Heippa vaan kaikille.
Kokonaisiin albumeihin syventyminen tuntuu edelleen vähän liian vaativalta. Illat menevät tätä nykyä suurimmaksi osaksi vain ruokarealityja katsellessa, eikä uusia juttujakaan jaksa penkoa ihan niin paljon kuin yleensä.
Väliaikaista kaikki on vaan, toivottavasti.
Jotain pientä kuitenkin. Egyptian Hip Hop tuli mainittua joskus alkuvuodesta ja Moshi Moshi -rakkautta kylvän edelleen jokaiseen vakoon, joten yhdistelmä on automaattisesti featuroinnin arvoinen.
Some Reptiles Developed Wings -ep julkaistiin eilen, 12" ensi viikolla. Neljä raitaa, joista Rad Pitt -kakkonen on aiemmin havaittu ihan loistavaksi.
Manchesterista kotoisin olevan yhtyeen materiaali on mukavan rytmikästä indieräntäntänttää – ei yhtä huikean koukuttavaa kuin vaikka Two Door Cinema Clubilla, mutta vastaavasti ehkä vähän hienovaraisempaa. Ja niin niissä ruokarealityissäkin sanottiin että hienovaraisuus voi olla hyvä asia. Heikkoa kolmosraitaa lukuunottamatta paketti on ihan ok – Moshiksi ehkä hiukan alavireinen.
Keväällä Hit Clubin toimesta julkaistu Wild Human Child miellyttää ihan.
Livenä olis ihan kiva nähdä. Esim tää bändi.
{ In short: Rad Pitt is one incredible song, but otherwise Egyptian Hip Hop doesn't entirely convince. But what does, these days? }
// Egyptian Hip Hop MySpacessa
// Some Reptiles Developed Wings -ep Spotifyssa
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Moshi Moshi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Moshi Moshi. Näytä kaikki tekstit
21. syyskuuta 2010
14. syyskuuta 2010
Tiistai: When I Come Home ja Sleepless
Iltapäivän musertuneesta olosta ja toivottavasti ainoasta sairaslomapäivästä voisi yrittää kirjoittaa pidempäänkin, mutta ehkä säästän ne huomisen terapiaan. Sitä vastoin voisin muistuttaa – ainakin itselleni – kirjoittavani musiikkiblogia ja poimia pitkästä aikaa esiin hyvää uutta musiikkia. Uusvanhoilta suosikeilta, vieläpä.
The Drumsin alkukesän s/t on ollut arvattavan tiheässä kuuntelussa, mutta kun Spotify-versiossa ei When I Come Home -bonusraitaa ole mukana, tuli se kuultua tänään ihan ensimmäistä kertaa. Parempi myöhään. Kivan huoleton biisi, vaikuteakselilla taas ripauksen verran enemmän siellä the Beach Boysin puolella – ja ladattavissa vapaasti RCRD LBL:istä.
Ruotsi-rakkaudellekin on tilaa. Suosikkilafka Moshi Moshi julkaisee 'Sparks-lemppari Lo-Fi-Fnk:in uuden Sleepless-biisin syyskuun 20. päivä. Saksofoniriffi on melkein taannoisten Euroviisujen tasoa ja meno muutenkin sopivan hölmö. Vähän hakee, mutta useamman kuuntelun jälkeen mieli on ainakin biisin keston ajan hyvä.
Jälkimmäisen voisi lisäillä ehkä muistilistalle ensi viikon Hang the DJ!:tä varten. Jotain molemmilta yhtyeiltä on joka tapauksessa pakko soitella.
{ In short: New songs from favourite bands undo the tuesday blues. Love the Drums, love Lo-Fi-Fnk – as always. }
// The Drums MySpacessa
// Lo-Fi-Fnk MySpacessa
The Drumsin alkukesän s/t on ollut arvattavan tiheässä kuuntelussa, mutta kun Spotify-versiossa ei When I Come Home -bonusraitaa ole mukana, tuli se kuultua tänään ihan ensimmäistä kertaa. Parempi myöhään. Kivan huoleton biisi, vaikuteakselilla taas ripauksen verran enemmän siellä the Beach Boysin puolella – ja ladattavissa vapaasti RCRD LBL:istä.
Ruotsi-rakkaudellekin on tilaa. Suosikkilafka Moshi Moshi julkaisee 'Sparks-lemppari Lo-Fi-Fnk:in uuden Sleepless-biisin syyskuun 20. päivä. Saksofoniriffi on melkein taannoisten Euroviisujen tasoa ja meno muutenkin sopivan hölmö. Vähän hakee, mutta useamman kuuntelun jälkeen mieli on ainakin biisin keston ajan hyvä.
Jälkimmäisen voisi lisäillä ehkä muistilistalle ensi viikon Hang the DJ!:tä varten. Jotain molemmilta yhtyeiltä on joka tapauksessa pakko soitella.
{ In short: New songs from favourite bands undo the tuesday blues. Love the Drums, love Lo-Fi-Fnk – as always. }
// The Drums MySpacessa
// Lo-Fi-Fnk MySpacessa
4. kesäkuuta 2010
The Drums will change your life
Tänään matkustetaan kotikotiin ja kuunnellaan the Drumsia.
