Pelkään kaipaavaani asiaa, jota ei ole.
Ensimmäisen seurustelukumppanini kohdalla taisin olla enemmän rakastunut siihen, että minulla vihdoin oli tyttöystävä, kuin varsinaisesti itse tyttöön. Neljän ja puolen vuoden aikana opin paitsi sen, että seuraavalla kerralla saisi olla jotain yhteistäkin, myös sen, että olen parempi kaksin kuin yksin.
Koska minä olen se Belle & Sebastianin nimikkokappaleen jälkimmäinen osapuoli.
"He wants to love and he wants to care
But when the girls hear that, they think he's so square
Sebastian, for once just leave your troubles home
Sebastian, for once just leave your troubles home"
Ensimmäisestä oppitunnista oli se hyöty, että jatkossa yhteensopivuusaste on tykästyminen tykästymiseltä vain kohentunut. Toisesta on ollut ehkä enemmän haittaa. Ehkä.
Seuraavaa tyttöystävää ehdin odottamaan niin kauan, että kun puolen vuoden pyrähdyksen jälkeen henkilöstä saa terapiassa käyttää etumäärettä entinen, on olo jotenkin lohduton. Vaikka eroahdistus alkaakin jo kovasti lievittää, ei ikävä helpota. Taitaa olla kuitenkin jo niin, että tunne kohdistuu enemmän rooliin kuin itse ihmiseen.
Kaipaan sitä, että on joku. Joku, joka lähettää illalla hyvänyöntoivotuksen. Joku, jonka haluaa saada hymyilemään pienillä asioilla. Joku, jonka kanssa haluaa jakaa kaikki päivän aikana tapahtuneet asiat. Joku, jota koskettaa tuntematta vaivaantuneisuutta tai syyllisyyttä.
Ennen kaikkea kaipaan läheisyyttä. Ihoa. Lämpöä. Hengitystä. Kaikkea, mikä on niin luonnollista ja niin perustavanlaatuista, että siihen on ihan liian helppo tottua.
Sen jälkeen yksin oleminen tuntuu vain mahdottomalta.
Vaikein asia elämässä on hyväksyä se, että rakkauteen tarvitaan aina kaksi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Belle and Sebastian. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Belle and Sebastian. Näytä kaikki tekstit
12. lokakuuta 2010
6. lokakuuta 2010
Kiltti poika
"Belle and Sebastian songs tend to concern the lives of dreamy loners, depressed students, lovestruck kids-- exactly the same types of people who buy a lot of Belle and Sebastian records."
Pitäisi ehkä opetella hiljalleen siihen, että hyvän fiiliksen aamupäivät täyttyvät viimeistään iltaan mennessä tummemmilla pilvillä. Semmoisilla, joiden hopeareunuksetkin kaipaisivat vähän hinkkausta. On vaikeaa yrittää pitää itseään edelleen optimistina, kun matto tempaistaan kerta toisensa jälkeen jalkojen alta.
Ja helvetti, siltikin löydän edelleen itseni tuosta kuvauksesta. Yksinäinen unelmoija. Masentunut – no, ei opiskelija per se, mutta kuitenkin. Ja ainakin tästä rakkauden epäkiitollisimmasta muodosta ilmeisen kroonisesti kärsivä.
On ihan kivaa kuulla sitä, että ei sun pidä muuttua, ei se vika oo sussa ja se ei vaan osaa arvostaa sua, mutta kun kaksikymmentäviisivuotiaana ei ole vielä saanut vastakkaiselta sukupuolelta aitoja tunnustuksia kuin sen on mulla jotain tunteita sua kohtaan, niin kai sitä vikaa minussakin voisi uskoa olevan.
Jos ei, niin missä sitten?
Minulla on kauhean kapea segmentti potentiaalisten ihmissuhteiden kohdalla, molempiin suuntiin. Minuun vetoavat tietynlaiset ihmiset ja tiedän aika tarkkaan, millaisen tytön kanssa haluaisin olla – ja samaan aikaan tiedostan hyvin vahvasti, että puren itse hirmuisen harvaan. Jos, niin silloin ehkä sitäkin isommin.
Ei minulla mitään älyttömiä odotuksia ole; pääosin riittää se, että vastapuoli on kiva, nätti ja omaa hyvän maun – mutta kun siinä omassa isossa ihmissuhteessani haluaisin aika monen pienen jutun osuvan yksiin. Ja kun sanon aika monen, niin tarkoitan että aika lailla kaikkien. Siinä vaiheessa elämän realiteetit ovat silkkaa tähtisumua.
Ehkä loppujen lopuksi suurin ongelmani on kuitenkin se, että olen kiltti poika.
En osaa sanoa koskaan oikein pahasti – tämä saattaa olla piikikkäintä tekstiäni ikinä. Sovitan aikataulut toiseen istuvaksi. Teen mitä pyydetään ja otan toisen huomioon. Haluan tehdä ihmiset onnelliseksi.
Ehkä kiltit pojat kiinnostavat tyttöjä vasta siinä vaiheessa, kun munasolut alkavat hupenemaan uhkaavaa tahtia. Sitä ennen voi tyytyä olemaan se vaihtelun vuoksi hankittu virkistys tai ikuisesti roikutettava mopsin ja olkapään risteytys.
Pitäisi olla enemmän paskiainen. Ne pärjäävät aina, kaikilla elämän osa-alueilla.
Voisin ehkä siirtyä sinne Livejournaliin, kun nämä vuodattelut sopisivat kuulemma paremmin sinne – ja niihinhän blogi tuntuu nykyään jumittuneen. Sitä ennen sidotaan ympyrä vielä yhteen ja jatketaan alustuksen Belle & Sebastianilla.
