Näytetään tekstit, joissa on tunniste Drums. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Drums. Näytä kaikki tekstit

15. joulukuuta 2010

Joulukalenteri: Me and the Moon

Tänään on sen verran paljon asiaa, että en oikein tiedä mistä aloittaisin.

Ensinnäkin: 'Sparks on nimetty Voicen Web Awardseissa ehdolle parhaaksi musablogiksi, toista (ja viimeistä) kertaa. Siistiä! Kolmesta kanssaehdokkaasta oma ehdoton suosikkini on Echoes, mutta arvattavasti monta mainiota blogia jäi odottelemaan ensi kertaa. Äänestää voit Voicen sivuilla.





Toiseksi: tästä päivästä lähtien on julkista tietoa, että siirryn alkuvuodesta verkkojulkaisu Lilyn poptoimittajaksi / -bloggaajaksi! 1000 Sparks, jota olen alusta asti tehnyt vain itselleni – ja no, yhdelle toisellekin – loppuu siten olemasta helmikuun 13. päivä, mutta kirjoittelu Lilyyn alkaa jo hyvissä ajoin. Eikä tyyliin tykästyneillä ole syytä huoleen, koska bloggaus jatkuu tasan samanlaisena kuin tähän mennessäkin. Ainoina erotuksina on uusi nimi, uusi osoite ja enemmän aikaa päivässä kirjoittamiseen. Jos Lily ei ole entuudestaan tuttu, niin kyseessä on nuorille naisille suunnattu verkkomedia (jonne pojatkin ovat tervetulleita), jossa käsitellään allekirjoittaneen popjuttujen lisäksi ainakin muotia, ihmissuhteita ja kokkailua. Olen ollut projektista innoissani kohta pari kuukautta ja hamstrannut aiheita ja ideoita varastoon. Ihh!

Kolmanneksi: kävin eilen katsomassa Rare Exportsin ja ajattelin spoilailla vähän aiheesta. Tajuttomaan vertaishypetykseen ja ennakko-odotuksiin nähden leffa oli jonkinasteinen pettymys – vain ihan kiva. Jo vuosia sitten puhkikatsotuista lyhäreistä oli varissut aimo annos vaikuttavuutta puolitoistatuntiseksi kasvettaessa, eikä fiilis Plevnan penkkiin painautuessa kohonnut enää alun jälkeen. Jo kansallisaarteiden arvoisiksi verrattavat Jorma Tommila ja Tommi Korpela toimivat odotetun upeasti, mutta muuten näyttelijäkaarti oli aika kesäteatteria; Rauno Juvosen Piiparinen ja Ilmari Järvenpään Juuso aiheuttivat suorastaan myötähäpeää. Suurin ongelma oli ehkä dialogissa, jonka kuuntelu oli oikeasti vaikea pala. Heräsikin ajatus, että siinä missä käsikirjoittaja-ohjaaja Helanderin uutisoitu kouluttamattomuus ei näkynyt elokuvan visuaalisuudessa, tyylissä tai rakenteessa, oli näyttelijäohjaus ja vuoropuhelujen kirjoittaminen vielä kovin kevyellä tasolla. Ehkä etukäteen eniten kehuttu näyttävyys oli suurimman osan ajasta moitteetonta, mutta loppupuolen helikopteriajelut ja tonttuarmeijat näyttivät kyllä paikoin valtavan kököiltä. Eniten tarinassa jäi kuitenkin harmittamaan se itse pukki, sarvekkaaseen mammutinkokoiseen möhkäleeseen kun ei lopulta päästy kiinni sitten yhtään. Äh. Onneksi lyhärit voi katsoa uudestaan ja uudestaan, niiden fiiliksen tasolle kun ei tässä päästy missään vaiheessa. Loppuun pitää toki muistaa mainita, että onhan se kiva kun nyt kerrankin tehdään Suomessa kiinnostava ja epätavanomainen elokuva, mutta katseluun ryhtyminen jo valmiiksi alennetuilla standardeilla on vähän kehno lähtökohta. Suomalainen ehkä tosin.

Neljänneksi: 'Sparks-suosikki the Drums julkaisee (tai on julkaissut, informaatiota oli yllättävän vaikea löytää) uutena singlenään alkukesän s/t:ltä Me and the Moon -biisin, jonka kylkeen on isketty remiksaukset Twin Shadow'lta, Matthew Dearelta, Moonlight Mattersilta ja Clock Operalta. Viimeinen on oma suosikki: herkulliset synat, nykivät rytmit ja hajoavat vokaalit kun eivät yleensä tässä suunnassa allergioita aiheuta. Ah!



Oikeasti ihan huikein. Kaikki remiksaukset vielä alla, tykkääks?

14. syyskuuta 2010

Tiistai: When I Come Home ja Sleepless

Iltapäivän musertuneesta olosta ja toivottavasti ainoasta sairaslomapäivästä voisi yrittää kirjoittaa pidempäänkin, mutta ehkä säästän ne huomisen terapiaan. Sitä vastoin voisin muistuttaa – ainakin itselleni – kirjoittavani musiikkiblogia ja poimia pitkästä aikaa esiin hyvää uutta musiikkia. Uusvanhoilta suosikeilta, vieläpä.

The Drumsin alkukesän s/t on ollut arvattavan tiheässä kuuntelussa, mutta kun Spotify-versiossa ei When I Come Home -bonusraitaa ole mukana, tuli se kuultua tänään ihan ensimmäistä kertaa. Parempi myöhään. Kivan huoleton biisi, vaikuteakselilla taas ripauksen verran enemmän siellä the Beach Boysin puolella – ja ladattavissa vapaasti RCRD LBL:istä.



