tasapainottelu indien ja country-vaikutteiden välillä pitää otteessaan.
Eniten kolahtavat avausraidat Stranger ja Shadow People. Ei nyt ihan the Shinsiä, mutta sinnepäin kuitenkin.
Mukava levy, joka on helppo heittää soittimeen jatkossakin. Tokavikan raidan Jackie Wants a Black Eye miellyttää laajahkolla sovituksellaan. Pitäisipäs tutustua ehkä aiempiinkin julkaisuihin.
Ah ja niin, vielä siitä Donaldista. Luonnollisesti tyyppi tekee itsekin musiikkia – useammallakin aliaksella. Childish Gambino -nimimerkillä väsätty, Grizzly Bearin Two Weeksiä pohjana käyttävä Bitch, Look at Me Now ei ole huonointa kuulemaani puhelaulantaa ja sanoituksista löytyy melkoisia helmiäkin.
I'm a try to make my street cred stack up /
I mean I'm rapping over Grizzly Bear, what the fuck?
Briljanssia.
--
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
the Flaming Lips - Race for the Prize
Viime päivien jostain muistuttaviin biiseihin ei ole ollut vaikeuksia löytää tarjokkaita. 'Sparks on indien yliromantisoinnissaan kuin pahimmasta Harlekiinistä – jossa suklaasilmäisen renkipojan päiväunien kohde on tosin korvattu vähän vähemmän povekkailla, falsettiäänisillä popnörteillä. Niinpä biisit, jotka liittyvät ihmisiin, paikkoihin ja tapahtumiin tuntuvat vain odottavan poimijaansa puhkimietityllä elämäsoundtrackillani.
Vähän yli vuosi sitten valmistauduin ihka ensimmäiseen dj-keikkaani. Hertan Tussikerhoon en ehtinyt saamaan uutta läppäriä, vaan jouduinkin valkkailemaan soitettaviksi cd:itä, joita en ole viime aikoina niin hirveästi harrastanut. Keikkapäivän aamuna pinosin kaikki vähänkin järkevät levyni olohuoneen lattialle ja aloitin raakkauksen. Kymmenkunta raitaa löytyi helposti, mutta sitten alkoi mietityttämään.
Hetkeä ennen lähtöä kaivoin käsiini the Flaming Lipsin the Soft Bulletin -levyn. Lipsit olivat tuolloin tuttuja ainoastaan huiman Yoshimi Battles the Pink Robots -levynsä kautta, mutta jostain muutamalla eurolla ostettu the Soft Bulletin oli jäänyt kokonaan kuuntelematta. Testimielessä koitin ensimmäistä raitaa ja tykästyin.
Hertassa istahdin soittopisteelle edellisen pyörittelijän viimeisten Pink Floydien kohdalla ja mietin kuumeisesti millä raidalla aloittaa. Kädet täristen painoin Numarkin ejectiä ja pistin the Flaming Lipsin sisään.
Kun edellinen biisi vaihtui Race for the Prizeen, oli tunne pakahduttava. Jännitys oli tipotiessään, muut ihmiset olin jo ehtinyt unohtaa – paikalla olin vain minä ja biisi.
Paitsi että Race for the Prize kirvoittaa hienoutensa (musiikki! lyriikat!) takia useimmiten vähintäänkin tippaa silmäkulmaan, muistuttaa se aina siitä ensimmäisestä soitosta. Ilman sitä en ehkä olisi harrastusta jatkanut – tai vaikkapa tähänkään päätynyt.
Kiitti.
--
// Donald Gloverin blogi iamdonald.com
// Dr. Dog MySpacessa
// Shame, Shame -albumi Spotifyssa
// Tussikerho #3 ja kaikki muut 1000 Sparksin ja Oh Manin soittolistat Spotifyssa
Parasta Communityssa on ollut Troyn (Donald "ei sukua Dannylle" Glover) ja Abedin (Danny Pudi) yhteenpeluu. Jokin aika sitten satuin törmäämään Donaldin blogiin, joka on osoittautunut aika mainioksi paitsi visuaalisilta poiminnoiltaan, myös erityisesti musiikkivalkkauksiltaan. Javelinia, the Morning Bendersiä, MGMT:tä, Neon Indiania, the Bird and the Beetä... Onko Donald Amerikan Jyri vai toisinpäin?
Viimeisin tuttavuus blogista on ollut vastikään jo kuudennen albuminsa julkaissut philadelphialainen Dr. Dog. Blogipoiminta koski muutaman vuoden takaista My Old Ways -biisiä, mutta pakotti tutustumaan muuhunkin materiaaliin.
ANTI-labelin pari viikkoa sitten julkaisema Shame, Shame -albumi ei kuulosta huonolta sekään. Ihan My Old Waysin tasolle eivät biisit yllä, mutta leppoisa tasapainottelu indien ja country-vaikutteiden välillä pitää otteessaan.
Eniten kolahtavat avausraidat Stranger ja Shadow People. Ei nyt ihan the Shinsiä, mutta sinnepäin kuitenkin.
Mukava levy, joka on helppo heittää soittimeen jatkossakin. Tokavikan raidan Jackie Wants a Black Eye miellyttää laajahkolla sovituksellaan. Pitäisipäs tutustua ehkä aiempiinkin julkaisuihin.
