Pari keikkaraportointia vielä ja sitteienää. Muutenkin toinen viikko syyslomaa voisi olla ihan paikallaan. Katsotaan.
Daisya käy vähän sääliksi. Yhtye tekee sinällään vallan kivaa musiikkia ja erityisesti edellisen levyn aikaisista biiseistä pidin hurjasti, mutta näkemäni keikat ovat olleet vastaanotoltaan vähän surkeita tapauksia. Taannoin Klubilla jonain arki-iltana nähty keikka veti paikalle alle kymmenen ihmistä, joista itse taisin olla ainoa kiinnostunut. Eilen Daisy soitti Artturissa, jossa varsinaisia seuraajia ei ollut sen enempää. Harmi.
Telakan lauantain avasi Delay Trees, joka oli odotetusti aika erinomainen. Ep jäi käteiskatoamisen vuoksi hommaamatta, pitänee se jostain vielä pian hankkia.
Seuraavaksi soitellut Cosmobile ei ollut huono sekään, vaikka keikan edetessä vähän rupesikin turruttamaan. Yhtyeen skapunkindiekombo oli kuitenkin ihan hauskaa kuultavaa ja erityisesti basistin sorminäppäryyden osalta myös katseltavaa. Ihan jees, voisin tähän törmätä toistekin.
Kahden ensimmäisen jälkeen fiilis onnistui jotenkin katoamaan ja juureva Plainride tulikin katsottua jonkunasteisessa horroksessa. Eipä se nyt ihan mitään omaa juttuani kyllä ollutkaan. Vokalistin välispiikit olivat hassuja.
Kotiin kävellessäni mietin erilaisia sanayhdistelmiä tänään tässä sanottavaksi, mutta onnekseni taidan olla unohtanut useimmat. Pääpointti lienee kuitenkin se, että koska olen vienyt blogini siihen pisteeseen että en voi puhua asioista niiden oikeilla nimillä, voin sanoa olleeni muutamat viimeiset päivät jotenkin öh – ja että olen kuunnellut paljon the Pains of Being Pure at Heartia, joka on ehkä tämän vuoden isoin juttu. Ja että lempisanontani toukasta asti on ollut turha potkia tutkainta vastaan, vaikka en pienempänä sen merkitystä ymmärtänytkään.
Pitäisi ajatella vähemmän ja tehdä enemmän. Pitäisi kirjoittaa vähemmän ja puhua enemmän. Kumpikin taitaa olla kuitenkin mahdotonta.
Mutta.
Mie olisin voinut. Mie olisin ihan oikeasti voinut.
Hah, tajusin juuri että näin unta Young Adult Friction -biisistä! Voiko pää enää enempi sekainen olla?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lost in Music. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lost in Music. Näytä kaikki tekstit
25. lokakuuta 2009
24. lokakuuta 2009
Lauantainen musiikkiin kadonnut
Kaksi kolmasosaa Lost in Musicista on koettu. Eilisen fiilikset uhkasivat jäädä laimeiksi, mutta onneksi pari huippuakin löytyi.
Ensimmäisenä Klubin korkkasi Rödsögården, joka oli aika tasapaksua kauniiden poikien perusrokkia. Kuulin yhtyettä nyt ensimmäistä kertaa, eikä kiinnostus juurikaan herännyt.
Them Bird Thingsin syksyisen debyyttilevyn olin ehtinyt jo ihan hyvillä kokemuksilla taustamusiikkina kuuntelemaan, mutta keikka jäi vähän pliisuksi. Toisaalta asiaan vaikutti varmasti myös lava; TBT olisi toiminut varmasti paremmin Klubin kuin Pakkahuoneen puolella, niin kuin nyt oikeastaan mikä tahansa muukin yhtye. Tunnelmaa kun ei pakkiksella juuri ole. Mutta niin, ihan ok keikka joka ei nyt ihan hirveästi sitten hetkauttanut kumminkaan. Yhtyeessä näkyi vaikuttavan myös Ville Särmä, jonka keikka Telakalla joskus vuosi, pari sitten on oikeasti huonoimpia muistamiani. Tämä oli onneksi kivempi.
Monsters of Popissa ehdinkin Mannan jo kertaalleen näkemään ja sama meininki jatkui nytkin. Tosin basistiksi oli poimittu onnettomimman näköinen tytönrääpäle ikinä, joka soitti kyllä aika toimivasti. Muutenkin keikka oli ihan ok.