Ruotsi-rakkaudellekin on tilaa. Suosikkilafka Moshi Moshi julkaisee 'Sparks-lemppari Lo-Fi-Fnk:in uuden Sleepless-biisin syyskuun 20. päivä. Saksofoniriffi on melkein taannoisten Euroviisujen tasoa ja meno muutenkin sopivan hölmö. Vähän hakee, mutta useamman kuuntelun jälkeen mieli on ainakin biisin keston ajan hyvä.



Jälkimmäisen voisi lisäillä ehkä muistilistalle ensi viikon Hang the DJ!:tä varten. Jotain molemmilta yhtyeiltä on joka tapauksessa pakko soitella.

{ In short: New songs from favourite bands undo the tuesday blues. Love the Drums, love Lo-Fi-Fnk – as always. }

// The Drums MySpacessa
// Lo-Fi-Fnk MySpacessa

26. elokuuta 2010

Kaksitoista juttua Flow'sta

Flow'sta toipuminen otti sen verran aikaa, että kokemusten kertailu ei ole ihan blogiaikataulun mukaista. Niinpä se viimeistelemätön syväanalyysi jääköön nyt julkaisematta, mutta poimitaan tapahtumasta sen sijaan kaksitoista eniten mietittänyttä asiaa.

I. Air

Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.

Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.

II. The Drums

Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.

Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.

III. Beach House

Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.

IV. the Radio Dept

Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.

V. Robyn

Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.

VI. Uusi Fantasia

Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.

VII. Pääesiintyjät

Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.

VIII. Ihmiset

Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.

Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.

IX. Sisäkeikat

Ei mitään järkeä.

X. Ruoka

Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.

XI. Hipsterit

Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.

XII. Henk.koht.

Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.

30. kesäkuuta 2010

Kesäpaniikki

Taas yksi ilta on vilahdellut ohi vähän tyhmästi; Officea katsellessa ja Illustratoria pyöritellessä. Kivasti, mutta tyhmästi.

Kesä tuntuu hölmöltä. Talven aikana muutamaan lämpimään kuukauteen kohdistetut odotukset tuntuvat aina paisuvan ylimitoitetuiksi ja elokuun lopussa olo on joka kerta vähintäänkin tyhjä. Vaikkei nyt ihan siellä kalkkiviivoilla vielä mennäkään, on olo vähän sama – kesäkuun viimeiseen päivään tultaessa olen viettänyt ehkä kolme iltaa edes jossain määrin ulkona istuskellessa, terassille olen eksynyt yhdesti, enkä ole edes Jopoillut kertaakaan. Uimisesta puhumattakaan. Heinäkuussa on onneksi oletettavasti yksi viikko varattuna tyystin vapaaksi. Muuten olo voisi olla vähän liian...



Unelmakesän ollessa siis...



Hankalaa. Rahaa ei ole oikein mihinkään aktiviteetteihin, kaikki päivät kuluvat toimistolla – ihan motivoituneissa merkeissä, mutta kuitenkin – ja seuralaiset ovat joko kroonisesti etäällä tai akuutisti etääntyneitä.

Tarvitsen kesääni lisää hauskuutta.



Jotain helppoa ja yksinkertaista. Pientä.

Yhden yöttömän yön, loputtoman nousuhumalan, auringonlaskun ja kesäindietä.

4. kesäkuuta 2010

The Drums will change your life

Tänään matkustetaan kotikotiin ja kuunnellaan the Drumsia.

Brooklyniläisyhtyeen esikoispitkäsoitto taitaa olla 'Sparks-aikakauden eniten odottamani levy. Viime kesän Summertime!-ep oli tajuttoman hyvä, mikä lienee astetta vakituisemmille lukijoille tiedossa ollutkin.

Odotukset Moshi Moshin julkaisemaa s/t-debyyttiä kohtaan ovat arvatenkin aika lailla valtavat. Toisin kuin suosikkien kohdalla nykyään niin monesti, en ole lopputuloksen suhteen kovinkaan peloissani. Jos tällä kertaa vastaan tulee se yhtyeen ensimmäinen heikompi raita, annetaneen se anteeksi. Kahdestatoista raidasta muutenkin peräti seitsemän on jo itselleni entuudestaan tuttuja ja hyväksi havaittuja, joten kovin heikoilla jäillä tuskin ollaan.

Junamatkan ja kuuntelun alkuun napataan kuitenkin vielä tuo huikeista huikein Summertime!, ennen kuin Oriveden kohdalla vaihdettaneen sitten levyä. Sitä ennen todettakoon, että on ihan hirveän vaikeaa kuunnella I Felt Stupidia ilman että laulaa mukana. Äh!

Ep:n jälkeen on pakko kuunnella vielä albumilta löytymätön, Forever and Ever Amen -singlen b-puoli Instruct Me, joka jää korviin kaikumaan pitkäksi aikaa.



Neuvo minua, olen niin nuori. Neuvo minua.

Syvä huoahdus, sitten itse asiaan.

Best Friend

Avausraita kaappaa mukaansa totutun tehokkaasti heti ensitahdeillaan. Vaikkei post punkista ammentava poljento muutukaan kertosäkeeseen tullessaan juuri millään lailla, ei heilumaan ryhtymistä voi estää. Varsinkaan, jos Jonathanin muuvssit ovat viime viikkojen aikana tulleet pelottavankin tutuiksi. Drumsia parhaimmillaan, tämä.



Me and the Moon

Herkullisesta alkurypistyksestä on näköjään poistettu se alkuperäisen version vokaalisample. Sääli. Biisi itsessään rullaa silti yhtä mainiosti kuin aina ennenkin, ja yksipuoliseksi muuttunutta rakkautta kertailevat lyriikat pitävät hyppysissään tiukasti. Yhtye käyttää elektronisia sävytteitä säästeliäästi, mutta Me and the Moonin väliosa on ehkä juuri siitä syystä niin lumoava.