Ah ja niin, vielä siitä Donaldista. Luonnollisesti tyyppi tekee itsekin musiikkia – useammallakin aliaksella. Childish Gambino -nimimerkillä väsätty, Grizzly Bearin Two Weeksiä pohjana käyttävä Bitch, Look at Me Now ei ole huonointa kuulemaani puhelaulantaa ja sanoituksista löytyy melkoisia helmiäkin.
I'm a try to make my street cred stack up /
I mean I'm rapping over Grizzly Bear, what the fuck?
Briljanssia.
--
Day 07 - A song that reminds you of a certain event
the Flaming Lips - Race for the Prize
Viime päivien jostain muistuttaviin biiseihin ei ole ollut vaikeuksia löytää tarjokkaita. 'Sparks on indien yliromantisoinnissaan kuin pahimmasta Harlekiinistä – jossa suklaasilmäisen renkipojan päiväunien kohde on tosin korvattu vähän vähemmän povekkailla, falsettiäänisillä popnörteillä. Niinpä biisit, jotka liittyvät ihmisiin, paikkoihin ja tapahtumiin tuntuvat vain odottavan poimijaansa puhkimietityllä elämäsoundtrackillani.
Vähän yli vuosi sitten valmistauduin ihka ensimmäiseen dj-keikkaani. Hertan Tussikerhoon en ehtinyt saamaan uutta läppäriä, vaan jouduinkin valkkailemaan soitettaviksi cd:itä, joita en ole viime aikoina niin hirveästi harrastanut. Keikkapäivän aamuna pinosin kaikki vähänkin järkevät levyni olohuoneen lattialle ja aloitin raakkauksen. Kymmenkunta raitaa löytyi helposti, mutta sitten alkoi mietityttämään.
Hetkeä ennen lähtöä kaivoin käsiini the Flaming Lipsin the Soft Bulletin -levyn. Lipsit olivat tuolloin tuttuja ainoastaan huiman Yoshimi Battles the Pink Robots -levynsä kautta, mutta jostain muutamalla eurolla ostettu the Soft Bulletin oli jäänyt kokonaan kuuntelematta. Testimielessä koitin ensimmäistä raitaa ja tykästyin.
Hertassa istahdin soittopisteelle edellisen pyörittelijän viimeisten Pink Floydien kohdalla ja mietin kuumeisesti millä raidalla aloittaa. Kädet täristen painoin Numarkin ejectiä ja pistin the Flaming Lipsin sisään.
Kun edellinen biisi vaihtui Race for the Prizeen, oli tunne pakahduttava. Jännitys oli tipotiessään, muut ihmiset olin jo ehtinyt unohtaa – paikalla olin vain minä ja biisi.
Paitsi että Race for the Prize kirvoittaa hienoutensa (musiikki! lyriikat!) takia useimmiten vähintäänkin tippaa silmäkulmaan, muistuttaa se aina siitä ensimmäisestä soitosta. Ilman sitä en ehkä olisi harrastusta jatkanut – tai vaikkapa tähänkään päätynyt.
Kiitti.
--
// Donald Gloverin blogi iamdonald.com
// Dr. Dog MySpacessa
// Shame, Shame -albumi Spotifyssa
// Tussikerho #3 ja kaikki muut 1000 Sparksin ja Oh Manin soittolistat Spotifyssa
16. joulukuuta 2009
Keskiviikko: Real Estate
Moi.
Katselin sen nimisen kasari-ihanuuden YLEn Elävästä Arkistosta. Vaikka itse olenkin elänyt lapsuuteni suunnilleen kymmenen vuotta tuon jälkeen, tuntui kuvaus hirmuisen paljon läheisemmältä verrattuna nyt vaikka lapsuuteen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä – ainakin näin päältä päin tarkasteltuna. Aika kultaa aina muistot, mutta ysärillä ja videon mukaan myös kasarilla kaikki oli jotenkin ihanan naiivia ja kivaa. Joka tapauksessa en tunnu aikuistuvan sitten millään – minäkuvani on jumahtanut pysyvästi parille viimeiselle vuosikymmenelle.
Naiivista en tiedä, mutta ihanan kivaa ainakin on myös newjerseyläinen Real Estate – ja kaikuvatpa siinäkin menneet vuosikymmenet, tosin enemmän 60- ja 70-luvut. Vähän americanaa, vähän psykedeliaa, ripaus folkia ja surfia, pieniä nyrjähdyksiä ja paljon Shinseilyä. Kuukauden takainen debyytti-s/t on oikeastaan aika huikea.
Mie tästä tykkään aika kovastikki, koita siekin. Muista myös Woodsist Records -julkaisijan aiemmin suosittelemani the Mayfair Set.
Kävin tänään Helsingissä palaveroimassa, mahdollisesti ihan tuloksekkaastikin. Väliin olisi jäänyt sopivasti aikaa levykaupoissa hengailuun, mutta ärsyttävän tiukassa tuntuvat eurot nykyään olevan. Pahus.
// Real Estate MySpacessa
// Real Estate -albumia ei ole vielä Spotifyssa / 3VOOR12:ssa, mutta kaikki raidat löytyvät vaikkapa Youtubesta. Tai osta levy – jos et tykkää niin saat minulta rahasi takaisin.
