Aikomuksenani oli koittaa Last.fm:ssä mainostettua Sonyn Fantasy Festival -kamppista jo viime vuoden puolella, kun sen ensimmäisen kerran bongasin. Loputtoman lykkäilyn jälkeen päädyin luomaan oman unelmafestarini vasta eilen.
En ole oikein ohjeidenlukijaihminen, joten en ihan vielä ehtinyt sisäistämään mikä saitin idea sen bändien mukabuukkailun ohella on. Kai niillä jotain hypepisteitä on ja kai siellä jotenkin kilpaillaan – en tiedä. Joka tapauksessa käytin ensimmäiseen lineup-vedokseeni puolet varatusta budjetista ja sain 1000 Sparks -festareille aika miellyttävän esiintyjäkaartin. Ei varsinaisia yllätyksiä, mutta kuitenkin:
Phoenix – no hei tietty. Ei se viimevuotinen intoilu ole vielä mihinkään kadonnut.
Hot Chip – ensivaikeuksien jälkeen uusin One Life Stand -levy on ruvennut toimimaan koko ajan paremmin ja paremmin. Uuden ja aika ihmeellisen videon I Feel Better -singlestä on ohjannut muuten Peter Serafinowicz, ihh!
MGMT – tuleva Congratulations-albumi on yksi odotetuimmista ikinä. Oletettavasti melkoisen siisti porukka myös livenä.
Belle & Sebastian – no ylläripylläri.
the Drums – nopeasti lemppareiden joukkoon noussut bändi lienee livepätkien perusteella aika kova myös keikoilla.
M83 – uusikin matsku kelpaisi, mutta edellinen Saturdays = Youth -levy on Kuninkaankadulla ollut viimeisen puolitoista vuotta aika non stop -soitossa. Young Replicant -porukan versio voitti videon tekemisestä järjestetyn kisan silloin joskus.
the Shins – no ylläripylläri pt. 2.
the Pains of Being Pure at Heart – yksi viime vuoden kovimmista uutukaisista, käsittämättömän ihh.
Beach House – huiman levyvuoden parhauksia tähän mennessä.
Discovery – enpä edes tiedä keikkailevatko tyypit juurikaan, mutta kuvitelkaapas kuinka siisti LP olisi kokea livenä? No aika.
the Sound of Arrows – vaikkeivät biisitkään olisi niin täydellisiä kuin ovat, olisi kaksikko pakko nähdä lavalla jo pelkästään huumaavan visuaalisuutensa vuoksi.
Toro y Moi – yksi tulevan kasvukauden kovimmista jutuista. Takuuvarmasti. Tuore video Talamakista viileilee.
the Raveonettes – ahh, joo. Pakko.
Magic Wands – vuoden oletettavasti siistein yhtye.
Pintandwefall – lempilivebändini toimii kerta toisensa jälkeen, eikä kalpenisi rinnakkaisuuksilleen tippaakaan.
Fantasiafestarini pidettäisiin oletettavasti Tampereen Dorkassa tulevana kesänä. Tulisitko? Mitä itse ottaisit?
// Fantasy Festival Last.fm:ssä
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hot Chip. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hot Chip. Näytä kaikki tekstit
17. maaliskuuta 2010
1. helmikuuta 2010
Maanantai: Hot Chip
Uusin, hurjasti odotettu Hot Chip -albumi julkaistaan virallisesti viikon kuluttua, mutta 3VOOR12:een ja MySpaceen One Life Stand -täyspitkä ilmaantui jo viime viikolla ja Spotifyhin tänään. Mahdollisuus aiheesta kirjoitteluun on ollut siis jo useamman päivän ajan, mutta en halunnut sitä vielä tehdä.
Ihan vaan sen takia, että uutukainen on lisäkuunteluiden jälkeenkin pieni pettymys – etenkin aiempaan kehitykseen nähden.
Beach Party -biisin mainoskäytön ansiosta aikanaan löytämäni yhtyeen esikoinen, Coming on Strong sisälsi hirveästi lupaavia elementtejä ja tuoretta soundia, mutta oli kokonaisuutena vielä vähän vaisuhko.
