Lauantai-ilta oli pitkästä aikaa hurjan kiva. Samaa fiilistä tavoitellaan myös ensi viikonloppuna, silloin vieläpä kahteen otteeseen levylautasten takana. Suunnaksi kannattaa ottaa siis perjantaina Kahvila Valo, jossa Indiaaniklubi vedetään läpi Suomi-teemalla – luvassa on huipuimpia kotimaisia biisejä kronologisessa järjestyksessä 60-luvulta tähän hetkeen. Tuosta toivuttuaan kannattaa aloitella lauantaita Pispalassa Future Shortsin polkupyörä-drive-in-näytöksessä (oikeasti, kirjoitetaanko se noin?) ja jatkaa loppuillaksi Klubille, jossa koitan parhaani mukaan hirttää dj:n ja tanssittaa porukkaa Tiskijukan ja Samin avustuksella.
Molemmista soitteluista olen kyllä aika valtavan innoissani. Tulkaa käymään ja kysymään biisejä – referenssiksi voin laittaa vielä edelliskerran Inkkari-listauksen, kun se täältä vielä uupuu.
Wild Beasts - Hooting & Howling
Feldberg - Dreamin'
Burning Hearts - Night Animal
Jens Lekman - Sipping on the Sweet Nectar
Herman's Hermits - Just a Little Bit Better
Caribou - Sun
Pepe Deluxé - Everybody Pass Me By
Beck - Devil's Haircut
the Crash - Pony Ride
Ra Ra Riot - Dying Is Fine
Tanlines - Three Trees
Delorean - Grow
Lake Heartbeat - Mystery
CEO - Come With Me
Mumm-Ra - She's Got You High
Mies & Elämä - Turussa
the Divine Comedy - At the Indie Disco
Au Revoir Simone - Another Likely Story (Aeroplane Remix)
Ariel Pink's Haunted Graffiti - Round And Round
the Undertones - Teenage Kicks
David Bowie - Let's Dance
Lo-Fi-Fnk - What's on Your Mind?
Broken Bells - the High Road
Metric - Help I'm Alive (the Twelves Remix)
the Radio Dept. - Heaven's on Fire
the Drums - Book of Stories
French Films - Golden Sea
Summer Camp - Round the Moon
the Magnetic Fields - I Think I Need a New Heart
the La's - There She Goes
Soittolistalta voisi poimia erityisesti Burning Heartsin. Kovasti odottamani yhtye tuli nähtyä nyt ekaa kertaa MOPissa, ja vaikka festarit vielä ainakin jonkun aikaa muistuvatkin mieleen lähinnä siitä omasta särkymisestä, oli keikka hyvä ja lyhyestä kestostaan huolimatta oikein lupaava. Night Animal -seiskatuuma tuli myös ostettua, ja herkkuahan tämä on.
Yhtyeen lempeyteen on helppo upota. Jos Au Revoir Simonen raikas tyttösynapop on kolahdellut, kannattaa koittaa tätäkin – ja toki toisinpäin. Viimevuotisen, vähän ohi menneen Aboa Sleeping -pitkäsoiton avausraita I Lost My Colour Vision on ehkä vieläkin huimempi.
Emoyhtye Le Futur Pompiste on hyvä kaivaa naftaliinista esiin myös. Ehkäpä ihastuttavinta indietä, mitä Suomessa on tehty.
Isäyhtye Cats on Firen ohessa, tietty.
Voihan palavat sydämet. Ei ole helppoa – varsinkaan meillä, jotka olemme jumiutuneet emotionaalisesti vuoteen '99.
{ In short: Upcoming weekend is filled with nice things – plus me djing, twice. Burning Hearts will definitely be on both playlists. }
// Burning Hearts MySpacessa
// Indiaaniklubi #15 / Oh Man -soittolista Spotifyssa
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cats on Fire. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Cats on Fire. Näytä kaikki tekstit
20. syyskuuta 2010
12. heinäkuuta 2010
Ruiskertaus
Turku ja Ruisrock esittäytyivät minulle eilen ensimmäistä kertaa. Molemmat ihastuttivat.