Murmanskin muistan passaneeni jollain kesän festarilla ja ilmeisesti ihan syystä. Yhden biisin jaksoin Pakkiksella kuunnella, eipä tunnu olevan missään määrin minun teekuppini.
Downstairsin puolestaan passailin vasta pari viikkoa sitten ja tällä kertaa jäin vain jonnekin takatasanteelle istuskelemaan ja kuuntelemaan puolikkaalla korvalla. Kun ei kiinnostanut niin ei kiinnostanut.
Kokonaan väliin jäi puolestaan the Souls, kun jumituinkin yhden kaverin kanssa juttelemaan. MySpacen perusteella en missannut mitään, josta olisin oikeasti pitänyt. Vähän tylsää perusrokkia tämäkin, näitä ilmeisesti riittää.
Eniten odottelemani akti oli sitten Joensuu 1685. Olen joitakin kertoja esikoislevyn kuunnellut, mutta livenä en ollut jostain syystä onnistunut vielä yhtyettä näkemään. Setti alkoi isosti ja vähän omaan makuuni turhankin pitkästi, mutta muutama erittäin mainio biisi tuli kyllä kuultua. Erityisen kovasti iski synavetoinen kappale, joka esiteltiin uudeksi materiaaliksi – nimestä ei luonnollisestikaan ole hajua. Kesken tiukimman soittelut ehti jokin instrumentti paukahtaa ilmeisesti rikki aiheuttaen epämääräisen pituisen keskeytyksen, mutta onneksi yleisöstä löytyi hauska poikaporukka viihdyttämään meitä muita "sieg heil, Tampere" -huuteluillaan, "arvostan" -falsettilaulullaan ja tanssiesityksellään. Löytyyhän niitä urpoja tietysti mistä taajamasta tahansa, mutta vittu ihan oikeasti – välillä Tampere on niin ahdistava paikka koittaa olla missään tai tehdä mitään. Keikka jatkui vielä kuitenkin onneksi parin biisin ajan ja settiin olin varsin tyytyväinen. Sitä ainoaa muistamaani biisiä ja kait kirkkainta hittiä, (You Shine) Brighter Than Lightia ei tosin valitettavasti kuultu. Kiinnostaisi kovasti nähdä yhtye tulevaisuudessa ihan oikeallakin keikalla.
Tammerfest-Indiaaniklubimme yhteydessä kesällä soitellut Miss Saana & the Missionaries päätti Pakkahuoneen illan ja oli ihan viihdyttävä. 16-henkisen bändin soittoa oli siistiä katsella ja kuunnella. Paljon hyviä soundeja ja biisejä löytyikin, mutta tämäkin olisi toiminut vain niin paljon paremmin siinä toisella puolella. Tietynlaisen ruotsinlaivaviihdemusiikkiviban yhtye ehkä kokonaisuudessaan kuitenkin jätti, johtuen osaltaan tietysti yleisöstä ja paikasta.
Joensuuta lukunottamatta ilta ei noussut oikein edes kädenlämpöiseksi, mutta viimeisenä esiintyi onneksi myös kovasti odottelemani Zebra & Snake. Hehkutusta on tullut viime aikoina vähän joka puolelta, mutta ne lunastuivat aika lailla täydellisesti. Keikka oli pirun intensiivinen ja kuulosti erittäin hyvältä – ja sai itsenikin hytkymään sen verran, että tutun kuvaajatyypin ansiosta nolailin itseäni varmaan aika huolella Yle Areenan suorassa lähetyksessä. Taisipa olla oikeastaan ensimmäinen kerta, kun ihan eturivissä keikkaa katselen – tungosta ei tosin ollut kyllä nimeksikään. Kovia biisejä siis, tätä uskallan jo sanoa fanittelevani. Yhden tuommoisen Coloursin jos onnistuisin itse tekemään niin olisin aika iloinen.
