Laiskistunutta blogitahtia voisi herätellä meemin avulla. Joulukalentereita tarjoaa sivusto jos toinenkin, mutta täällä jotain vähän erilaista – kahdeskymmenesneljäs postaus konseptin sitten lopulta paljastakoon.
The Radio Deptin, Heaven's on Firen ja Lo-Fi-Fnkin ylivertaisuutta on tullut hehkutettua 'Sparksissa kerta toisensa jälkeen, eikä pyhä kolminaisuus tuoreehkon remiksauksen muodossa olekaan lopulta yhtään hassumpi. Ykkösluukuksi sitäpaitsi luontevin poiminta.
Tästä lähtee!
Huomenna Helsinkiin juttelemaan taas jänniä. Huih.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Radio Dept.. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Radio Dept.. Näytä kaikki tekstit
1. joulukuuta 2010
17. lokakuuta 2010
Juno, you know
Ihmisjoukon keskellä seistessä mieli mykistyy ja liike lakkaa. Suupielet ottavat ohjat omiin käsiinsä ja kylmät väreet kulkevat halki kehon. Silmät kiinnittyvät vastapuoleen, joka sen ohikiitävän hetken ajan tuntuu olevan taianomaisin asia ikinä.
Elämä pysähtyy.
Muuta ei ole.
Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.
Hymy jää vielä hetkeksi.
Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.
Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:
Niin.
Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.
Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.
Missä olet, Ellen Page?
Elämä pysähtyy.
Muuta ei ole.
Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.
Hymy jää vielä hetkeksi.
Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.
Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:
Niin.
Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.
Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.
Missä olet, Ellen Page?
14. lokakuuta 2010
Turvapaikanhakija Doriksessa
En haluaisi olla se häviäjä. En haluaisi olla se, josta tuntuu liian pahalta.
En haluaisi olla se, joka joutuu järjestelemään uusiksi elämänsä, elämään varjoissa ja makaamaan yksin kotona peiton alla.
Ehdin odottelemaan Lost in Musicia jo pidemmän aikaa. Vaikka musiikki- ja media-alan ihmisille suunnattua kaupunkifestaria ehdin viime syksynä dumailemaankin pönöttävästä yleisöstä, on tapahtumassa ollut joka vuosi musiikinkuuntelijan kannalta aika mainio suhde hinnan ja laadun kohtaamisessa. Tänä vuonnakin on ihan kivoja nimiä tarjolla useampia.
Sitten yhtenä päivänä vilkaisin Last.fm:stä, onko tuttuja naamoja tulossa paikalle.
Ajattelin, että muutamassa viikossa ajatus selkiäisi, eikä se jossain vaiheessa väistämätön jälleennäkeminen tuntuisi niin helvetin pahalta, mutta oletettavastikaan puolitoista kuukautta ei ole vielä tarpeeksi. Niinpä minä lähden ensi viikonlopuksi kotoani karkuun. Häviäjä menköön Lahteen.
Sama toistui tänään. Hang the DJ! on todetusti ollut se ihka omin eventtini jo monta vuotta ja tieto neljävuotispirskeistä parin viikon kuluttua innostutti ihan valtavasti. Kaikkia kivoja soittajiakin vielä.
Sitten selasin läpi osallistujalistan ja ymmärsin oletettavasti makaavani koko illan kotona peiton alla. Samoin kuin Valoa-festivaalin. Ehkä joulukuun synttärilauantaillekin löytyy joku indietytöille ja -pojalle pakollinen tapahtuma.
Olisi kai epäreilua vaatia omaa kaupunkia ihan entisistä kumppaneista vapaaksi alueeksi, mutta oman elämän rajoittaminen ja niistä harvoista kivoista jutuista luopuminen juuri nyt tuntuu ihan valtavan pahalta. Olen edelleen suurimman osan ajasta loputtoman masentunut, koen joka ilta niin pohjatonta yksinäisyyttä, ettei pää tunnu kestävän. Kiskon Cipramilia, että jaksaisin edes jotenkin arkea. Yritän avata solmuja terapeutille ja niille muutamalle hassulle ihmiselle, joihin en ole vielä siltojani polttanut.
