Maanantai: Wes Anderson

Bändihype saa odotella vielä hetken, koska nyt mehustellaan elokuvilla! Eikä millä tahansa leffoilla, vaan Wes Andersonin ohjauksilla. Tärkeimmän merkitystä olen ehtinyt jakamaan jo aiemmin, mutta koko katras ansaitsee täällä vielä jonkinlaisen läpikäynnin.

Kuudella täyspitkällä elokuvallaan Anderson on vakiinnuttanut paikkansa paitsi indiestandardisten ykkösauteurina, myös omana nykyajan lempparinani. Kesäloma päättyikin sopivasti neljän päivän Wes-putkeen, jossa uusimman ja debyytin näin nyt ensimmäistä kertaa – ja lisäksi Zissoun ja Darjeelingin siinä välissä.

Töitä entuudestaan tuntemattomille leffat vielä kronologisessa järjestyksessä.

--

Bottle Rocket (1996)



Esikoisessa kaikki on jo melkein kasassa, mutta jokin vielä puuttuu. Ehkä. Tietyssä tavallisuudessaankin kuitenkin hurjan toimiva rikoselokuva.

"They'll never catch me... because I'm fucking innocent."

Rushmore (1998)



Toinen ohjaus on jo Andersonia puhtaimmillaan. Kuvauksesta on tullut silkkaa magiaa ja Jason Schwartzmaniin ei voi olla rakastumatta.

"I saved Latin. What did you ever do?"

The Royal Tenenbaums (2001)



Lempi-Wesistäni olen siis kirjoittanut jo aiemmin, mutta tärkeyttä ei voi liiaksi alleviivata. Täydellisyys.

"Well I want to die."

The Life Aquatic with Steve Zissou (2004)



The Life Aquatic on alkupuoleltaan vielä Tenenbaumsiakin upeampi, mutta vaikka Andersonin toimintakohtaukset ovatkin vähintään omaperäisiä, miinustavat ne keskivaiheilla elokuvan tenhoa. Toinen näkemäni elokuva ohjaajalta. Visuaalisesti maailman paras 60-luvun jälkeen tehty filmi.

"Please don't make fun of me. I just wanted to flirt with you."

The Darjeeling Limited (2007)



Tietynasteisessa dogma-hengessä kuvattu leffa jatkaa samaa perheteemaa kuin kolme edellistäkin – ja seuraava – eikä jää jälkeen millään osa-alueella.

"I love the way this country smells. I'll never forget it. It's kind of spicy."

Fantastic Mr. Fox (2009)



Ohjaajan ensikosketus stop motioniin tuli jo Steve Zissoussa, kun Henry Selick työsti leffaan lyhyet animaatiokohtaukset. Foxin piti alunperin toteutuakin yhteistyössä Selickin kanssa, mutta toteutunut järjestely oli ehkä kuitenkin paras. Voisin kuvitella, että Roald Dahlillekin olisi Andersonin näkemys uponnut.

Fantastic Mr. Fox kun on paitsi mitä tyylipuhtainta Wesiä, myös alkuperäisteosta sopivassa suhteessa kunnioittava ja uudistava.

Pyörii edelleen Niagarassa ja vieläpä filmiversiona. Kannattaa käydä katsomassa!

"Pensez-vous que l'hiver sera rude? I'm asking if he thinks we're in for a hard winter."

--

Andersonin elokuvat tunnistaa ohjaajansa töiksi ehkäpä selvemmin kun kenenkään muun kohdalla. Tavaramerkit ovat tuttuja kameratyöskentelystä näyttelijävalintoihin ja musiikista typografiaan – eikä yleisö ohjaajalta ehkä muuta haluakaan. Kun Foxissa elokuvan tekstit oli vaihdettu aina käytössä olleesta Futurasta sinällään ihan yhtä toimivaan Helveticaan, tuntui olo hetken aikaa vähän petetyltä. Onneksi kirjaimet olivat sentään keltaisia!

Tuntuukin siltä, että Anderson tekee elokuvia omalle pienelle av-kerholleen. Valtavaa hittiä ei tulla ohjaajalta varmasti ikinä näkemään, mutta uskollisempaa katsojakuntaa tuskin löytyy. Elokuvat hämäävät katsojaansa ja tuntuvat alituiseen parodioivan vähintäänkin itseään – ja myöhemmät vielä lisäksi aiempia töitä. Itsetarkoituksellisuus ei tunnu enää yksiselitteiseltä, vaan enemmän post-etuliitteen arvoiselta. Vaikka tyylin ei toivoisi muuttuvan koskaan, olisi lajityyliseikkailu vielä hauska kokea.

Jokaisessa kuudessa elokuvassa muoto ajaa tasaisesti sisällön ohi. Tai ehkäpä sisältö ei ole niin suoraviivaista kuin tavallisissa elokuvissa; tässä maailmassa tarinat on kohdattu teemoilla, kohtaukset hetkillä ja sekä hahmot että dialogit näennäisessä naiiviudessaan tuntuvat irroitetun ennemmin elävästä elämästä kuin sen laajakuvavastineesta. Ainakin itse tunnun elävän useammin absurdiuden sävyttämiä vuoropuheluita ja idealistin intoa pursuavia monologivyöryjä – ja löydän itseni vuorotellen jokaisesta hahmosta ja jokaisesta hetkestä.

Wes Andersonin elokuvista ei löydä elämän tarkoitusta – mutta merkityksen etsimisessä ne ovat itselläni toimineet mitä parhaimpina työkaluina.

Minä: the Royal Tenenbaums

Jotkut jutut jakavat mielipiteet. Joidenkin pienienkin juttujen kohdalla mielipiteillä on oikeasti väliä.

Wes Anderson on paitsi tuleva lankoni, myös lempiohjaajieni kolmen kärjessä. Ohjaajan kaikki työt ovat äärimmäisen huoliteltuja, täysin muotovetoisia, sisäänpäinlämpiäviä ja yleisönsä jakavia. Itse intohimoisimmin ihastuneena tekisi mieli sanoa, että Andersonin elokuvissa on kyse niiden tajuamisesta – mutta niissä ei ihan oikeasti ole. Kaikki ovat äärimmäisen helppoja ja suoraviivaisia.

The Royal Tenenbaumsissa on kohdallaan niin monta asiaa, ettei se voi olla minulle muuta kuin äärimmäisen tärkeä. Täydelliset kuvat, täydelliset värit, Futura, kaksi Wilsonia, Alec Baldwin lukijana, Gwyneth Paltrow aivan järkyttävän kauniina, huima soundtrack ja muutama mieletön kohtaus.

Sen dramaattisimman ohella huimin on Nicon sävyttämä hetki.



Kohtaus, joka kertoo aika paljon.

Edellisellä katsomiskerralla opin lisäksi mainioimman knopin, jolla saanen jatkossa kaltaiseni katsojaseuran kihertämään.

I've been out walking
I don't do too much talking
These days, these days.
These days I seem to think a lot
About the things that I forgot to do
And all the times I had the chance to.

I've stopped my rambling,
I don't do too much gambling
These days, these days.
These days I seem to think about
How all the changes came about my ways
And I wonder if I'll see another highway.

I had a lover,
I don't think I'll risk another
These days, these days.
And if I seem to be afraid
To live the life that I have made in song
It's just that I've been losing so long.
La la la la la, la la.

I've stopped my dreaming,
I won't do too much scheming
These days, these days.
These days I sit on corner stones
And count the time in quarter tones to ten.
Please don't confront me with my failures,
I had not forgotten them.