Kakkoslevy the Warning oli ison asteen verran vetävämpi. Parhaimmillaan tajuttoman hienot koukut yhdistettynä siihen mainostamaanikin maagiseen balanssiin kuunneltavuuden ja tanssittavuuden välillä oli ja on yhä erinomaisen maistuvaa.
Sama tasapaino toimi myös Made in the Darkilla, mutta pääpaino oli jo kirkkaasti tanssittavammalla puolella. Selkeästi oma lempparini on täynnä huikeita onnistumisia.
Nousujohteisen trendin perusteella odotukset uusinta levyä kohtaan ovat olleet korkealla. Asiaan ovat vaikuttaneet myös ennakkomaistiaiset; käsittämättömän hyvä Take It In ja lähes yhtä upea One Life Stand ovat olleet Kuninkaankadulla raskaassa rotaatiossa.
Huonosti uusi levy ei alakaan – eikä sellaiseksi missään vaiheessa muutu. Kaikissa kappaleissa on niitä tuttuja elementtejä, tuttuja soundeja, tutun helppoja tekstittelyitä ja tuttuja koukkuja, jotka ovat aiemmin ihastuttaneet loputtomasti. Kokonaisuus kuulostaakin kaikin puolin ihan hyvältä.
Kun kyseessä on kuitenkin tovi sitten viime vuosikymmenen tärkeimmäksi mainostaneestani yhtyeestä, ei ihan hyvä ole tarpeeksi. Pidän albumin kaikista kappaleista, mutta kahta jo mainitsemaani lukuunottamatta yksikään ei saa minua hyppimään tanssimattoani puhki, hyrisemään innostuksissani tai tukkimaan viestintäkanaviani yhtyeen nimellä ja loputtomilla huutomerkkiriveillä. Tämän porukan kohdalla niin vain pitäisi tapahtua. Haluaisin innostua, mutta ensimmäisen kuuntelun jälkeen sellaista fiilistä ei vain ollut – eikä tilanne ole korjautunut uusinnoillakaan.
Kuten aina, syy on tietysti itsessäni. Vaikka Chipperit olivat aiemmin ilmoitelleetkin tulevan levyn olevan vastapainoa tanssiorientoituneemmalle Made in the Darkille, odotin kuitenkin jotain muuta kuin vähän mitäänsanomatonta nojatuoleilulättyä. Ja toisaalta, eivätpä esimerkiksi Colours tai And I Was a Boy from School mitään bileraitoja olekaan – vain yksinkertaisesti älyttömän hyviä biisejä, jotka tällä kertaa ovat harmittavan harvassa. Kolmanneksi suosikkiraidaksi nousee vähän noloilevasta naiiviudestaankin huolimatta melko kovasti tykkäiltävä Brothers.
Blogini hehkutusluonteesta johtuen seminegatiivisten kritiikkien kirjoittelu tuntuu aina yhtä vaikealta – tällä kertaa poikkeuksellisenkin. Hot Chip on nyt oikeasti se koulupoika, joka joutuu olemassaolostaan ensi kerralla vähän muistuttelemaankin.
Kaikkien aikojen suosikki vielä lopuksi.
// Hot Chip MySpacessa
// One Life Stand -albumi Spotifyssa
Ihan vaan sen takia, että uutukainen on lisäkuunteluiden jälkeenkin pieni pettymys – etenkin aiempaan kehitykseen nähden.
Beach Party -biisin mainoskäytön ansiosta aikanaan löytämäni yhtyeen esikoinen, Coming on Strong sisälsi hirveästi lupaavia elementtejä ja tuoretta soundia, mutta oli kokonaisuutena vielä vähän vaisuhko.
Kakkoslevy the Warning oli ison asteen verran vetävämpi. Parhaimmillaan tajuttoman hienot koukut yhdistettynä siihen mainostamaanikin maagiseen balanssiin kuunneltavuuden ja tanssittavuuden välillä oli ja on yhä erinomaisen maistuvaa.
Sama tasapaino toimi myös Made in the Darkilla, mutta pääpaino oli jo kirkkaasti tanssittavammalla puolella. Selkeästi oma lempparini on täynnä huikeita onnistumisia.