Ennen festarialueelle siirtymistä pääsin tutustumaan jo aiemmin mainostamaani Lippakioskiin, jonka puistosoittelut olivat oikein kivoja. Sama fiilis jäi kesäkaupungista muutenkin; kadut, rakennukset ja baarit kun näyttivät jotenkin älyttömän puoleensavetäviltä. Ihan erilaiselta kuin Tampereella.
Ruissaloon päästyä turhan aikaiseen slottiin pistetty Joensuu 1685 jäi lopulta tsekkailematta, kun ei vaan oikein ehtinyt. Veskua kuultiin tovi kävelymatkan päähän, samoin Chisua tuli hetki anniskelualueella väijyttyä. Anti-Flagilta kuului lainabiisi Should I Stay Or Should I Go, joka kreditoitiin tosin hämärästi myöhemmin esiintyneelle Flogging Mollylle. Keskittyminen ei kuitenkaan luonnistunut, fiilis oli melkoisen odottava.
Kuudelta kun se sitten vihdoin alkoi. Odotukset Belle and Sebastianin ensilivekosketukseeni olivat ihan valtavat, enkä joutunut pettymään. Yhtye oli pitkästä keikkatauostaan huolimatta elävänäkin juuri niin ihanan välitön ja sympaattinen kuin olin arvellut.
Kappalelistaus oli jotenkin älyttömän yllättävä. B&S ei, ainakaan minulle, ole ollut ikinä singleyhtye – muttei myöskään If You're Feeling Sinisteriä lukuunottamatta hirveän tasapainoisten albumikokonaisuuksienkaan tekijä. Sitä vastoin bändin jokainen julkaisu pursuaa mahtavia kappaleita, jotka yksittäisinä helminä muodostavat aina toimivan paketin. Niinpä keikkalistaa oli vähän vaikea ennakoida etukäteen; kuullaanko uusia biisejä ja saadaanko tarpeeksi niitä vanhoja kappaleita? Liian pitkä keikka ei ainakaan voisi olla.
Pari ihan suurinta toivomustani (the Model, Asleep on a Sunbeam, Another Sunny Day ja ihastuttavin nimikappale Belle & Sebastian) jäi kuulumatta, mutta settiin olin muuten varsin tyytyväinen. Kun jokainen raita – erityisimmin ehkä nuo Sinisterin neljä kappaletta – toivat ilmoille syöksyessään ihan valtavan määrän tunteita, sai suhde yhtyeeseen ja tuotantoon kokonaan uuden tason.
Tunnistamattomani intron ja yhden aika kivan uutuusbiisin lisäksi kuultiin ainakin nämä raidat – ei tässä järjestyksessä tosin.
Step into My Office, Baby
Dylan in the Movies
Dog on Wheels
Sukie in the Graveyard
Stars of Track and Field
If You're Feeling Sinister
Judy and the Dream of Horses
the Boy With the Arab Strap
If You Find Yourself Caught in Love
Sleep the Clock Around
Eniten kylmiä väreitä aiheuttivat surullisin If You're Feeling Sinister, ihanan riehakkaaksi yltynyt If You Find Yourself Caught in Love ja eeppinen päätösbiisi Sleep the Clock Around.
Ykkönen oli kuitenkin se itselle tärkein raita, Stars of Track and Field. Ah sitä oloa, kun kappale alkoi. Ah sitä oloa, kun mikä tahansa kappaleista alkoi. Vaikkei keikka itsessään ollut paras näkemäni ikinä, oli sen iskevyys, lumoavuus ja vaikuttavuus henkilökohtaisella tasolla jotain niin tavattoman suurta, ettei teltassa vietetty tunti tule kai koskaan unohtumaan.
Seisoin keikalla melkoisen edessä, mutten kuitenkaan ihan kaiteessa kiinni. Kun keulakuva Stuart Murdoch muutaman raidan jälkeen päätti hypätä lavalta kaiteen toiselle puolelle tervehtimään yleisöä, en epäröinyt hetkeäkään, vaan syöksyin työntämään kättäni eteenpäin. Niin hölmöltä kuin se 25-vuotiaan popnörttipojan kohdalla ehkä kuulostaakin, oli ihailemani ihmisen hikinen kädenpuristus yksi mielettömimmistä jutuista ikinä.