Katselin sen nimisen kasari-ihanuuden YLEn Elävästä Arkistosta. Vaikka itse olenkin elänyt lapsuuteni suunnilleen kymmenen vuotta tuon jälkeen, tuntui kuvaus hirmuisen paljon läheisemmältä verrattuna nyt vaikka lapsuuteen 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä – ainakin näin päältä päin tarkasteltuna. Aika kultaa aina muistot, mutta ysärillä ja videon mukaan myös kasarilla kaikki oli jotenkin ihanan naiivia ja kivaa. Joka tapauksessa en tunnu aikuistuvan sitten millään – minäkuvani on jumahtanut pysyvästi parille viimeiselle vuosikymmenelle.
Naiivista en tiedä, mutta ihanan kivaa ainakin on myös newjerseyläinen Real Estate – ja kaikuvatpa siinäkin menneet vuosikymmenet, tosin enemmän 60- ja 70-luvut. Vähän americanaa, vähän psykedeliaa, ripaus folkia ja surfia, pieniä nyrjähdyksiä ja paljon Shinseilyä. Kuukauden takainen debyytti-s/t on oikeastaan aika huikea.
Mie tästä tykkään aika kovastikki, koita siekin. Muista myös Woodsist Records -julkaisijan aiemmin suosittelemani the Mayfair Set.
Kävin tänään Helsingissä palaveroimassa, mahdollisesti ihan tuloksekkaastikin. Väliin olisi jäänyt sopivasti aikaa levykaupoissa hengailuun, mutta ärsyttävän tiukassa tuntuvat eurot nykyään olevan. Pahus.
// Real Estate MySpacessa
// Real Estate -albumia ei ole vielä Spotifyssa / 3VOOR12:ssa, mutta kaikki raidat löytyvät vaikkapa Youtubesta. Tai osta levy – jos et tykkää niin saat minulta rahasi takaisin.
8. joulukuuta 2009
Tiistai: a take-away show
Satuinpa törmäämään tämmöiseen jo vähän vanhaankin (2006-) kivuuteen.
La Blogotheque -blogin / -webzinen a take-away show (un concert a emporter) -sarjassa ei ole kysymys pyörän keksimisestä uudelleen: napataan vaan hyviä bändejä soittelemaan biisejään kaduille, kuvataan esitykset ja jaetaan ne edelleen mahdollisemman autenttisessa ja leikkaamattomassa muodossa, virheineen kaikkineen. Videoita selaillessa tajuaa, että kun se lempparibiisin viimeistelty tuotanto ja täyteläiset sovitukset on riisuttu, onnistuu jäljelle jäävä osuus parhaimmillaan kiteyttämään kappaleen hienouden. Aika itsestäänselvää toki – olihan se 90-luvun MTV:n väsähtänyt unplugged-ilmiökin tätä, mutta nyt kaikki toimii jotenkin vaan vielä vähän aidommin. Ja intensiivisemmin, koitapa vaan olla taputtamatta muiden vähän hölmistyneiden tavisten tavoin. Itse ainakin ihastuin tämän ansiosta useampaan lauluun (ja Thomas Marsiin) taas vielä entistäkin enemmän.
Phoenixia siis nyt ensin.
Bloc Party ja pikkuinen ramppikuume.
En pahemmin harrasta vieraille tytöille juttelemista baarissa, mutta tiskiin synien kanssa nojailevaa Au Revoir Simone -kolmikkoa en voisi varmaan vastustaa.
Guillemots et la musique pop. Un cœur.
Otoksia löytyy saitilta yhteensä satakunta, kannattaa selailla.
Koin vähän oudon, vähän mukavan ja vähän pelottavankin hetken, kun eilisillan How I Met Your Mother -jakso piti sisällään Grizzly Bearin sen kappaleen. Jos sarja, jakso tai esitysajankohta olisi ollut mikä tahansa muu, niin olisin tyytynyt varmaan vain hymähtämään – nyt jotkut korkeammat voimat tuntuvat haluavan sanoa tuolla jotain, ehkä. Toistamiseen.
// takeawayshows.com
La Blogotheque -blogin / -webzinen a take-away show (un concert a emporter) -sarjassa ei ole kysymys pyörän keksimisestä uudelleen: napataan vaan hyviä bändejä soittelemaan biisejään kaduille, kuvataan esitykset ja jaetaan ne edelleen mahdollisemman autenttisessa ja leikkaamattomassa muodossa, virheineen kaikkineen. Videoita selaillessa tajuaa, että kun se lempparibiisin viimeistelty tuotanto ja täyteläiset sovitukset on riisuttu, onnistuu jäljelle jäävä osuus parhaimmillaan kiteyttämään kappaleen hienouden. Aika itsestäänselvää toki – olihan se 90-luvun MTV:n väsähtänyt unplugged-ilmiökin tätä, mutta nyt kaikki toimii jotenkin vaan vielä vähän aidommin. Ja intensiivisemmin, koitapa vaan olla taputtamatta muiden vähän hölmistyneiden tavisten tavoin. Itse ainakin ihastuin tämän ansiosta useampaan lauluun (ja Thomas Marsiin) taas vielä entistäkin enemmän.
Phoenixia siis nyt ensin.
Bloc Party ja pikkuinen ramppikuume.
En pahemmin harrasta vieraille tytöille juttelemista baarissa, mutta tiskiin synien kanssa nojailevaa Au Revoir Simone -kolmikkoa en voisi varmaan vastustaa.
Guillemots et la musique pop. Un cœur.
Otoksia löytyy saitilta yhteensä satakunta, kannattaa selailla.