Nousujohteisen trendin perusteella odotukset uusinta levyä kohtaan ovat olleet korkealla. Asiaan ovat vaikuttaneet myös ennakkomaistiaiset; käsittämättömän hyvä Take It In ja lähes yhtä upea One Life Stand ovat olleet Kuninkaankadulla raskaassa rotaatiossa.
Huonosti uusi levy ei alakaan – eikä sellaiseksi missään vaiheessa muutu. Kaikissa kappaleissa on niitä tuttuja elementtejä, tuttuja soundeja, tutun helppoja tekstittelyitä ja tuttuja koukkuja, jotka ovat aiemmin ihastuttaneet loputtomasti. Kokonaisuus kuulostaakin kaikin puolin ihan hyvältä.
Kun kyseessä on kuitenkin tovi sitten viime vuosikymmenen tärkeimmäksi mainostaneestani yhtyeestä, ei ihan hyvä ole tarpeeksi. Pidän albumin kaikista kappaleista, mutta kahta jo mainitsemaani lukuunottamatta yksikään ei saa minua hyppimään tanssimattoani puhki, hyrisemään innostuksissani tai tukkimaan viestintäkanaviani yhtyeen nimellä ja loputtomilla huutomerkkiriveillä. Tämän porukan kohdalla niin vain pitäisi tapahtua. Haluaisin innostua, mutta ensimmäisen kuuntelun jälkeen sellaista fiilistä ei vain ollut – eikä tilanne ole korjautunut uusinnoillakaan.
Kuten aina, syy on tietysti itsessäni. Vaikka Chipperit olivat aiemmin ilmoitelleetkin tulevan levyn olevan vastapainoa tanssiorientoituneemmalle Made in the Darkille, odotin kuitenkin jotain muuta kuin vähän mitäänsanomatonta nojatuoleilulättyä. Ja toisaalta, eivätpä esimerkiksi Colours tai And I Was a Boy from School mitään bileraitoja olekaan – vain yksinkertaisesti älyttömän hyviä biisejä, jotka tällä kertaa ovat harmittavan harvassa. Kolmanneksi suosikkiraidaksi nousee vähän noloilevasta naiiviudestaankin huolimatta melko kovasti tykkäiltävä Brothers.
Blogini hehkutusluonteesta johtuen seminegatiivisten kritiikkien kirjoittelu tuntuu aina yhtä vaikealta – tällä kertaa poikkeuksellisenkin. Hot Chip on nyt oikeasti se koulupoika, joka joutuu olemassaolostaan ensi kerralla vähän muistuttelemaankin.
Kaikkien aikojen suosikki vielä lopuksi.
// Hot Chip MySpacessa
// One Life Stand -albumi Spotifyssa
30. joulukuuta 2009
2009: laulut (20-11)
20. Two Door Cinema Club - Something Good Can Work
Kitsuné-kiinnitys on noussut vain muutamalla kappaleella vuoden suosikkien joukkoon. Ensi vuonna vieläkin isompi pieni juttu?
19. Peter Bjorn and John - Nothing to Worry About
Loisto, ah.
18. Atlas Sound - Walkabout (ft. Noah Lennox)
Kokopitkä toimii muutenkin, mutta Walkaboutin kohdalla on aina pakko nousta vähän hyppimään.
17. Animal Collective - My Girls
Kehutun albumin kakkosraita miellytti mitä hurjimmin. Toimii.
16. Calvin Harris - Ready for the Weekend
Calvinista ei loppujen lopuksi tullutkaan ainakaan täältä tarkasteltuna niin isoa juttua tälle vuodelle kuin olisin kuvitellut. Kourallinen mainioita raitoja kuitenkin, albumin nimiraita niistä maistuvin.
15. Chairlift - Bruises
Brooklyn pursusi tänä vuonna toinen toistaan mainiompia bändejä; niistä Chairlift oli ehkä sympaattisin – ja Bruises söpöilybiisi '09.
14. Regina - Saanko Jäädä Yöksi?
Vuoden kotimainen yhtye, levy ja laulu. Ehdottomasti.
13. VEGA - No Reasons
Jos Neon Indian -Alanin sivuproggiksen isoin hitti ei pistä niskojasi notkumaan edes vähäsen, on sinussa jotain pahasti vialla. Mee pois.
