Oih.
Paluu Saksasta, Euroopasta ja Maailmasta isolla m:llä päättyi puoli tuntia sitten – mutta vaikka Prenzlauer Bergin levykaupassa huomattu kangaskassi sanoikin kodin olevan siellä missä levysoitin on, tuntuu henkinen asuinalue olevan jatkossa aina ripauksen verran Berliinissä.
Seuraavana neljänä päivänä luvassa hehkutusta Meltistä päivä kerrallaan sekä vielä pieni tiivistelmä pääkaupunkikokemuksista. Tänään koitan vielä toipua.
Sydän sydän sydän.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bloc Party. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bloc Party. Näytä kaikki tekstit
21. heinäkuuta 2010
29. kesäkuuta 2010
Tiistai: Kele
Tunnen menettäneeni tyystin kaiken indiemusabloggaajauskottavuuteni, kun en ollut eilen siellä missä olisin halunnut olla. Senaatintorin superkeikka oli ilmeisesti juuri niin hyvä kuin kaikki olivat odottaneetkin. Ja lippujakin oli tiettävästi vielä eilen jäljellä! Pahuksen pahus.
Arcade Fire ei kuitenkaan ole bändi, jota olisin kuunnellut yöt ja vuodet läpeensä – vaikka kaikesta kuulemastani olen toki aina pitänyt. Onhan minulla korvat. Vähän sama juttu on Bloc Partyn kanssa – vaikka biisit kolahtavatkin, on tärkein kontakti yhtyeeseen kangaskassin muotoinen. Lainattu Banquet-seiska on sentään yhdessä setissänikin soinut.
Syystä tai toisesta olen keulakuva Kele Okereken soolodebyyttiä odotellut kuitenkin kuin kuuta nousevaa. Ehkä siksi, että tässä vaiheessa on helppo hypätä yhtyettä seuraavien kelkkaan – tai siksi, että kaikki kuulemani irroitukset ovat vakuuttaneet ihan välittömästi.
Viime viikolla ilmestynyt the Boxer iski (sic) myös jo ensikuunteluilla. Captain Jackista muistutteleva avausraita Walk Tall toimii pikemminkin hämmentävänä introna, mutta seuraava On the Lam hyppelee nopeutettujen vokaaleidensa myötä helposti suoraan sydämeen.
Astetta nätteilevämpi keskiosa Everything You Wantedin ja the New Rulesin myötä miellyttää myös. Sovituksissa löytyy pieniä herkullisia yksityiskohtia, ja vaikka kokonaisuudessa tuntuu taas vähän negatiivisella tavalla millimetrintarkka tuotanto, miellyttävät kaikki raidat hurjasti.
Ennenkaikkea albumissa ihastuttaa sen helppous. Raidoista yksikään ei ole elämää suurempi teos, mutta jokaikinen on yksinkertaisuudessaan äärimmäisen tarttuva. Palvon popmusiikissa koukuttavuutta yli kaiken ja Kele tuntuu osaavan vääntää kohdallani aina juuri oikeista nappuloista. Upeasti ja nimensä mukaisesti syttyvä Rise voisi ihan oikeasti olla kesän kovimpia livevetoja.
Yhtä lailla vahvan loppuosan miellyttävästi hajoillen päättävä Meet in the Middle solmii levyn kauniisti kasaan. Aika varma valinta sille vuoden soitetuimpien lättyjeni listalle.
Ihan parasta on myös se, että tänään Melt!:in aikataulut muuttuivat sen verran, ettei Kele olekaan perkeleen Kele ja osu samaan aikaan eri paikkaan kuin Two Door Cinema Club. Molempien kohtaaminen Saksan kesässä on oletettavasti aika jei!
// Kele MySpacessa
// the Boxer -albumi Spotifyssa
Arcade Fire ei kuitenkaan ole bändi, jota olisin kuunnellut yöt ja vuodet läpeensä – vaikka kaikesta kuulemastani olen toki aina pitänyt. Onhan minulla korvat. Vähän sama juttu on Bloc Partyn kanssa – vaikka biisit kolahtavatkin, on tärkein kontakti yhtyeeseen kangaskassin muotoinen. Lainattu Banquet-seiska on sentään yhdessä setissänikin soinut.