Tämänsyksyinen Lost in Music on nyt itselleni kolmas ja joka kerta samat jutut alkavat vähän rassaamaan. Keikat ovat showcase-luonteestaan ja tiukasta aikataulusta johtuen lyhyitä ja jäävät melko pintapuolisiksi raapaisuiksi. Enemmän kuitenkin tökkii ihan oikeasti se yleisö. LiM ei ole mikään tavallinen musiikin kuuntelijoille suunnattu festari, vaan ammattilaisten meet & greet, jossa partavesiövereistä kärsivät setät tapittavat esityksiä katsomassa korkeintaan näennäisellä mielenkiinnolla. Suhtaudun itse musiikkiin melkoisella intohimolla ja se tuntuu tekevän minusta tietyssä asioissa sen tutun kusipääelitistin, mutta edelleen mielestäni keikoissa iso osa onnistumisesta on kiinni siitä, kuinka innostuneesti yleisö on mukana. Näillä keikoilla se ei vain ole. Musiikin kaupallisuus on ylipäänsä itselleni ehkä vähän ongelmallinen aspekti, vaikka hyperkaupallisella alalla työskentelenkin ja ymmärränkin että hurjan määrän bändejä, keikkoja, levyjä missaisin ilman niitä yleisössä tönöttäviä pukupettereitä. Musiikin harrastajana ja media-alan ihmisenäkin Musiikki & Media on kuitenkin vähän hankala tapahtuma.
Onneksi omalla mediakanavallaan voi päteä juuri niin paljon kuin huvittaa. Ja ihan tyytyväinen iltaan noin ylipäänsä olin, näin kaksi erinomaista keikkaa naurettavan hintaisella (12€) lipulla. Ja tänään vielä ainakin pari lisää.
Ensimmäisenä Klubin korkkasi Rödsögården, joka oli aika tasapaksua kauniiden poikien perusrokkia. Kuulin yhtyettä nyt ensimmäistä kertaa, eikä kiinnostus juurikaan herännyt.
Them Bird Thingsin syksyisen debyyttilevyn olin ehtinyt jo ihan hyvillä kokemuksilla taustamusiikkina kuuntelemaan, mutta keikka jäi vähän pliisuksi. Toisaalta asiaan vaikutti varmasti myös lava; TBT olisi toiminut varmasti paremmin Klubin kuin Pakkahuoneen puolella, niin kuin nyt oikeastaan mikä tahansa muukin yhtye. Tunnelmaa kun ei pakkiksella juuri ole. Mutta niin, ihan ok keikka joka ei nyt ihan hirveästi sitten hetkauttanut kumminkaan. Yhtyeessä näkyi vaikuttavan myös Ville Särmä, jonka keikka Telakalla joskus vuosi, pari sitten on oikeasti huonoimpia muistamiani. Tämä oli onneksi kivempi.
Monsters of Popissa ehdinkin Mannan jo kertaalleen näkemään ja sama meininki jatkui nytkin. Tosin basistiksi oli poimittu onnettomimman näköinen tytönrääpäle ikinä, joka soitti kyllä aika toimivasti. Muutenkin keikka oli ihan ok.
Murmanskin muistan passaneeni jollain kesän festarilla ja ilmeisesti ihan syystä. Yhden biisin jaksoin Pakkiksella kuunnella, eipä tunnu olevan missään määrin minun teekuppini.
Downstairsin puolestaan passailin vasta pari viikkoa sitten ja tällä kertaa jäin vain jonnekin takatasanteelle istuskelemaan ja kuuntelemaan puolikkaalla korvalla. Kun ei kiinnostanut niin ei kiinnostanut.
Kokonaan väliin jäi puolestaan the Souls, kun jumituinkin yhden kaverin kanssa juttelemaan. MySpacen perusteella en missannut mitään, josta olisin oikeasti pitänyt. Vähän tylsää perusrokkia tämäkin, näitä ilmeisesti riittää.
Eniten odottelemani akti oli sitten Joensuu 1685. Olen joitakin kertoja esikoislevyn kuunnellut, mutta livenä en ollut jostain syystä onnistunut vielä yhtyettä näkemään. Setti alkoi isosti ja vähän omaan makuuni turhankin pitkästi, mutta muutama erittäin mainio biisi tuli kyllä kuultua. Erityisen kovasti iski synavetoinen kappale, joka esiteltiin uudeksi materiaaliksi – nimestä ei luonnollisestikaan ole hajua. Kesken tiukimman soittelut ehti jokin instrumentti paukahtaa ilmeisesti rikki aiheuttaen epämääräisen pituisen keskeytyksen, mutta onneksi yleisöstä löytyi hauska poikaporukka viihdyttämään meitä muita "sieg heil, Tampere" -huuteluillaan, "arvostan" -falsettilaulullaan ja tanssiesityksellään. Löytyyhän niitä urpoja tietysti mistä taajamasta tahansa, mutta vittu ihan oikeasti – välillä Tampere on niin ahdistava paikka koittaa olla missään tai tehdä mitään. Keikka jatkui vielä kuitenkin onneksi parin biisin ajan ja settiin olin varsin tyytyväinen. Sitä ainoaa muistamaani biisiä ja kait kirkkainta hittiä, (You Shine) Brighter Than Lightia ei tosin valitettavasti kuultu. Kiinnostaisi kovasti nähdä yhtye tulevaisuudessa ihan oikeallakin keikalla.
