Jo etukäteen oli tiedossa, että Congratulations tulee olemaan hyvin erilainen levy kuin Oracular Spectacular -debyytti. Niinpä taannoin etukäteen esiteltyihin kappaleisiin Flash Delirium ja Congratulations tuli suhtauduttua mahdollisimman avoimin mielin, ikään kuin pettymyksen mahdollisuudenkin kieltäen. Eikä niin käynytkään.
Koko albumin kuuntelun jälkeen olo on ollut kummallinen. Toisaalta levy kuulostaa aivan älyttömän hyvältä – soundit ovat kohdallaan, biisit toimivat ja kaikki on niin älyttömän siistiä että melkein päähän sattuu, mutta kuitenkin joku tuntuu jäävän puuttumaan.
Se jokin on se yksi Time to Pretend, Kids, the Youth, Weekend Wars tai Electric Feel. Se yksi kappale, joka saa palaamaan ääreensä kerta toisensa jälkeen ja mieluiten tahkoamaan Kuninkaankadun tanssimattoa loputtomasti puhki. Popkaavaorientoituneisuuteni on jo diagnosoitu sairaus ja levyn singlettömyysratkaisut olivat etukäteen hyvin tiedossa, mutta silti odotin ensimmäiset kuuntelut koko ajan vain sitä yhtä kaikkien aikojen – tai ainakin kevään 2010 – popkappaletta. Niin hyvä kuin albumi kokonaisuudessaan onkin, ei sitä yhtä kappaletta vain löydy. Läheltä piti -vetoja on kuitenkin useita.
Olisi silti väärin sanoa olevansa varsinaisesti pettynyt. Albumi toimii erityisesti kokonaisuutena aivan fantastisen hyvin (en usko että olen aiemmin blogissani käyttänyt tuota sanavalintaa enkä usko että se minkään muun yhteyteen sopisi yhtä osuvasti) ja levy on helppo laittaa rullaamaan uudestaan ja uudestaan, upota yhä syvemmälle popmusiikin, psykedelian ja iki-ihanien substanssien yhteiseen aikaansaannokseen. Ongelma onkin ehkä omissa kuuntelutottumuksissani; viimeisen parin vuoden aikana olen muuttunut albumi-ihmisestä singleintoilijaksi – sohvakuuntelijasta indiediskoajaksi. Congratulations on kokonaisuutena niin hyvä, että sen haluaisi vain paketoida yhteen täydelliseen kolmen minuutin pakettiin ja työntää kuultavaksi jokaisessa mahdollisessa yhteydessä.
Edelliseen levyyn verrattuna soundeissa on karsittu elektronisuudesta ja murhaavan hyvät synariffit loistavat poissaolollaan. Erinomaisen maituvia ovat vastaavasti pienet klassisen musiikin vaikutteet sinne tänne ripoteltuina; esimerkiksi avauskappale It's Workingin ja kaksitoistaminuuttisen Siberian Breaksin kevyet barokkipopelementit ovat enemmän kuin paikallaan. Olen aika äärimmäisen huono vertailemaan tuotoksia tai artisteja joihinkin toisiin, mutta parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen itselläni oli hirveän vahva assosiaatio Congratulationsin ja David Bowien välillä. Fiilis heräsi heti ensimmäistä kertaa nimikappaletta kuunnellessani ja tuntui kokonaisuuden kohdalla vain vahvistuvan. Albumi voisi olla Bowien psykedeliakauden toinen tuleminen neljän vuosikymmenen tauon jälkeen – vaikkapa esimerkiksi the Flaming Lipsin tuottamana.
Kokonaisuudessaan Congratulations on albumi, josta voi ihan oikeasti puhua jo nimikkeellä tulevaisuuden klassikko. Se on rohkea, mutta ei itsetarkoituksellisen outo. Se laajentaa käsitystä kaksikon huikeista kyvyistä, mutta jättää odottamaan seuraavaa. Kaksi hyvin erilaista levyä on takana ja korvat kääntyvät väkisinkin malttamattomina kohti seuraavaa – kiertelemättä ja kaartelematta on helppo sanoa, että niin vain toivoisin MGMT:n olevan seuraavalla kerralla taas piirun verran enemmän pop. Siihen asti tanssilattialla pärjätään vielä debyytinkin irroituksilla.
PS. Viikonloppuna tuli nähtyä Jyväskylän suunnalla Tanssiteatteri Krampin Dracula, joka oli aivan mainioin musikaali. Tuttu Nosferatu-tarina piti otteessaan erityisesti erinomaisten tanssikohtausten ja tunnelman sekä upean lavastuksen ja puvustuksen avulla. Harrastelijateatteritasoonkin nähden aivan äärimmäisen komea saavutus; ainoastaan ehkä musiikkipuolen sovituksiin olisin voinut kaivata jotain vähän epäkonventionaalisempaakin sävytystä (vrt. Tomorrow, in a Year). Dracula pyörii Säynätsalossa vielä pari viikkoa, suosittelen kovasti!
// MGMT MySpacessa
// Congratulations-albumi whoismgmt.com:issa