Syystä tai toisesta olen keulakuva Kele Okereken soolodebyyttiä odotellut kuitenkin kuin kuuta nousevaa. Ehkä siksi, että tässä vaiheessa on helppo hypätä yhtyettä seuraavien kelkkaan – tai siksi, että kaikki kuulemani irroitukset ovat vakuuttaneet ihan välittömästi.
Viime viikolla ilmestynyt the Boxer iski (sic) myös jo ensikuunteluilla. Captain Jackista muistutteleva avausraita Walk Tall toimii pikemminkin hämmentävänä introna, mutta seuraava On the Lam hyppelee nopeutettujen vokaaleidensa myötä helposti suoraan sydämeen.
Astetta nätteilevämpi keskiosa Everything You Wantedin ja the New Rulesin myötä miellyttää myös. Sovituksissa löytyy pieniä herkullisia yksityiskohtia, ja vaikka kokonaisuudessa tuntuu taas vähän negatiivisella tavalla millimetrintarkka tuotanto, miellyttävät kaikki raidat hurjasti.
Ennenkaikkea albumissa ihastuttaa sen helppous. Raidoista yksikään ei ole elämää suurempi teos, mutta jokaikinen on yksinkertaisuudessaan äärimmäisen tarttuva. Palvon popmusiikissa koukuttavuutta yli kaiken ja Kele tuntuu osaavan vääntää kohdallani aina juuri oikeista nappuloista. Upeasti ja nimensä mukaisesti syttyvä Rise voisi ihan oikeasti olla kesän kovimpia livevetoja.
Yhtä lailla vahvan loppuosan miellyttävästi hajoillen päättävä Meet in the Middle solmii levyn kauniisti kasaan. Aika varma valinta sille vuoden soitetuimpien lättyjeni listalle.
Ihan parasta on myös se, että tänään Melt!:in aikataulut muuttuivat sen verran, ettei Kele olekaan perkeleen Kele ja osu samaan aikaan eri paikkaan kuin Two Door Cinema Club. Molempien kohtaaminen Saksan kesässä on oletettavasti aika jei!
// Kele MySpacessa
// the Boxer -albumi Spotifyssa
3. tammikuuta 2010
Sunnuntai: Gold Panda
Ensin piti kirjoittaa jostain ihan muusta. Sitten jumituin selailemaan BBC:n ennustuksia tulevan vuoden kovimmista akteista ja löysin Gold Pandan.
Vain 250 kappaleen painoksena marraskuussa ilmestynyt ep Before on rahisevaa ja suhisevaa uuden ajan chilloutia. Sopivan kevyttä, mutta silti haastavaa. Flirttailut eri suuntiin toimivat – ja vaikka päätösraidan drum'n'bass onkin kovassa kontrastissa muuhun levylliseen, ei sisäinen junkkailija pistä lainkaan pahakseen. Heaps puolestaan kulkee synabassoineen ärsyttävyyden rajamailla.
Miyamae-ep ilmestyi samoin viime vuonna ja kuulostaa sekin hyvältä. Vähän suoraviivaisempaa – joskaan ei ihan tanssilattiakamaa tämäkään. Back Home on kolmesta raidasta paras, muut menevät nyrjähtyneisyydessään jo hitusen liian hankaliksi. Videossa sotketaan ääniraitaan aina yhtä miellyttävällä tavalla vanhaa public domain -vokaaliosastoa.
Rosterista löytyy myös Bloc Party -remiksailua. Toimii mainiosti.
// Gold Panda MySpacessa
// Before-ep Spotifyssa
// Miyamae-ep Spotifyssa
Vain 250 kappaleen painoksena marraskuussa ilmestynyt ep Before on rahisevaa ja suhisevaa uuden ajan chilloutia. Sopivan kevyttä, mutta silti haastavaa. Flirttailut eri suuntiin toimivat – ja vaikka päätösraidan drum'n'bass onkin kovassa kontrastissa muuhun levylliseen, ei sisäinen junkkailija pistä lainkaan pahakseen. Heaps puolestaan kulkee synabassoineen ärsyttävyyden rajamailla.
Miyamae-ep ilmestyi samoin viime vuonna ja kuulostaa sekin hyvältä. Vähän suoraviivaisempaa – joskaan ei ihan tanssilattiakamaa tämäkään. Back Home on kolmesta raidasta paras, muut menevät nyrjähtyneisyydessään jo hitusen liian hankaliksi. Videossa sotketaan ääniraitaan aina yhtä miellyttävällä tavalla vanhaa public domain -vokaaliosastoa.
