Maanantai: Feldberg

Edit: hah, eihän tänään mikään maanantai ole! Taidan olla vähän päivissä sekaisin.

-

Kitsunén taannoinen, järjestyksessään yhdeksäs Maison-kokoelma osoittautui jonkinasteiseksi pettymykseksi. Mainiot raidat ovat tällä kertaa harvassa; musablogiviitekehyksessä ikivanhan Washed Out -raita Belongin lisäksi kaartia edustavat samoin viivästynyt Penguin Prisonin Animal Animal ja kevään supersuosikeimmaksi noussut Joan of Arc -remiksaus Gypsy and the Catin Time to Wanderista. Ehkäpä Kitsuné on lopullisesti edbangeroitunut, ainakin kokoelmapuolellaan.

Mutta. Yksi ihan upouusi lemppariraitakin Maisonilta löytyi – Feldbergin hurmaavin söpöilydialogi Dreamin' kun on ihan parhautta.



Ahihi, liekö mitään hymyilyttävämpää olemassakaan?

Islantilaisyhtye värkkäilee parhaillaan esikoispitkäsoittoaan, eikä nimikappaleirroitus Don't Be a Stranger ole hullumpi sekään.



Jos viime vuosina esimerkiksi the Postmarksin melodramaattinen 60-lukupastissointipop ja hentojen vokalistinaisten esiinmarssi ovat viehättäneet, kannattaa Feldbergiinkin tutustua. Dreamin' on se tuotannon kirkkain helmi ja jokaisen mansikkakakkusunnuntain suositeltavin äänivastine, mutta muunkin materiaalin parissa viettää ihan hymyilyttävän tovin jos toisenkin.



--

Day 30 - Your favorite song at this time last year
Grizzly Bear

Menin Grizzly Bearin Two Weeksistä sekaisin aika tarkkaan harkitun oloisella ajankohdalla. Kesäkuun kuudestoista linkkasin videon Facebookiin ja siinä vaiheessa olo oli kappaleesta niin hurmaantunut, kuin musiikista nyt vain ylipäänsä saattoi kesällä 2009 olla.

Eli aika.

Tunnun tekevän tahtomattanikin säännöllisesti päänsisäisiä pikavertailuja nykyhetken ja vuoden, parin takaiseen tilanteeseen. Vaikka päiväst2.een-elämäni tuntuu paikoin rasittavankin tasaiselta, on aika moni asia aikavälillä muuttunut. Ei välttämättä yksiselitteisesti parempaan tai huonompaan – mutta muuttunut.

Ehkäpä Two Weeks on minun kappaleeni siitä.



Sarja päättyi! Jos joku jäi kaipaamaan lisävastauksia, sopii heitellä jatkokysymyksiäkin – sen verran kivaa tätä oli täytellä. Koko kolmenkymmenen päivän lista löytyy Spotify-versiona täältä.

--

// Feldberg MySpacessa
// Kitsuné Maison Compilation 9 -kokoelma Spotifyssa

Chillwavetorstai: Memoryhouse

Torstai on chillwavepäivä! Ainakin niin kauan kun genre on vielä hip.

Naputtelin jo kappalekaupalla useammasta kiinnostavasta pikkubändistä, mutta lopulta jumituinkin kuuntelemaan viimeiseksi aikomaani Memoryhousea. Eikä ihmekään; kanadalaiskaksikon unipop-pehmoiluun on kamalan helppo upota ja ihastua.

Tyyppien esikois-ep the Years on paitsi aika erinomaisen suositeltavaa kuunneltavaa, myös riemastuttavasti ilmaisjaossa Arcade Sound -labelin kautta. Suora linkki .zippiin siis tässä, olkaa hyvät.

Vaan jottei sikaa säkissä – sitä ilmaistakaan – niin tässä vähän esimakua. Ts. kolme biisiä neljästä.







Rrrakastan bändejä, jotka osaavat käyttää YouTubea.

Eilen liipattiin pitkästä aikaa Grizzly Bearia, niin eipä jätetä bändiä pois tänäänkään. Memoryhousen repertuaarista kun löytyy aika ihastuttava hissuttelucover mainiosta Foreground-raidasta. Tykkäilyä!