Brooklyniläisyhtyeen esikoispitkäsoitto taitaa olla 'Sparks-aikakauden eniten odottamani levy. Viime kesän Summertime!-ep oli tajuttoman hyvä, mikä lienee astetta vakituisemmille lukijoille tiedossa ollutkin.
Odotukset Moshi Moshin julkaisemaa s/t-debyyttiä kohtaan ovat arvatenkin aika lailla valtavat. Toisin kuin suosikkien kohdalla nykyään niin monesti, en ole lopputuloksen suhteen kovinkaan peloissani. Jos tällä kertaa vastaan tulee se yhtyeen ensimmäinen heikompi raita, annetaneen se anteeksi. Kahdestatoista raidasta muutenkin peräti seitsemän on jo itselleni entuudestaan tuttuja ja hyväksi havaittuja, joten kovin heikoilla jäillä tuskin ollaan.
Junamatkan ja kuuntelun alkuun napataan kuitenkin vielä tuo huikeista huikein Summertime!, ennen kuin Oriveden kohdalla vaihdettaneen sitten levyä. Sitä ennen todettakoon, että on ihan hirveän vaikeaa kuunnella I Felt Stupidia ilman että laulaa mukana. Äh!
Ep:n jälkeen on pakko kuunnella vielä albumilta löytymätön, Forever and Ever Amen -singlen b-puoli Instruct Me, joka jää korviin kaikumaan pitkäksi aikaa.
Neuvo minua, olen niin nuori. Neuvo minua.
Syvä huoahdus, sitten itse asiaan.
Best Friend
Avausraita kaappaa mukaansa totutun tehokkaasti heti ensitahdeillaan. Vaikkei post punkista ammentava poljento muutukaan kertosäkeeseen tullessaan juuri millään lailla, ei heilumaan ryhtymistä voi estää. Varsinkaan, jos Jonathanin muuvssit ovat viime viikkojen aikana tulleet pelottavankin tutuiksi. Drumsia parhaimmillaan, tämä.
Me and the Moon
Herkullisesta alkurypistyksestä on näköjään poistettu se alkuperäisen version vokaalisample. Sääli. Biisi itsessään rullaa silti yhtä mainiosti kuin aina ennenkin, ja yksipuoliseksi muuttunutta rakkautta kertailevat lyriikat pitävät hyppysissään tiukasti. Yhtye käyttää elektronisia sävytteitä säästeliäästi, mutta Me and the Moonin väliosa on ehkä juuri siitä syystä niin lumoava.
Let's Go Surfing
Yhtyeen ensihitti on muodostunut turhankin leimalliseksi. Surf-vaikutteet kun ovat sittemmin olleet ainakin hiukan vähemmällä (eli biisien nimessä ei sanaa esinny, eh) ja beach pop -lokeroinnille bändi tuntui ainakakin itse nyrpistävän. Syyttä! Vaikka 2000-luvun surffausanthem on tullut kuunneltua niin moneen kertaan puhki, saa se aina yhtä tehokkaasti otteeseensa. Oh woman!
Book of Stories
Sitten eka ihan uusi raita. Keskitempoileva Book of Stories retroilee edellisen biisin tapaan enemmän 50- kuin 80-luvun suuntaan. Kertosäkeen synat saavat aikaan valtavan hymyn ja kymät väreet – ja olo tuntuu siltä, kuin jokaikinen kaunis muisto neljältä vuosikymmeneltä yhtyisi neljän minuutin hippaleikkiin popmusiikin taivaassa. Hih ja ihh siis. Täydellisin kesäbiisi, joka muistuttanee tästä ajasta vielä pitkän tovin.
Livevedot eivät tehneet levytykselle oikeutta, joten jätän jakamatta. Muutenkin alan vokalistin keikkaäänenkäyttöön suhtautua pienellä epävarmuudella, montaa tyydyttävää livelaulantavideota kun en ole vielä nähnyt – maneerit puskevat jokaisessa aika pahasti läpi. Huu.
Skippin' Town
Vähän surffaavampaa taas. Raita toisensa jälkeen tuntuu lähtevän aina oikein mukavasti käyntiin ja saa kyllä heti konsut polkemaan, mutta vasta kertosäkeissä tyyppien jumalainen biisinkirjoitustaito tulee aina todella esiin. Oikeasti, onko taitavampia tekijöitä olemassakaan? Yksinkertaiset, arvattavasti kierrätetytkin – tällä kertaa 90-luvun altsurokista, ehkäpä – koukut nostavat kappaleen toisensa jälkeen uudeksi lemppariksi. Aivan mieletön siis tämäkin, ai-ai-aijai.
