Keskiviikon Oivallus

Kolmas terapiakerta tuotti Oivalluksen.

Useampi taho on ehtinyt kommentoimaan minulle parin viikon aikana sitä, että ihminen ei pysty rakastamaan toista, ellei ensin rakasta itseään. Vaikka en lausetta pystykään allekirjoittamaan, on se mietityttänyt minua aika paljon.

Koska minä en ole koskaan rakastanut itseäni.

Lause kuulostaa kauhean jyrkältä, mutta öh – niin se vain on. Rupesin äskettäin miettimään, mitä itsensä rakastaminen oikein tarkoittaa, ja kun koitin kelata muistoissani sellaiseen aikaan, että olisin sillä tavalla tuntenut... Se hetki ei vain tullut vastaan.

En ole ollut koskaan tyytyväinen itseeni. En osaa hyväksyä omia vikojani ja olen huono löytämään itsestäni hyviä puolia. Olen pitänyt yltiöpäistä itsekriittisyyttäni vain huvittavana luonteenpiirteenäni, mutta huomannut nyt, että se on oikeasti aika rampauttavaa.

Mutta niin, se Oivallus.

Kirjassa, josta en pahemmin välitä, sanotaan jotain sensuuntaista kuin "kohtele muita niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan". Kun tänään käänsin sen muotoon "kohtele itseäsi niin kuin kohtelet muita", tuntui moni asia loksahtavan paikoilleen. Kolahti. Yllättynyt olo tulvi vartalossa aina varpaita myöten.

En minä sättisi ystäviäni samalla tavalla kuin itseäni, jos en osaa tehdä jotain tai jaksa, pysty, kykene. Haluan antaa muille kehuja ja kannustusta onnistumisissa, mutta omalla kohdalla se aina unohtuu.

Kotiläksynä etsin itsestäni positiivisia puolia. Aloitan kolmella.

1. Olen helppo innostumaan. Se on mielestäni paras luonteenpiirteeni, ja vaikka se tuntuukin olevan nykyään puolitoistavuotisen kaamosviltin peitossa, on se yhä siellä. Enkä malta odottaa, että tapaan sen jälleen.

2. Olen oikeasti hyvä kirjoittamaan. Rakastan sanoja ja lauseita (niissä tunne on kai sentään oikeutettu, eh) ja saan hyvästä tekstistä ihan älyttömän tyydytyksen. Osaan ilmaista itseäni.

3. Jos kymmenen vuoden takainen minä näkisi nykyisen minäni nyt, olisi se oikeasti aika innoissaan. Masennus tai ei, elämässäni on aika monta siistiä juttua, jotka tuottavat minulle iloa. Luova suunnittelija, yrittäjä, bloggaaja, dj, muusikko – ja kaikilla sektoreilla tulvii vieläpä kehuja. Ilman perspektiiviä näitä on vain hankala nähdä, ja omasta päästä on niin vaikea irtautua, että perspektiivi jää kokematta.

Ehkä se tästä siis.

Vanha tuttu toimii motivaatiobiisinäkin.

Keskiviikko: Dr. Dog

Olen useaan otteeseen ehtinyt nimittää Communityn vuoden parhaaksi uudeksi sitcomiksi. Kevättä kohden tilanne ei ole muuttunut, sillä jakso toisensa jälkeen naurattaa tiuhaan ja uusinnat maistuvat edelleen. Kuinka käy komedianarkkarin kun kaikki jäävät kesätauolle?

Parasta Communityssa on ollut Troyn (Donald "ei sukua Dannylle" Glover) ja Abedin (Danny Pudi) yhteenpeluu. Jokin aika sitten satuin törmäämään Donaldin blogiin, joka on osoittautunut aika mainioksi paitsi visuaalisilta poiminnoiltaan, myös erityisesti musiikkivalkkauksiltaan. Javelinia, the Morning Bendersiä, MGMT:tä, Neon Indiania, the Bird and the Beetä... Onko Donald Amerikan Jyri vai toisinpäin?

Viimeisin tuttavuus blogista on ollut vastikään jo kuudennen albuminsa julkaissut philadelphialainen Dr. Dog. Blogipoiminta koski muutaman vuoden takaista My Old Ways -biisiä, mutta pakotti tutustumaan muuhunkin materiaaliin.



ANTI-labelin pari viikkoa sitten julkaisema Shame, Shame -albumi ei kuulosta huonolta sekään. Ihan My Old Waysin tasolle eivät biisit yllä, mutta leppoisa tasapainottelu indien ja country-vaikutteiden välillä pitää otteessaan.



Eniten kolahtavat avausraidat Stranger ja Shadow People. Ei nyt ihan the Shinsiä, mutta sinnepäin kuitenkin.



Mukava levy, joka on helppo heittää soittimeen jatkossakin. Tokavikan raidan Jackie Wants a Black Eye miellyttää laajahkolla sovituksellaan. Pitäisipäs tutustua ehkä aiempiinkin julkaisuihin.



