The Drums will change your life

Tänään matkustetaan kotikotiin ja kuunnellaan the Drumsia.

Brooklyniläisyhtyeen esikoispitkäsoitto taitaa olla 'Sparks-aikakauden eniten odottamani levy. Viime kesän Summertime!-ep oli tajuttoman hyvä, mikä lienee astetta vakituisemmille lukijoille tiedossa ollutkin.

Odotukset Moshi Moshin julkaisemaa s/t-debyyttiä kohtaan ovat arvatenkin aika lailla valtavat. Toisin kuin suosikkien kohdalla nykyään niin monesti, en ole lopputuloksen suhteen kovinkaan peloissani. Jos tällä kertaa vastaan tulee se yhtyeen ensimmäinen heikompi raita, annetaneen se anteeksi. Kahdestatoista raidasta muutenkin peräti seitsemän on jo itselleni entuudestaan tuttuja ja hyväksi havaittuja, joten kovin heikoilla jäillä tuskin ollaan.

Junamatkan ja kuuntelun alkuun napataan kuitenkin vielä tuo huikeista huikein Summertime!, ennen kuin Oriveden kohdalla vaihdettaneen sitten levyä. Sitä ennen todettakoon, että on ihan hirveän vaikeaa kuunnella I Felt Stupidia ilman että laulaa mukana. Äh!

Ep:n jälkeen on pakko kuunnella vielä albumilta löytymätön, Forever and Ever Amen -singlen b-puoli Instruct Me, joka jää korviin kaikumaan pitkäksi aikaa.



Neuvo minua, olen niin nuori. Neuvo minua.

Syvä huoahdus, sitten itse asiaan.

Best Friend

Avausraita kaappaa mukaansa totutun tehokkaasti heti ensitahdeillaan. Vaikkei post punkista ammentava poljento muutukaan kertosäkeeseen tullessaan juuri millään lailla, ei heilumaan ryhtymistä voi estää. Varsinkaan, jos Jonathanin muuvssit ovat viime viikkojen aikana tulleet pelottavankin tutuiksi. Drumsia parhaimmillaan, tämä.



Me and the Moon

Herkullisesta alkurypistyksestä on näköjään poistettu se alkuperäisen version vokaalisample. Sääli. Biisi itsessään rullaa silti yhtä mainiosti kuin aina ennenkin, ja yksipuoliseksi muuttunutta rakkautta kertailevat lyriikat pitävät hyppysissään tiukasti. Yhtye käyttää elektronisia sävytteitä säästeliäästi, mutta Me and the Moonin väliosa on ehkä juuri siitä syystä niin lumoava.

Let's Go Surfing

Yhtyeen ensihitti on muodostunut turhankin leimalliseksi. Surf-vaikutteet kun ovat sittemmin olleet ainakin hiukan vähemmällä (eli biisien nimessä ei sanaa esinny, eh) ja beach pop -lokeroinnille bändi tuntui ainakakin itse nyrpistävän. Syyttä! Vaikka 2000-luvun surffausanthem on tullut kuunneltua niin moneen kertaan puhki, saa se aina yhtä tehokkaasti otteeseensa. Oh woman!

Book of Stories

Sitten eka ihan uusi raita. Keskitempoileva Book of Stories retroilee edellisen biisin tapaan enemmän 50- kuin 80-luvun suuntaan. Kertosäkeen synat saavat aikaan valtavan hymyn ja kymät väreet – ja olo tuntuu siltä, kuin jokaikinen kaunis muisto neljältä vuosikymmeneltä yhtyisi neljän minuutin hippaleikkiin popmusiikin taivaassa. Hih ja ihh siis. Täydellisin kesäbiisi, joka muistuttanee tästä ajasta vielä pitkän tovin.

Livevedot eivät tehneet levytykselle oikeutta, joten jätän jakamatta. Muutenkin alan vokalistin keikkaäänenkäyttöön suhtautua pienellä epävarmuudella, montaa tyydyttävää livelaulantavideota kun en ole vielä nähnyt – maneerit puskevat jokaisessa aika pahasti läpi. Huu.

Skippin' Town

Vähän surffaavampaa taas. Raita toisensa jälkeen tuntuu lähtevän aina oikein mukavasti käyntiin ja saa kyllä heti konsut polkemaan, mutta vasta kertosäkeissä tyyppien jumalainen biisinkirjoitustaito tulee aina todella esiin. Oikeasti, onko taitavampia tekijöitä olemassakaan? Yksinkertaiset, arvattavasti kierrätetytkin – tällä kertaa 90-luvun altsurokista, ehkäpä – koukut nostavat kappaleen toisensa jälkeen uudeksi lemppariksi. Aivan mieletön siis tämäkin, ai-ai-aijai.