--

Day 08 - A song that you know all the words to
Travis - Driftwood

Olen kertonut kai ennenkin, mutta en ole ollut lyriikoiden perään ihan hirveän kauaa. Kun pari vuotta sitten marinoin itseäni Stuart Murdochilla, Steven Patrick Morrisseylla ja James Mercerillä, alkoi tilanne muuttumaan. Sanoitusten oivaltaminen on ilahduttanut tähän päivään asti – siinä missä omien tekstien kirjoituskynnys on vastaavasti kasvanut. Ymmärtäähän sen.

Travisin the Man Who on ensimmäinen ostamani oikea poplevy ja tietyllä tapaa edelleen hyllyn kulmakivi. Levyn ostin alunperin radiossa ihastuttaneen Why Does It Always Rain On Me? -biisin takia, mutta myöhemmin tuo raita on muodostunut kuunteluissa enemmän pakollisen reliikin asemaan. Huikeampia lauluja albumilta kun löytyy ainakin kourallinen. As You Are on vakioraita angstailuun, Turn ja the Last Laugh of the Laughter yhtyeen ihanimpia esityksiä – ja tietysti avausraita Writing to Reach You, jonka juuri tajusin olevan lähitulevaisuudessa oman postauksen arvoinen.

Levyn kaunein kappale on kuitenkin Driftwood, jonka tahtiin olen hykerrellyt ensikuuntelusta asti. Perässä laulamiseen ei äänialani kuitenkaan riitä, harmi kyllä.

Harmi on myös se, että muutamasta huiman hienosta levystään huolimatta Travis on imagoltaan vähän vaikea tapaus. Vähän liian iso ja vähän liian pieni, vähän liian kotikutoinen ja vähän liian kaupallinen – eikä ikinä oikein siisti. Yksi lempibändeistäni joka tapauksessa.

Ja siis Driftwood, ah.



--

// Memoryhouse MySpacessa
// the Years -ep vapaassa jaossa Arcade Soundissa

Keskiviikko: Dr. Dog

Olen useaan otteeseen ehtinyt nimittää Communityn vuoden parhaaksi uudeksi sitcomiksi. Kevättä kohden tilanne ei ole muuttunut, sillä jakso toisensa jälkeen naurattaa tiuhaan ja uusinnat maistuvat edelleen. Kuinka käy komedianarkkarin kun kaikki jäävät kesätauolle?

Parasta Communityssa on ollut Troyn (Donald "ei sukua Dannylle" Glover) ja Abedin (Danny Pudi) yhteenpeluu. Jokin aika sitten satuin törmäämään Donaldin blogiin, joka on osoittautunut aika mainioksi paitsi visuaalisilta poiminnoiltaan, myös erityisesti musiikkivalkkauksiltaan. Javelinia, the Morning Bendersiä, MGMT:tä, Neon Indiania, the Bird and the Beetä... Onko Donald Amerikan Jyri vai toisinpäin?

Viimeisin tuttavuus blogista on ollut vastikään jo kuudennen albuminsa julkaissut philadelphialainen Dr. Dog. Blogipoiminta koski muutaman vuoden takaista My Old Ways -biisiä, mutta pakotti tutustumaan muuhunkin materiaaliin.



ANTI-labelin pari viikkoa sitten julkaisema Shame, Shame -albumi ei kuulosta huonolta sekään. Ihan My Old Waysin tasolle eivät biisit yllä, mutta leppoisa tasapainottelu indien ja country-vaikutteiden välillä pitää otteessaan.



Eniten kolahtavat avausraidat Stranger ja Shadow People. Ei nyt ihan the Shinsiä, mutta sinnepäin kuitenkin.



Mukava levy, joka on helppo heittää soittimeen jatkossakin. Tokavikan raidan Jackie Wants a Black Eye miellyttää laajahkolla sovituksellaan. Pitäisipäs tutustua ehkä aiempiinkin julkaisuihin.