Let's Go Surfing

Yhtyeen ensihitti on muodostunut turhankin leimalliseksi. Surf-vaikutteet kun ovat sittemmin olleet ainakin hiukan vähemmällä (eli biisien nimessä ei sanaa esinny, eh) ja beach pop -lokeroinnille bändi tuntui ainakakin itse nyrpistävän. Syyttä! Vaikka 2000-luvun surffausanthem on tullut kuunneltua niin moneen kertaan puhki, saa se aina yhtä tehokkaasti otteeseensa. Oh woman!

Book of Stories

Sitten eka ihan uusi raita. Keskitempoileva Book of Stories retroilee edellisen biisin tapaan enemmän 50- kuin 80-luvun suuntaan. Kertosäkeen synat saavat aikaan valtavan hymyn ja kymät väreet – ja olo tuntuu siltä, kuin jokaikinen kaunis muisto neljältä vuosikymmeneltä yhtyisi neljän minuutin hippaleikkiin popmusiikin taivaassa. Hih ja ihh siis. Täydellisin kesäbiisi, joka muistuttanee tästä ajasta vielä pitkän tovin.

Livevedot eivät tehneet levytykselle oikeutta, joten jätän jakamatta. Muutenkin alan vokalistin keikkaäänenkäyttöön suhtautua pienellä epävarmuudella, montaa tyydyttävää livelaulantavideota kun en ole vielä nähnyt – maneerit puskevat jokaisessa aika pahasti läpi. Huu.

Skippin' Town

Vähän surffaavampaa taas. Raita toisensa jälkeen tuntuu lähtevän aina oikein mukavasti käyntiin ja saa kyllä heti konsut polkemaan, mutta vasta kertosäkeissä tyyppien jumalainen biisinkirjoitustaito tulee aina todella esiin. Oikeasti, onko taitavampia tekijöitä olemassakaan? Yksinkertaiset, arvattavasti kierrätetytkin – tällä kertaa 90-luvun altsurokista, ehkäpä – koukut nostavat kappaleen toisensa jälkeen uudeksi lemppariksi. Aivan mieletön siis tämäkin, ai-ai-aijai.

Forever and Ever Amen

Muutamia viikkoja sitten ilmoille tullut uusin single Forever and Ever Amen koukuttaa välittömästi vokaaleiden alettua ja kääntyy jo a-osassa lumoavaksi – mutta kasariunelmainen kertosäe on taas kerran luokkansa eliittiä. Tällä kertaa julistetaan kaksipuolisempaakin ihmissuhdetta, sillä vaikutuksella että hymyilemättä en vain voi olla. Valtavan ihana kappale, joka tuntuu paranevan kuuntelu kuuntelulta – ja biisi, jonka haluan jo merkityksensäkin vuoksi sille omalle soundtrackilleni. Toki taitavat muutkin tuotokset siltä jo löytyä.



Down by the Water

Ensimmäinen hitaampi raita, ep:ltä tuttu Down by the Water ei ole heikko, mutta tuntuu muun kirjon keskellä jäävän joka kerta vähän orvoksi. Stand By Me -hengestä lainaileva raita muuttuu astetta elämää suuremmaksi kuitenkin taas mukavasti leijailevien synien mukaanastuttua puolenvälin jälkeen. Loppu saakin taas hymyn aikaan.

It Will All End in Tears

Viimeisimpänä maistiaisena tarjoiltu erobiisi kirii hiukan edellistä nopeammaksi, mutta kappaleena tuntuu vastaavasti jäävän vähän heikommalle. Ilman raita toisensa jälkeen koukuttavaa vokalisointia tämä voisi olla sitä heikompaa antia – nyt ehkä se valitettavan ohimenevä hetki. Tylsäksi ei tohdi toki tätäkään moittia.

We Tried

Sitten taas jotain uutta. We Tried on hitusta enemmän perusvarman puolella; päähän jumittuva näppäilyriffi ja keskivertoa lofimpi miksaus miellyttävät korvia kuitenkin tyydyttävästi. Imee mukaansa tehokkaammin kuuntelu kuuntelulta, kertosäe kertosäkeeltä.

I Need Fun in My Life

Vaikka tällä kertaa kertsin koukut tuntuvat jo vähän turhankin rimaahipovilta, on kevyttäkin kevyempi biisi ihan kelpo välipala. Loppuosasta jäi poikkeuksellisesti se kaiken muuttava koukku kuitenkin uupumaan. Yhtyeen ensimmäinen "ihan kiva", mikä kertoo taas jotain siistä yleisestä tasostaan.

I'll Never Drop My Sword

Albumiversio on saanut päälleen hentoisen kitarakuljettelun, joka ei tuomiointiin vaikuta – I'll Never Drop My Sword on edelleen ihan erinomainen yksilö. Puolivälin jälkeisen synanousuilun kohdalla iskee tässä vaiheessa ehkä hienoinen aavistus kaavamaisuudesta, mutta kappale itsessään on taas semmoinen, jonka tekemisestä saavat useimmat päiväuneksia – allekirjoittanut mukaanlukien. Kevyt ja helppo, mutta taas mainion muistettavalla tavalla.



the Future

Retroyhtye päättää levynsä sopivaan otsikkoon ja erityisesti yhdellä kilinällä koukuttava raita onkin komea päätös. Lauluharmoniat jäävät edelleen turhan aavistuksenomaisiksi – niillä edes hetkittäistä kunnon irrottelua olisin mieluusti halunnut kohdata. Kun ammennetaan näinkin vahvasti sieltä Beach Boys -maljasta, ei parhainta elementtiä saa sivuuttaa. Siitäkin huolimatta mainioin jäähyväinen.