Belle and Sebastianin keikka oli rakkautta alusta asti. Mieli jäi hyväksi. Sanat eivät riitä tai tee oikeutta.
Itse asiassa sen verran hyväksi, että seurannut Midlake tuli kyllä tarkastettua, mutta kuten etukäteen veikkailinkin, meni se jälkihuumassa aika pahasti ohi. Hyvältä biisit, joita en oikeastaan tunne, kyllä kuulostivat – kappaleiden hajoaminen ja uudelleen yhteenkerääminen tuntui useammassa kohdassa älyttömän hienolta. Yhtä hienolta, kuin seitsikon (?) yhtenäinen viikset & parta -look.
Olikohan tämä se viimeinen biisi? Ehkä? Toimi.
Pää ei Belleilystä toipunut vielä hetkeen, joten Regina Spektorkin pääsi menemään vähän ohi. Kuunneltua tuli, mutta jotenkin sijoittelu ei tuntunut tässäkään kohdassa toimivimmalta. Ehkäpä Regina ja Joensuu olisivat voineet vaihtaa aikoja?
Florence + the Machinen keikka sen sijaan oli sen verran odotettu, että pää piti saada aloitukseen mennessä taas yhtenäiseksi. Kannattikin, yhtye kun vakuutti lavalla mitä huikeimmin. Jostain viktoriaanisesta rinnakkaisulottuvuudesta ilmestynyt olento lumosi lavalla äänellään ja liikkeellään – ihan oikeasti. En ihmettele yhtään, että se taannoinen Tavastian-keikka on ollut niin kehuttu, tätä katsoessaan kun oikeasti hypnotisoitui. Hienoja biisejä, joista nostettakoon esille vaikkapa livenä vähän punkimmin vedetty Kiss With a Fist.
Aivan upea esiintyjä.
Turku-kiertokävelyn yhteydessä ennätin näkemään jopa viimeiset harmittavat ratkaisut mm-finaalista aika ihastuttavassa Dynamossa. Fiilis oli kuitenkin jo taas odottavan puolella, tällä kertaa jatkobändi Cats on Firen vuoksi. Totutun napakka keikkasetti piti taas otteessaan ja nosti samoja ajatuksia kuin aiemminkin – yhtyeen biisit kuulostavat livenä ja levyllä älyttömän hyviltä yksittäisiltä kappaleilta, mutta aika harva nousee oikeastaan suoraan mieleen.
Upea cover Your Woman tuntuu kuitenkin olevan se kappale, joka sytyttää yleisön kaikkein eniten. Syystä!
Syttyneen yleisön joukossa seisoskelivat myös Stuart ja Stevie, jotka pääsivät todistamaan yhtyeen kovan keikkatason ennen tulevaa tämäniltaista yhteisliveä. Olin niin menossa vielä jotain sanomaan, mutta oikeaa hetkeä ei ihan tullut, ja elämäni miehet onnistuivat jossain vaiheessa luikahtamaan pois Klubilta. Ensi kerralla sitten.
Mutta siis ah. Hurjan kiva reissu. Ensi kesänä on Ruisrock – esiintyjistä toki riippuen – ehdottomasti kaavailuissa, varsinkin kun ne etukäteen parjatut järjestelyt toimivat ainakin omalla kohdallani sunnuntaissa oikein hyvin. Ja Turkuun pian uudestaan!
Ennen festarialueelle siirtymistä pääsin tutustumaan jo aiemmin mainostamaani Lippakioskiin, jonka puistosoittelut olivat oikein kivoja. Sama fiilis jäi kesäkaupungista muutenkin; kadut, rakennukset ja baarit kun näyttivät jotenkin älyttömän puoleensavetäviltä. Ihan erilaiselta kuin Tampereella.
Ruissaloon päästyä turhan aikaiseen slottiin pistetty Joensuu 1685 jäi lopulta tsekkailematta, kun ei vaan oikein ehtinyt. Veskua kuultiin tovi kävelymatkan päähän, samoin Chisua tuli hetki anniskelualueella väijyttyä. Anti-Flagilta kuului lainabiisi Should I Stay Or Should I Go, joka kreditoitiin tosin hämärästi myöhemmin esiintyneelle Flogging Mollylle. Keskittyminen ei kuitenkaan luonnistunut, fiilis oli melkoisen odottava.
