Kuninkaankadun Ted Evelyn Mosby

Tarina jatkuu.

Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.

High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.

"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."

Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.

Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.

"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"

Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.

"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"

The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.

"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"

Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.

Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.

Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?

Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.

Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.

Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.

Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.

Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.



"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"

Torstai: You Can Call Me Al

Tykkään siitä kun pääsen asioista helpolla.

Tänäänkin oli tarkoituksena kirjoitella hiukan pidemmät introt – mutta Jens Lekmanin siivellä pääsen astetta vähemmällä.



Harmi vain, etteivät ajatuksemme ihan täysin kohtaa (ei, Jens, tämä ei sitten taida olla kohtaloa). You Can Call Me Alin kertosäe kun on mielestäni mitä täydellisin ja Chevy Chase -videoversio liimasi minut eilen koneen ääreen. Ihan parasta!



Kuten siis biisikin. Vanha tuttuhan tuo on, mutta vasta äskettäin Officea – taas kerran – maratoonatessani huvituin Here Comes Treblen esityksestä siinä määrin, että katselu piti keskeyttää alkuperäisversion kuuntelun ajaksi. Ja niinpä vain sooloileva Paul Simon kuulostikin äkisti paremmalta kuin koskaan.

Heitetäänpä loppuun vielä Noah and the Whalen taannoinen cover. Ihan kelpo tämäkin.



// Paul Simon MySpacessa

Viikonloppuisuus

Näin toissayönä unta, että ystävästäni oli tullut poptähti. "Kriitikoiden rakastama ja yleisön palvoma" universio oli musiikillisesti ja vähän ulkokuorellisestikin jostain Little Bootsin ja Ellie Gouldingin välimaastosta – itse biisejä en tosin valitettavasti muista.

Herätessä tuntui hassulta, taas.

Viikonloppu oli ainakin pariin edelliseen nähden suhteellisen aktiivinen. Perjantaina kävin pienen tauon jälkeen keikalla ja katsastin Telakalla 80th Disorderin ja the Alibiesin. Ensimmäinen, "kolmen tähden demobändi Kemiöstä" oli ihan tyydyttävää, vahvasti esikuviensa henkistä post-punk- / indiejuttua. Joy Division kuului ja näkyi, samoin the Cure, Editors, Interpol ja parissa biisissä myös alkuaikojen New Order. Vasta levyn julkaissut the Alibies puolestaan otti vähän aikaa käynnistyessään, mutta sai Telakan loppua kohden poikkeuksellisenkin tiukasti otteeseensa. Biiseissä kuuluivat vahvasti synapop-vaikutteet niin 80- kuin 90-luvuiltakin ja lopputulos oli ainakin jonkun biisin kohdalla vähän kevennettyä versiota juuri nyt kovassa huudossa olevasta Hurtsista.

Lauantain Hang the DJ!:ssä korostin entisestäänkin suoraviivaista siluettiani tanssimalla perseeni pois. Tampereen kotoisimmassa diskossa ei ole tarvinnut aiemminkaan juuri murjotella ja hauskaa oli nytkin. Jatkoilin kivan ihmisen, teen ja Shinsin parissa lähemmäs seitsemää, joten sunnuntain ylösnousemus venähti aina kahteen asti. Kun päivä on kulunut vain lähinnä television ja levyjen parissa, ei olo ole turhan aikaansaanut – teeleipiä sentään leivoin, yllätys yllätys.

En ole eilen tai tänään jaksanut juurikaan perehtyä uuteen musiikkiin, vaan olen tyytynyt toistelemaan kuluneiden päivien, viikkojen ja kuukausien suosikkeja – Beach Housea, the Shinsiä ja vampyyrejä nyt erityisesti. Erityisen obsessoitunut olen ollut viime päivinä vasta vähän aikaa sitten linkittelemääni Ra Ra Riot -raitaan Can You Tell, joka sanoo aika paljon.