Ja mainioin levy. Uusi tarjonta on ekoilla kuunteluilla osoittautunut ehkä vieläkin huumaavammaksi kuin mitä olin osannut odottaa. Lupailu tummemmista sävyistä tuntuu katteettomalta, mutta erityisesti uuden obsessioraidan, Book of Storiesin kohdalla ei osaa tuntea ainakaan pettymystä.

Otsikko tuntuu yhtyeen kuvauksena jo hiljalleen todemmalta kuin alkuperäisen aforismin the Shins – uskomatonta kyllä – ja Kuninkaankadun popnarkkari on kerrankin kylläinen.

Poptäydellisyys, ihan varmasti – ehkäpä moderni klassikkokin. The Drums saattaa oikeasti hyvinkin olla se uusi the Smiths, the Cure tai the Stone Roses. Tai kaikki yhteensä. Mutta tässä se joka tapauksessa on; levy, jota kuuntelen seuraavat viikot, vuodet ja vuosikymmenet.

Kuuntele sinäkin. Kuunnellaan yhdessä.

// the Drums MySpacessa
// s/t-albumi 3VOOR12:ssa

20. huhtikuuta 2010

Flow '10: ensimmäiset kiinnitykset

Tänään piti kirjoitella jostain muuusta, mutta aamumurojen väärään kurkkuun menemisen aihe tuntuu oleelliselta jaettavalta myös täällä.

Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.

Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.



M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.



Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.



Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.

The xx.



Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)



Four Tet.



The Radio Dept.



Beach House.



The Drums.



Surfer Blood.



Girls.



Husky Rescue.



Hannulelauri.



Villa Nah.



+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.

Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.

Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...

Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.

// Flow Festival

29. maaliskuuta 2010

Maanantai: Broadcast 2000

Tervehdys, twee-ihmiset.

Jos lontoolainen Broadcast 2000 ei ole entuudestaan tuttu yhtye, suosittelen tarkastamaan välittömimmin. Kerralla iskevämpää indiefolkhelinää kun ei yksinkertaisesti taida olla olemassa.



Joe Steerin ympärille keskittyvä yhtye julkaisi s/t-ensialbuminsa Groenland Recordsin toimesta helmikuussa. Kellopelien, yksinkertaisten jousisovitusten ja simppeleiden popmelodioiden päälle rakentuvat raidat maalailevat kaunista kuvaa ja levyyn on helppo upota. Mainioista videoista ylitse muiden nousee tajuttoman sympaattinen Your Own Worst Enemy, joka kertoo japanilaisen Dr. NakaMatsin päivästä.



Hiottu tuotanto tuntuu taas kerran vähän kaksiteräiseltä miekalta. Toisaalta jokaisella iskulla täyteläistyvämmät raidat tuntuvat loppuun asti mietityiltä ja jotenkin poikkeuksellisen kuultavasti rakastavalla tavalla tuotetuilta. Vastaavanlaista millimetrintarkkaa tuotantoa – tosin tyystin eri genressä – on aiemmin tänä vuonna esikoisalbumillaan esittänyt vaikkapa Delphic ja samainen aspekti tuntui oudon ongelmalliselta myös silloin.



Kokonaisuus kärsii rahtusen verran myös tasapaksuudesta. Dynamiikka puuttuu ja hyvät biisit tahtovat hukkua tasaiseen massaan. En luonnollisesti toivoisi mukaan huonoja raitoja, mutta pari vähän erilaisempaa kappaletta sinne tänne ripoteltuina toisi vahvuudet esiin entistä tehokkaammin. Erityisesti multi-instrumentalistin levyltä tiettyä rohkeampaa sovittelua voisi jopa olettaakin.



Lopputulos on kuitenkin kovasti ihanan puolella ja albumi on ehdottomasti kokeilun arvoinen. Ei uskomattominta folkailua miesmuistiin, mutta mainiota miellyttävyyttä kumminkin – enkä kellopeleille tule oletettavasti ikinä sanomaan poikittaista sanaa.

Miellyttävyyksistä puheenollen; 'Sparks-lemppari Two Door Cinema Club heitti tänään ilmoille uuden videon viime kesän ykkösraita Something Good Can Workista. Biisi julkaistaan uudestaan mainiolta Tourist History -levyltä kolmantena singlenä toukokuun alussa, eli niin vain tullaan tästä vieläkin nauttimaan. Enää enintään neljä kuukautta tyyppien näkemiseen, jee!



Yhtäläinen suosikki the Drums puolestaan julkaisi tänään viime kesän Summertime!-ep:ltään vielä yhden singlen. Best Friend on tietysti ihan yhtä huikeaa kuin kaikki muukin tuotanto ja nokkela video hymyilyttää. Sinkun kahta b-puolta ei vielä netistä löydy, enkä köyhäilyissäni henno iTunesiin klikkailla, joten nuo jäävät valitettavasti kommentteja vielä odottelemaan.



// Broadcast 2000 MySpacessa
// s/t-albumi Spotifyssa

8. tammikuuta 2010

Perjantai: BBC Sound of 2010

Loppuvuosi tulvi parhaiden juttujen retrospektiivejä – nyt mennään taas ennustusten merkeissä. BBC on hereillä ja julkaisee alkuvuosittain listan tulevan vuoden uusista isoista artisteista. Viime vuoden kärkipäähän mahtuivat Little Boots, White Lies, Florence + the Machine, Empire of the Sun, La Roux ja Passion Pit – melko paikkaansapitäviä veikkauksia siis.