Kuudelta kun se sitten vihdoin alkoi. Odotukset Belle and Sebastianin ensilivekosketukseeni olivat ihan valtavat, enkä joutunut pettymään. Yhtye oli pitkästä keikkatauostaan huolimatta elävänäkin juuri niin ihanan välitön ja sympaattinen kuin olin arvellut.
Kappalelistaus oli jotenkin älyttömän yllättävä. B&S ei, ainakaan minulle, ole ollut ikinä singleyhtye – muttei myöskään If You're Feeling Sinisteriä lukuunottamatta hirveän tasapainoisten albumikokonaisuuksienkaan tekijä. Sitä vastoin bändin jokainen julkaisu pursuaa mahtavia kappaleita, jotka yksittäisinä helminä muodostavat aina toimivan paketin. Niinpä keikkalistaa oli vähän vaikea ennakoida etukäteen; kuullaanko uusia biisejä ja saadaanko tarpeeksi niitä vanhoja kappaleita? Liian pitkä keikka ei ainakaan voisi olla.
Pari ihan suurinta toivomustani (the Model, Asleep on a Sunbeam, Another Sunny Day ja ihastuttavin nimikappale Belle & Sebastian) jäi kuulumatta, mutta settiin olin muuten varsin tyytyväinen. Kun jokainen raita – erityisimmin ehkä nuo Sinisterin neljä kappaletta – toivat ilmoille syöksyessään ihan valtavan määrän tunteita, sai suhde yhtyeeseen ja tuotantoon kokonaan uuden tason.
Tunnistamattomani intron ja yhden aika kivan uutuusbiisin lisäksi kuultiin ainakin nämä raidat – ei tässä järjestyksessä tosin.
Step into My Office, Baby
Dylan in the Movies
Dog on Wheels
Sukie in the Graveyard
Stars of Track and Field
If You're Feeling Sinister
Judy and the Dream of Horses
the Boy With the Arab Strap
If You Find Yourself Caught in Love
Sleep the Clock Around
Eniten kylmiä väreitä aiheuttivat surullisin If You're Feeling Sinister, ihanan riehakkaaksi yltynyt If You Find Yourself Caught in Love ja eeppinen päätösbiisi Sleep the Clock Around.
Ykkönen oli kuitenkin se itselle tärkein raita, Stars of Track and Field. Ah sitä oloa, kun kappale alkoi. Ah sitä oloa, kun mikä tahansa kappaleista alkoi. Vaikkei keikka itsessään ollut paras näkemäni ikinä, oli sen iskevyys, lumoavuus ja vaikuttavuus henkilökohtaisella tasolla jotain niin tavattoman suurta, ettei teltassa vietetty tunti tule kai koskaan unohtumaan.
Seisoin keikalla melkoisen edessä, mutten kuitenkaan ihan kaiteessa kiinni. Kun keulakuva Stuart Murdoch muutaman raidan jälkeen päätti hypätä lavalta kaiteen toiselle puolelle tervehtimään yleisöä, en epäröinyt hetkeäkään, vaan syöksyin työntämään kättäni eteenpäin. Niin hölmöltä kuin se 25-vuotiaan popnörttipojan kohdalla ehkä kuulostaakin, oli ihailemani ihmisen hikinen kädenpuristus yksi mielettömimmistä jutuista ikinä.
Belle and Sebastianin keikka oli rakkautta alusta asti. Mieli jäi hyväksi. Sanat eivät riitä tai tee oikeutta.
Itse asiassa sen verran hyväksi, että seurannut Midlake tuli kyllä tarkastettua, mutta kuten etukäteen veikkailinkin, meni se jälkihuumassa aika pahasti ohi. Hyvältä biisit, joita en oikeastaan tunne, kyllä kuulostivat – kappaleiden hajoaminen ja uudelleen yhteenkerääminen tuntui useammassa kohdassa älyttömän hienolta. Yhtä hienolta, kuin seitsikon (?) yhtenäinen viikset & parta -look.
Olikohan tämä se viimeinen biisi? Ehkä? Toimi.