Koin vähän oudon, vähän mukavan ja vähän pelottavankin hetken, kun eilisillan How I Met Your Mother -jakso piti sisällään Grizzly Bearin sen kappaleen. Jos sarja, jakso tai esitysajankohta olisi ollut mikä tahansa muu, niin olisin tyytynyt varmaan vain hymähtämään – nyt jotkut korkeammat voimat tuntuvat haluavan sanoa tuolla jotain, ehkä. Toistamiseen.
// takeawayshows.com
3. joulukuuta 2009
Torstai, telkkari, ruoka
Jos tekisin tänään vaikka pienen poikkeuksen kirjoitteluaiheisiini ja puhuisin vaihteeksi muustakin kuin musiikista. Muutamasta jutusta kun ei tunnu saavan tarpeekseen.
I'm cuddly, bitch – get used to it!
Olen paikkaillut viimeisen viikon ajan televisio- ja elämätyhjiötäni katsomalla uusintana kaikki neljä tuotantokautta jo aiemmin kehumaani How I Met Your Motheria. Suunnilleen sata jaksoa maistuu toisella kerrallakin ihan yhtä hyvältä, vaikka edellisistä katsomisista on vain muutama kuukausi. Officen rinnalla lempparikomediasarjani atm.
Erinomaisen hyvä on myös syksyn Community-uutuus, joka parin ensimmäisen jakson vakuuttelun jälkeen on sytyttänyt ihan kunnolla. Yksi hervoton parivaljakko + Chevy Chase (!) + tätä nykyä huolestuttavin tv-tyttöihastukseni = erittäin positiivinen yllätys. Suosittelen.
Yllä mainittuja kun ei Suomen telkkarista näe, ovat ainoaa varsinaista televisioviihdettäni tarjonneet viime aikoina lempparirealityni Top Chef ja Muodin huipulle. Kokkailu päättyi eilen jatkuakseen ilmeisesti taas alkuvuodesta ja muoteilukin on kohta finaalissa. Muodin huipulle on toiminut Jaakko Seliniä lukuunottamatta suomalaisena versiona yllättävänkin hyvin, vaikka kilpailun tasosta olenkin ehkä aika huono sanomaan mitään. Jonkinlaista osaamattomuutta on myös Top Chefin suhteen – kasvissyöjänä ruuista kun ei ole ihan hirveästi irti saanut.
Ruokavalio on viime aikoina tupannut muutenkin ärsyttämään; opiskelijastatuksen päätyttyä pari kuukautta sitten olen päätynyt kokkailemaan toimistolla, eikä valittu ruokavalio persaukisuuteen yhdistettynä ole se kaikkein motivoivin tilanne. Ruuanlaitto on kivaa, mutta hyvään safkaan tarvitaan muutakin kuin pakastevihanneksia ja kiinanketsuppia. Ainakin vähän ajan kuluttua.
I'm cuddly, bitch – get used to it!
Olen paikkaillut viimeisen viikon ajan televisio- ja elämätyhjiötäni katsomalla uusintana kaikki neljä tuotantokautta jo aiemmin kehumaani How I Met Your Motheria. Suunnilleen sata jaksoa maistuu toisella kerrallakin ihan yhtä hyvältä, vaikka edellisistä katsomisista on vain muutama kuukausi. Officen rinnalla lempparikomediasarjani atm.
Erinomaisen hyvä on myös syksyn Community-uutuus, joka parin ensimmäisen jakson vakuuttelun jälkeen on sytyttänyt ihan kunnolla. Yksi hervoton parivaljakko + Chevy Chase (!) + tätä nykyä huolestuttavin tv-tyttöihastukseni = erittäin positiivinen yllätys. Suosittelen.
Yllä mainittuja kun ei Suomen telkkarista näe, ovat ainoaa varsinaista televisioviihdettäni tarjonneet viime aikoina lempparirealityni Top Chef ja Muodin huipulle. Kokkailu päättyi eilen jatkuakseen ilmeisesti taas alkuvuodesta ja muoteilukin on kohta finaalissa. Muodin huipulle on toiminut Jaakko Seliniä lukuunottamatta suomalaisena versiona yllättävänkin hyvin, vaikka kilpailun tasosta olenkin ehkä aika huono sanomaan mitään. Jonkinlaista osaamattomuutta on myös Top Chefin suhteen – kasvissyöjänä ruuista kun ei ole ihan hirveästi irti saanut.
Ruokavalio on viime aikoina tupannut muutenkin ärsyttämään; opiskelijastatuksen päätyttyä pari kuukautta sitten olen päätynyt kokkailemaan toimistolla, eikä valittu ruokavalio persaukisuuteen yhdistettynä ole se kaikkein motivoivin tilanne. Ruuanlaitto on kivaa, mutta hyvään safkaan tarvitaan muutakin kuin pakastevihanneksia ja kiinanketsuppia. Ainakin vähän ajan kuluttua.
9. marraskuuta 2009
Maanantai: Here Comes Your Man
Tänään...