Minä tarvitsen jotain kivaa elämääni. Tämä loputon ahdistus saisi jo loppua.
Onneksi on edes huominen. Tarjolla olisi myös Liekin levynjulkkarit ja Minä ja Ville Ahonen YO-talolla, mutta itse suuntaan Dorikseen katsomaan syksyn isointa intoilubändiä, Delay Treesiä.
Sen pitäisi olla turvallinen.
Päässä soi kappale, jota pidän hyvänä.
Ehkä siksi, että se ei muistuta vielä mistään.
En haluaisi olla se, joka joutuu järjestelemään uusiksi elämänsä, elämään varjoissa ja makaamaan yksin kotona peiton alla.
Ehdin odottelemaan Lost in Musicia jo pidemmän aikaa. Vaikka musiikki- ja media-alan ihmisille suunnattua kaupunkifestaria ehdin viime syksynä dumailemaankin pönöttävästä yleisöstä, on tapahtumassa ollut joka vuosi musiikinkuuntelijan kannalta aika mainio suhde hinnan ja laadun kohtaamisessa. Tänä vuonnakin on ihan kivoja nimiä tarjolla useampia.
Sitten yhtenä päivänä vilkaisin Last.fm:stä, onko tuttuja naamoja tulossa paikalle.
Ajattelin, että muutamassa viikossa ajatus selkiäisi, eikä se jossain vaiheessa väistämätön jälleennäkeminen tuntuisi niin helvetin pahalta, mutta oletettavastikaan puolitoista kuukautta ei ole vielä tarpeeksi. Niinpä minä lähden ensi viikonlopuksi kotoani karkuun. Häviäjä menköön Lahteen.
Sama toistui tänään. Hang the DJ! on todetusti ollut se ihka omin eventtini jo monta vuotta ja tieto neljävuotispirskeistä parin viikon kuluttua innostutti ihan valtavasti. Kaikkia kivoja soittajiakin vielä.
Sitten selasin läpi osallistujalistan ja ymmärsin oletettavasti makaavani koko illan kotona peiton alla. Samoin kuin Valoa-festivaalin. Ehkä joulukuun synttärilauantaillekin löytyy joku indietytöille ja -pojalle pakollinen tapahtuma.
Olisi kai epäreilua vaatia omaa kaupunkia ihan entisistä kumppaneista vapaaksi alueeksi, mutta oman elämän rajoittaminen ja niistä harvoista kivoista jutuista luopuminen juuri nyt tuntuu ihan valtavan pahalta. Olen edelleen suurimman osan ajasta loputtoman masentunut, koen joka ilta niin pohjatonta yksinäisyyttä, ettei pää tunnu kestävän. Kiskon Cipramilia, että jaksaisin edes jotenkin arkea. Yritän avata solmuja terapeutille ja niille muutamalle hassulle ihmiselle, joihin en ole vielä siltojani polttanut.
Minä tarvitsen jotain kivaa elämääni. Tämä loputon ahdistus saisi jo loppua.
Onneksi on edes huominen. Tarjolla olisi myös Liekin levynjulkkarit ja Minä ja Ville Ahonen YO-talolla, mutta itse suuntaan Dorikseen katsomaan syksyn isointa intoilubändiä, Delay Treesiä.
Sen pitäisi olla turvallinen.
Päässä soi kappale, jota pidän hyvänä.
Ehkä siksi, että se ei muistuta vielä mistään.
