Tiistai: the Bird and the Bee

Taidan olla tyttömusiikin suurin kuluttajapoika. Niinpä huomio the Bird and the Been uudesta albumista sai välittömästi klikkaussormen nykimään – eikä suotta, valtavan kiva uutuus kun on taas ilmoilla.

Inara Georgen (bird) ja Greg Kurstinin (bee) duo yllättää kolmannen albuminsa konseptilla. Kuten Interpreting the Masters Volume 1: A Tribute to Daryl Hall and John Oates -levyn otsikostakin voi huomata, ei tällä kerralla olla liikkeellä omilla biiseillä, vaan coveroidaan kasarisoulin suurkaksikko Hall & Oatesia.



Originaalit biisit eivät ole itselleni paria poikkeusta lukuunottamatta turhan tuttuja, joskin sitäkin maistuvampia. Vuoden 2010 versiot kuulostavat kuitenkin siisteiltä siinä missä alkuperäisversiotkin ja vaihtelu tuo virkistävää näkökulmaa, vaikkei turhan kauas lähtökuopista matkatakaan. Tutuimmassa Maneaterissa vierailee muinaismuisto Garbagen Shirley Manson. Toimii!



vs.



Äh, ehkä tuo ihan käsittämättömän kova alkuperäinen vie vielä kuitenkin voiton. Vai?

Yksi oma B&B-raitakin levyltä löytyy. Albumin avaava Heard it on the Radio on arvattavan hyvä veto, kuten levy kokonaisuudessaankin. Tasainen paketti hurmaa biiseillään, vaikka kokonaisuutena jääkin paikoin laihaksi. Samoin pieni välityön henki tuntuu levyllä koko ajan leijailevan. Helppo, hyvän mielen albumi kuitenkin.



Tietoa ei mistään löytynyt, mutta levyn otsikosta voisi kuvitella että uusia versiointilevyjä on tulossa jatkossakin. Kaksikon coverointitaidot ovat toki tulleet tutuksi jo aiemminkin – Rihannan Don't Stop the Musicin lisäksi taannoinen tulkinta Herman's Hermitsin I'm Into Something Goodista on aivan mainio.



Ihan parhaimmillaan the Bird and the Bee on kuitenkin omilla biiseillään. En osannut päättää minkä vanhan suosikin linkkaisin loppuun, joten pistetäänpä peräti neljä iki-ihaninta vaihtoehtoa; s/t-esikoiselta moderni klassikko Again & Again, kaikille tyttöystäville omistettu Fucking Boyfriend ja hurmaavan surullinen I'm a Broken Heart sekä edelliseltä Ray Guns Are Not Just the Future -levyltä maailman kaunein My Love. Tätä söpömmäksi ei popmusiikki juuri muutu.









Ihh ja hih.

// the Bird and the Bee MySpacessa
// Interpreting the Masters Volume 1: A Tribute to Daryl Hall and John Oates -albumi Spotifyssa

Vanahat

Uusimman musiikin ohessa harrastan myös vanhojen lemppareiden palvomista. 60- ja 70-lukujen biisit ovat parhaimmillaan se tepsivin troppi siihen lohduttomuuteen, joka tämän illan teema taitaa olla. Tässäpä siis niitä päällimmäisiä suosikkeja ajalta ennen Jyriä, tuttuja juttuja varmastikin.

Moviestar ja ruotsalainen Harpo. Parhautta.



18-vuotiaan Cat Stevensin esikoisalbumin huimin helmi, Here Comes My Baby on vaan jotain aika nättiä ja sattuvaa.



Yksi Indiaaniklubimme vakkariraidoista milloin kenenkin toimesta taitaa olla the Velvet Undergroundin I'm Waiting for the Man. Nicon kanssa tehty klassikkoalbumi on parhaita levyjä ikinä.



Nicon sooloilua olen kuunnellut turhan vähän, mutta the Fairest of the Seasons on kaiuttimissa viipynyt viime aikoina tiuhaan. Kauneus.



Minua epäiltiin taannoin asenneongelmaiseksi suomenkielisen musiikin suhteen. Ihan aiheestakin, kun en hirveästi kotimaista kuuntele. Vanhoista käännöiskelmistä pidän kuitenkin hurjasti ja Carolan Penkki, Puu ja Puistotie -cover on kauneimpia tällä kielellä esitettyjä levytyksiä koskaan. Alkuperäinen – ja heikompi – Un Banc, Un Arbre, Une Rue voitti Euroviisut '71 Monacolle (kyllä, rakastan Euroviisuja).



Lisää naisia. Downtownista tunnetun Petula Clarkin tuotannon oma suosikkini on I Couldn't Live Without Your Love. Videon pikaisesti vilahtavaan mieshahmoon ei voi olla tykästymättä.



Jos joku joskus piristää, niin Herman's Hermitsin I'm Into Something Good. Video myös. Ui ui ja ui.



Samansävyinen the Beach Boys -klassikko Wouldn't It Be Nice, avausraita Pet Sounds -albumilta on helppo poiminta, mutta aina yhtä täydellinen. Kun Brian Wilson laulaa että "you know its gonna make it that much better, when we can say goodnight and stay together", on siinä vain sitä jotain. Minun mielestäni.



The Carpentersin valikoimasta löytyisi monta huikeaa vaihtoehtoa, mutta pirteä Please Mr. Postman -cover on ihanimmasta päästä. Yksi pophistorian lohduttomimmista hahmoista, Karen Carpenter on aina yhtä sydän. Plus että stillissä noi on Disneylandin Dumbo-laitteessa, jossa lentely oli vuosi pari sitten aika öhana kokemus.



En kasvanut juurikaan popmusiikin keskellä, mutta Simon & Garfunkel on hurjan tärkeä jo lapsuudesta. Yhtä lailla huikeasta kappalevalikoimasta poimittakoon the Only Living Boy in New York.



Tampereen ainoa elävä poika. Ihh.