Blogin viimeisten kuukausien teema on jo tässä vaiheessa aika selvä: ympyröiden sulkeutuminen. Olo on viime aikoina ollut kuin episodielokuvissa, joissa irralliset tapahtumat nivoutuvat lopussa yhteen, juuri niin kuin ne oli aina suunniteltukin.
Puolitoista vuotta sitten koin elämäni ensimmäisen – ja tähän mennessä ainoan paniikkikohtauksen. Yhdestä pienestä asiasta kasvoi päässäni niin valtava, että silmät, suu, sydän tai keuhkot eivät enää toimineet. Seisoin pikkutunneilla parvekkeella haukkomassa henkeäni ja päätin siirtää asiani seuraavaan aamuun. Yöllä en nukkunut.
Eilen illalla taas yksi ympyrä sulkeutui. Löysin itseni samasta paikasta kuin sinä seuranneena aamunakin ja kuulin sanat, jotka itse olin viimeksi haparoiden saanut ulos.
Paniikkikohtauksesta muistutti vain se, että jalat eivät tälläkään kertaa kantaneet.
Yksi uusista suosikeistani tänä vuonna on ollut Beach House. Luomoavin Flow-keikka on yhä tuoreessa muistissa ja Teen Dream -albumi on soinut sekä päässä että soittimissa tiuhaan. Tropic Thunderin astetta menevämpi remiksaus 10 Mile Stereosta vetää puoleensa hunajan lailla.
Ehkä heikot jalat kohtaavat joskus tanssilattialla tämän tahdittamina.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Beach House. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Beach House. Näytä kaikki tekstit
17. joulukuuta 2010
26. elokuuta 2010
Kaksitoista juttua Flow'sta
Flow'sta toipuminen otti sen verran aikaa, että kokemusten kertailu ei ole ihan blogiaikataulun mukaista. Niinpä se viimeistelemätön syväanalyysi jääköön nyt julkaisematta, mutta poimitaan tapahtumasta sen sijaan kaksitoista eniten mietittänyttä asiaa.
I. Air
Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.
Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.
II. The Drums
Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.
Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.
III. Beach House
Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.
IV. the Radio Dept
Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.
V. Robyn
Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.
VI. Uusi Fantasia
Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.
VII. Pääesiintyjät
Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.
VIII. Ihmiset
Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.
Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.
IX. Sisäkeikat
Ei mitään järkeä.
X. Ruoka
Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.
XI. Hipsterit
Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.
XII. Henk.koht.
Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.
I. Air
Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.
Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.
II. The Drums
Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.
Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.
III. Beach House
Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.
IV. the Radio Dept
Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.
V. Robyn
Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.
VI. Uusi Fantasia
Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.
VII. Pääesiintyjät
Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.
VIII. Ihmiset
Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.
Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.
IX. Sisäkeikat
Ei mitään järkeä.
X. Ruoka
Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.
XI. Hipsterit
Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.
XII. Henk.koht.
Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.
8. toukokuuta 2010
Editors, Editors, Editors
Tässä valossa ja tänä iltana Tavastiasta on tullut kaunein paikka. Valehtelematta tuollainen fiilis eilen oli, kun Editors aloitti odotetun klubikeikkansa In this Light and on This Evening -albumin hiipivällä nimikkobiisillään.
Ruotsalainen lämppäri Sad Day for Puppets oli roolissaan ihan ok, vaikkei nyt pidempikestoisia muistikuvia jättänytkään. Oletettavasti kansallisuudesta ja naiskeulakuvallisuudesta johtuen mieleen tuli useaan otteeseen the Cardigans, tosin montaa astetta tylsempänä perusrokkina. Ja laulaja piti mikkiä ihan hassusti.
Henkilökohtaiset lähtökohdat Editorsille olivat mielenkiintoiset. Viimekesäinen keikka Provinssirockissa oli valtava pettymys, kun alkuiltaan sijoitettu yhtye näytti vetävän lavalla vain treenit. Sekalaisia arvioita kerännyt uusi albumi on puolestaan päätynyt itselläni aktiiviseenkin soittoon – kovia biisejä kun löytyy useampia.
Tavastialla yhtye olikin Provinssiin verrattuna tyystin erilainen; aktiivinen ja intensiivinen. Vaikkei täyteen ahdetun paikan yleisö nyt ihan täysin villiintynytkään kuin vasta toiseksiviimeisen Papillonin ääressä, imivät kappaleet tehokkaasti mukaansa. Esimerkiksi kakkosraita, mainion the Back Room -debyytin avaava Lights.
Ja heti perään An End Has a Start -kakkosalbumin nimikkobiisi. Kyllä kelpasi.