16. syyskuuta 2010
Torstai: The New Improved Hypocrisy
Sadassa faktassani totesinkin, että politiikka, erityisesti puolueisiin sidottuna, on menettänyt silmissäni ihan kaiken kiinnostuksen. Viimeisen vuoden aikana erityisesti sisäpolitiikka on tehnyt minusta päätäntävallan suhteen hirveän paljon kyynisemmän. Vaikka miellänkin itseni kallistuvan edelleen vasemmalle puolelle, tuntuu sekin olevan nykyään merkityksetön asia. Politiikasta puuttuu idealismi ja se tunne, että tässä hoidetaan yhteisiä asioita ja uskalletaan ottaa vastuuta. Yksilökeskeisyys ei ole mitään uutta, mutta itse olen viime aikoina turtunut eniten puoluekeskeisyyteen. Vuorotellen muutama on vallassa, muutama räksyttää, kansa voi pahoin, koirat haukkuvat ja karavaani kulkee.
Jotenkin uskon, että omassa sukupolvessani aika moni tuntee samalla tavalla. Ehkä parlamentarismi on etääntynyt meistä jo liian kauas.
Samoista asioista puhuu – tai laulaa – myös the Radio Dept. ihka uudessa kappaleessaan, joka on julkaistu parahiksi Ruotsin valtiopäivävaalien alle. Tasaisesti rullaava kappale maalaa vaikuttavan kuvan, ja etenkin viimeinen värssy "We don't mind democracy / we have our ways around it / this new improved hypocrisy / will help us to impound it / an old school education / will show this generation" istuu yhtä lailla Suomeenkin. Ja saa aika surulliseksi.
The Radio Deptistä on tänä vuonna vihdoin tullut yksi suurimmista suosikeistani. Vaikka vuosilistauksiin on aikaa vielä muutama kuukausi, tuntuu Clinging to a Scheme tarttuvan tällä hetkellä tiukimmin vuoden lempialbumini titteliin. Yhtyeessä on ehkä enemmän taikaa kuin juuri nyt kenessäkään muussa, eikä kantaaottavuus tunnu tässä ollenkaan päälleliimatulta.
Pikemminkin välttämättömältä.
The New Improved Hypocrisyn voit ladata ilmaiseksi Labradorin sivuilta.
{ In short: The brand new track by the Radio Dept. calls for a revolution and sounds just great. This one's on repeat. }
// the Radio Dept. MySpacessa
Jotenkin uskon, että omassa sukupolvessani aika moni tuntee samalla tavalla. Ehkä parlamentarismi on etääntynyt meistä jo liian kauas.
Samoista asioista puhuu – tai laulaa – myös the Radio Dept. ihka uudessa kappaleessaan, joka on julkaistu parahiksi Ruotsin valtiopäivävaalien alle. Tasaisesti rullaava kappale maalaa vaikuttavan kuvan, ja etenkin viimeinen värssy "We don't mind democracy / we have our ways around it / this new improved hypocrisy / will help us to impound it / an old school education / will show this generation" istuu yhtä lailla Suomeenkin. Ja saa aika surulliseksi.
The Radio Deptistä on tänä vuonna vihdoin tullut yksi suurimmista suosikeistani. Vaikka vuosilistauksiin on aikaa vielä muutama kuukausi, tuntuu Clinging to a Scheme tarttuvan tällä hetkellä tiukimmin vuoden lempialbumini titteliin. Yhtyeessä on ehkä enemmän taikaa kuin juuri nyt kenessäkään muussa, eikä kantaaottavuus tunnu tässä ollenkaan päälleliimatulta.
Pikemminkin välttämättömältä.
The New Improved Hypocrisyn voit ladata ilmaiseksi Labradorin sivuilta.
{ In short: The brand new track by the Radio Dept. calls for a revolution and sounds just great. This one's on repeat. }
// the Radio Dept. MySpacessa
12. syyskuuta 2010
Sunnuntaipysähdys
Ensimmäinen viikko on takana ja olen hengissä.
Mielialat heittelevät päivästä toiseen. Perjantaina jaksoin puhua ja syödäkin, eilen podin ehkä repivintä ikävää ikinä. Tänään tuuletin päätä muutaman tunnin ajan museossa. Viikonloput tuntuvat taas mahdottomilta – kun etäsuhteessa eläessä ne olivat sitä aina jotain mitä odottaa, tuntuvat ne nykyisessä tyhjyydessään liian pelottavilta. Haluaisin löytää seuraavalle jotain.