... sain käsiini vihdoin sen jo pidemmän tovin odottamani Magenta Skycoden seiskatuuman. Platassa valiteltiin että ei ole tietoa milloin saavat lähetystä, mutta Swampista löytyi useampikin kappale. Hinta oli kyllä suolaisin mitä olen uudesta seiskasta maksanut, kahdeksan euroa kirpaisi pikkuisen. Rajattu painos tottakai, mutta kumminkin. Kaikki 529 kappaletta on varustettu erilaisilla käsin taiteilluilla kansilla, mutta DIY-hengessä ollaan menty ehkä valitettavasti siitä aidan matalimmalta kohdalta – verrattuna nyt vaikkapa siihen Pintandwefallin rajattuun Maxi Baby -12":n, jonka jokaisen kannet tytöt ovat itse tussanneet ja joka on siten yksi oman hyllyni lemppareista. Mutta niin, We're Going to Climb on tosiaan aika hyvä biisi ja Escaping Outdoors oikeasti ihan mieletön. Molemmat biisit löytyvät MySpacesta, samoin kuin tieto siitä, että seuraavan kerran nähdään sitten joulukuun kolmas päivä (kera Diggareiden, jei).
... innostuin kokkailemaan, mikä on nykyään ihan liian harvinaista. Totesin edellisellä kerralla, ettei soijakastikkeen ja -rouheen yhdistäminen olekaan yllättäen veren kaivamista nenästä, vaan melkeinpä taivaissa siunattu liitto. Ruokailu uusimman Curb Your Enthusiasmin parissa ei ollut hullumpaa sekään, jakso kun oli aivan huippu.
... rakastuin Pixiesiin – tai pikemminkin ehkä yhteen kappaleeseen – ja jouduin häpeämään sitä edelleen niin kovin ohutta popmusiikin tuntemustani. Siis no, tietynlaiseksi pop geekiksi ohutta ainakin. Mutta viittaillaan nyt johonkin muuhun taas sitten sen verran, että jos joskus päädyn karaokeoimaan, on katalogista paras löytyä Here Comes Your Man.
... ostin ensimmäisen joululahjan. Hirveän montaa ei siten puutukaan.
... turhauduin Radio Helsinkiin. En tiedä onko kanava mennyt viime vuosina reippaasti huonompaan suuntaan vai alkaako aika vain kultailla muistojani, mutta nykyään siinä tahtoo ärsyttää vähän kaikki. Mainoksia on koko ajan ja biisit ovat melko lailla samoja päivästä toiseen (tai tunnista, kuten tänään tuli Love Will Tear Us Apartin kohdalla huomattua) – eli se mainostettu soittolistattomuus ei takaa oikeastaan mitään. Sinänsä on hölmöä valittaa, kun suurin osa niistä biiseistä on semmoisia joita täälläkin olen hetkeä aiemmin hehkuttanut ja joista pidän toki edelleen, mutta radiolta kaipaisin kuitenkin myös itselleni uusien biisien kuulemista.
... uhmasin postilakkoa. Vaikkei sitä enää olisikaan.
// Magenta Skycode MySpacessa
... sain käsiini vihdoin sen jo pidemmän tovin odottamani Magenta Skycoden seiskatuuman. Platassa valiteltiin että ei ole tietoa milloin saavat lähetystä, mutta Swampista löytyi useampikin kappale. Hinta oli kyllä suolaisin mitä olen uudesta seiskasta maksanut, kahdeksan euroa kirpaisi pikkuisen. Rajattu painos tottakai, mutta kumminkin. Kaikki 529 kappaletta on varustettu erilaisilla käsin taiteilluilla kansilla, mutta DIY-hengessä ollaan menty ehkä valitettavasti siitä aidan matalimmalta kohdalta – verrattuna nyt vaikkapa siihen Pintandwefallin rajattuun Maxi Baby -12":n, jonka jokaisen kannet tytöt ovat itse tussanneet ja joka on siten yksi oman hyllyni lemppareista. Mutta niin, We're Going to Climb on tosiaan aika hyvä biisi ja Escaping Outdoors oikeasti ihan mieletön. Molemmat biisit löytyvät MySpacesta, samoin kuin tieto siitä, että seuraavan kerran nähdään sitten joulukuun kolmas päivä (kera Diggareiden, jei).
... innostuin kokkailemaan, mikä on nykyään ihan liian harvinaista. Totesin edellisellä kerralla, ettei soijakastikkeen ja -rouheen yhdistäminen olekaan yllättäen veren kaivamista nenästä, vaan melkeinpä taivaissa siunattu liitto. Ruokailu uusimman Curb Your Enthusiasmin parissa ei ollut hullumpaa sekään, jakso kun oli aivan huippu.
... rakastuin Pixiesiin – tai pikemminkin ehkä yhteen kappaleeseen – ja jouduin häpeämään sitä edelleen niin kovin ohutta popmusiikin tuntemustani. Siis no, tietynlaiseksi pop geekiksi ohutta ainakin. Mutta viittaillaan nyt johonkin muuhun taas sitten sen verran, että jos joskus päädyn karaokeoimaan, on katalogista paras löytyä Here Comes Your Man.
... ostin ensimmäisen joululahjan. Hirveän montaa ei siten puutukaan.
... turhauduin Radio Helsinkiin. En tiedä onko kanava mennyt viime vuosina reippaasti huonompaan suuntaan vai alkaako aika vain kultailla muistojani, mutta nykyään siinä tahtoo ärsyttää vähän kaikki. Mainoksia on koko ajan ja biisit ovat melko lailla samoja päivästä toiseen (tai tunnista, kuten tänään tuli Love Will Tear Us Apartin kohdalla huomattua) – eli se mainostettu soittolistattomuus ei takaa oikeastaan mitään. Sinänsä on hölmöä valittaa, kun suurin osa niistä biiseistä on semmoisia joita täälläkin olen hetkeä aiemmin hehkuttanut ja joista pidän toki edelleen, mutta radiolta kaipaisin kuitenkin myös itselleni uusien biisien kuulemista.