Forever and Ever Amen
Muutamia viikkoja sitten ilmoille tullut uusin single Forever and Ever Amen koukuttaa välittömästi vokaaleiden alettua ja kääntyy jo a-osassa lumoavaksi – mutta kasariunelmainen kertosäe on taas kerran luokkansa eliittiä. Tällä kertaa julistetaan kaksipuolisempaakin ihmissuhdetta, sillä vaikutuksella että hymyilemättä en vain voi olla. Valtavan ihana kappale, joka tuntuu paranevan kuuntelu kuuntelulta – ja biisi, jonka haluan jo merkityksensäkin vuoksi sille omalle soundtrackilleni. Toki taitavat muutkin tuotokset siltä jo löytyä.
Down by the Water
Ensimmäinen hitaampi raita, ep:ltä tuttu Down by the Water ei ole heikko, mutta tuntuu muun kirjon keskellä jäävän joka kerta vähän orvoksi. Stand By Me -hengestä lainaileva raita muuttuu astetta elämää suuremmaksi kuitenkin taas mukavasti leijailevien synien mukaanastuttua puolenvälin jälkeen. Loppu saakin taas hymyn aikaan.
It Will All End in Tears
Viimeisimpänä maistiaisena tarjoiltu erobiisi kirii hiukan edellistä nopeammaksi, mutta kappaleena tuntuu vastaavasti jäävän vähän heikommalle. Ilman raita toisensa jälkeen koukuttavaa vokalisointia tämä voisi olla sitä heikompaa antia – nyt ehkä se valitettavan ohimenevä hetki. Tylsäksi ei tohdi toki tätäkään moittia.
We Tried
Sitten taas jotain uutta. We Tried on hitusta enemmän perusvarman puolella; päähän jumittuva näppäilyriffi ja keskivertoa lofimpi miksaus miellyttävät korvia kuitenkin tyydyttävästi. Imee mukaansa tehokkaammin kuuntelu kuuntelulta, kertosäe kertosäkeeltä.
I Need Fun in My Life
Vaikka tällä kertaa kertsin koukut tuntuvat jo vähän turhankin rimaahipovilta, on kevyttäkin kevyempi biisi ihan kelpo välipala. Loppuosasta jäi poikkeuksellisesti se kaiken muuttava koukku kuitenkin uupumaan. Yhtyeen ensimmäinen "ihan kiva", mikä kertoo taas jotain siistä yleisestä tasostaan.
I'll Never Drop My Sword
Albumiversio on saanut päälleen hentoisen kitarakuljettelun, joka ei tuomiointiin vaikuta – I'll Never Drop My Sword on edelleen ihan erinomainen yksilö. Puolivälin jälkeisen synanousuilun kohdalla iskee tässä vaiheessa ehkä hienoinen aavistus kaavamaisuudesta, mutta kappale itsessään on taas semmoinen, jonka tekemisestä saavat useimmat päiväuneksia – allekirjoittanut mukaanlukien. Kevyt ja helppo, mutta taas mainion muistettavalla tavalla.
the Future
Retroyhtye päättää levynsä sopivaan otsikkoon ja erityisesti yhdellä kilinällä koukuttava raita onkin komea päätös. Lauluharmoniat jäävät edelleen turhan aavistuksenomaisiksi – niillä edes hetkittäistä kunnon irrottelua olisin mieluusti halunnut kohdata. Kun ammennetaan näinkin vahvasti sieltä Beach Boys -maljasta, ei parhainta elementtiä saa sivuuttaa. Siitäkin huolimatta mainioin jäähyväinen.
Ja mainioin levy. Uusi tarjonta on ekoilla kuunteluilla osoittautunut ehkä vieläkin huumaavammaksi kuin mitä olin osannut odottaa. Lupailu tummemmista sävyistä tuntuu katteettomalta, mutta erityisesti uuden obsessioraidan, Book of Storiesin kohdalla ei osaa tuntea ainakaan pettymystä.
Otsikko tuntuu yhtyeen kuvauksena jo hiljalleen todemmalta kuin alkuperäisen aforismin the Shins – uskomatonta kyllä – ja Kuninkaankadun popnarkkari on kerrankin kylläinen.
Poptäydellisyys, ihan varmasti – ehkäpä moderni klassikkokin. The Drums saattaa oikeasti hyvinkin olla se uusi the Smiths, the Cure tai the Stone Roses. Tai kaikki yhteensä. Mutta tässä se joka tapauksessa on; levy, jota kuuntelen seuraavat viikot, vuodet ja vuosikymmenet.
Kuuntele sinäkin. Kuunnellaan yhdessä.
// the Drums MySpacessa
// s/t-albumi 3VOOR12:ssa
Brooklyniläisyhtyeen esikoispitkäsoitto taitaa olla 'Sparks-aikakauden eniten odottamani levy. Viime kesän Summertime!-ep oli tajuttoman hyvä, mikä lienee astetta vakituisemmille lukijoille tiedossa ollutkin.
Odotukset Moshi Moshin julkaisemaa s/t-debyyttiä kohtaan ovat arvatenkin aika lailla valtavat. Toisin kuin suosikkien kohdalla nykyään niin monesti, en ole lopputuloksen suhteen kovinkaan peloissani. Jos tällä kertaa vastaan tulee se yhtyeen ensimmäinen heikompi raita, annetaneen se anteeksi. Kahdestatoista raidasta muutenkin peräti seitsemän on jo itselleni entuudestaan tuttuja ja hyväksi havaittuja, joten kovin heikoilla jäillä tuskin ollaan.