Kyhjötän suurimman osan ajasta lepakossa ja sängyssä ja katson tuntikaupalla Gilmoren tyttöjä. Ruoka ei maistu millekään ja nukkumiset jäävät aina lyhyiksi, kun aamuyön unien vakioaiheet eivät nyt varsinaisesti herätä katseluhaluja.
Muistan koko ajan pieniä, merkityksettömiä juttuja, jotka saavat pois tolaltaan. Isotkin asiat pyörivät päässä, mutta niistä on helpompi päästä yli.
Aloitin perjantaina terapian ja huomenna lääkkeet. Masennus tuntuu ehkä voitettavalta, mutta aiempaakin tarpeettomalta.
Korvissani on viikon ajan soinut taukoamatta kolme kappaletta. En tiedä onko niissä merkityksiä. En jaksa lukea sanoja.
Yritän olla sitomatta mitään tähän hetkeen, tähän tilanteeseen. Tähän päähän.
the National - So Far Around the Bend
the Radio Dept. - You Stopped Making Sense
Loney, Dear - Ignorant Boy, Beautiful Girl
Mielialat heittelevät päivästä toiseen. Perjantaina jaksoin puhua ja syödäkin, eilen podin ehkä repivintä ikävää ikinä. Tänään tuuletin päätä muutaman tunnin ajan museossa. Viikonloput tuntuvat taas mahdottomilta – kun etäsuhteessa eläessä ne olivat sitä aina jotain mitä odottaa, tuntuvat ne nykyisessä tyhjyydessään liian pelottavilta. Haluaisin löytää seuraavalle jotain.
Kyhjötän suurimman osan ajasta lepakossa ja sängyssä ja katson tuntikaupalla Gilmoren tyttöjä. Ruoka ei maistu millekään ja nukkumiset jäävät aina lyhyiksi, kun aamuyön unien vakioaiheet eivät nyt varsinaisesti herätä katseluhaluja.
Muistan koko ajan pieniä, merkityksettömiä juttuja, jotka saavat pois tolaltaan. Isotkin asiat pyörivät päässä, mutta niistä on helpompi päästä yli.
Aloitin perjantaina terapian ja huomenna lääkkeet. Masennus tuntuu ehkä voitettavalta, mutta aiempaakin tarpeettomalta.
Korvissani on viikon ajan soinut taukoamatta kolme kappaletta. En tiedä onko niissä merkityksiä. En jaksa lukea sanoja.
Yritän olla sitomatta mitään tähän hetkeen, tähän tilanteeseen. Tähän päähän.
the National - So Far Around the Bend
the Radio Dept. - You Stopped Making Sense
Loney, Dear - Ignorant Boy, Beautiful Girl
26. elokuuta 2010
Kaksitoista juttua Flow'sta
Flow'sta toipuminen otti sen verran aikaa, että kokemusten kertailu ei ole ihan blogiaikataulun mukaista. Niinpä se viimeistelemätön syväanalyysi jääköön nyt julkaisematta, mutta poimitaan tapahtumasta sen sijaan kaksitoista eniten mietittänyttä asiaa.
I. Air
Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.
Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.
II. The Drums
Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.
Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.
III. Beach House
Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.
IV. the Radio Dept
Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.
V. Robyn
Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.
VI. Uusi Fantasia
Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.
VII. Pääesiintyjät
Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.
VIII. Ihmiset
Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.
Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.
IX. Sisäkeikat
Ei mitään järkeä.
X. Ruoka
Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.
XI. Hipsterit
Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.
XII. Henk.koht.
Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.
I. Air
Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.
Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.
II. The Drums
Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.
Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.
III. Beach House
Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.
IV. the Radio Dept
Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.
V. Robyn
Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.
VI. Uusi Fantasia
Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.
VII. Pääesiintyjät
Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.
VIII. Ihmiset
Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.
Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.
IX. Sisäkeikat
Ei mitään järkeä.