Tammerfest-Indiaaniklubimme yhteydessä kesällä soitellut Miss Saana & the Missionaries päätti Pakkahuoneen illan ja oli ihan viihdyttävä. 16-henkisen bändin soittoa oli siistiä katsella ja kuunnella. Paljon hyviä soundeja ja biisejä löytyikin, mutta tämäkin olisi toiminut vain niin paljon paremmin siinä toisella puolella. Tietynlaisen ruotsinlaivaviihdemusiikkiviban yhtye ehkä kokonaisuudessaan kuitenkin jätti, johtuen osaltaan tietysti yleisöstä ja paikasta.
Joensuuta lukunottamatta ilta ei noussut oikein edes kädenlämpöiseksi, mutta viimeisenä esiintyi onneksi myös kovasti odottelemani Zebra & Snake. Hehkutusta on tullut viime aikoina vähän joka puolelta, mutta ne lunastuivat aika lailla täydellisesti. Keikka oli pirun intensiivinen ja kuulosti erittäin hyvältä – ja sai itsenikin hytkymään sen verran, että tutun kuvaajatyypin ansiosta nolailin itseäni varmaan aika huolella Yle Areenan suorassa lähetyksessä. Taisipa olla oikeastaan ensimmäinen kerta, kun ihan eturivissä keikkaa katselen – tungosta ei tosin ollut kyllä nimeksikään. Kovia biisejä siis, tätä uskallan jo sanoa fanittelevani. Yhden tuommoisen Coloursin jos onnistuisin itse tekemään niin olisin aika iloinen.
Tämänsyksyinen Lost in Music on nyt itselleni kolmas ja joka kerta samat jutut alkavat vähän rassaamaan. Keikat ovat showcase-luonteestaan ja tiukasta aikataulusta johtuen lyhyitä ja jäävät melko pintapuolisiksi raapaisuiksi. Enemmän kuitenkin tökkii ihan oikeasti se yleisö. LiM ei ole mikään tavallinen musiikin kuuntelijoille suunnattu festari, vaan ammattilaisten meet & greet, jossa partavesiövereistä kärsivät setät tapittavat esityksiä katsomassa korkeintaan näennäisellä mielenkiinnolla. Suhtaudun itse musiikkiin melkoisella intohimolla ja se tuntuu tekevän minusta tietyssä asioissa sen tutun kusipääelitistin, mutta edelleen mielestäni keikoissa iso osa onnistumisesta on kiinni siitä, kuinka innostuneesti yleisö on mukana. Näillä keikoilla se ei vain ole. Musiikin kaupallisuus on ylipäänsä itselleni ehkä vähän ongelmallinen aspekti, vaikka hyperkaupallisella alalla työskentelenkin ja ymmärränkin että hurjan määrän bändejä, keikkoja, levyjä missaisin ilman niitä yleisössä tönöttäviä pukupettereitä. Musiikin harrastajana ja media-alan ihmisenäkin Musiikki & Media on kuitenkin vähän hankala tapahtuma.
Onneksi omalla mediakanavallaan voi päteä juuri niin paljon kuin huvittaa. Ja ihan tyytyväinen iltaan noin ylipäänsä olin, näin kaksi erinomaista keikkaa naurettavan hintaisella (12€) lipulla. Ja tänään vielä ainakin pari lisää.
23. lokakuuta 2009
Perjantai: Cats on Fire
Sain alkusyksystä Salvador Dalí -postikortin, jossa kehuttiin Clint Eastwoodia, fetajuustoa ja Cats on Firea – ja quotattiin lopuksi Black Booksia. Ei voi kiistää.