Ah ja niin, vielä siitä Donaldista. Luonnollisesti tyyppi tekee itsekin musiikkia – useammallakin aliaksella. Childish Gambino -nimimerkillä väsätty, Grizzly Bearin Two Weeksiä pohjana käyttävä Bitch, Look at Me Now ei ole huonointa kuulemaani puhelaulantaa ja sanoituksista löytyy melkoisia helmiäkin.

I'm a try to make my street cred stack up /
I mean I'm rapping over Grizzly Bear, what the fuck?

Briljanssia.



--

Day 07 - A song that reminds you of a certain event
the Flaming Lips - Race for the Prize

Viime päivien jostain muistuttaviin biiseihin ei ole ollut vaikeuksia löytää tarjokkaita. 'Sparks on indien yliromantisoinnissaan kuin pahimmasta Harlekiinistä – jossa suklaasilmäisen renkipojan päiväunien kohde on tosin korvattu vähän vähemmän povekkailla, falsettiäänisillä popnörteillä. Niinpä biisit, jotka liittyvät ihmisiin, paikkoihin ja tapahtumiin tuntuvat vain odottavan poimijaansa puhkimietityllä elämäsoundtrackillani.

Vähän yli vuosi sitten valmistauduin ihka ensimmäiseen dj-keikkaani. Hertan Tussikerhoon en ehtinyt saamaan uutta läppäriä, vaan jouduinkin valkkailemaan soitettaviksi cd:itä, joita en ole viime aikoina niin hirveästi harrastanut. Keikkapäivän aamuna pinosin kaikki vähänkin järkevät levyni olohuoneen lattialle ja aloitin raakkauksen. Kymmenkunta raitaa löytyi helposti, mutta sitten alkoi mietityttämään.

Hetkeä ennen lähtöä kaivoin käsiini the Flaming Lipsin the Soft Bulletin -levyn. Lipsit olivat tuolloin tuttuja ainoastaan huiman Yoshimi Battles the Pink Robots -levynsä kautta, mutta jostain muutamalla eurolla ostettu the Soft Bulletin oli jäänyt kokonaan kuuntelematta. Testimielessä koitin ensimmäistä raitaa ja tykästyin.

Hertassa istahdin soittopisteelle edellisen pyörittelijän viimeisten Pink Floydien kohdalla ja mietin kuumeisesti millä raidalla aloittaa. Kädet täristen painoin Numarkin ejectiä ja pistin the Flaming Lipsin sisään.

Kun edellinen biisi vaihtui Race for the Prizeen, oli tunne pakahduttava. Jännitys oli tipotiessään, muut ihmiset olin jo ehtinyt unohtaa – paikalla olin vain minä ja biisi.

Paitsi että Race for the Prize kirvoittaa hienoutensa (musiikki! lyriikat!) takia useimmiten vähintäänkin tippaa silmäkulmaan, muistuttaa se aina siitä ensimmäisestä soitosta. Ilman sitä en ehkä olisi harrastusta jatkanut – tai vaikkapa tähänkään päätynyt.

Kiitti.



--

// Donald Gloverin blogi iamdonald.com
// Dr. Dog MySpacessa
// Shame, Shame -albumi Spotifyssa
// Tussikerho #3 ja kaikki muut 1000 Sparksin ja Oh Manin soittolistat Spotifyssa

Lokakuuhypetys

Kehoitan varautumaan ennenaikaiseen hehkutukseen - kuten toki aina näitä tekstejä lukiessa - mutta lokakuu 2009 saattaa olla popmusiikkihistorian täydellisin.

Air - Sing Sang Sung (Love 2 -albumi ilmestyy 7.10.):


Editors - Papillon (In This Light And In This Evening -albumi ilmestyy 12.10.):


the Raveonettes - Last Dance (Huikea biisi! In And Out of Control -albumi ilmestyy 6.10.):


the Flaming Lips - Silver Trembling Hands (Embryonic-albumi ilmestyy 13.10.):


Kings of Convenience - Boat Behind (Jo Spotifysta löytyvä Declaration of Dependence -albumi ilmestyy 7.10.):


Ash - True Love 1980 (Yhtye julkaisee singlejä A-Z -nimikkeen alla kahden viikon välein. 12. lokakuuta ilmestyvä True Love 1980 on ensimmäinen - eli A.):


Neon Indian - Deadbeat Summer (Psychic Chasms -albumi ilmestyy 13.10.):


Magenta Skycode - Escaping Outdoors (We're Going to Climb / Escaping Outdoors - 7" ilmestyy 7.10.)

+ kaikki se mitä en vielä tiedä olemassa olevankaan, mutta joka tulee taas muuttamaan musiikillisen maailmani.

Mie luulen että tästä tulee aika kiva kuukausi. Tai uskon. Tai toivon. Mut silleen kumminki, tiäks.