Pää ei Belleilystä toipunut vielä hetkeen, joten Regina Spektorkin pääsi menemään vähän ohi. Kuunneltua tuli, mutta jotenkin sijoittelu ei tuntunut tässäkään kohdassa toimivimmalta. Ehkäpä Regina ja Joensuu olisivat voineet vaihtaa aikoja?
Florence + the Machinen keikka sen sijaan oli sen verran odotettu, että pää piti saada aloitukseen mennessä taas yhtenäiseksi. Kannattikin, yhtye kun vakuutti lavalla mitä huikeimmin. Jostain viktoriaanisesta rinnakkaisulottuvuudesta ilmestynyt olento lumosi lavalla äänellään ja liikkeellään – ihan oikeasti. En ihmettele yhtään, että se taannoinen Tavastian-keikka on ollut niin kehuttu, tätä katsoessaan kun oikeasti hypnotisoitui. Hienoja biisejä, joista nostettakoon esille vaikkapa livenä vähän punkimmin vedetty Kiss With a Fist.
Aivan upea esiintyjä.
Turku-kiertokävelyn yhteydessä ennätin näkemään jopa viimeiset harmittavat ratkaisut mm-finaalista aika ihastuttavassa Dynamossa. Fiilis oli kuitenkin jo taas odottavan puolella, tällä kertaa jatkobändi Cats on Firen vuoksi. Totutun napakka keikkasetti piti taas otteessaan ja nosti samoja ajatuksia kuin aiemminkin – yhtyeen biisit kuulostavat livenä ja levyllä älyttömän hyviltä yksittäisiltä kappaleilta, mutta aika harva nousee oikeastaan suoraan mieleen.
Upea cover Your Woman tuntuu kuitenkin olevan se kappale, joka sytyttää yleisön kaikkein eniten. Syystä!
Syttyneen yleisön joukossa seisoskelivat myös Stuart ja Stevie, jotka pääsivät todistamaan yhtyeen kovan keikkatason ennen tulevaa tämäniltaista yhteisliveä. Olin niin menossa vielä jotain sanomaan, mutta oikeaa hetkeä ei ihan tullut, ja elämäni miehet onnistuivat jossain vaiheessa luikahtamaan pois Klubilta. Ensi kerralla sitten.
Mutta siis ah. Hurjan kiva reissu. Ensi kesänä on Ruisrock – esiintyjistä toki riippuen – ehdottomasti kaavailuissa, varsinkin kun ne etukäteen parjatut järjestelyt toimivat ainakin omalla kohdallani sunnuntaissa oikein hyvin. Ja Turkuun pian uudestaan!
23. lokakuuta 2009
Perjantai: Cats on Fire
Sain alkusyksystä Salvador Dalí -postikortin, jossa kehuttiin Clint Eastwoodia, fetajuustoa ja Cats on Firea – ja quotattiin lopuksi Black Booksia. Ei voi kiistää.
Kuulin Vaasa- / Turku- / Göteborg-akselilta tulevaa Cats on Firea ensimmäisen kerran männä kesänä, mutta toden teolla siihen ihastuin vasta Flow'n sunnuntaissa. Ehkä sympaattisin keikka ikinä oli oman festarini kohokohta ja levyt ovat olleet tiukassa kuuntelussa tuosta eteenpäin. Eilinen keikka Lost in Musicissa oli taas melkoisen erinomainen, vaikka taisin yleisöstä ollakin se eniten innostunut. Ei meillä täällä Tampereella oikein. Turhautuneen työpäiväni päätökseksi suuntaan tänään puolestaan Klubille, ehkäpä siellä olisi enemmän elämää.
Esikoisalbumi the Province Complains on toistaiseksi miellyttänyt itseäni jopa keväällä julkaistua Our Temperance Movementia enemmän. Molemmat ovat kuitenkin ehjiä ja tasaisia kokonaisuuksia useammilla helmillä. Se ihan kirkkain hittipotentiaali biiseistä on vielä ehkä kuulematta – vaikka etenkin White Mantled King ja Tears in Your Cup upeita irroituksia ovatkin – ja ne selkeimmän esikuvan Ask ja Heaven Knows I'm Miserable Now ovat jättäneet vielä odottamaan. Ehkäpä seuraavalla sitten, siihen asti kyttäilen näitä livemahdollisuuksia aina kun se vain on mahdollista.