Kuulin Vaasa- / Turku- / Göteborg-akselilta tulevaa Cats on Firea ensimmäisen kerran männä kesänä, mutta toden teolla siihen ihastuin vasta Flow'n sunnuntaissa. Ehkä sympaattisin keikka ikinä oli oman festarini kohokohta ja levyt ovat olleet tiukassa kuuntelussa tuosta eteenpäin. Eilinen keikka Lost in Musicissa oli taas melkoisen erinomainen, vaikka taisin yleisöstä ollakin se eniten innostunut. Ei meillä täällä Tampereella oikein. Turhautuneen työpäiväni päätökseksi suuntaan tänään puolestaan Klubille, ehkäpä siellä olisi enemmän elämää.
Esikoisalbumi the Province Complains on toistaiseksi miellyttänyt itseäni jopa keväällä julkaistua Our Temperance Movementia enemmän. Molemmat ovat kuitenkin ehjiä ja tasaisia kokonaisuuksia useammilla helmillä. Se ihan kirkkain hittipotentiaali biiseistä on vielä ehkä kuulematta – vaikka etenkin White Mantled King ja Tears in Your Cup upeita irroituksia ovatkin – ja ne selkeimmän esikuvan Ask ja Heaven Knows I'm Miserable Now ovat jättäneet vielä odottamaan. Ehkäpä seuraavalla sitten, siihen asti kyttäilen näitä livemahdollisuuksia aina kun se vain on mahdollista.
Eilinen YO piti sisällään myös Astrid Swan and the Drunk Loversin ja Reginan keikat. Astrid jäi itselleni taas vähän mitäänsanomattomaksi perusrokkailuksi – kai siinä ihan kiinnostavaa tekstipuolta ainakin on, mutta kun ei nyt vaan niin hirveästi kiinnostanut. Regina sen sijaan näytti taas olevansa yksi parhaista näkemistäni livebändeistä. Vaikka aika moneen kertaan olenkin yhtyeen nyt puolen vuoden sisään kokenut, tykkään joka kerta, paljon. Illan ensimmäisen aktin jalkoihin tämäkin kuitenkin vähän jäi, ei voi mitään.
Cats on Firesta on lyhyen ajan sisällä tullut yksi niistä muutamasta yhtyeestä, jotka ihan oikeasti tekevät minusta minut. Samaistuminen on niin helppoa; tämän tahdissa tuntuu ihan hyväksyttävältä olla se pitkä, laiha sekä kaikin puolin kömpelö ja ulkopuolinen poika – ainoastaan suomenruotsalaisuuteni wannabe-taso tuntuu olevan se erottava tekijä. Hur som helst, Cats on Fire on niin minun musiikkiani.
// Cats on Fire MySpacessa
// the Province Complains -albumi Spotifyssa
Kuulin Vaasa- / Turku- / Göteborg-akselilta tulevaa Cats on Firea ensimmäisen kerran männä kesänä, mutta toden teolla siihen ihastuin vasta Flow'n sunnuntaissa. Ehkä sympaattisin keikka ikinä oli oman festarini kohokohta ja levyt ovat olleet tiukassa kuuntelussa tuosta eteenpäin. Eilinen keikka Lost in Musicissa oli taas melkoisen erinomainen, vaikka taisin yleisöstä ollakin se eniten innostunut. Ei meillä täällä Tampereella oikein. Turhautuneen työpäiväni päätökseksi suuntaan tänään puolestaan Klubille, ehkäpä siellä olisi enemmän elämää.
Esikoisalbumi the Province Complains on toistaiseksi miellyttänyt itseäni jopa keväällä julkaistua Our Temperance Movementia enemmän. Molemmat ovat kuitenkin ehjiä ja tasaisia kokonaisuuksia useammilla helmillä. Se ihan kirkkain hittipotentiaali biiseistä on vielä ehkä kuulematta – vaikka etenkin White Mantled King ja Tears in Your Cup upeita irroituksia ovatkin – ja ne selkeimmän esikuvan Ask ja Heaven Knows I'm Miserable Now ovat jättäneet vielä odottamaan. Ehkäpä seuraavalla sitten, siihen asti kyttäilen näitä livemahdollisuuksia aina kun se vain on mahdollista.
Eilinen YO piti sisällään myös Astrid Swan and the Drunk Loversin ja Reginan keikat. Astrid jäi itselleni taas vähän mitäänsanomattomaksi perusrokkailuksi – kai siinä ihan kiinnostavaa tekstipuolta ainakin on, mutta kun ei nyt vaan niin hirveästi kiinnostanut. Regina sen sijaan näytti taas olevansa yksi parhaista näkemistäni livebändeistä. Vaikka aika moneen kertaan olenkin yhtyeen nyt puolen vuoden sisään kokenut, tykkään joka kerta, paljon. Illan ensimmäisen aktin jalkoihin tämäkin kuitenkin vähän jäi, ei voi mitään.