Keulakuva Tom Smithin karismaa ei voinut kuin ihailla. Paitsi että tyyppi on jo jonkinasteinen tyyli-idolinikin, oli lavapreesensin aktiivisuus edelliskertaan verrattuna huiman ilahduttavaa.
Kappalelistan pääpaino oli tuoreessa albumissa ja raita toisensa jälkeen toimikin erittäin hienosti. Vahvasti elektroninen Eat Raw Meat = Blood Drool iski yllättävänkin hyvin ja levyn lempiosani Bricks and Mortar suorastaan hypnotisoi.
Tasapainoinen keikka piti otteessaan, eikä vaipunut -paksuiseksi. Korvatulppailin ekaa kertaa ikinä, mikä oli oletettavasti aika hyvä päätös, Tavastia kun ei muutenkaan ole yleensä se vaimein lokaatio. Paskin sen sijaan oletettavasti; takkijonon toimimattomuutta kun ei poistuessa voinut taas ymmärtää. Markkinataloudellisestakin näkökulmasta paikka, joka laittaa valot päälle puoli kahdeltatoista kun sali olisi täynnä maksavia asiakkaita, tuntuu vähintäänkin hölmöltä.
Onneksi päähän jäi soimaan illan viimeinen biisi. Omaan ekaan dj-settiinikin muinoin päätynyt Fingers in the Factories oli mainio yllätys ja toimi hurjan hyvin. Kun All Sparksia ei tullut, oli tämä komea lopetus komealta yhtyeeltä.
Vakuuttava keikka vei mehut melko tehokkaasti. Yöbussissa kuuntelin Teen Dreamia ja itkin elämän vaikeutta.
Ruotsalainen lämppäri Sad Day for Puppets oli roolissaan ihan ok, vaikkei nyt pidempikestoisia muistikuvia jättänytkään. Oletettavasti kansallisuudesta ja naiskeulakuvallisuudesta johtuen mieleen tuli useaan otteeseen the Cardigans, tosin montaa astetta tylsempänä perusrokkina. Ja laulaja piti mikkiä ihan hassusti.
Henkilökohtaiset lähtökohdat Editorsille olivat mielenkiintoiset. Viimekesäinen keikka Provinssirockissa oli valtava pettymys, kun alkuiltaan sijoitettu yhtye näytti vetävän lavalla vain treenit. Sekalaisia arvioita kerännyt uusi albumi on puolestaan päätynyt itselläni aktiiviseenkin soittoon – kovia biisejä kun löytyy useampia.
Tavastialla yhtye olikin Provinssiin verrattuna tyystin erilainen; aktiivinen ja intensiivinen. Vaikkei täyteen ahdetun paikan yleisö nyt ihan täysin villiintynytkään kuin vasta toiseksiviimeisen Papillonin ääressä, imivät kappaleet tehokkaasti mukaansa. Esimerkiksi kakkosraita, mainion the Back Room -debyytin avaava Lights.
Ja heti perään An End Has a Start -kakkosalbumin nimikkobiisi. Kyllä kelpasi.
Keulakuva Tom Smithin karismaa ei voinut kuin ihailla. Paitsi että tyyppi on jo jonkinasteinen tyyli-idolinikin, oli lavapreesensin aktiivisuus edelliskertaan verrattuna huiman ilahduttavaa.
Kappalelistan pääpaino oli tuoreessa albumissa ja raita toisensa jälkeen toimikin erittäin hienosti. Vahvasti elektroninen Eat Raw Meat = Blood Drool iski yllättävänkin hyvin ja levyn lempiosani Bricks and Mortar suorastaan hypnotisoi.
Tasapainoinen keikka piti otteessaan, eikä vaipunut -paksuiseksi. Korvatulppailin ekaa kertaa ikinä, mikä oli oletettavasti aika hyvä päätös, Tavastia kun ei muutenkaan ole yleensä se vaimein lokaatio. Paskin sen sijaan oletettavasti; takkijonon toimimattomuutta kun ei poistuessa voinut taas ymmärtää. Markkinataloudellisestakin näkökulmasta paikka, joka laittaa valot päälle puoli kahdeltatoista kun sali olisi täynnä maksavia asiakkaita, tuntuu vähintäänkin hölmöltä.
Onneksi päähän jäi soimaan illan viimeinen biisi. Omaan ekaan dj-settiinikin muinoin päätynyt Fingers in the Factories oli mainio yllätys ja toimi hurjan hyvin. Kun All Sparksia ei tullut, oli tämä komea lopetus komealta yhtyeeltä.
Vakuuttava keikka vei mehut melko tehokkaasti. Yöbussissa kuuntelin Teen Dreamia ja itkin elämän vaikeutta.