12. Miami Horror - Sometimes
Sitten se vuoden toiseksi kovin synariffi. Mie haluun tanssimaan, ny.
11. Hot Chip - Take It In
2000-luvun kovin yhtye ei joudu tekemään paluuta, kun vanhatkin biisit kuulostavat edelleen yhtä tuoreilta. Uusi kappale on kuitenkin silkkaa parhautta.
// Laulut 30-21
// Laulut 10-1
// Vuoden biisit Spotifyssa
Kitsuné-kiinnitys on noussut vain muutamalla kappaleella vuoden suosikkien joukkoon. Ensi vuonna vieläkin isompi pieni juttu?
19. Peter Bjorn and John - Nothing to Worry About
Loisto, ah.
18. Atlas Sound - Walkabout (ft. Noah Lennox)
Kokopitkä toimii muutenkin, mutta Walkaboutin kohdalla on aina pakko nousta vähän hyppimään.
17. Animal Collective - My Girls
Kehutun albumin kakkosraita miellytti mitä hurjimmin. Toimii.
16. Calvin Harris - Ready for the Weekend
Calvinista ei loppujen lopuksi tullutkaan ainakaan täältä tarkasteltuna niin isoa juttua tälle vuodelle kuin olisin kuvitellut. Kourallinen mainioita raitoja kuitenkin, albumin nimiraita niistä maistuvin.
15. Chairlift - Bruises
Brooklyn pursusi tänä vuonna toinen toistaan mainiompia bändejä; niistä Chairlift oli ehkä sympaattisin – ja Bruises söpöilybiisi '09.
14. Regina - Saanko Jäädä Yöksi?
Vuoden kotimainen yhtye, levy ja laulu. Ehdottomasti.
13. VEGA - No Reasons
Jos Neon Indian -Alanin sivuproggiksen isoin hitti ei pistä niskojasi notkumaan edes vähäsen, on sinussa jotain pahasti vialla. Mee pois.
12. Miami Horror - Sometimes
Sitten se vuoden toiseksi kovin synariffi. Mie haluun tanssimaan, ny.
11. Hot Chip - Take It In
2000-luvun kovin yhtye ei joudu tekemään paluuta, kun vanhatkin biisit kuulostavat edelleen yhtä tuoreilta. Uusi kappale on kuitenkin silkkaa parhautta.
// Laulut 30-21
// Laulut 10-1
// Vuoden biisit Spotifyssa
14. joulukuuta 2009
Maanantaisoppa
Maanantai on vilahtanut ohi kaikkien aikojen synttärilahjan, kokkailun ja piirrettyjen parissa, mutta napataanpa illan päätteeksi esille vielä kolme uutta & kivaa raitaa.
Alkupalat:
Sigur Rós -keulakuva Jónsin Boy Lilikoi on jotain ihan tajutonta. Eeppistä, lapsenomaista, valtavan hauskaa ja valtavan surullista – aika täydellinen keitos. Sooloalbumi on tulossa maaliskuussa.
Pääruoka:
Ensimmäisen uuden Hot Chip -raidan Take It In esittelinkin jo aiemmin, mutta eka varsinainen single, One Life Stand on saanut nyt videollisen muotonsa. Nimensä mukaisesti pehmoileva biisi on jälleen kerran huiman tarttuva, yksinkertainen ja ihana. Onko Hot Chip tämän vuosikymmenen tärkein / paras yhtye? Uusi pitkäsoitto ilmestyy 6. helmikuuta.
Jälkkäri:
Tweetä parempaa on vain ruotsalainen twee. Kun Symfoniorkestern lisää siihen vielä sopivassa määrin elektronisia mausteita, on maailman maistuvin tekele valmis. Uuden tuttavuuden upouusi ep on vapaassa jaossa – samoin kuin edellinenkin. Tätä kannattaa jakaa eteenpäinkin.
Kah ja ah ja hah.
Alkupalat:
Sigur Rós -keulakuva Jónsin Boy Lilikoi on jotain ihan tajutonta. Eeppistä, lapsenomaista, valtavan hauskaa ja valtavan surullista – aika täydellinen keitos. Sooloalbumi on tulossa maaliskuussa.