Tämän vuoden viidentoista ehdokkaan longlististä on vaikea kuvitella löytyvän yhtä montaa yhtä isoa nimeä, laadukkaita juttuja kylläkin. Varsinaisia yllätyksiä ei tullut, mutta yksi uusi nimikin viiden kärjestä löytyi. Tässäpä tänään valmistunut listaus.

5. the Drums

Olenkohan maininnut täällä aikaisemmin the Drumsia? Onkohan olemassa ketään ihmistä, jolle en olisi yhtyettä vielä hehkuttanut? Tämä tulee joka tapauksessa olemaan ihan järkyttävän iso juttu tänä vuonna. Aika lailla parasta uutta musiikkia juuri nyt, pitkäsoittoa ehkä joskus pian jooko?



4. Hurts

Entuudestaan vierasta kaksikkoa löytyy verkosta tasan yhden biisin verran, joten kovin pätevää syväanalyysia ei oikein voi tehdä. Wonderful Life -raita iski ehkä jollain tavalla toisella kuunteluyrityksellä – ei kovin hirveästi vielä kuitenkaan. Vähän tummasävyisempää elektropopjuttua. Kuin suoraan vuodelta '90.



3. Delphic

Listan toinen Manchester-akti (sigh), Delphic sitä vastoin on niin hyvää että hirvittää. Itse tutustuin kolmikkoon viimeisintä edellisen Kitsuné-kokoelman myötä ja muutamat jo julkaistut raidat ovat olleet mannaa. Pitkäsoitto ilmestyy maanantaina ja yhtyeestä on helppo veikata tälle vuodelle hyvinkin isoa juttua. Vuoden '10 Cut Copy, ehkäpä.



2. Marina and the Diamonds

Tässäpä sitten vastaavasti tämän vuoden Florence-vastine? Aika kiva, muttei sitten lopulta mitään mullistavaa. Mowgli's Roadista pidin hurjasti jo kesällä ja muutkin biisit ovat aika oivia. Family Jewels -albumi ilmestyy helmikuun viidestoista.



1. Ellie Goulding

Last.fm on suositellut Ellietä minulle jo iät ajat ja pari kuunneltua biisiä onkin aika hyviä. Mainion Starry Eyedin lisäksi Frankmusikin tuottama Wish I Stayed on oikein mielekäs. Debyyttipitkäsoitto ulkona maaliskuussa.



+1. Two Door Cinema Club

Pohjois-Irlannin pojat mahtuivat longlistille, mutta kärkeen ei ollut asiaa. Yksi viime vuoden kovimmista uusista löydöistä on kuitenkin oma vaihtoehtoni BBC:n valkkauksille – tuore uudelleenjulkaisu Undercover Martyn -biisistäkin kuulostaa sen verran hyvältä että oksat pois. Yhtye kiertää näköjään ne siistimmät pohjoismaat huhtikuussa; ottakaapas nyt joku Suomessa keikkakiinnityksistä vastaava onkeenne ja napatkaa tämä, livejä ollaan kehuttu niin paljon ettei mitään rajaa. Pientä bloginostetta tuntuu tällä olevan jo täälläkin – tosin tiedä vaikka olisin itse aloittanut.



Kivoja artisteja, kivoja biisejä – muttei kuitenkaan ehkä mitään hirveän uutta. Kovaa musiikkivuotta olen joka tapauksessa odottamassa ja ylläolevat artistitkin mahtuvat mukaan oikein sopivasti.

On myös ihan mainiointa, että otsikko Sound of 2010 kuulostaa edelleen ihan tajuttoman futuristiselta. 2010! Miettikää nyt, ollaan tulevaisuudessa!

// BBC Sound of 2010

30. joulukuuta 2009

2009: laulut (10-1)

10. the Drums - I Felt Stupid

Vuoden tulokkaan repertuaarissa ei ole yhtään erinomaista heikompaa raitaa – mutta I Felt Stupid nousee tuostakin joukosta ykköseksi. Leni Riefenstahl -henkisestä, tuoreesta musiikkivideosta diggailua myös.



9. the Sound of Arrows - Into the Clouds

Varsin ruotsalaisen vuoden ihanin ylläri on paluu lapsuuteen. Yhtye, jonka jokaista liikettä seuraan juuri nyt aika tiukasti. (+ ne haki myspacessa kiertuekiipparistia ja näin unta että meikä siihen valkattiin)



8. Bat for Lashes - Daniel

Vähän hyvä.



7. Matt & Kim - Daylight

Ja synariffi '09. Vuoden lempparivideo myös, ai ai tuota Kimiä. Kuluneen kahdentoista kuukauden ehkäpä eniten ihh biisi, aiheuttaa pientä hyppimistä.



6. the Raveonettes - Last Dance

Hurjan hienon ja tasaisen albumin ensimmäinen irroitus. Sopivan kasari, sopivan pehmo ja täydellisen ihana noin niinku muutenki.



5. Dan Black - Symphonies

Indie-anthem '09. Huima.



4. Röyksopp - Happy Up Here

Uuden albumin ensimmäinen single ei antanut kokonaisuudesta loppujen lopuksi kovin kattavaa kuvaa ja tuli kuunneltua alkukeväästä niin puhki kuin mp3:n vain kuunnella voi. Parliaments-kierrätyksineen kaikkineen ihan erinomaisen hyvä joka tapauksessa.



3. Girls - Lust for Life

Se kappale, jonka ajaksi on aina pakko jättää kaikki muu ja vain kuunnella.