Junamatkan ja kuuntelun alkuun napataan kuitenkin vielä tuo huikeista huikein Summertime!, ennen kuin Oriveden kohdalla vaihdettaneen sitten levyä. Sitä ennen todettakoon, että on ihan hirveän vaikeaa kuunnella I Felt Stupidia ilman että laulaa mukana. Äh!
Ep:n jälkeen on pakko kuunnella vielä albumilta löytymätön, Forever and Ever Amen -singlen b-puoli Instruct Me, joka jää korviin kaikumaan pitkäksi aikaa.
Neuvo minua, olen niin nuori. Neuvo minua.
Syvä huoahdus, sitten itse asiaan.
Best Friend
Avausraita kaappaa mukaansa totutun tehokkaasti heti ensitahdeillaan. Vaikkei post punkista ammentava poljento muutukaan kertosäkeeseen tullessaan juuri millään lailla, ei heilumaan ryhtymistä voi estää. Varsinkaan, jos Jonathanin muuvssit ovat viime viikkojen aikana tulleet pelottavankin tutuiksi. Drumsia parhaimmillaan, tämä.
Me and the Moon
Herkullisesta alkurypistyksestä on näköjään poistettu se alkuperäisen version vokaalisample. Sääli. Biisi itsessään rullaa silti yhtä mainiosti kuin aina ennenkin, ja yksipuoliseksi muuttunutta rakkautta kertailevat lyriikat pitävät hyppysissään tiukasti. Yhtye käyttää elektronisia sävytteitä säästeliäästi, mutta Me and the Moonin väliosa on ehkä juuri siitä syystä niin lumoava.
Let's Go Surfing
Yhtyeen ensihitti on muodostunut turhankin leimalliseksi. Surf-vaikutteet kun ovat sittemmin olleet ainakin hiukan vähemmällä (eli biisien nimessä ei sanaa esinny, eh) ja beach pop -lokeroinnille bändi tuntui ainakakin itse nyrpistävän. Syyttä! Vaikka 2000-luvun surffausanthem on tullut kuunneltua niin moneen kertaan puhki, saa se aina yhtä tehokkaasti otteeseensa. Oh woman!
Book of Stories
Sitten eka ihan uusi raita. Keskitempoileva Book of Stories retroilee edellisen biisin tapaan enemmän 50- kuin 80-luvun suuntaan. Kertosäkeen synat saavat aikaan valtavan hymyn ja kymät väreet – ja olo tuntuu siltä, kuin jokaikinen kaunis muisto neljältä vuosikymmeneltä yhtyisi neljän minuutin hippaleikkiin popmusiikin taivaassa. Hih ja ihh siis. Täydellisin kesäbiisi, joka muistuttanee tästä ajasta vielä pitkän tovin.
Livevedot eivät tehneet levytykselle oikeutta, joten jätän jakamatta. Muutenkin alan vokalistin keikkaäänenkäyttöön suhtautua pienellä epävarmuudella, montaa tyydyttävää livelaulantavideota kun en ole vielä nähnyt – maneerit puskevat jokaisessa aika pahasti läpi. Huu.
Skippin' Town
Vähän surffaavampaa taas. Raita toisensa jälkeen tuntuu lähtevän aina oikein mukavasti käyntiin ja saa kyllä heti konsut polkemaan, mutta vasta kertosäkeissä tyyppien jumalainen biisinkirjoitustaito tulee aina todella esiin. Oikeasti, onko taitavampia tekijöitä olemassakaan? Yksinkertaiset, arvattavasti kierrätetytkin – tällä kertaa 90-luvun altsurokista, ehkäpä – koukut nostavat kappaleen toisensa jälkeen uudeksi lemppariksi. Aivan mieletön siis tämäkin, ai-ai-aijai.
Forever and Ever Amen
Muutamia viikkoja sitten ilmoille tullut uusin single Forever and Ever Amen koukuttaa välittömästi vokaaleiden alettua ja kääntyy jo a-osassa lumoavaksi – mutta kasariunelmainen kertosäe on taas kerran luokkansa eliittiä. Tällä kertaa julistetaan kaksipuolisempaakin ihmissuhdetta, sillä vaikutuksella että hymyilemättä en vain voi olla. Valtavan ihana kappale, joka tuntuu paranevan kuuntelu kuuntelulta – ja biisi, jonka haluan jo merkityksensäkin vuoksi sille omalle soundtrackilleni. Toki taitavat muutkin tuotokset siltä jo löytyä.
Down by the Water
Ensimmäinen hitaampi raita, ep:ltä tuttu Down by the Water ei ole heikko, mutta tuntuu muun kirjon keskellä jäävän joka kerta vähän orvoksi. Stand By Me -hengestä lainaileva raita muuttuu astetta elämää suuremmaksi kuitenkin taas mukavasti leijailevien synien mukaanastuttua puolenvälin jälkeen. Loppu saakin taas hymyn aikaan.