Enimmäkseen olen kuitenkin tahkonnut viikonlopun aikana Officea. Kolmannesta tuotantokaudesta kommentointi sai minut tarttumaan taas vaihteeksi kakkoskauteen, joka sen seuraavan ohella tarjoaa sarjaa parhaimmillaan. Office tuntuu osuvan edelleen jokaisella käänteellään ja olenkin siksi pohdiskellut oikean, ei-oikean ja väärän välisiä ristiriitoja. Elämä ei ehkä mene aina kuten amerikkalainen sitcom, mutta erityisesti pienet jutut aiheuttavat alati kummastusta.

Niin kuin ne unet poptähdistäkin.

Torstai: How I Met Your Mother

Olen ollut pienen ikäni komediasarjojen suurkuluttaja, mutta tänä kesänä olen palannut taas hirmuisiin katselumaratoneihin. Officen tuhottomista tankkauksista aiemmin jo mainitsinkin, mutta muitakin juttuja olen kesäöihini löytänyt; ainakin Curb Your Enthusiasm, Black Books, Flight of the Conchords, Parks and Recreations, Extras ja the Mighty Boosh ovat kaikki olleet katselulistalla - osa jo ties monettako kertaa. Jenkki-Officen jälkeen parhaimmaksi uudeksi löydöksi on kuitenkin osoittautunut yllättäen How I Met Your Mother.

Parin suosittelun jälkeen intouduin vihdoin HIMYM:ia (jos your kirjotettais ur niin sithän se ois HI MUM!) katsomaan, tosin aluksi aika skeptisellä asenteella. Enkä tätä itse uusiksi Frendeiksi luonnehtisikaan - onneksi, sillä HIMYM on jotain paljon parempaa. Dialogi on parhaimmillaan erinomaisen nokkelaa ja hahmot sympaattisia, joskaan eivät aivan samalla inhimillisyyden tasolla Officen kanssa pääsekään. Hahmojen asenteisiin on kuitenkin tässäkin melko helppo samaistua isommissakin määrin ja elävän elämän vastineita ei ole vaikea löytää. Parasta sarjassa on kuitenkin juonen jatkuva eteneminen ja kehittyminen - ja lisäksi uusissa jaksoissa tehdään jatkuvasti pieniä viittauksia vanhoihin. Aktiivinen katsoja palkitaan toistuvilla nauruilla ja jopa tietynasteisilla sisäpiirivitseillä.

Oikeasti hyvä - siispä suosittelen.

Monsters of Pop alkaa tänään myös, mutta joudun tyytymään festareissa vain perjantaihin - silloin tosin sekä Telakan että Klubin tarjontaan. Telakka oli suunnitelmissa tänäänkin, mutta oli ehtinyt ilmeisesti loppuunmyymään, toivottavasti huomenna ei ole sama tilanne. Lauantain taas joudun häävisitoinnin takia skippailemaan. Pahus - mikseivät ihmiset suunnittele naimisiinmenojaan keikkakalenterien mukaan?

Maanantai: Office

[unshun]

Rakastan yli - tai ainakin melkein yli - kaiken Officea. Alunperin sitä britti-originaalia totta kai, mutta taivuttuani jenkkiversioon reilu vuosi sitten olen huomannut diggailevani uusioversiota jo huomattavasti enemmän. Tovi sitten maratoonasin jälleen läpi kaudet 3-5 ja nyt huomasin itseni tuijottamasta jälleen ensimmäisiä jaksoja. Ihan täydellistä! Suurimmat mieltymykseni (Jimin ja Pamin ohessa, luonnollisesti) liittyvät ehkäpä yllättäen Angelaan, jonka esittäjä onnistuu pienillä eleillä luomaan fantastista komediaa - ja nättiki on ko mikä.

Kakkoskauden tulipalojakson biisin pohjalta tehty, kaikki viiden kauden catchphraset kasaava musiikkivideo sai sisäisen fanipoikani purskahtamaan nauruun ihan liian monta kertaa. Jos sarjaan ei ole vielä koukuttunut, kannattaa vahtaus aloittaa heti - vaikkapa RixStuff.netistä.



Hug it out, bitch!

[reshun]