20. huhtikuuta 2010
Flow '10: ensimmäiset kiinnitykset
Tänään piti kirjoitella jostain muuusta, mutta aamumurojen väärään kurkkuun menemisen aihe tuntuu oleelliselta jaettavalta myös täällä.
Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.
Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.
M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.
Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.
Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.
The xx.
Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)
Four Tet.
The Radio Dept.
Beach House.
The Drums.
Surfer Blood.
Girls.
Husky Rescue.
Hannulelauri.
Villa Nah.
+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.
Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.
Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...
Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.
// Flow Festival
Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.
Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.
M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.
Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.
Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.
The xx.
Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)
Four Tet.
The Radio Dept.
Beach House.
The Drums.
Surfer Blood.
Girls.
Husky Rescue.
Hannulelauri.
Villa Nah.
+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.
Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.
Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...
Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.
// Flow Festival
21. tammikuuta 2010
Torstai: Beach House
Uusien kuumien levyjen tulva on juuri nyt lähestulkoon sietämätön – ajankäytön kannalta siis. Kuunneltavia, esiteltäviä ja kehuttavia julkaisuja odottaa listalla useampi, eikä asiaa auta ainakaan Beach House, jonka kakkosalbumi Teen Dream ilmestyi 3VOOR12:een viisi päivää ennen varsinaista julkaisua. Joten.
Hurjan hienoa singleä, Norwayta tuli fiilisteltyä jo loppusyksystä, eivätkä muutkaan yhdeksän raitaa osoittaudu pettymyksiksi – päinvastoin. Hissutteluksi ja hidasteluksi huiman intensiivinen kokonaisuus on aika valtavan nätti. Soundit ovat herkullisia ja biisitkin parhaimmillaan timanttisia, esimerkiksi Walk in the Parkin kertosäe suorastaan hykerryttää jokaisen korkeimman sävelensä kohdalla. Tunnetusti jutut, jotka hykerryttävät ovat aika hyviä.
Päätösraita Take Care on viimeinen askelma lumoutumiseen. Pidä huolta on juttu, jonka haluaisin sanoa aina lopuksi. Pidä huolta. Ihh.
Hurmaavin levy. Jos Teen Dream miellyttää, kannattaa edellinen Devotion tarkastaa ehdottomasti myös. Kehuttu esikoinen kalpenee mielestäni uutukaiselle, mutta on ehdottoman oiva itsekin. Jos et usko, koita Gilaa.
Tuleville illoille tullee kivoja juttuja, muutenkin kuin kirjoittelun merkeissä. Huomenna tarkoituksena olisi katsastaa the Alibies ja 80th Disorder Telakalla, lauantaina puolestaan tanssijalka voisi vipattaa dj-hirttäjäisten merkeissä Klubilla. Niinpä tänään taidankin vain löysäillä vaikkapa Flash Forwardin, porkkanakakun ja teetonkan parissa. Ja Beach Housen.
Olen ollut viime aikoina aika iloinen. Lasketaanko tammikuun loppu jo kevääksi? -han?
// Beach House MySpacessa
// Teen Dream -albumi Spotifyssa
Hurjan hienoa singleä, Norwayta tuli fiilisteltyä jo loppusyksystä, eivätkä muutkaan yhdeksän raitaa osoittaudu pettymyksiksi – päinvastoin. Hissutteluksi ja hidasteluksi huiman intensiivinen kokonaisuus on aika valtavan nätti. Soundit ovat herkullisia ja biisitkin parhaimmillaan timanttisia, esimerkiksi Walk in the Parkin kertosäe suorastaan hykerryttää jokaisen korkeimman sävelensä kohdalla. Tunnetusti jutut, jotka hykerryttävät ovat aika hyviä.
Päätösraita Take Care on viimeinen askelma lumoutumiseen. Pidä huolta on juttu, jonka haluaisin sanoa aina lopuksi. Pidä huolta. Ihh.
Hurmaavin levy. Jos Teen Dream miellyttää, kannattaa edellinen Devotion tarkastaa ehdottomasti myös. Kehuttu esikoinen kalpenee mielestäni uutukaiselle, mutta on ehdottoman oiva itsekin. Jos et usko, koita Gilaa.
Tuleville illoille tullee kivoja juttuja, muutenkin kuin kirjoittelun merkeissä. Huomenna tarkoituksena olisi katsastaa the Alibies ja 80th Disorder Telakalla, lauantaina puolestaan tanssijalka voisi vipattaa dj-hirttäjäisten merkeissä Klubilla. Niinpä tänään taidankin vain löysäillä vaikkapa Flash Forwardin, porkkanakakun ja teetonkan parissa. Ja Beach Housen.
Olen ollut viime aikoina aika iloinen. Lasketaanko tammikuun loppu jo kevääksi? -han?
// Beach House MySpacessa
// Teen Dream -albumi Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)