It Will All End in Tears
Viimeisimpänä maistiaisena tarjoiltu erobiisi kirii hiukan edellistä nopeammaksi, mutta kappaleena tuntuu vastaavasti jäävän vähän heikommalle. Ilman raita toisensa jälkeen koukuttavaa vokalisointia tämä voisi olla sitä heikompaa antia – nyt ehkä se valitettavan ohimenevä hetki. Tylsäksi ei tohdi toki tätäkään moittia.
We Tried
Sitten taas jotain uutta. We Tried on hitusta enemmän perusvarman puolella; päähän jumittuva näppäilyriffi ja keskivertoa lofimpi miksaus miellyttävät korvia kuitenkin tyydyttävästi. Imee mukaansa tehokkaammin kuuntelu kuuntelulta, kertosäe kertosäkeeltä.
I Need Fun in My Life
Vaikka tällä kertaa kertsin koukut tuntuvat jo vähän turhankin rimaahipovilta, on kevyttäkin kevyempi biisi ihan kelpo välipala. Loppuosasta jäi poikkeuksellisesti se kaiken muuttava koukku kuitenkin uupumaan. Yhtyeen ensimmäinen "ihan kiva", mikä kertoo taas jotain siistä yleisestä tasostaan.
I'll Never Drop My Sword
Albumiversio on saanut päälleen hentoisen kitarakuljettelun, joka ei tuomiointiin vaikuta – I'll Never Drop My Sword on edelleen ihan erinomainen yksilö. Puolivälin jälkeisen synanousuilun kohdalla iskee tässä vaiheessa ehkä hienoinen aavistus kaavamaisuudesta, mutta kappale itsessään on taas semmoinen, jonka tekemisestä saavat useimmat päiväuneksia – allekirjoittanut mukaanlukien. Kevyt ja helppo, mutta taas mainion muistettavalla tavalla.
the Future
Retroyhtye päättää levynsä sopivaan otsikkoon ja erityisesti yhdellä kilinällä koukuttava raita onkin komea päätös. Lauluharmoniat jäävät edelleen turhan aavistuksenomaisiksi – niillä edes hetkittäistä kunnon irrottelua olisin mieluusti halunnut kohdata. Kun ammennetaan näinkin vahvasti sieltä Beach Boys -maljasta, ei parhainta elementtiä saa sivuuttaa. Siitäkin huolimatta mainioin jäähyväinen.
Ja mainioin levy. Uusi tarjonta on ekoilla kuunteluilla osoittautunut ehkä vieläkin huumaavammaksi kuin mitä olin osannut odottaa. Lupailu tummemmista sävyistä tuntuu katteettomalta, mutta erityisesti uuden obsessioraidan, Book of Storiesin kohdalla ei osaa tuntea ainakaan pettymystä.
Otsikko tuntuu yhtyeen kuvauksena jo hiljalleen todemmalta kuin alkuperäisen aforismin the Shins – uskomatonta kyllä – ja Kuninkaankadun popnarkkari on kerrankin kylläinen.
Poptäydellisyys, ihan varmasti – ehkäpä moderni klassikkokin. The Drums saattaa oikeasti hyvinkin olla se uusi the Smiths, the Cure tai the Stone Roses. Tai kaikki yhteensä. Mutta tässä se joka tapauksessa on; levy, jota kuuntelen seuraavat viikot, vuodet ja vuosikymmenet.
Kuuntele sinäkin. Kuunnellaan yhdessä.
// the Drums MySpacessa
// s/t-albumi 3VOOR12:ssa
4. joulukuuta 2009
Perjantai: I Felt Stupid
Kuten olen jo useampaan otteeseen ehtinyt sanomaan, olen aivan hulluna the Drumsiin. Newyorkilaisyhtyeen kaikki kymmenen julkaistua kappaletta ovat uskomattoman laadukkaita ja pakottavat pomppimaan kotona koko ajan. Kummastuksekseni Suomessa mediat tai muut blogit eivät tunnu bändistä tietävänkään, joten jatkan edelleen julistusta yhden pojan voimin.
Loppukesän Summertime!-ep:ltä maanantaina julkaistava kakkossingle, I Felt Stupid on siis erinomaisen hyvää jatkoa. Erityisesti lyriikat ovat taas yksinkertaisuudessaankin niin täydellisen valloittavat ja osuvat, etten voi olla tykkäämättä – tai päänsisäisissä dialogeissa toistamatta. Lahjoin itseäni vähän ennakkoon Moshi Moshin verkkokaupan avustuksella, joten biisin seiskatuuman pitäisi ehtiä ensi viikon lauantain Indiaanivinyylisessareihin. Jos ei siä ees joku tykkää ni en ala.
Ilahduin myös löytäessäni sattumalta ep:n australialaispainoksen piilotetun raidan (kyllä, olen juuri näin obsessoitunut), joka on sekin aika mahtava. Nämä olisi niin pakko päästä näkemään.