Ah ja niin, vielä siitä Donaldista. Luonnollisesti tyyppi tekee itsekin musiikkia – useammallakin aliaksella. Childish Gambino -nimimerkillä väsätty, Grizzly Bearin Two Weeksiä pohjana käyttävä Bitch, Look at Me Now ei ole huonointa kuulemaani puhelaulantaa ja sanoituksista löytyy melkoisia helmiäkin.

I'm a try to make my street cred stack up /
I mean I'm rapping over Grizzly Bear, what the fuck?

Briljanssia.



--

Day 07 - A song that reminds you of a certain event
the Flaming Lips - Race for the Prize

Viime päivien jostain muistuttaviin biiseihin ei ole ollut vaikeuksia löytää tarjokkaita. 'Sparks on indien yliromantisoinnissaan kuin pahimmasta Harlekiinistä – jossa suklaasilmäisen renkipojan päiväunien kohde on tosin korvattu vähän vähemmän povekkailla, falsettiäänisillä popnörteillä. Niinpä biisit, jotka liittyvät ihmisiin, paikkoihin ja tapahtumiin tuntuvat vain odottavan poimijaansa puhkimietityllä elämäsoundtrackillani.

Vähän yli vuosi sitten valmistauduin ihka ensimmäiseen dj-keikkaani. Hertan Tussikerhoon en ehtinyt saamaan uutta läppäriä, vaan jouduinkin valkkailemaan soitettaviksi cd:itä, joita en ole viime aikoina niin hirveästi harrastanut. Keikkapäivän aamuna pinosin kaikki vähänkin järkevät levyni olohuoneen lattialle ja aloitin raakkauksen. Kymmenkunta raitaa löytyi helposti, mutta sitten alkoi mietityttämään.

Hetkeä ennen lähtöä kaivoin käsiini the Flaming Lipsin the Soft Bulletin -levyn. Lipsit olivat tuolloin tuttuja ainoastaan huiman Yoshimi Battles the Pink Robots -levynsä kautta, mutta jostain muutamalla eurolla ostettu the Soft Bulletin oli jäänyt kokonaan kuuntelematta. Testimielessä koitin ensimmäistä raitaa ja tykästyin.

Hertassa istahdin soittopisteelle edellisen pyörittelijän viimeisten Pink Floydien kohdalla ja mietin kuumeisesti millä raidalla aloittaa. Kädet täristen painoin Numarkin ejectiä ja pistin the Flaming Lipsin sisään.

Kun edellinen biisi vaihtui Race for the Prizeen, oli tunne pakahduttava. Jännitys oli tipotiessään, muut ihmiset olin jo ehtinyt unohtaa – paikalla olin vain minä ja biisi.

Paitsi että Race for the Prize kirvoittaa hienoutensa (musiikki! lyriikat!) takia useimmiten vähintäänkin tippaa silmäkulmaan, muistuttaa se aina siitä ensimmäisestä soitosta. Ilman sitä en ehkä olisi harrastusta jatkanut – tai vaikkapa tähänkään päätynyt.

Kiitti.



--

// Donald Gloverin blogi iamdonald.com
// Dr. Dog MySpacessa
// Shame, Shame -albumi Spotifyssa
// Tussikerho #3 ja kaikki muut 1000 Sparksin ja Oh Manin soittolistat Spotifyssa

2009: laulut (10-1)

10. the Drums - I Felt Stupid

Vuoden tulokkaan repertuaarissa ei ole yhtään erinomaista heikompaa raitaa – mutta I Felt Stupid nousee tuostakin joukosta ykköseksi. Leni Riefenstahl -henkisestä, tuoreesta musiikkivideosta diggailua myös.



9. the Sound of Arrows - Into the Clouds

Varsin ruotsalaisen vuoden ihanin ylläri on paluu lapsuuteen. Yhtye, jonka jokaista liikettä seuraan juuri nyt aika tiukasti. (+ ne haki myspacessa kiertuekiipparistia ja näin unta että meikä siihen valkattiin)



8. Bat for Lashes - Daniel

Vähän hyvä.