X. Ruoka
Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.
XI. Hipsterit
Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.
XII. Henk.koht.
Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.
21. huhtikuuta 2010
Keskiviikko: the Radio Dept.
Sofia Coppola eli Coppolan Sofia, tuo kaikkien meidän artsupoikien ja altsutyttöjen lempiohjaaja työsti vuonna 2006 kolmannen elokuvansa Marie Antoinetten. Siihen nähden, että the Virgin Suicides oli ehkä ihastuttavimpia nuoruuskuvauksia ja seurannut Lost in Translation ylipäänsä parhaita elokuvia ikinä, oli M.A. jonkinasteinen pettymys – ainakin ensimmäisellä kerralla. Sittemmin sitä on ruvennut rakastamaan enemmän ja enemmän, pienten yksityiskohtien ja sen näennäisen indie-estetiikkansa takia. Phoenixin cameo, piilotetut Converset, totaalinen obsessioni sekä Kirsten Dunstia että Jason Schwartzmania kohtaan ja ehkä maailman paras soundtrack.
Koska New Order.
Ja Siouxsie and the Banshees.
yms yms yms...
... ja the Radio Dept.
Kuten oletettavasti aika monelle muullekin, tuli Ruotsin ja Labradorin ylpeys the Radio Dept. itselleni tutuksi tältä soundtrackilta.
Juuri nyt yhtye on taas ajankohtaisempi kuin koskaan. Hirmuisen odotettu kolmas studioalbumi Clinging to a Scheme ilmestyi tänään ja on jo kerännyt hirmuisen määrän suitsutusta. Alkukevään single Heaven's on Fire räjäytti päänsisäisen pankkini uskomattoman tehokkaasti. Onko hienompaa popkappaletta edes olemassa?
Viime viikolla ilmoitettiin yhtyeen saapuvan Tavastialle kesäkuun 16. päivä. Täydellisyydeksi kaavailemani kokemus sai uuden käänteen kuitenkin eilen, kun Flow ilmoitti osaston myöskin kiinnittäneensä. Eipä sillä, etteikö parikin keikkaa kesään mahtuisi.
Mutta albumi, siis. Se on hyvä.
Siinä missä Heaven's on Fire on täynnä kevättä ja aurinkoa, tuntuu levyn avaava Domestic Scene puolestaan kylmäävän kauniilta. Kappale, jonka rinnalla minkään uuden musiikin tekeminen tuntuu ylipäänsä turhalta.
Raita toisensa jälkeen kiehtoo. Oli tilauksessa sitten nojatuolin uumenissa hykertely, Kuninkaankadun tanssimaton yksinaskellukset tai yleinen pakahtuminen elämään, tuntuu Clinging to a Scheme sopivan joka hetkeen. Jos jossain aiemmassa postauksessa valittelin täydellisten levyjen dilemmaa, tuntuu the Radio Dept. yltävän teoreemani yläpuolelle; hankalasti hyllystä kaivettavaksi levyä kun ei voi missään tapauksessa sanoa. Kappaleidenvälisessä kontrastissa ja dynamiikassa löytyy, eikä olo ole se tavanomaisen täydellisyyden pöhöttämä.
Mukavan epätasainen miksaus miellyttää myös. Erityisesti ohuissa vokaaleissa voisi jopa sanoa olevan tiettyjä chillgaze-viboja – kuten viime syksyn David-irroituksessa.
Mitään kehittävämpää tai kuvailempaa on vaikea sanoa. Suosittelen kuuntelemaan, kyseessä on takuuvarmasti yksi vuoden albumeista.
Vakuudeksi vielä hurmaava päätösraita You Stopped Making Sense.
--
Day 02 - Your least favorite song
the Smiths - How Soon Is Now?
Päivähaaste jäi eilen täyttämättä, kun olo oli Flow'n vuoksi vähintäänkin sekava. Mutta nyt.