... uhmasin postilakkoa. Vaikkei sitä enää olisikaan.
// Magenta Skycode MySpacessa
29. lokakuuta 2009
Torstai: Flight of the Conchords
Yhtenä kesän komediamaratonien osuutena pyyhälsin läpi Flight of the Conchordsin molemmat tuotantokaudet – joista ensimmäisen sitten huomasinkin näheeni kokonaisuudessaan jo kerran aiemmin. Toinen kausi ei yltänyt ihan ensimmäisen tasolle, mutta sama tavaton sympatia sarjassa säilyi ja kuului myös biiseissä. Toisen kauden parhaat musiikkiosuudet löytyvät nyt tuoreelta I Told You I Was Freaky -albumilta.
Yritin miettiä millä sanalla Flight of the Conchordsin voisi jotenkin alustaa, mutta huumorimusiikki ei loppujen lopuksi kuulosta mitenkään kauhean kuvaavalta. Joka tapauksessa yhtye onnistuu ehkäpä siinä vaikeimmassa lajissa parhaimmillaan erinomaisesti. Biisit toimivat samoin paitsi alkuperäisessä kontekstissaan, myös albumille siirrettynä. Uuden levyn timanttisen Hurt Feelings -aloituksen jälkeen taso laskee hitusen, mutta kokonaisuus pysyy silti mainiona. Henkilökohtainen kohokohtavalkkaukseni on We're Both in Love With a Sexy Lady, joka jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Ja kuulostaa hyvältä.
Kun musiikkia tehdään hauskuuttavasta lähtökohdasta, on varsinainen musiikillisus lapsipuolen asemassa. FotC:n kohdalla näin ei onneksi ole, vaan kappaleet hirmuisesta genrevarioinnistaankin huolimatta toimivat hienosti myös tyystin ilman huumoriaspektia. Samassa tempussa on onnistunut myös brittien the Mighty Boosh, jonka mainiosta musiikkivalikoimasta pitäisi samoin olla albumikokonaisuutta tulossa jo piakkoinkin. Toistaiseksi kolmen tuotantokauden mittaisen sarjan naurut tulevat vähän enemmän kypsyttelemällä, mutta aina näin palaillessa viihdyttävät aivan yhtä paljon.
"Elements of the past and the future combine and make something not quite as good as either." Ah!
Kaipaisin jotain uutta komediasarjaa purkamaan tavattomaksi paisunutta syysahdistusta ja kaikki lempparini olen ravannut läpi jo turhankin moneen kertaan. Suosituksia?
Anyways, loppuun vielä lemppari-FotC. Älytöntä kuinka tuo Coco on niiiin söpö.
// Flight of the Conchords IMDB:ssä
// I Told You I Was Freaky -albumi Spotifyssa
// the Mighty Boosh IMDB:ssä
Yritin miettiä millä sanalla Flight of the Conchordsin voisi jotenkin alustaa, mutta huumorimusiikki ei loppujen lopuksi kuulosta mitenkään kauhean kuvaavalta. Joka tapauksessa yhtye onnistuu ehkäpä siinä vaikeimmassa lajissa parhaimmillaan erinomaisesti. Biisit toimivat samoin paitsi alkuperäisessä kontekstissaan, myös albumille siirrettynä. Uuden levyn timanttisen Hurt Feelings -aloituksen jälkeen taso laskee hitusen, mutta kokonaisuus pysyy silti mainiona. Henkilökohtainen kohokohtavalkkaukseni on We're Both in Love With a Sexy Lady, joka jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Ja kuulostaa hyvältä.
Kun musiikkia tehdään hauskuuttavasta lähtökohdasta, on varsinainen musiikillisus lapsipuolen asemassa. FotC:n kohdalla näin ei onneksi ole, vaan kappaleet hirmuisesta genrevarioinnistaankin huolimatta toimivat hienosti myös tyystin ilman huumoriaspektia. Samassa tempussa on onnistunut myös brittien the Mighty Boosh, jonka mainiosta musiikkivalikoimasta pitäisi samoin olla albumikokonaisuutta tulossa jo piakkoinkin. Toistaiseksi kolmen tuotantokauden mittaisen sarjan naurut tulevat vähän enemmän kypsyttelemällä, mutta aina näin palaillessa viihdyttävät aivan yhtä paljon.
"Elements of the past and the future combine and make something not quite as good as either." Ah!
Kaipaisin jotain uutta komediasarjaa purkamaan tavattomaksi paisunutta syysahdistusta ja kaikki lempparini olen ravannut läpi jo turhankin moneen kertaan. Suosituksia?
Anyways, loppuun vielä lemppari-FotC. Älytöntä kuinka tuo Coco on niiiin söpö.
// Flight of the Conchords IMDB:ssä
// I Told You I Was Freaky -albumi Spotifyssa
// the Mighty Boosh IMDB:ssä
4. lokakuuta 2009
Maanantai: This Must Be It
Röyksoppin keväällä julkaistulta, erinomaiselta Junior-albumilta on irroitettu kolmas single, This Must Be It. Fever Ray - / the Knife -Karinin täydentämän biisin huikea video on Filip ja Andreas Nilssonin käsialaa. Rumpalia esittävästä Ruinarista lisää yhtyeen verkkosivuilla.