Eilinen YO piti sisällään myös Astrid Swan and the Drunk Loversin ja Reginan keikat. Astrid jäi itselleni taas vähän mitäänsanomattomaksi perusrokkailuksi – kai siinä ihan kiinnostavaa tekstipuolta ainakin on, mutta kun ei nyt vaan niin hirveästi kiinnostanut. Regina sen sijaan näytti taas olevansa yksi parhaista näkemistäni livebändeistä. Vaikka aika moneen kertaan olenkin yhtyeen nyt puolen vuoden sisään kokenut, tykkään joka kerta, paljon. Illan ensimmäisen aktin jalkoihin tämäkin kuitenkin vähän jäi, ei voi mitään.
Cats on Firesta on lyhyen ajan sisällä tullut yksi niistä muutamasta yhtyeestä, jotka ihan oikeasti tekevät minusta minut. Samaistuminen on niin helppoa; tämän tahdissa tuntuu ihan hyväksyttävältä olla se pitkä, laiha sekä kaikin puolin kömpelö ja ulkopuolinen poika – ainoastaan suomenruotsalaisuuteni wannabe-taso tuntuu olevan se erottava tekijä. Hur som helst, Cats on Fire on niin minun musiikkiani.
// Cats on Fire MySpacessa
// the Province Complains -albumi Spotifyssa
Kuulin Vaasa- / Turku- / Göteborg-akselilta tulevaa Cats on Firea ensimmäisen kerran männä kesänä, mutta toden teolla siihen ihastuin vasta Flow'n sunnuntaissa. Ehkä sympaattisin keikka ikinä oli oman festarini kohokohta ja levyt ovat olleet tiukassa kuuntelussa tuosta eteenpäin. Eilinen keikka Lost in Musicissa oli taas melkoisen erinomainen, vaikka taisin yleisöstä ollakin se eniten innostunut. Ei meillä täällä Tampereella oikein. Turhautuneen työpäiväni päätökseksi suuntaan tänään puolestaan Klubille, ehkäpä siellä olisi enemmän elämää.
Esikoisalbumi the Province Complains on toistaiseksi miellyttänyt itseäni jopa keväällä julkaistua Our Temperance Movementia enemmän. Molemmat ovat kuitenkin ehjiä ja tasaisia kokonaisuuksia useammilla helmillä. Se ihan kirkkain hittipotentiaali biiseistä on vielä ehkä kuulematta – vaikka etenkin White Mantled King ja Tears in Your Cup upeita irroituksia ovatkin – ja ne selkeimmän esikuvan Ask ja Heaven Knows I'm Miserable Now ovat jättäneet vielä odottamaan. Ehkäpä seuraavalla sitten, siihen asti kyttäilen näitä livemahdollisuuksia aina kun se vain on mahdollista.
Eilinen YO piti sisällään myös Astrid Swan and the Drunk Loversin ja Reginan keikat. Astrid jäi itselleni taas vähän mitäänsanomattomaksi perusrokkailuksi – kai siinä ihan kiinnostavaa tekstipuolta ainakin on, mutta kun ei nyt vaan niin hirveästi kiinnostanut. Regina sen sijaan näytti taas olevansa yksi parhaista näkemistäni livebändeistä. Vaikka aika moneen kertaan olenkin yhtyeen nyt puolen vuoden sisään kokenut, tykkään joka kerta, paljon. Illan ensimmäisen aktin jalkoihin tämäkin kuitenkin vähän jäi, ei voi mitään.
Cats on Firesta on lyhyen ajan sisällä tullut yksi niistä muutamasta yhtyeestä, jotka ihan oikeasti tekevät minusta minut. Samaistuminen on niin helppoa; tämän tahdissa tuntuu ihan hyväksyttävältä olla se pitkä, laiha sekä kaikin puolin kömpelö ja ulkopuolinen poika – ainoastaan suomenruotsalaisuuteni wannabe-taso tuntuu olevan se erottava tekijä. Hur som helst, Cats on Fire on niin minun musiikkiani.
// Cats on Fire MySpacessa
// the Province Complains -albumi Spotifyssa
Tilaa:
Kommentit (Atom)