Cats on Firesta on lyhyen ajan sisällä tullut yksi niistä muutamasta yhtyeestä, jotka ihan oikeasti tekevät minusta minut. Samaistuminen on niin helppoa; tämän tahdissa tuntuu ihan hyväksyttävältä olla se pitkä, laiha sekä kaikin puolin kömpelö ja ulkopuolinen poika – ainoastaan suomenruotsalaisuuteni wannabe-taso tuntuu olevan se erottava tekijä. Hur som helst, Cats on Fire on niin minun musiikkiani.
// Cats on Fire MySpacessa
// the Province Complains -albumi Spotifyssa
20. lokakuuta 2009
Tiistai: Editors
Diggailen post-punk revivalia samoin kuin sitä aitoa ja alkuperäistäkin: vähän pintapuolisesti ja turhankin kapealla sektorilla, mutta silti aina paikoin melkoisella antaumuksella. Se tämän hetken suurin ja kaunein uusioyhtye on aika ylivoimaisesti Editors.
Brittiläisten vasta ilmestynyt kolmas studiolätty In This Light And On This Evening noudattelee samoja sävyjä kuin aiempikin tuotanto, mutta nojaa aavistuksen selkeämmin elektronisiin elementteihin. Ja kuulostaa edelleen aika hyvältä.
Jo aiemmin jakamani Papillon on niin definitiivinen Editors-raita kuin olla vain voi. Muina erinomaisuuksina esiin pomppaavat Bricks And Mortar ja nimihirviö Eat Raw Meat = Blood Drool. Molemmat tuntuvat koukkuineen vielä jotenkin ärsyttävän tutuilta.
Menneen kesän Provinssirockissa Editors oli niitä ennakkoon eniten odottelemiani esiintyjiä, vaikka vietinkin alkupuoliskon katselemalla pääasiassa festariseurani makkaraperunoiden syömistä. Keikka itsessään jäi valitettavasti vähän etäiseksi ja rutiininomaiseksi; intensiivisyys puuttui osin sekä yhtyeestä että yleisöstä. Muiden esiintymisten rinnalla Editors itsessään oli Provinssin makkaraperunat – vieläpä kasvissyöjälle.
Tampereen syyspiristys, Lost in Music starttaa ylihuomenna. Kolme päivää mainioimpia keikkoja on aika jei, vaikka useampi odotetuista on tullut jo aiemminkin koettua. Vaan nämäpä nyt kiinnostavat erityisimmin – Cats on Firen uudelleenkohtaus varsinkin:
Torstai / YO - Cats on Fire, Astrid Swan & the Drunk Lovers, Regina
Perjantai / Klubi & Pakkahuone - mm. Manna, Joensuu 1685, Zebra and Snake, Them Bird Things
Lauantai / Telakka - Delay Trees, Cosmobile, Plainride - ja vielä ehkäpä Artturissa Daisy
Kliffaa, hei.
// Editors MySpacessa
// In This Light And On This Evening -albumi Spotifyssa
// Lost in Music -kaupunkifestari
Brittiläisten vasta ilmestynyt kolmas studiolätty In This Light And On This Evening noudattelee samoja sävyjä kuin aiempikin tuotanto, mutta nojaa aavistuksen selkeämmin elektronisiin elementteihin. Ja kuulostaa edelleen aika hyvältä.
Jo aiemmin jakamani Papillon on niin definitiivinen Editors-raita kuin olla vain voi. Muina erinomaisuuksina esiin pomppaavat Bricks And Mortar ja nimihirviö Eat Raw Meat = Blood Drool. Molemmat tuntuvat koukkuineen vielä jotenkin ärsyttävän tutuilta.
Menneen kesän Provinssirockissa Editors oli niitä ennakkoon eniten odottelemiani esiintyjiä, vaikka vietinkin alkupuoliskon katselemalla pääasiassa festariseurani makkaraperunoiden syömistä. Keikka itsessään jäi valitettavasti vähän etäiseksi ja rutiininomaiseksi; intensiivisyys puuttui osin sekä yhtyeestä että yleisöstä. Muiden esiintymisten rinnalla Editors itsessään oli Provinssin makkaraperunat – vieläpä kasvissyöjälle.