Parin the Drumsin jäsenen entisen bändin, Elklandin muutaman vuoden takaista Golden-levyä olen kuunnellut myös vähäsen. Albumilta löytyy hauskalla tavalla tuttuja juttuja, mutta uuden yhtyeen myötä ne ovat jalostuneet vaan niin täydellisiksi. Hyvää tavaraa kuitenkin tuokin.
// the Drums MySpacessa
// Summertime!-ep Spotifyssa
Loppukesän Summertime!-ep:ltä maanantaina julkaistava kakkossingle, I Felt Stupid on siis erinomaisen hyvää jatkoa. Erityisesti lyriikat ovat taas yksinkertaisuudessaankin niin täydellisen valloittavat ja osuvat, etten voi olla tykkäämättä – tai päänsisäisissä dialogeissa toistamatta. Lahjoin itseäni vähän ennakkoon Moshi Moshin verkkokaupan avustuksella, joten biisin seiskatuuman pitäisi ehtiä ensi viikon lauantain Indiaanivinyylisessareihin. Jos ei siä ees joku tykkää ni en ala.
Ilahduin myös löytäessäni sattumalta ep:n australialaispainoksen piilotetun raidan (kyllä, olen juuri näin obsessoitunut), joka on sekin aika mahtava. Nämä olisi niin pakko päästä näkemään.
Parin the Drumsin jäsenen entisen bändin, Elklandin muutaman vuoden takaista Golden-levyä olen kuunnellut myös vähäsen. Albumilta löytyy hauskalla tavalla tuttuja juttuja, mutta uuden yhtyeen myötä ne ovat jalostuneet vaan niin täydellisiksi. Hyvää tavaraa kuitenkin tuokin.
// the Drums MySpacessa
// Summertime!-ep Spotifyssa
8. marraskuuta 2009
Sunnuntai: Au Revoir Simone
On pakko tunnustaa: ihastuin Au Revoir Simoneen jo ennen ensimmäisenkään biisin kuulemista. Kun yhtyeen promokuvat ovat tämmöisiä, instrumenttivalikoima koostuu bassosta, rumpukoneista ja synista, nimi on valkattu Tim Burtonin leffasta ja David Lynchkin sanoo suosikikseen, niin what's a boy to do?
Se tykkää.
Kahdeksan biisin esikoinen (albumi vai ep?), Verses of Comfort, Assurance & Salvation on itselläni jäänyt aika pienelle kuuntelulle, vaikka onkin osoittautunut aika mukavaksi paketiksi. Sama kohtalo uhkasi ensimmäistä kuulemaani levyäkin, kakkosalbumi the Bird of Musicia – avausraita the Lucky Onen jälkeen sitä seuranneet kymmenen kappaletta kun eivät tuntuneet enää miltään. Onneksi useamman kuuntelukerran jälkeen kokonaisuus alkoi kuitenkin koukuttaa yhä enemmän ja esiin nousivat esimerkiksi Dark Halls ja Stars. Tämmöistä tekisi itsenikin kovasti mieli tehdä.
Seuraava albumi, Still Night, Still Light ilmestyi kuluvan vuoden keväällä ja oli itselleni isoihin odotuksiin nähden pienoinen pettymys. Ainakin toistaiseksi levyn alkupuoli on osoittautunut aivan mainioksi, mutta jälkimmäinen puolisko on vielä vähän mitäänsanomaton. Toisaalta ne helmet ovat oikeasti helmiä, kuten vaikkapa Knight of Wands ja All Or Nothing. Aiempia hieman tummasävyisempää albumia ei vielä hyllyssäni ole, mutta pian se pitäisi sinne lisäillä. Vinyylijulkaisu on formaatiltaan tuplakymppituuma, eli siistein mahdollinen ikinä!
Albumin ensimmäisen singlen, Shadowsin musiikkivideo on erityisesti leikkaukseltaan aika mieleeni.
Au Revoir Simone ei ole juuri tämän päivän ajankohtaisin artisti, mutta halusin poimia sen esille vielä seuraavan videolöydöksen takia. Stop motion on edelleen hirmuisen sydän ja lisäksi mainiosta fanivideosta tulee jotenkin kovasti mieleen yksi maailman kivoimmista ihmisistä, joka tamperelaistunee tammikuussa. Terkui!
I was the lucky one – reading letters not writing them.
// Au Revoir Simone MySpacessa
// Still Night, Still Light -albumi Spotifyssa
// Bird of Music -albumi Spotifyssa
Niin tosiaan, jonkinlainen isänpäiväviittaus olisi tietysti ollut tässäkin paikallaan, mutta Au Revoir Simonesta on aika vaikeaa vetää aasinsiltoja ainakaan meidän iskään. Hei hyvää kumminkin, kaikille.
Se tykkää.