7. Matt & Kim - Daylight

Ja synariffi '09. Vuoden lempparivideo myös, ai ai tuota Kimiä. Kuluneen kahdentoista kuukauden ehkäpä eniten ihh biisi, aiheuttaa pientä hyppimistä.



6. the Raveonettes - Last Dance

Hurjan hienon ja tasaisen albumin ensimmäinen irroitus. Sopivan kasari, sopivan pehmo ja täydellisen ihana noin niinku muutenki.



5. Dan Black - Symphonies

Indie-anthem '09. Huima.



4. Röyksopp - Happy Up Here

Uuden albumin ensimmäinen single ei antanut kokonaisuudesta loppujen lopuksi kovin kattavaa kuvaa ja tuli kuunneltua alkukeväästä niin puhki kuin mp3:n vain kuunnella voi. Parliaments-kierrätyksineen kaikkineen ihan erinomaisen hyvä joka tapauksessa.



3. Girls - Lust for Life

Se kappale, jonka ajaksi on aina pakko jättää kaikki muu ja vain kuunnella.



2. Grizzly Bear - Two Weeks

Beach Boys -pastissointia ei voi paremmin tehdä. Ihastus ensi kuulemalta.



1. Phoenix - Lisztomania

Vuoden yhtye, vuoden levy ja vuoden laulu. Bridge aiheuttaa tajuttoman kuuntelumääränkin jälkeen huimat kylmät väreet. Mahtavimmista kasarileffoista leikattu musiikkivideo on täydellinen.

Kappale, joka on saanut minut päättyneen vuoden aikana hymyilemään useammin kuin mikään muu asia.



// Laulut 30-21
// Laulut 20-11
// Vuoden biisit Spotifyssa

2009: levyt (20-11)

20. Pintandwefall - Hong Kong, Baby!

Pinttien kakkosalbumi on monipuolisempi ja -ulotteisempi kuin Wow! What Was That, Baby? -esikoinen, mutta ei pakettina kuitenkaan ihan yhtä tiukka. Tasainen, laadukas kokonaisuus ja laulunkirjoitustaidot ovat edelleen ihan huipussaan. Tigerbombsin Pepe Troublen tuotantojälki on samoin yhä hirmuisen nautittavaa.



19. Passion Pit - Manners

Listan todennäköisin albumi, jota ei tule enää parin vuoden kuluttua kuunneltua – mutta Passion Pitin esikois-lp on siitä huolimatta varsin maistuva paketti. Pari erinomaista raitaa (vaikka mielettömin Sleepyhead löytyikin jo edellisvuoden Chunk of Change -ep:ltä) ja niin 2009-soundit. Pakkodiggailu. Tällä paikalla olisi voinut olla myös Calvin Harrisin Ready for the Weekend, entten tentten siis.



18. Jenny Wilson - Hardships!

Kevään suursuosikki jäi loppuvuonna vähemmälle kuuntelulle, turhaan. Mainio, tasainen kokonaisuus vei artistin uudelle tasolle ja oli ruotsalaiset naiset -ilmiön toiseksi kirkkain helmi.



17. Animal Collective - Merriweather Post Pavilion

Kova – muttei kuitenkaan kovin. Animal Collectivesta tuli tällä levyllä se bändi, joten myöhempiä kuunteluja on sävyttänyt tietty vastareaktiokin. Oikein hyvä levy joka tapauksessa.



16. Grizzly Bear - Veckatimest

Spoilattakoon jo nyt, että GB:n huima Two Weeks on vuoden biisieni kärkikahinoissa – tuskin ylläri. Vaikka albumilta useampi muukin kohokohta löytyy, ei se kokonaisuutena nouse ihan samalle tasolle. Korkealle kylläkin.



15. Fever Ray - s/t

Jennyäkin korkeammalle nosti riman siis the Knife -vokalisti Karin Dreijer Andersenin hämärä sooloiluproggis Fever Ray. Huima esikoisalbumi ei tipahda erikoisuudessaan itsetarkoituksellisen väärälle puolelle, vaan pysyy tiukasti kasassa. Oma keikkavuoteni oli loppujen lopuksi sen verran laimea, etten jaksanut niitä ruveta enää listaamaan – mutta Fever Rayn maaliskuinen Tavastia-kokemus olisi ollut kolmen isoimman joukossa.