2. Grizzly Bear - Two Weeks

Beach Boys -pastissointia ei voi paremmin tehdä. Ihastus ensi kuulemalta.



1. Phoenix - Lisztomania

Vuoden yhtye, vuoden levy ja vuoden laulu. Bridge aiheuttaa tajuttoman kuuntelumääränkin jälkeen huimat kylmät väreet. Mahtavimmista kasarileffoista leikattu musiikkivideo on täydellinen.

Kappale, joka on saanut minut päättyneen vuoden aikana hymyilemään useammin kuin mikään muu asia.



// Laulut 30-21
// Laulut 20-11
// Vuoden biisit Spotifyssa

29. joulukuuta 2009

2009: levyt (10-1)

10. Neon Indian - Psychic Chasms

Kesän ja alkusyksyn eniten ylistämäni uusi juttu muotoutui varsin kiitettäväksi paketiksi esikoisalbumillaan. Samannimisestä ep:stä turvotettu albumi on tämäkin niin 2009, vaikka eri tavalla. Kiteytyköön koko chillwave-vuosi nyt tähän yhteen artistiin.



9. jj - n° 2

Yhden kulmat kurtussa -kuuntelun jälkeen täysi ihastuminen; mysteeriyhtye jj:n ensimmäinen täyspitkä tasapainoilee huikeuden ja korniuden välillä ja on oikeasti aika mieletön. Göteborg on osoittautunut lempimusiikin mekaksi.



8. Empire of the Sun - Walking on a Dream

Walking on a Dreamin a-puoli räjäyttää pään ja olisi sellaisenaan maailman paras ep ikinä. Vaisumpi b-puoli toimii kyllä sekin ja yhtälö näyttääkin lähes pelkkää plussaa. Vuoden toiseksi eniten hyppytanssittu yhtye ja kaikkien aikojen masentavimman aprillipilan aihe.



7. Discovery - LP

Vampire Weekend ja Ra Ra Riot -yhtyeiden jäsenten muodostama kaksikko jäi lopulta suurelle yleisölle valitettavan huomaamattomaksi. Muutaman kuuntelukerran jälkeen täydellisesti uponnut esikoinen on siisteyden ja kömpelöyden imelä duetto. Levy ansaitsisi paikkansa listalla jo pelkästään Osaka Loop Line -raidan synavallilla, mutta kun Jackson 5 -coverkin on vielä aika lailla parhautta, ei tästä voi loppujen lopuksi kuin pitää ihan täysillä.



6. Miike Snow - s/t

Äärimmäisen tasainen, laadukas ja viilattu kokonaisuus joka on ennen kaikkea ylistyslaulu muodolle. Jo semmoisenaan ihan huikea.



5. Röyksopp - Junior

Yhtyeen kolmonen on paitsi upea kokonaisuus itsessäänkin, auttoi se myös nostamaan edellisen the Understanding -lätyn arvostusta omissa korvissani. Hauska, hieno, hölmö ja siisti on yhtä kuin Röyksopp. Nuoruuden suosikkien kolmas tuleminen oli enemmän kuin täysosuma.



4. the Pains of Being Pure at Heart - s/t

Puolittainen sokko-ostos osoittautui riittävän tahkoamisen jälkeen silkaksi hienoudeksi. Niin ihanan melodramaattista ja ylitsepursuavaa tunnetta, ettei ihastumatta vain osaa olla. Shoegaze-vaikutteet olivat niitä tämän vuoden kovimpia juttuja myös.



3. the Drums - Summertime!

Huiman musiikkivuoden huimin tulokas. Ep-statuksestaankin huolimatta Summertime! on kärkikahinoissa – seitsemän biisin kokonaisuus on tarttuvinta koskaan. Sopivasti uutta, sopivasti lainattua ja ihan älyttömän hyviä kappaleita. The Drums on noussut nopeasti suosikkiyhtyeideni joukkoon.



2. the Raveonettes - In and Out of Control

Vanhan semilempparin uusi tuleminen on lähes täydellinen pop-albumi. Jesus and Mary Chain ja the Velvet Underground -pastissointi viimeiseen asti hiottuun purkkaan yhdistettynä muodostavat komean kombon. Yhdessätoista raidassa on lähes yhtä monta potentiaalista sukupolviklassikkoa.



1. Phoenix - Wolfgang Amadeus Phoenix

Phoenix oli se yhtye, joka julkaisi yhden kivan albumin ja kaksi mainiota singleä vuosituhannen alussa ja jonka laulaja käväisi vetämässä vokaalit yhden klassikkoleffan tunnariin. Sitä seurasi kaksi korkeimmillaankin kädenlämpöistä albumikokonaisuutta, eikä kukaan neloslevyä enää luultavimmin odottanut.

Wolfgang Amadeus Phoenix tuli nurkan takaa ja on oikeasti ihan täydellinen levy. Indiepopin Pet Sounds on klassikko jo nyt. Vuoden levy.



// Levyt 20-11
// Vuoden levyt esimerkkibiiseillä Spotifyssa

4. joulukuuta 2009

Perjantai: I Felt Stupid

Kuten olen jo useampaan otteeseen ehtinyt sanomaan, olen aivan hulluna the Drumsiin. Newyorkilaisyhtyeen kaikki kymmenen julkaistua kappaletta ovat uskomattoman laadukkaita ja pakottavat pomppimaan kotona koko ajan. Kummastuksekseni Suomessa mediat tai muut blogit eivät tunnu bändistä tietävänkään, joten jatkan edelleen julistusta yhden pojan voimin.