Kahdeksan biisin esikoinen (albumi vai ep?), Verses of Comfort, Assurance & Salvation on itselläni jäänyt aika pienelle kuuntelulle, vaikka onkin osoittautunut aika mukavaksi paketiksi. Sama kohtalo uhkasi ensimmäistä kuulemaani levyäkin, kakkosalbumi the Bird of Musicia – avausraita the Lucky Onen jälkeen sitä seuranneet kymmenen kappaletta kun eivät tuntuneet enää miltään. Onneksi useamman kuuntelukerran jälkeen kokonaisuus alkoi kuitenkin koukuttaa yhä enemmän ja esiin nousivat esimerkiksi Dark Halls ja Stars. Tämmöistä tekisi itsenikin kovasti mieli tehdä.
Seuraava albumi, Still Night, Still Light ilmestyi kuluvan vuoden keväällä ja oli itselleni isoihin odotuksiin nähden pienoinen pettymys. Ainakin toistaiseksi levyn alkupuoli on osoittautunut aivan mainioksi, mutta jälkimmäinen puolisko on vielä vähän mitäänsanomaton. Toisaalta ne helmet ovat oikeasti helmiä, kuten vaikkapa Knight of Wands ja All Or Nothing. Aiempia hieman tummasävyisempää albumia ei vielä hyllyssäni ole, mutta pian se pitäisi sinne lisäillä. Vinyylijulkaisu on formaatiltaan tuplakymppituuma, eli siistein mahdollinen ikinä!
Albumin ensimmäisen singlen, Shadowsin musiikkivideo on erityisesti leikkaukseltaan aika mieleeni.
Au Revoir Simone ei ole juuri tämän päivän ajankohtaisin artisti, mutta halusin poimia sen esille vielä seuraavan videolöydöksen takia. Stop motion on edelleen hirmuisen sydän ja lisäksi mainiosta fanivideosta tulee jotenkin kovasti mieleen yksi maailman kivoimmista ihmisistä, joka tamperelaistunee tammikuussa. Terkui!
I was the lucky one – reading letters not writing them.
// Au Revoir Simone MySpacessa
// Still Night, Still Light -albumi Spotifyssa
// Bird of Music -albumi Spotifyssa
Niin tosiaan, jonkinlainen isänpäiväviittaus olisi tietysti ollut tässäkin paikallaan, mutta Au Revoir Simonesta on aika vaikeaa vetää aasinsiltoja ainakaan meidän iskään. Hei hyvää kumminkin, kaikille.
26. lokakuuta 2009
Maanantai: My Darling YOU!
Hölmöt asiat ovat niiden muutamien muiden ohessa se elämän suola.
Olen kuunnellut taas aika pirusti jo aiemmin ylistämäni the Drumsin öhanaa Summertime! -ep:tä, joka on aika lailla ylivoimaisesti paras senmittainen julkaisu tältä vuodelta. Last.fm:ssä joku sanoi yhtyeen kuulostavan ruotsalaiselta My Darling YOU! -duolta, mikä toimi aika välittömänä tuplatriggerinä. Ruotsalainen versio the Drumsista? Olenkohan koskaan näpytellyt hakusanoja Spotifyssa yhtä nopeasti?
Pari Luxuryn julkaisemaa ep:tä bändiltä palvelusta löytyikin: helmikuussa julkaistu A.K Art ja maaliskuinen Saying Things You Don't Want to Hear. Molemmat ovat ihan kivoja, mutta eivät oikeastaan sen enempää – eivätkä valitettavasti Drumsilta kuulosta sitten yhtään, vinohymiö.
Olen saman sanonut aiemminkin, mutta olen edelleen aika totaalinen on- / off-ihminen. Erityisesti tämä näkyy populaarikulttuurin tuotteista, joihin suhtaudun yleensä obsessiivisesti palvoen tai tyystin inhoten – välimuotoja ei oikein ole. Perjantaisen keikkarupeaman yhteydessä pohdiskelin kuitenkin sitä hiuksenhienoa rajaa, joka nämä ääripäät toisistaan erottaa. Monessa yhtyeessä, levyssä, biisissä teeämäs saattaa olla kasassa kaikki ne elementit, joista voisin jonkin muun kohdalla hullaantua aivan yltiöpäisesti ja mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ja sama toisinpäin, tietysti. Silloin hypistellään sitä turhan kalliilla tilattua vinyyliä ja hihkutaan sitä my darling, you!:ksi. Äh, miksei Summertime! ole muuntautunut vielä vahaksi?
Osaltaan kyse on oman makuni ja itsenikin muuttumisesta; useaa bändiä, josta olen tällä hetkellä hirmuisen innoissani en olisi luultavasti voinut sietää vielä muutamia vuosia sitten. Viimeinen kaksivuotinen on ollut kuitenkin kehittävää, myös musiikillisesti – nykyään osaan ja uskallan muodostaa mielipiteitäni reippaasti itselleni totuudenmukaisemmin.
Tärkeää on itselleni myös se, että pidän nykyään avoimesti niistä hölmöistäkin jutuista. Kaiken ei pidä olla hienoa, uskottavaa – tai edes hyvää – tai edes camp-mielessä hyvää. Populaarikulttuurissa saa tykätä tyhmistäkin jutuista, kunhan ne herättävät jotain tunteita. Välillä siinä onnistuu myös My Darling YOU!, niin kuin ruotsalaiset nyt poikkeuksetta muutoinkin.