Tehtävänanto on sen verran mukavasti raollaan, että en poimi esiin mitään inhokkibiisiä, vaan tosiaan sen vähiten lempparin. Nimittäin; siihen nähden, että the Smiths taitaa noiden parin muun täälläkin palvomani ohella olla se ihan lempibändini, en ole ikinä voinut sietää How Soon Is Now? -raitaa. Tiedä sitten johtuuko se Charmed-sarjan coverista – vai onko viime kesän Morrissey-konsertissa kuultu junttausversio pahentanut mieltä enstisestään, mutta ei kolahda, ei. Ei sitten yhtään.
Vähiten suosikki siis.
--
// the Radio Dept. MySpacessa
// Clinging to a Scheme -albumi Spotifyssa
// Marie Antoinette -soundtrack Spotifyssa
Koska New Order.
Ja Siouxsie and the Banshees.
yms yms yms...
... ja the Radio Dept.
Kuten oletettavasti aika monelle muullekin, tuli Ruotsin ja Labradorin ylpeys the Radio Dept. itselleni tutuksi tältä soundtrackilta.
Juuri nyt yhtye on taas ajankohtaisempi kuin koskaan. Hirmuisen odotettu kolmas studioalbumi Clinging to a Scheme ilmestyi tänään ja on jo kerännyt hirmuisen määrän suitsutusta. Alkukevään single Heaven's on Fire räjäytti päänsisäisen pankkini uskomattoman tehokkaasti. Onko hienompaa popkappaletta edes olemassa?
Viime viikolla ilmoitettiin yhtyeen saapuvan Tavastialle kesäkuun 16. päivä. Täydellisyydeksi kaavailemani kokemus sai uuden käänteen kuitenkin eilen, kun Flow ilmoitti osaston myöskin kiinnittäneensä. Eipä sillä, etteikö parikin keikkaa kesään mahtuisi.
Mutta albumi, siis. Se on hyvä.
Siinä missä Heaven's on Fire on täynnä kevättä ja aurinkoa, tuntuu levyn avaava Domestic Scene puolestaan kylmäävän kauniilta. Kappale, jonka rinnalla minkään uuden musiikin tekeminen tuntuu ylipäänsä turhalta.
Raita toisensa jälkeen kiehtoo. Oli tilauksessa sitten nojatuolin uumenissa hykertely, Kuninkaankadun tanssimaton yksinaskellukset tai yleinen pakahtuminen elämään, tuntuu Clinging to a Scheme sopivan joka hetkeen. Jos jossain aiemmassa postauksessa valittelin täydellisten levyjen dilemmaa, tuntuu the Radio Dept. yltävän teoreemani yläpuolelle; hankalasti hyllystä kaivettavaksi levyä kun ei voi missään tapauksessa sanoa. Kappaleidenvälisessä kontrastissa ja dynamiikassa löytyy, eikä olo ole se tavanomaisen täydellisyyden pöhöttämä.
Mukavan epätasainen miksaus miellyttää myös. Erityisesti ohuissa vokaaleissa voisi jopa sanoa olevan tiettyjä chillgaze-viboja – kuten viime syksyn David-irroituksessa.
Mitään kehittävämpää tai kuvailempaa on vaikea sanoa. Suosittelen kuuntelemaan, kyseessä on takuuvarmasti yksi vuoden albumeista.
Vakuudeksi vielä hurmaava päätösraita You Stopped Making Sense.
--
Day 02 - Your least favorite song
the Smiths - How Soon Is Now?
Päivähaaste jäi eilen täyttämättä, kun olo oli Flow'n vuoksi vähintäänkin sekava. Mutta nyt.
Tehtävänanto on sen verran mukavasti raollaan, että en poimi esiin mitään inhokkibiisiä, vaan tosiaan sen vähiten lempparin. Nimittäin; siihen nähden, että the Smiths taitaa noiden parin muun täälläkin palvomani ohella olla se ihan lempibändini, en ole ikinä voinut sietää How Soon Is Now? -raitaa. Tiedä sitten johtuuko se Charmed-sarjan coverista – vai onko viime kesän Morrissey-konsertissa kuultu junttausversio pahentanut mieltä enstisestään, mutta ei kolahda, ei. Ei sitten yhtään.