Loppukesän Summertime!-ep:ltä maanantaina julkaistava kakkossingle, I Felt Stupid on siis erinomaisen hyvää jatkoa. Erityisesti lyriikat ovat taas yksinkertaisuudessaankin niin täydellisen valloittavat ja osuvat, etten voi olla tykkäämättä – tai päänsisäisissä dialogeissa toistamatta. Lahjoin itseäni vähän ennakkoon Moshi Moshin verkkokaupan avustuksella, joten biisin seiskatuuman pitäisi ehtiä ensi viikon lauantain Indiaanivinyylisessareihin. Jos ei siä ees joku tykkää ni en ala.



Ilahduin myös löytäessäni sattumalta ep:n australialaispainoksen piilotetun raidan (kyllä, olen juuri näin obsessoitunut), joka on sekin aika mahtava. Nämä olisi niin pakko päästä näkemään.

Parin the Drumsin jäsenen entisen bändin, Elklandin muutaman vuoden takaista Golden-levyä olen kuunnellut myös vähäsen. Albumilta löytyy hauskalla tavalla tuttuja juttuja, mutta uuden yhtyeen myötä ne ovat jalostuneet vaan niin täydellisiksi. Hyvää tavaraa kuitenkin tuokin.

// the Drums MySpacessa
// Summertime!-ep Spotifyssa

5. marraskuuta 2009

Torstai: Kitsuné Maison 8

Uusi, järjestyksessään kahdeksas Kitsuné-kokoelma julkaistaan virallisesti vasta reippaan viikon kuluttua, mutta Spotifyhin se on jo ehtinyt. Hipsteriä jälleen puhtaimmillaan, koitetaanpas nyt vaikka raita kerrallaan.



French Horn Rebellion - Up All Night

Kokoelma starttaa heti yhdellä parhaista biiseistään. French Horn Rebellion kolisee tälläkin raidalla aika vahvasti tähän suuntaan.



The Drums - Let's Go Surfing

Drumseja olen ylistänyt täällä aiemminkin ja edelleen se on sitä parhautta, vähintäänkin tämän vuoden uusien juttujen kärkiviisikossa. Se Summertime! ep löytyy nyt myös Spotifysta, kannattaa ehdottomasti kuulostella.

Siriusmo - High Together

Aika erinomainen. Synia, rytmejä, pitchshiftattuja vokaalisampleja. Erittäin ok.




Le Corps Mince de Françoise
- Something Golden

Corpsettarien uuden biisin ehdin jo tovi sitten tännekin poimimaan. Aika hyvä, mutta ei silti mikään Cool and Bored. Tai Ray-Ban Glasses. Tai oikeastaan edes Bitch of the Bitches. Mutta ei nyt huonokaan.

Midnight Juggernauts - This New Technology

Tämäkin on tullut jaettua jo aiemmin, muutamalla lisäkuuntelulla olen tykästynyt vielä entisestäänkin. Oikein lupaava, uutta levyä odottelen.

Heartsrevolution - Dance Till Dawn

Parin kuukauden takainen Flow-bändi, vähän mitäänsanomaton biisi. Ehtii mennä joka kerta pitkälti ohi vielä Juggernautsien jälkilämmöissä.

Logo - Junocide

Pirun junnaava, vähän liiankin yksinkertainen. Ohi tahtoo tämäkin mennä.

Two Door Cinema Club
- I Can Talk (Moulinex Remix)

Olen fanitellut Two Door Cinema Clubia aika älyttömästi Kitsuné-sinkun Something Good Can Work / Do You Want It All? jälkeen, mutta uusi I Can Talk oli biisinä pieni pettymys. Moulinexin remiksaus on kumminkin aika diggailtava. Siistejä soundeja, korvakarkkia ja yllättäen yksi kokoelman lemppareista.

Slagsmålsklubben - Brutal Weapons

Ruotsin bitpophelmi tarjoaa totutun hilpeää hölmöilyä. Tätä edelleen joko inhoaa tai ihannoi, itse olen päätynyt jälkimmäiseen kastiin.

Beni - Maximus (Harvard Bass Remix)

Originaali-Maximus on kovis, Harvard Bassin remiksaus vähän tylsä ja soundeiltaankin nihkeä. Yksi kuuntelukertakin teki aika tiukkaa, toiseen ei enää kyennyt.

AMWE - Friction Between the Lovers

Kah, Japania. Pettymys tosin – kivan nyrjähtäneissä analogisynasoundeissa on sitä jotain, mutta biisi itsessään jää kovin laihaksi. Vokaalitkin on vähän niin ja näin.

Jolie Cherie - Star

Ajan soundia vähän turhankin by the book. Eikä siltikään toimi niin hyvin kuin vaikka Losing Control. Ranskasta saa tosin aina ylimääräisiä pinnoja, en mahda mitään.

Äh, toisen kuuntelun myötä jäin tästä kumminkin tykkäämään. Kyllä se sieltä.

Chew Lips - Salt Air (Alex Kapranos Remix)

Franz Ferdinand -Alexin remiksailu on ehkä yllättävänkin oiva. Vähän riisutumpi ja vähän tummasävyisempi, toimii.

Delphic - This Momentary

Manchester-aktin pitkäsoitto tulee ulos tammikuussa. Siihen asti mennään This Momentarylla ja Counterpointilla, molemmat ovat aika mainioita. Turhan iso aavistus geneerisyyttä on ehkä mukana, mutta iskee kumminkin.



Memory Tapes - Bicycle

Memory Tapesin syyskuinen Seek Magic pitäisi täälläkin ehtiä vielä kehaisemaan, sen verran kova chillwave / dreamwave -levy kyseessä on – ja bicycle siltä aika mainio biisipoiminta. Jos tykkäät, muista myös ehkä vieläkin siistimpi Memory Cassette -sisarprojekti.



