2009: levyt (20-11)

20. Pintandwefall - Hong Kong, Baby!

Pinttien kakkosalbumi on monipuolisempi ja -ulotteisempi kuin Wow! What Was That, Baby? -esikoinen, mutta ei pakettina kuitenkaan ihan yhtä tiukka. Tasainen, laadukas kokonaisuus ja laulunkirjoitustaidot ovat edelleen ihan huipussaan. Tigerbombsin Pepe Troublen tuotantojälki on samoin yhä hirmuisen nautittavaa.



19. Passion Pit - Manners

Listan todennäköisin albumi, jota ei tule enää parin vuoden kuluttua kuunneltua – mutta Passion Pitin esikois-lp on siitä huolimatta varsin maistuva paketti. Pari erinomaista raitaa (vaikka mielettömin Sleepyhead löytyikin jo edellisvuoden Chunk of Change -ep:ltä) ja niin 2009-soundit. Pakkodiggailu. Tällä paikalla olisi voinut olla myös Calvin Harrisin Ready for the Weekend, entten tentten siis.



18. Jenny Wilson - Hardships!

Kevään suursuosikki jäi loppuvuonna vähemmälle kuuntelulle, turhaan. Mainio, tasainen kokonaisuus vei artistin uudelle tasolle ja oli ruotsalaiset naiset -ilmiön toiseksi kirkkain helmi.



17. Animal Collective - Merriweather Post Pavilion

Kova – muttei kuitenkaan kovin. Animal Collectivesta tuli tällä levyllä se bändi, joten myöhempiä kuunteluja on sävyttänyt tietty vastareaktiokin. Oikein hyvä levy joka tapauksessa.



16. Grizzly Bear - Veckatimest

Spoilattakoon jo nyt, että GB:n huima Two Weeks on vuoden biisieni kärkikahinoissa – tuskin ylläri. Vaikka albumilta useampi muukin kohokohta löytyy, ei se kokonaisuutena nouse ihan samalle tasolle. Korkealle kylläkin.



15. Fever Ray - s/t

Jennyäkin korkeammalle nosti riman siis the Knife -vokalisti Karin Dreijer Andersenin hämärä sooloiluproggis Fever Ray. Huima esikoisalbumi ei tipahda erikoisuudessaan itsetarkoituksellisen väärälle puolelle, vaan pysyy tiukasti kasassa. Oma keikkavuoteni oli loppujen lopuksi sen verran laimea, etten jaksanut niitä ruveta enää listaamaan – mutta Fever Rayn maaliskuinen Tavastia-kokemus olisi ollut kolmen isoimman joukossa.



14. Camera Obscura - My Maudlin Career

Ensimmäisillä kuuntekerroilla koettu epävarmuus paikoittaisen tilankäytön överiksivetämisen ja turhankin tasaisuuden suhteen hälveni myöhemmässä vaiheessa. Edellisen Let's Get Out of This Country -albumin tasoinen taidonnäyte. Huikeus.



13. Charlotte Gainsbourg - IRM

Odotettu Beck-kollaborointi oli onnistunut. Kappaleiden tyylillisen epätasaisuuden vastapainoksi useampi raita on enemmän kuin hyvä ja ylittää laadukkuudellaan paikoin 5:55-debyytinkin.



12. Real Estate - s/t

Loppuvuoden löytö osoittautui äärimmäisen tykkäiltäväksi. Komea ja kaunis albumi. "Hipster surf rock", ah.



11. Regina - Puutarhatrilogia

Tasaisen vahva albumisarja täydentyi keväällä kolmannella osalla, jossa entuudestaan tutut elementit yhdistyivät entistä tyylikkäämmin. Pinttien ohella luullakseni eniten keikoilla tänä vuonna kokemani yhtye on myös livenä ihan erinomainen.



// Levyt 10-1
// Vuoden levyt esimerkkibiiseillä Spotifyssa

Lauantai: Charlotte Gainsbourg + Beck

Charlotte Gainsbourgin kolmen vuoden takainen 5:55 on ehkä kaunein levy ikinä. Airin tuottama albumi tasapainoilee äärimmäisen tyylikkäästi herkän, akustisen laulaja-lauluntekijämateriaalin ja elektronisten sävyjen välillä. 5:55 on tyylikäs olematta tippaakaan tylsä. Esimerkiksi intiimi Beauty Mark on suorastaan täydellinen hämäränhyssyisen hetken ääniraita, eikä yhtään heikkoa laulua viiden tähden levyltä löydy.



Airin ystävänä 5:55:ssä viehättää hirmuisesti myös sen tuotanto. Kun uutinen seuraavan levyn kollaboraatiosta Beckin kanssa rantautuivat, suhtauduin tietoon toisaalta innostuen, mutta toisaalta aika skeptisesti. Beckin alkupään työt ovat kiistattomia klassikoita, mutta vähän hajanaisen tuotannon myöhemmistä vaiheista en ole ihan täysin pitänyt. Niinpä IRM-albumin ensimmäinen koekuuntelu tapahtui varautuneilla ennakkoasenteilla.

Beck on ollut vahvasti mukana albumilla – tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana, sekä äänessäkin yhdessä kappaleessa. Ensimmäinen varsinainen single (nimikkokappaleenhan linkkailinkin jo aiemmin), Heaven Can Wait on tyyppien duetto. Ei levyn parhaimmistoa, mutta kelpo tuotos.



Olen ehtinyt kuuntelemaan IRM-levyn nyt vasta muutaman kerran läpi, mutta olen jo täysin ihastunut siihen. Tuottajanvaihdos kuuluu selkeästi, eikä albumi ole lainkaan samanhenkinen kuin edellinen. Beckille tunnusomaisten soundien käyttö hymyilyttää paikoin – esimerkiksi Trick Pony kuulostaa ihan Odelay-raidalta, siis äärimmäisen hyvältä. Tuottajalle epätavallisempien jousisovitusten ripottelu puolestaan on hetkittäin suorastaan jumalaista. Esimerkiksi tummasävyinen le Chat du Café des Artistes aikaansai tajuttomat kylmät väreet jo ensimmäisellä kuuntelukerralla.



Albumia vaivaa tietty hajanaisuus. Epätasainen se ei ole, vaan edellisen levyn tapaan kaikki 14 biisiä ovat viimeiseen asti hiottuja helmiä. Tuotantojälki miellyttää myös, mutta tyyli kappaleiden välillä vaihtelee yllättävänkin paljon. Mitään tasaiseksi puristettua yhteenmiksausta en toki toivonutkaan, mutta kokonaisuuteen on silti paikoin hankala upota. Ehkäpä albumi vaatii vain lisää kuunteluita – enkä vastaan toki aio pannakaan.



Onneksi en tosiaan ehtinyt vuoden albumeita vielä julistamaan – tämä kun mahtuu listalle aivan varmasti. Jos Air-vetoisuus (eh) oli viiden tähden lätty, on Beck-yhteistyö jo ekoilla kuunteluilla vähintään neljän ja puolen arvoinen.

// Charlotte Gainsbourg MySpacessa
// IRM löytyi vielä aamulla 3VOOR12:sta, mutta näkyy nyt napatun pois. Spotifyssa albumia ei toistaiseksi ole, YouTubesta löytyvät näköjään kaikki raidat.
// 5:55-albumi Spotifyssa