Viikonloppu jäi melkoisen tylsäksi. Yksi täysin vapaa vuorokausi silloin tällöin on enemmän kuin tervetullutta, mutta kaksi tyystin neljän seinän sisällä vietettyä tahtoo jo vähän hajottaa. Sunnuntait erityisesti tuntuvat olevan tyhjyydessään nykyään melkoisen hankalia. Loppuviikosta ajattelin että olisin jaksanut viikonlopun aikana rykiä elämääni takaisin uomilleen – siis siivota, maksaa laskuja, tehdä rästitöitä, vastata vanhoihin viesteihin ymsymsyms – mutta kauniiksi ajatukseksi se lopulta vain jäi. Ehkä joskus toiste sitten. Sitä vastoin tahkosin läpi syyskauden jatkuvat lempparikomediat; Officen, Curb Your Enthusiasmin, How I Met Your Motherin sekä melko lupaavat uutukaiset Modern Familyn ja Communityn. Eilen vahtailin vintageleffoja; brittidraaman the Servant ja valtavan ihanan Doris Day + Rock Hudson + Madison Avenue -hömpän Lover Come Back.
Vintagea vielä päätökseksikin; BIRPistä poimittu Pogotracks-biisi Expialidocious on herkkua vähintäänkin jokaiselle Maija Poppanen -ihmiselle. Niinku ny meikälle.
// Röyksopp MySpacessa
Viikonloppu jäi melkoisen tylsäksi. Yksi täysin vapaa vuorokausi silloin tällöin on enemmän kuin tervetullutta, mutta kaksi tyystin neljän seinän sisällä vietettyä tahtoo jo vähän hajottaa. Sunnuntait erityisesti tuntuvat olevan tyhjyydessään nykyään melkoisen hankalia. Loppuviikosta ajattelin että olisin jaksanut viikonlopun aikana rykiä elämääni takaisin uomilleen – siis siivota, maksaa laskuja, tehdä rästitöitä, vastata vanhoihin viesteihin ymsymsyms – mutta kauniiksi ajatukseksi se lopulta vain jäi. Ehkä joskus toiste sitten. Sitä vastoin tahkosin läpi syyskauden jatkuvat lempparikomediat; Officen, Curb Your Enthusiasmin, How I Met Your Motherin sekä melko lupaavat uutukaiset Modern Familyn ja Communityn. Eilen vahtailin vintageleffoja; brittidraaman the Servant ja valtavan ihanan Doris Day + Rock Hudson + Madison Avenue -hömpän Lover Come Back.
Vintagea vielä päätökseksikin; BIRPistä poimittu Pogotracks-biisi Expialidocious on herkkua vähintäänkin jokaiselle Maija Poppanen -ihmiselle. Niinku ny meikälle.
// Röyksopp MySpacessa
3. syyskuuta 2009
Torstai: How I Met Your Mother
Olen ollut pienen ikäni komediasarjojen suurkuluttaja, mutta tänä kesänä olen palannut taas hirmuisiin katselumaratoneihin. Officen tuhottomista tankkauksista aiemmin jo mainitsinkin, mutta muitakin juttuja olen kesäöihini löytänyt; ainakin Curb Your Enthusiasm, Black Books, Flight of the Conchords, Parks and Recreations, Extras ja the Mighty Boosh ovat kaikki olleet katselulistalla - osa jo ties monettako kertaa. Jenkki-Officen jälkeen parhaimmaksi uudeksi löydöksi on kuitenkin osoittautunut yllättäen How I Met Your Mother.
Parin suosittelun jälkeen intouduin vihdoin HIMYM:ia (jos your kirjotettais ur niin sithän se ois HI MUM!) katsomaan, tosin aluksi aika skeptisellä asenteella. Enkä tätä itse uusiksi Frendeiksi luonnehtisikaan - onneksi, sillä HIMYM on jotain paljon parempaa. Dialogi on parhaimmillaan erinomaisen nokkelaa ja hahmot sympaattisia, joskaan eivät aivan samalla inhimillisyyden tasolla Officen kanssa pääsekään. Hahmojen asenteisiin on kuitenkin tässäkin melko helppo samaistua isommissakin määrin ja elävän elämän vastineita ei ole vaikea löytää. Parasta sarjassa on kuitenkin juonen jatkuva eteneminen ja kehittyminen - ja lisäksi uusissa jaksoissa tehdään jatkuvasti pieniä viittauksia vanhoihin. Aktiivinen katsoja palkitaan toistuvilla nauruilla ja jopa tietynasteisilla sisäpiirivitseillä.
Oikeasti hyvä - siispä suosittelen.
Monsters of Pop alkaa tänään myös, mutta joudun tyytymään festareissa vain perjantaihin - silloin tosin sekä Telakan että Klubin tarjontaan. Telakka oli suunnitelmissa tänäänkin, mutta oli ehtinyt ilmeisesti loppuunmyymään, toivottavasti huomenna ei ole sama tilanne. Lauantain taas joudun häävisitoinnin takia skippailemaan. Pahus - mikseivät ihmiset suunnittele naimisiinmenojaan keikkakalenterien mukaan?