Parallels - Find the Fire

Taustoissa on uuden aallon ihanuuksia, mutta vokaalit kuulostavat jotenkin öh... ysäridanceilta. Ei sinänsä huono, mutta ei ihan täysillä iskekään.

Nottee - Control

Nottee tuli harmikseni Monsters of Popissa missattua, eikä tämä nyt varsinaisesti asiaa autakaan. Aika vahva Lykke Li -fiilis tosiaan, tykkään tietty.

Crystal Fighters - I Love London

Crystal Fightersin Xtatic Truth oli oikeasti aika heikko Kitsuné-sinkuksi, eikä I Love London ole juuri kummoisempi. Ei, äh.

My Tiger My Timing - I Am the Sound

Hauska, siisti ja simppeli. Parhaimmistoon yltää tämäkin, hyvä lopetus.



Kokoelma jatkaa sillä samalla, pääosin laadukkaalla linjalla kuin aiemmatkin. Uusia suursuosikkeja ei tällä kertaa löytynyt ehkä ihan niin hyvin – ehkä siksi, että parhaista biiseistä useimmat olivat jo ennestään tuttuja. Pari näistä voisi kumminkin taas huomisillan Indiaaniklubilla soitella.

// kitsune.fr
// Kistuné Maison Compilation 8

26. lokakuuta 2009

Maanantai: My Darling YOU!

Hölmöt asiat ovat niiden muutamien muiden ohessa se elämän suola.

Olen kuunnellut taas aika pirusti jo aiemmin ylistämäni the Drumsin öhanaa Summertime! -ep:tä, joka on aika lailla ylivoimaisesti paras senmittainen julkaisu tältä vuodelta. Last.fm:ssä joku sanoi yhtyeen kuulostavan ruotsalaiselta My Darling YOU! -duolta, mikä toimi aika välittömänä tuplatriggerinä. Ruotsalainen versio the Drumsista? Olenkohan koskaan näpytellyt hakusanoja Spotifyssa yhtä nopeasti?

Pari Luxuryn julkaisemaa ep:tä bändiltä palvelusta löytyikin: helmikuussa julkaistu A.K Art ja maaliskuinen Saying Things You Don't Want to Hear. Molemmat ovat ihan kivoja, mutta eivät oikeastaan sen enempää – eivätkä valitettavasti Drumsilta kuulosta sitten yhtään, vinohymiö.



Olen saman sanonut aiemminkin, mutta olen edelleen aika totaalinen on- / off-ihminen. Erityisesti tämä näkyy populaarikulttuurin tuotteista, joihin suhtaudun yleensä obsessiivisesti palvoen tai tyystin inhoten – välimuotoja ei oikein ole. Perjantaisen keikkarupeaman yhteydessä pohdiskelin kuitenkin sitä hiuksenhienoa rajaa, joka nämä ääripäät toisistaan erottaa. Monessa yhtyeessä, levyssä, biisissä teeämäs saattaa olla kasassa kaikki ne elementit, joista voisin jonkin muun kohdalla hullaantua aivan yltiöpäisesti ja mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ja sama toisinpäin, tietysti. Silloin hypistellään sitä turhan kalliilla tilattua vinyyliä ja hihkutaan sitä my darling, you!:ksi. Äh, miksei Summertime! ole muuntautunut vielä vahaksi?

Osaltaan kyse on oman makuni ja itsenikin muuttumisesta; useaa bändiä, josta olen tällä hetkellä hirmuisen innoissani en olisi luultavasti voinut sietää vielä muutamia vuosia sitten. Viimeinen kaksivuotinen on ollut kuitenkin kehittävää, myös musiikillisesti – nykyään osaan ja uskallan muodostaa mielipiteitäni reippaasti itselleni totuudenmukaisemmin.

Tärkeää on itselleni myös se, että pidän nykyään avoimesti niistä hölmöistäkin jutuista. Kaiken ei pidä olla hienoa, uskottavaa – tai edes hyvää – tai edes camp-mielessä hyvää. Populaarikulttuurissa saa tykätä tyhmistäkin jutuista, kunhan ne herättävät jotain tunteita. Välillä siinä onnistuu myös My Darling YOU!, niin kuin ruotsalaiset nyt poikkeuksetta muutoinkin.



// My Darling YOU! MySpacessa
// A.K Art -ep Spotifyssa
// Saying Things You Don't Want to Hear -ep Spotifyssa
// the Drums MySpacessa

// the Drumsin Summertime! biisi biisiltä Hypemissä
// Let's Go Surfing
// Make You Mine
// Don't Be a Jerk, Jonny
// Submarine
// Down by the Water
// Saddest Summer
// I Felt Stupid

4. lokakuuta 2009

Sunnuntai: the Drums

Yleisesti näin on ollut toki aina, mutta viime aikoina henkilökohtaisellakin tasolla isoin osa kiinnostavimmista bändeistä on tullut New Yorkista. Viimeisimpänä the Drums. Yhtyeen surfin ja pienet punkinkin sävyt yhdistyvät sopivan hiomattomaan retroindieen oikein miellyttävällä tavalla. Syyskuussa (ja uudestaan lokakuussa Moshi Moshilla) julkaistun Summertime! EP:n hitti on ollut aika mainio Let's Go Surfing, mutta kuuden biisin paketti on muutenkin sopivan simppeli ja lupaava paketti.



Toisena TJEU-biisinä vielä vaikkapa I'll Never Drop My Sword. EP:n ulkopuolisista biiseistä koviten iskee puolestaan vahvoissa Cure-tunnelmissa vaeltava I Felt Stupid. Lisää tämmöistä.

// the Drums MySpacessa