Forever and Ever Amen

Muutamia viikkoja sitten ilmoille tullut uusin single Forever and Ever Amen koukuttaa välittömästi vokaaleiden alettua ja kääntyy jo a-osassa lumoavaksi – mutta kasariunelmainen kertosäe on taas kerran luokkansa eliittiä. Tällä kertaa julistetaan kaksipuolisempaakin ihmissuhdetta, sillä vaikutuksella että hymyilemättä en vain voi olla. Valtavan ihana kappale, joka tuntuu paranevan kuuntelu kuuntelulta – ja biisi, jonka haluan jo merkityksensäkin vuoksi sille omalle soundtrackilleni. Toki taitavat muutkin tuotokset siltä jo löytyä.



Down by the Water

Ensimmäinen hitaampi raita, ep:ltä tuttu Down by the Water ei ole heikko, mutta tuntuu muun kirjon keskellä jäävän joka kerta vähän orvoksi. Stand By Me -hengestä lainaileva raita muuttuu astetta elämää suuremmaksi kuitenkin taas mukavasti leijailevien synien mukaanastuttua puolenvälin jälkeen. Loppu saakin taas hymyn aikaan.

It Will All End in Tears

Viimeisimpänä maistiaisena tarjoiltu erobiisi kirii hiukan edellistä nopeammaksi, mutta kappaleena tuntuu vastaavasti jäävän vähän heikommalle. Ilman raita toisensa jälkeen koukuttavaa vokalisointia tämä voisi olla sitä heikompaa antia – nyt ehkä se valitettavan ohimenevä hetki. Tylsäksi ei tohdi toki tätäkään moittia.

We Tried

Sitten taas jotain uutta. We Tried on hitusta enemmän perusvarman puolella; päähän jumittuva näppäilyriffi ja keskivertoa lofimpi miksaus miellyttävät korvia kuitenkin tyydyttävästi. Imee mukaansa tehokkaammin kuuntelu kuuntelulta, kertosäe kertosäkeeltä.

I Need Fun in My Life

Vaikka tällä kertaa kertsin koukut tuntuvat jo vähän turhankin rimaahipovilta, on kevyttäkin kevyempi biisi ihan kelpo välipala. Loppuosasta jäi poikkeuksellisesti se kaiken muuttava koukku kuitenkin uupumaan. Yhtyeen ensimmäinen "ihan kiva", mikä kertoo taas jotain siistä yleisestä tasostaan.

I'll Never Drop My Sword

Albumiversio on saanut päälleen hentoisen kitarakuljettelun, joka ei tuomiointiin vaikuta – I'll Never Drop My Sword on edelleen ihan erinomainen yksilö. Puolivälin jälkeisen synanousuilun kohdalla iskee tässä vaiheessa ehkä hienoinen aavistus kaavamaisuudesta, mutta kappale itsessään on taas semmoinen, jonka tekemisestä saavat useimmat päiväuneksia – allekirjoittanut mukaanlukien. Kevyt ja helppo, mutta taas mainion muistettavalla tavalla.



the Future

Retroyhtye päättää levynsä sopivaan otsikkoon ja erityisesti yhdellä kilinällä koukuttava raita onkin komea päätös. Lauluharmoniat jäävät edelleen turhan aavistuksenomaisiksi – niillä edes hetkittäistä kunnon irrottelua olisin mieluusti halunnut kohdata. Kun ammennetaan näinkin vahvasti sieltä Beach Boys -maljasta, ei parhainta elementtiä saa sivuuttaa. Siitäkin huolimatta mainioin jäähyväinen.

Ja mainioin levy. Uusi tarjonta on ekoilla kuunteluilla osoittautunut ehkä vieläkin huumaavammaksi kuin mitä olin osannut odottaa. Lupailu tummemmista sävyistä tuntuu katteettomalta, mutta erityisesti uuden obsessioraidan, Book of Storiesin kohdalla ei osaa tuntea ainakaan pettymystä.

Otsikko tuntuu yhtyeen kuvauksena jo hiljalleen todemmalta kuin alkuperäisen aforismin the Shins – uskomatonta kyllä – ja Kuninkaankadun popnarkkari on kerrankin kylläinen.

Poptäydellisyys, ihan varmasti – ehkäpä moderni klassikkokin. The Drums saattaa oikeasti hyvinkin olla se uusi the Smiths, the Cure tai the Stone Roses. Tai kaikki yhteensä. Mutta tässä se joka tapauksessa on; levy, jota kuuntelen seuraavat viikot, vuodet ja vuosikymmenet.

Kuuntele sinäkin. Kuunnellaan yhdessä.

// the Drums MySpacessa
// s/t-albumi 3VOOR12:ssa