Pääruoka:
Ensimmäisen uuden Hot Chip -raidan Take It In esittelinkin jo aiemmin, mutta eka varsinainen single, One Life Stand on saanut nyt videollisen muotonsa. Nimensä mukaisesti pehmoileva biisi on jälleen kerran huiman tarttuva, yksinkertainen ja ihana. Onko Hot Chip tämän vuosikymmenen tärkein / paras yhtye? Uusi pitkäsoitto ilmestyy 6. helmikuuta.
Jälkkäri:
Tweetä parempaa on vain ruotsalainen twee. Kun Symfoniorkestern lisää siihen vielä sopivassa määrin elektronisia mausteita, on maailman maistuvin tekele valmis. Uuden tuttavuuden upouusi ep on vapaassa jaossa – samoin kuin edellinenkin. Tätä kannattaa jakaa eteenpäinkin.
Kah ja ah ja hah.
13. marraskuuta 2009
Perjantaiuutuudet
Työviikko on takana, perjantaisiivous ja dj-ilta edessä. Pikainen kattaus uusista kivoista jutuista.
Róisín Murphyn tulevan pitkäsoiton ennakkomaistiainen, Orally Fixated -biisi on kuultavissa ja latailtavissa Guardianin sivuilta parin päivän ajan. Edellinen Overpowered-albumi oli hirmuisessa valtavirtaisuudessaankin aika älyttömän hyvä levy, mutta uusi biisi ennakoi vähän erilaista tyyliä. Suoraviivainen retrodiskoilu kuuluu yhä pohjalla, mutta kokonaisuus on vähän enemmän nykivää purkkapoppia. Useamman kuuntelun jälkeen kuulostaa ihan kivalta – kansikuva on jotenkin öh.
Uusi Grizzly Bear -video näyttää ihan uskomattoman ja mielettömän ja järjettömän hienolta. Suhteestani stop motioniin olen puhunut aiemminkin ja Veckatimest on edelleen yksi vuoden levyistä.
Uusi Hot Chip -raita, Take It In on niiiin ah. Neljäs studioalbumi ilmestyy 6. helmikuuta.
Kehaisin aiemmin Moulinexin versiota Two Door Cinema Clubin I Can Talk -biisistä ja mollasin originaalia, mutta olen sittemmin onnistunut tästäkin ihan tykkäämään. Uusi video.
Loppuun vielä uutta Yeasayeria; Ambling Alp kuulostaa hyvältä ja on ainakin debyyttialbumi All Hour Cymbalsia helpompaa ja tarttuvampaa. Biisin voi ladata ilmaiseksi amblingalp.comista, joten poimin tämänkin biisin illan soittolistalle.
Semmosta.
Róisín Murphyn tulevan pitkäsoiton ennakkomaistiainen, Orally Fixated -biisi on kuultavissa ja latailtavissa Guardianin sivuilta parin päivän ajan. Edellinen Overpowered-albumi oli hirmuisessa valtavirtaisuudessaankin aika älyttömän hyvä levy, mutta uusi biisi ennakoi vähän erilaista tyyliä. Suoraviivainen retrodiskoilu kuuluu yhä pohjalla, mutta kokonaisuus on vähän enemmän nykivää purkkapoppia. Useamman kuuntelun jälkeen kuulostaa ihan kivalta – kansikuva on jotenkin öh.
Uusi Grizzly Bear -video näyttää ihan uskomattoman ja mielettömän ja järjettömän hienolta. Suhteestani stop motioniin olen puhunut aiemminkin ja Veckatimest on edelleen yksi vuoden levyistä.
Uusi Hot Chip -raita, Take It In on niiiin ah. Neljäs studioalbumi ilmestyy 6. helmikuuta.
Kehaisin aiemmin Moulinexin versiota Two Door Cinema Clubin I Can Talk -biisistä ja mollasin originaalia, mutta olen sittemmin onnistunut tästäkin ihan tykkäämään. Uusi video.
Loppuun vielä uutta Yeasayeria; Ambling Alp kuulostaa hyvältä ja on ainakin debyyttialbumi All Hour Cymbalsia helpompaa ja tarttuvampaa. Biisin voi ladata ilmaiseksi amblingalp.comista, joten poimin tämänkin biisin illan soittolistalle.
Semmosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)