Parin suosittelun jälkeen intouduin vihdoin HIMYM:ia (jos your kirjotettais ur niin sithän se ois HI MUM!) katsomaan, tosin aluksi aika skeptisellä asenteella. Enkä tätä itse uusiksi Frendeiksi luonnehtisikaan - onneksi, sillä HIMYM on jotain paljon parempaa. Dialogi on parhaimmillaan erinomaisen nokkelaa ja hahmot sympaattisia, joskaan eivät aivan samalla inhimillisyyden tasolla Officen kanssa pääsekään. Hahmojen asenteisiin on kuitenkin tässäkin melko helppo samaistua isommissakin määrin ja elävän elämän vastineita ei ole vaikea löytää. Parasta sarjassa on kuitenkin juonen jatkuva eteneminen ja kehittyminen - ja lisäksi uusissa jaksoissa tehdään jatkuvasti pieniä viittauksia vanhoihin. Aktiivinen katsoja palkitaan toistuvilla nauruilla ja jopa tietynasteisilla sisäpiirivitseillä.
Oikeasti hyvä - siispä suosittelen.
Monsters of Pop alkaa tänään myös, mutta joudun tyytymään festareissa vain perjantaihin - silloin tosin sekä Telakan että Klubin tarjontaan. Telakka oli suunnitelmissa tänäänkin, mutta oli ehtinyt ilmeisesti loppuunmyymään, toivottavasti huomenna ei ole sama tilanne. Lauantain taas joudun häävisitoinnin takia skippailemaan. Pahus - mikseivät ihmiset suunnittele naimisiinmenojaan keikkakalenterien mukaan?
20. heinäkuuta 2009
Maanantai: Office
[unshun]
Rakastan yli - tai ainakin melkein yli - kaiken Officea. Alunperin sitä britti-originaalia totta kai, mutta taivuttuani jenkkiversioon reilu vuosi sitten olen huomannut diggailevani uusioversiota jo huomattavasti enemmän. Tovi sitten maratoonasin jälleen läpi kaudet 3-5 ja nyt huomasin itseni tuijottamasta jälleen ensimmäisiä jaksoja. Ihan täydellistä! Suurimmat mieltymykseni (Jimin ja Pamin ohessa, luonnollisesti) liittyvät ehkäpä yllättäen Angelaan, jonka esittäjä onnistuu pienillä eleillä luomaan fantastista komediaa - ja nättiki on ko mikä.
Kakkoskauden tulipalojakson biisin pohjalta tehty, kaikki viiden kauden catchphraset kasaava musiikkivideo sai sisäisen fanipoikani purskahtamaan nauruun ihan liian monta kertaa. Jos sarjaan ei ole vielä koukuttunut, kannattaa vahtaus aloittaa heti - vaikkapa RixStuff.netistä.
Hug it out, bitch!
[reshun]
Rakastan yli - tai ainakin melkein yli - kaiken Officea. Alunperin sitä britti-originaalia totta kai, mutta taivuttuani jenkkiversioon reilu vuosi sitten olen huomannut diggailevani uusioversiota jo huomattavasti enemmän. Tovi sitten maratoonasin jälleen läpi kaudet 3-5 ja nyt huomasin itseni tuijottamasta jälleen ensimmäisiä jaksoja. Ihan täydellistä! Suurimmat mieltymykseni (Jimin ja Pamin ohessa, luonnollisesti) liittyvät ehkäpä yllättäen Angelaan, jonka esittäjä onnistuu pienillä eleillä luomaan fantastista komediaa - ja nättiki on ko mikä.
Kakkoskauden tulipalojakson biisin pohjalta tehty, kaikki viiden kauden catchphraset kasaava musiikkivideo sai sisäisen fanipoikani purskahtamaan nauruun ihan liian monta kertaa. Jos sarjaan ei ole vielä koukuttunut, kannattaa vahtaus aloittaa heti - vaikkapa RixStuff.netistä.
Hug it out, bitch!
[reshun]
13. helmikuuta 2009
Perjantai: zZz
Työviikko on jo enemmän tai vähemmän takana, tuoreet jaksot Lostista, Officesta ja 30 Rockista on katsottu ja entinen avokki on käynyt hakemassa viimeisetkin romppeensa. Dokailukiinnostuksesta vihjaileva Facebook-status on ollut ilmoilla jo yli kaksikymmentä minuuttia eikä kukaan ole ilmaissut vielä halukkuuttaan. Mikä illan soundtrackiksi?
Hollantilainen urku+rumpu -kombo zZz tuntuisi potkivan aika kivasti. Tanssittavia elektronisia sävyjä tummaan rock-pohjaansa yhdistävä duo ei päädy jokapäiväiseen soittoon, mutta toimii tähän hätään varsin hyvin. Nimikappaleen kukkotappeluvideota en sen sijaan pahemmin arvosta - vaikka disclaimerin mukaan elikot vammoitta kuvauksista selvisivätkin.
// zZz MySpacessa
// Running With The Beast -albumi Spotifyssa
Hollantilainen urku+rumpu -kombo zZz tuntuisi potkivan aika kivasti. Tanssittavia elektronisia sävyjä tummaan rock-pohjaansa yhdistävä duo ei päädy jokapäiväiseen soittoon, mutta toimii tähän hätään varsin hyvin. Nimikappaleen kukkotappeluvideota en sen sijaan pahemmin arvosta - vaikka disclaimerin mukaan elikot vammoitta kuvauksista selvisivätkin.
// zZz MySpacessa
// Running With The Beast -albumi Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)