14. Camera Obscura - My Maudlin Career

Ensimmäisillä kuuntekerroilla koettu epävarmuus paikoittaisen tilankäytön överiksivetämisen ja turhankin tasaisuuden suhteen hälveni myöhemmässä vaiheessa. Edellisen Let's Get Out of This Country -albumin tasoinen taidonnäyte. Huikeus.



13. Charlotte Gainsbourg - IRM

Odotettu Beck-kollaborointi oli onnistunut. Kappaleiden tyylillisen epätasaisuuden vastapainoksi useampi raita on enemmän kuin hyvä ja ylittää laadukkuudellaan paikoin 5:55-debyytinkin.



12. Real Estate - s/t

Loppuvuoden löytö osoittautui äärimmäisen tykkäiltäväksi. Komea ja kaunis albumi. "Hipster surf rock", ah.



11. Regina - Puutarhatrilogia

Tasaisen vahva albumisarja täydentyi keväällä kolmannella osalla, jossa entuudestaan tutut elementit yhdistyivät entistä tyylikkäämmin. Pinttien ohella luullakseni eniten keikoilla tänä vuonna kokemani yhtye on myös livenä ihan erinomainen.



// Levyt 10-1
// Vuoden levyt esimerkkibiiseillä Spotifyssa

Tiistai: a take-away show

Satuinpa törmäämään tämmöiseen jo vähän vanhaankin (2006-) kivuuteen.

La Blogotheque -blogin / -webzinen a take-away show (un concert a emporter) -sarjassa ei ole kysymys pyörän keksimisestä uudelleen: napataan vaan hyviä bändejä soittelemaan biisejään kaduille, kuvataan esitykset ja jaetaan ne edelleen mahdollisemman autenttisessa ja leikkaamattomassa muodossa, virheineen kaikkineen. Videoita selaillessa tajuaa, että kun se lempparibiisin viimeistelty tuotanto ja täyteläiset sovitukset on riisuttu, onnistuu jäljelle jäävä osuus parhaimmillaan kiteyttämään kappaleen hienouden. Aika itsestäänselvää toki – olihan se 90-luvun MTV:n väsähtänyt unplugged-ilmiökin tätä, mutta nyt kaikki toimii jotenkin vaan vielä vähän aidommin. Ja intensiivisemmin, koitapa vaan olla taputtamatta muiden vähän hölmistyneiden tavisten tavoin. Itse ainakin ihastuin tämän ansiosta useampaan lauluun (ja Thomas Marsiin) taas vielä entistäkin enemmän.

Phoenixia siis nyt ensin.



Bloc Party ja pikkuinen ramppikuume.



En pahemmin harrasta vieraille tytöille juttelemista baarissa, mutta tiskiin synien kanssa nojailevaa Au Revoir Simone -kolmikkoa en voisi varmaan vastustaa.



Guillemots et la musique pop. Un cœur.



Otoksia löytyy saitilta yhteensä satakunta, kannattaa selailla.

Koin vähän oudon, vähän mukavan ja vähän pelottavankin hetken, kun eilisillan How I Met Your Mother -jakso piti sisällään Grizzly Bearin sen kappaleen. Jos sarja, jakso tai esitysajankohta olisi ollut mikä tahansa muu, niin olisin tyytynyt varmaan vain hymähtämään – nyt jotkut korkeammat voimat tuntuvat haluavan sanoa tuolla jotain, ehkä. Toistamiseen.

// takeawayshows.com

Perjantaiuutuudet

Työviikko on takana, perjantaisiivous ja dj-ilta edessä. Pikainen kattaus uusista kivoista jutuista.