Tampereen syyspiristys, Lost in Music starttaa ylihuomenna. Kolme päivää mainioimpia keikkoja on aika jei, vaikka useampi odotetuista on tullut jo aiemminkin koettua. Vaan nämäpä nyt kiinnostavat erityisimmin – Cats on Firen uudelleenkohtaus varsinkin:
Torstai / YO - Cats on Fire, Astrid Swan & the Drunk Lovers, Regina
Perjantai / Klubi & Pakkahuone - mm. Manna, Joensuu 1685, Zebra and Snake, Them Bird Things
Lauantai / Telakka - Delay Trees, Cosmobile, Plainride - ja vielä ehkäpä Artturissa Daisy
Kliffaa, hei.
// Editors MySpacessa
// In This Light And On This Evening -albumi Spotifyssa
// Lost in Music -kaupunkifestari
18. lokakuuta 2009
Sunnuntaisatuilu
Seuraan suhteellisen vähän suomalaista musiikkimediaa – eli en kuuntele radiota juuri ollenkaan ja luen musiikkilehtiäkin vähän harvakseltaan – mutta satuin eilen kumminkin bongailemaan YleX:n ja Rumban kasaileman hehkutuslistan ensi vuoden kovimmista uusista bändeistä. Aika monta hyvää listalta löytyikin, joskaan uusia tuttavuuksia ei juuri nimeksi ollutkaan. Ilmeisesti median seuraamattomuus ei liene ainakaan blogiaikakaudella este hyvien juttujen löytämiselle.
Vähän laiska postaus nyt siis taas kun tässä yhä itseäni keräilen, mutta nämähän sillä listalla olivat ne kiinnostavimmat.
1. Le Corps Mince de Françoise – jotenkin tämä nimitys tässä vaiheessa tuntuu jo älyttömältä, kun LCMDF:n hehkutus on ollut aika maksimaalista jo keväästä '08 asti. Diggailen toki itse yhä ja odottelen sitä ensimmäistä Kitsuné-sinkkuakin. Kiteyttää tietyllä tavalla ajan soundin ihan pirun osuvasti, ihan kiva että sitä eurooppalaisella tasollakin hipsterkamaa Suomesta löytyy. Upouusi videokin on ihan jees.
2. Villa Nah onkin sitten jo vähän yllättävämpi poiminta. Bändi on ollut itselleni tuttu vasta Flow'n aikaisesta suosittelusta – kiitti vaan edelleen, heh – ja toimii kyllä oikein mainiosti. Jori Hulkkosen tuottajarooli tuli itselleni tässä vaiheena ihan uutisena. Täytyy tuo ensikko-ep jossain vaiheessa ehtiä poistamaan.
3. TTVO-edustusta, eli Jaakko & Jay, jei. Pari kertaa olen sattunut livenä näkemään ja niinhän se vain toimii pirun hyvin. Ei mikään lemppari, mutta mieluusti tulee aina katsastettua.
4. Delay Trees tuli Ämyrockin jatkoissa sateen takia passattua, joten keikka on yhä kokematta aina ensi viikon Lost in Musiciin asti. Pientä, nättiä, tykkäilen.
6. Läppäbändit on aina vähän niin ja näin, eikä Nightsatankaan nyt ihan hirveästi jaksa innostaa. Kivan kuuloisia synia juu, mutta aika metallittomana ihmisenä en muista hevielementeistä oikein mitään irti saa. Kyllähän tämänkin kerran katsoisi, liven voisi olettaa olevan ehkä jotain Jessen henkistä?
10. TV Offia olen ylistellyt edelliskesän Flow'sta lähtien ja tässäkin blogissa pariin otteeseen. Siistiä, symppistä, hyvää, yksinkertaista ja juuri sopivan viilattua. Kivaa katsottavaa livenä (eli erinomaisen söpö ja energinen laulaja ja synatyypillä sama söpö ja energinen Alesis Micron kuin itsellänikin) ja levy on edelleen kovassa odotuksessa.
11. Wedding Crashersiakin on itselleni suositeltu, mutta keikat olen jotenkin onnistunut aina missaamaan. Ihan sujuvaa kyl.
12. Se viime aikojen hehkutetuin (BISTEREOssakin vau) akti tuntuu olleen Zebra and Snake, jonka samoin pääsen ensi viikolla ekaa kertaa katsastamaan. Tykkään näin äänitetasollakin ns. ihan helvetisti.