// My Darling YOU! MySpacessa
// A.K Art -ep Spotifyssa
// Saying Things You Don't Want to Hear -ep Spotifyssa
// the Drums MySpacessa
// the Drumsin Summertime! biisi biisiltä Hypemissä
// Let's Go Surfing
// Make You Mine
// Don't Be a Jerk, Jonny
// Submarine
// Down by the Water
// Saddest Summer
// I Felt Stupid
Olen kuunnellut taas aika pirusti jo aiemmin ylistämäni the Drumsin öhanaa Summertime! -ep:tä, joka on aika lailla ylivoimaisesti paras senmittainen julkaisu tältä vuodelta. Last.fm:ssä joku sanoi yhtyeen kuulostavan ruotsalaiselta My Darling YOU! -duolta, mikä toimi aika välittömänä tuplatriggerinä. Ruotsalainen versio the Drumsista? Olenkohan koskaan näpytellyt hakusanoja Spotifyssa yhtä nopeasti?
Pari Luxuryn julkaisemaa ep:tä bändiltä palvelusta löytyikin: helmikuussa julkaistu A.K Art ja maaliskuinen Saying Things You Don't Want to Hear. Molemmat ovat ihan kivoja, mutta eivät oikeastaan sen enempää – eivätkä valitettavasti Drumsilta kuulosta sitten yhtään, vinohymiö.
Olen saman sanonut aiemminkin, mutta olen edelleen aika totaalinen on- / off-ihminen. Erityisesti tämä näkyy populaarikulttuurin tuotteista, joihin suhtaudun yleensä obsessiivisesti palvoen tai tyystin inhoten – välimuotoja ei oikein ole. Perjantaisen keikkarupeaman yhteydessä pohdiskelin kuitenkin sitä hiuksenhienoa rajaa, joka nämä ääripäät toisistaan erottaa. Monessa yhtyeessä, levyssä, biisissä teeämäs saattaa olla kasassa kaikki ne elementit, joista voisin jonkin muun kohdalla hullaantua aivan yltiöpäisesti ja mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ja sama toisinpäin, tietysti. Silloin hypistellään sitä turhan kalliilla tilattua vinyyliä ja hihkutaan sitä my darling, you!:ksi. Äh, miksei Summertime! ole muuntautunut vielä vahaksi?
Osaltaan kyse on oman makuni ja itsenikin muuttumisesta; useaa bändiä, josta olen tällä hetkellä hirmuisen innoissani en olisi luultavasti voinut sietää vielä muutamia vuosia sitten. Viimeinen kaksivuotinen on ollut kuitenkin kehittävää, myös musiikillisesti – nykyään osaan ja uskallan muodostaa mielipiteitäni reippaasti itselleni totuudenmukaisemmin.
Tärkeää on itselleni myös se, että pidän nykyään avoimesti niistä hölmöistäkin jutuista. Kaiken ei pidä olla hienoa, uskottavaa – tai edes hyvää – tai edes camp-mielessä hyvää. Populaarikulttuurissa saa tykätä tyhmistäkin jutuista, kunhan ne herättävät jotain tunteita. Välillä siinä onnistuu myös My Darling YOU!, niin kuin ruotsalaiset nyt poikkeuksetta muutoinkin.
// My Darling YOU! MySpacessa
// A.K Art -ep Spotifyssa
// Saying Things You Don't Want to Hear -ep Spotifyssa
// the Drums MySpacessa
// the Drumsin Summertime! biisi biisiltä Hypemissä
// Let's Go Surfing
// Make You Mine
// Don't Be a Jerk, Jonny
// Submarine
// Down by the Water
// Saddest Summer
// I Felt Stupid
4. lokakuuta 2009
Sunnuntai: the Drums
Yleisesti näin on ollut toki aina, mutta viime aikoina henkilökohtaisellakin tasolla isoin osa kiinnostavimmista bändeistä on tullut New Yorkista. Viimeisimpänä the Drums. Yhtyeen surfin ja pienet punkinkin sävyt yhdistyvät sopivan hiomattomaan retroindieen oikein miellyttävällä tavalla. Syyskuussa (ja uudestaan lokakuussa Moshi Moshilla) julkaistun Summertime! EP:n hitti on ollut aika mainio Let's Go Surfing, mutta kuuden biisin paketti on muutenkin sopivan simppeli ja lupaava paketti.
Toisena TJEU-biisinä vielä vaikkapa I'll Never Drop My Sword. EP:n ulkopuolisista biiseistä koviten iskee puolestaan vahvoissa Cure-tunnelmissa vaeltava I Felt Stupid. Lisää tämmöistä.
// the Drums MySpacessa
Toisena TJEU-biisinä vielä vaikkapa I'll Never Drop My Sword. EP:n ulkopuolisista biiseistä koviten iskee puolestaan vahvoissa Cure-tunnelmissa vaeltava I Felt Stupid. Lisää tämmöistä.
// the Drums MySpacessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)