Vähiten suosikki siis.
--
// the Radio Dept. MySpacessa
// Clinging to a Scheme -albumi Spotifyssa
// Marie Antoinette -soundtrack Spotifyssa
20. huhtikuuta 2010
Flow '10: ensimmäiset kiinnitykset
Tänään piti kirjoitella jostain muuusta, mutta aamumurojen väärään kurkkuun menemisen aihe tuntuu oleelliselta jaettavalta myös täällä.
Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.
Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.
M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.
Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.
Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.
The xx.
Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)
Four Tet.
The Radio Dept.
Beach House.
The Drums.
Surfer Blood.
Girls.
Husky Rescue.
Hannulelauri.
Villa Nah.
+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.
Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.
Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...
Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.
// Flow Festival
Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.
Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.
M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.
Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.
Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.
The xx.
Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)
Four Tet.
The Radio Dept.
Beach House.
The Drums.
Surfer Blood.
Girls.
Husky Rescue.
Hannulelauri.
Villa Nah.
+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.
Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.
Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...
Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.
// Flow Festival
2. helmikuuta 2010
Tiistai: Labrador Records
Helsinki ei suosinut tänään, mutta yksi label riittää pelastamaan illan.
Olen tutustunut ruotsalaiseen Labradoriin vähän hissukseen ja tunnun rakastuvan kaikkeen, mitä yhtiö ulos sylkee. Uusin ystävä on Sambassadeur, joka tuntuu olevan yhtä ihana kuin nimensäkin.
Kovasti Belle & Sebastianiin, Jens Lekmaniin ja vaikkapa the Magnetic Fieldsiin kallellaan oleva kamaripop sytyttää jo aiempien levyjen kappalepoiminnoillaan, mutta kuun lopulla ilmestyvän European-albumin ensisingle Days on suorastaan nätteyttä.
Lokeroi osastoon kevätbiisit 2010. Siitä tulee ehkä kaunein.
Kun Labbis puskee ulos ensi kuussa myös uuden the Radio Dept.:in, ei kevään supereimman lafkan suhteen ole epäilyksiä (unohtaahan ei myöskään pidä pian koittavaa the Sound of Arrows -lisäilyä). Tulevan Clinging to a Scheme -levyn Heaven's on Fire -irroitus on täydellisyyttä, siis.
Herkutellaanpa lopuksi vielä sillä vähän vanhemmalla hitilläkin.
Kevät ja silleen.
// labrador.se
// Sambassadeur MySpacessa
// the Radio Dept. MySpacessa
Olen tutustunut ruotsalaiseen Labradoriin vähän hissukseen ja tunnun rakastuvan kaikkeen, mitä yhtiö ulos sylkee. Uusin ystävä on Sambassadeur, joka tuntuu olevan yhtä ihana kuin nimensäkin.
Kovasti Belle & Sebastianiin, Jens Lekmaniin ja vaikkapa the Magnetic Fieldsiin kallellaan oleva kamaripop sytyttää jo aiempien levyjen kappalepoiminnoillaan, mutta kuun lopulla ilmestyvän European-albumin ensisingle Days on suorastaan nätteyttä.
Lokeroi osastoon kevätbiisit 2010. Siitä tulee ehkä kaunein.
Kun Labbis puskee ulos ensi kuussa myös uuden the Radio Dept.:in, ei kevään supereimman lafkan suhteen ole epäilyksiä (unohtaahan ei myöskään pidä pian koittavaa the Sound of Arrows -lisäilyä). Tulevan Clinging to a Scheme -levyn Heaven's on Fire -irroitus on täydellisyyttä, siis.
Herkutellaanpa lopuksi vielä sillä vähän vanhemmalla hitilläkin.
Kevät ja silleen.
// labrador.se
// Sambassadeur MySpacessa
// the Radio Dept. MySpacessa
Tilaa:
Kommentit (Atom)