Löysin itseni eilen taas Hang the DJ!:stä / -:ssä, kun tyypit viettivät klubinsa kolmivuotiskekkereitä. Regina-vetoisen EMOTIONS-kaksikon dj-setti oli vähän tympeä, mutta vakkarikolmikko taas totutun varma. HtDJ! on edelleen se lempparieventtini treellä, vaikka soittolistat ovatkin tuntuneet vähän jumittuneen paikoilleen – mutta kun niitä suosikkibiisejäni tulee edelleen laidan täydeltä, en osaa oikein valittaakaan.
Yksi niistä menee että dis dis d c c c a a a ais ais a ais. Semmosella sahalla, tiäkkö.
// Tulevaisuuden tusina YleX:n sivuilla
Vähän laiska postaus nyt siis taas kun tässä yhä itseäni keräilen, mutta nämähän sillä listalla olivat ne kiinnostavimmat.
1. Le Corps Mince de Françoise – jotenkin tämä nimitys tässä vaiheessa tuntuu jo älyttömältä, kun LCMDF:n hehkutus on ollut aika maksimaalista jo keväästä '08 asti. Diggailen toki itse yhä ja odottelen sitä ensimmäistä Kitsuné-sinkkuakin. Kiteyttää tietyllä tavalla ajan soundin ihan pirun osuvasti, ihan kiva että sitä eurooppalaisella tasollakin hipsterkamaa Suomesta löytyy. Upouusi videokin on ihan jees.
2. Villa Nah onkin sitten jo vähän yllättävämpi poiminta. Bändi on ollut itselleni tuttu vasta Flow'n aikaisesta suosittelusta – kiitti vaan edelleen, heh – ja toimii kyllä oikein mainiosti. Jori Hulkkosen tuottajarooli tuli itselleni tässä vaiheena ihan uutisena. Täytyy tuo ensikko-ep jossain vaiheessa ehtiä poistamaan.
3. TTVO-edustusta, eli Jaakko & Jay, jei. Pari kertaa olen sattunut livenä näkemään ja niinhän se vain toimii pirun hyvin. Ei mikään lemppari, mutta mieluusti tulee aina katsastettua.
4. Delay Trees tuli Ämyrockin jatkoissa sateen takia passattua, joten keikka on yhä kokematta aina ensi viikon Lost in Musiciin asti. Pientä, nättiä, tykkäilen.
6. Läppäbändit on aina vähän niin ja näin, eikä Nightsatankaan nyt ihan hirveästi jaksa innostaa. Kivan kuuloisia synia juu, mutta aika metallittomana ihmisenä en muista hevielementeistä oikein mitään irti saa. Kyllähän tämänkin kerran katsoisi, liven voisi olettaa olevan ehkä jotain Jessen henkistä?
10. TV Offia olen ylistellyt edelliskesän Flow'sta lähtien ja tässäkin blogissa pariin otteeseen. Siistiä, symppistä, hyvää, yksinkertaista ja juuri sopivan viilattua. Kivaa katsottavaa livenä (eli erinomaisen söpö ja energinen laulaja ja synatyypillä sama söpö ja energinen Alesis Micron kuin itsellänikin) ja levy on edelleen kovassa odotuksessa.
11. Wedding Crashersiakin on itselleni suositeltu, mutta keikat olen jotenkin onnistunut aina missaamaan. Ihan sujuvaa kyl.
12. Se viime aikojen hehkutetuin (BISTEREOssakin vau) akti tuntuu olleen Zebra and Snake, jonka samoin pääsen ensi viikolla ekaa kertaa katsastamaan. Tykkään näin äänitetasollakin ns. ihan helvetisti.
Löysin itseni eilen taas Hang the DJ!:stä / -:ssä, kun tyypit viettivät klubinsa kolmivuotiskekkereitä. Regina-vetoisen EMOTIONS-kaksikon dj-setti oli vähän tympeä, mutta vakkarikolmikko taas totutun varma. HtDJ! on edelleen se lempparieventtini treellä, vaikka soittolistat ovatkin tuntuneet vähän jumittuneen paikoilleen – mutta kun niitä suosikkibiisejäni tulee edelleen laidan täydeltä, en osaa oikein valittaakaan.
Yksi niistä menee että dis dis d c c c a a a ais ais a ais. Semmosella sahalla, tiäkkö.
// Tulevaisuuden tusina YleX:n sivuilla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)