Róisín Murphyn tulevan pitkäsoiton ennakkomaistiainen, Orally Fixated -biisi on kuultavissa ja latailtavissa Guardianin sivuilta parin päivän ajan. Edellinen Overpowered-albumi oli hirmuisessa valtavirtaisuudessaankin aika älyttömän hyvä levy, mutta uusi biisi ennakoi vähän erilaista tyyliä. Suoraviivainen retrodiskoilu kuuluu yhä pohjalla, mutta kokonaisuus on vähän enemmän nykivää purkkapoppia. Useamman kuuntelun jälkeen kuulostaa ihan kivalta – kansikuva on jotenkin öh.



Uusi Grizzly Bear -video näyttää ihan uskomattoman ja mielettömän ja järjettömän hienolta. Suhteestani stop motioniin olen puhunut aiemminkin ja Veckatimest on edelleen yksi vuoden levyistä.



Uusi Hot Chip -raita, Take It In on niiiin ah. Neljäs studioalbumi ilmestyy 6. helmikuuta.



Kehaisin aiemmin Moulinexin versiota Two Door Cinema Clubin I Can Talk -biisistä ja mollasin originaalia, mutta olen sittemmin onnistunut tästäkin ihan tykkäämään. Uusi video.



Loppuun vielä uutta Yeasayeria; Ambling Alp kuulostaa hyvältä ja on ainakin debyyttialbumi All Hour Cymbalsia helpompaa ja tarttuvampaa. Biisin voi ladata ilmaiseksi amblingalp.comista, joten poimin tämänkin biisin illan soittolistalle.



Semmosta.

Tiistai: Noah and the Whale

Tiistai on folkia täynnä.

Noah and the Whalen elokuun viimeisenä päivänä julkaistu the First Day of Spring -albumi on hissuttelua, yksinkertaisia biisejä ja täyteläisiä sovituksia. Toimii aika hyvin. Nätti Blue Skies on kiinnitelty lyhytelokuvamaiseksi musiikkivideoksi:



Kiva albumi, vaikka edelliseltä irronneen 5 Years Timen kaltaisia täydellisyyksiä ei mukana ihan olekaan. Ja ah, pohjatonta arvostusta sille, joka ekana keksii keneen ohjaajaan tässä videossa niin hanakasti viittailtiin (tehtiinhän sitä toki tuossa uudemmassakin):



Folkvideotrilogian päätöksenä vielä maanmainion Grizzly Bearin uusi video. Samaa hämärähköä fiilistä kuin ennenkin - ja stop motion -elementit ovat aina yhtä sydän, tietty.



Sic transit gloria.

// Noah and the Whale MySpacessa
// the First Day of Spring -albumi Spotifyssa

Sunnuntai: Viikon biisit

Perjantainen Indiaaniklubi meni osaltani harmittavasti vähäsen ohi - tarkoituksenani oli soitella loppuillasta pidempikin setti, mutta kun paikka ammotti tyhjyyttään, lopettelin jo kolmen biisin jälkeen (Thieves Like Us - Drugs In My Body, Lo-Fi-Fnk - Heartache, Röyksopp - Vision One). Ensi kerralla Inkkareita olisi tarkoitus viettääkin vähän eri meiningeissä, kun Valon terassi tyhjennetään pöydistä ja pyhitetään tanssille. Torstaina 6.8. - tapahtumien yössä siis.

Tsekkailimme dj-possemme kanssa perjantaina myös Yo-talon ROSKA-CLUBin, joka oli nimensä mukaisesti täyttä roskaa - ah, niin hyvällä tavalla. Scooterin, Captain Jackin ja kumppaneiden tahtiin tanssaillu oli ainakin puhdistava kokemus, jos ei muuta. Siisti.

Olen kuunnellut viikon ajan viittä biisiä aika lailla hillittömiä määriä, mutta en oikein mahda itselleni enää mitään. Ei mitään ihan tuoreimpia tapauksia, mutta niitä juuri nyt ihan parhaita semmoisia, sanatkin ja kaikki. Tässä.

Grizzly Bear - Two Weeks


Coconut Records - West Coast


Ra Ra Riot - Dying Is Fine


the Magnetic Fields - I Don't Want to Get Over You


the Jesus and Mary Chain - Just Like Honey