Rosterista löytyy myös Bloc Party -remiksailua. Toimii mainiosti.
// Gold Panda MySpacessa
// Before-ep Spotifyssa
// Miyamae-ep Spotifyssa
8. joulukuuta 2009
Tiistai: a take-away show
Satuinpa törmäämään tämmöiseen jo vähän vanhaankin (2006-) kivuuteen.
La Blogotheque -blogin / -webzinen a take-away show (un concert a emporter) -sarjassa ei ole kysymys pyörän keksimisestä uudelleen: napataan vaan hyviä bändejä soittelemaan biisejään kaduille, kuvataan esitykset ja jaetaan ne edelleen mahdollisemman autenttisessa ja leikkaamattomassa muodossa, virheineen kaikkineen. Videoita selaillessa tajuaa, että kun se lempparibiisin viimeistelty tuotanto ja täyteläiset sovitukset on riisuttu, onnistuu jäljelle jäävä osuus parhaimmillaan kiteyttämään kappaleen hienouden. Aika itsestäänselvää toki – olihan se 90-luvun MTV:n väsähtänyt unplugged-ilmiökin tätä, mutta nyt kaikki toimii jotenkin vaan vielä vähän aidommin. Ja intensiivisemmin, koitapa vaan olla taputtamatta muiden vähän hölmistyneiden tavisten tavoin. Itse ainakin ihastuin tämän ansiosta useampaan lauluun (ja Thomas Marsiin) taas vielä entistäkin enemmän.
Phoenixia siis nyt ensin.
Bloc Party ja pikkuinen ramppikuume.
En pahemmin harrasta vieraille tytöille juttelemista baarissa, mutta tiskiin synien kanssa nojailevaa Au Revoir Simone -kolmikkoa en voisi varmaan vastustaa.
Guillemots et la musique pop. Un cœur.
Otoksia löytyy saitilta yhteensä satakunta, kannattaa selailla.
Koin vähän oudon, vähän mukavan ja vähän pelottavankin hetken, kun eilisillan How I Met Your Mother -jakso piti sisällään Grizzly Bearin sen kappaleen. Jos sarja, jakso tai esitysajankohta olisi ollut mikä tahansa muu, niin olisin tyytynyt varmaan vain hymähtämään – nyt jotkut korkeammat voimat tuntuvat haluavan sanoa tuolla jotain, ehkä. Toistamiseen.
// takeawayshows.com
La Blogotheque -blogin / -webzinen a take-away show (un concert a emporter) -sarjassa ei ole kysymys pyörän keksimisestä uudelleen: napataan vaan hyviä bändejä soittelemaan biisejään kaduille, kuvataan esitykset ja jaetaan ne edelleen mahdollisemman autenttisessa ja leikkaamattomassa muodossa, virheineen kaikkineen. Videoita selaillessa tajuaa, että kun se lempparibiisin viimeistelty tuotanto ja täyteläiset sovitukset on riisuttu, onnistuu jäljelle jäävä osuus parhaimmillaan kiteyttämään kappaleen hienouden. Aika itsestäänselvää toki – olihan se 90-luvun MTV:n väsähtänyt unplugged-ilmiökin tätä, mutta nyt kaikki toimii jotenkin vaan vielä vähän aidommin. Ja intensiivisemmin, koitapa vaan olla taputtamatta muiden vähän hölmistyneiden tavisten tavoin. Itse ainakin ihastuin tämän ansiosta useampaan lauluun (ja Thomas Marsiin) taas vielä entistäkin enemmän.
Phoenixia siis nyt ensin.
Bloc Party ja pikkuinen ramppikuume.
En pahemmin harrasta vieraille tytöille juttelemista baarissa, mutta tiskiin synien kanssa nojailevaa Au Revoir Simone -kolmikkoa en voisi varmaan vastustaa.
Guillemots et la musique pop. Un cœur.
Otoksia löytyy saitilta yhteensä satakunta, kannattaa selailla.
Koin vähän oudon, vähän mukavan ja vähän pelottavankin hetken, kun eilisillan How I Met Your Mother -jakso piti sisällään Grizzly Bearin sen kappaleen. Jos sarja, jakso tai esitysajankohta olisi ollut mikä tahansa muu, niin olisin tyytynyt varmaan vain hymähtämään – nyt jotkut korkeammat voimat tuntuvat haluavan sanoa tuolla jotain, ehkä. Toistamiseen.
// takeawayshows.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)