Uusi B&S-albumi on ulkona jo ensi viikolla. Ensikuuntelut olen jo suorittanut, mutta levystä voisin kirjoittaa tarkemmin sitten julkaisun yhteydessä. Tänään huomion herätti albumin sijaan Pitchforkin tieto tulevasta seiskatuumasta.
"The band is holding a contest in which Stuart Murdoch will write a song about the winner and release it as a 7". The band will pick a winner. If that's you, frontman Stuart Murdoch will fly out to wherever you live, spend an afternoon with you, and then write and record a song all about you. Belle and Sebastian will then release the song on an exclusive 7" in 2011."
Tehtävänä on kirjoittaa kolmensadan sanan teksti rakkaudesta. Kilpailu on tarkoitettu vain yhdysvaltalaisille, mutta ajattelin koittaa jossain vaiheessa kirjoittaa itsekin samoilla säännöillä. Viimeisen lauseen tiedän jo nyt.
Voisin heittää haasteen myös lukijoille ja kanssabloggaajille. Inspikseksi yksi vanha lemppari bändiltä.
Pitäisi ehkä opetella hiljalleen siihen, että hyvän fiiliksen aamupäivät täyttyvät viimeistään iltaan mennessä tummemmilla pilvillä. Semmoisilla, joiden hopeareunuksetkin kaipaisivat vähän hinkkausta. On vaikeaa yrittää pitää itseään edelleen optimistina, kun matto tempaistaan kerta toisensa jälkeen jalkojen alta.
Ja helvetti, siltikin löydän edelleen itseni tuosta kuvauksesta. Yksinäinen unelmoija. Masentunut – no, ei opiskelija per se, mutta kuitenkin. Ja ainakin tästä rakkauden epäkiitollisimmasta muodosta ilmeisen kroonisesti kärsivä.
On ihan kivaa kuulla sitä, että ei sun pidä muuttua, ei se vika oo sussa ja se ei vaan osaa arvostaa sua, mutta kun kaksikymmentäviisivuotiaana ei ole vielä saanut vastakkaiselta sukupuolelta aitoja tunnustuksia kuin sen on mulla jotain tunteita sua kohtaan, niin kai sitä vikaa minussakin voisi uskoa olevan.
Jos ei, niin missä sitten?
Minulla on kauhean kapea segmentti potentiaalisten ihmissuhteiden kohdalla, molempiin suuntiin. Minuun vetoavat tietynlaiset ihmiset ja tiedän aika tarkkaan, millaisen tytön kanssa haluaisin olla – ja samaan aikaan tiedostan hyvin vahvasti, että puren itse hirmuisen harvaan. Jos, niin silloin ehkä sitäkin isommin.
Ei minulla mitään älyttömiä odotuksia ole; pääosin riittää se, että vastapuoli on kiva, nätti ja omaa hyvän maun – mutta kun siinä omassa isossa ihmissuhteessani haluaisin aika monen pienen jutun osuvan yksiin. Ja kun sanon aika monen, niin tarkoitan että aika lailla kaikkien. Siinä vaiheessa elämän realiteetit ovat silkkaa tähtisumua.
Ehkä loppujen lopuksi suurin ongelmani on kuitenkin se, että olen kiltti poika.
En osaa sanoa koskaan oikein pahasti – tämä saattaa olla piikikkäintä tekstiäni ikinä. Sovitan aikataulut toiseen istuvaksi. Teen mitä pyydetään ja otan toisen huomioon. Haluan tehdä ihmiset onnelliseksi.
Ehkä kiltit pojat kiinnostavat tyttöjä vasta siinä vaiheessa, kun munasolut alkavat hupenemaan uhkaavaa tahtia. Sitä ennen voi tyytyä olemaan se vaihtelun vuoksi hankittu virkistys tai ikuisesti roikutettava mopsin ja olkapään risteytys.
Pitäisi olla enemmän paskiainen. Ne pärjäävät aina, kaikilla elämän osa-alueilla.
Voisin ehkä siirtyä sinne Livejournaliin, kun nämä vuodattelut sopisivat kuulemma paremmin sinne – ja niihinhän blogi tuntuu nykyään jumittuneen. Sitä ennen sidotaan ympyrä vielä yhteen ja jatketaan alustuksen Belle & Sebastianilla.
Uusi B&S-albumi on ulkona jo ensi viikolla. Ensikuuntelut olen jo suorittanut, mutta levystä voisin kirjoittaa tarkemmin sitten julkaisun yhteydessä. Tänään huomion herätti albumin sijaan Pitchforkin tieto tulevasta seiskatuumasta.
"The band is holding a contest in which Stuart Murdoch will write a song about the winner and release it as a 7". The band will pick a winner. If that's you, frontman Stuart Murdoch will fly out to wherever you live, spend an afternoon with you, and then write and record a song all about you. Belle and Sebastian will then release the song on an exclusive 7" in 2011."
Tehtävänä on kirjoittaa kolmensadan sanan teksti rakkaudesta. Kilpailu on tarkoitettu vain yhdysvaltalaisille, mutta ajattelin koittaa jossain vaiheessa kirjoittaa itsekin samoilla säännöillä. Viimeisen lauseen tiedän jo nyt.
Voisin heittää haasteen myös lukijoille ja kanssabloggaajille. Inspikseksi yksi vanha lemppari bändiltä.
4. lokakuuta 2010
Maanantaijuttui
Viikonloppu meni. Samoin kohta jo maanantaikin.
Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.
Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!
Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.
Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.
Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.
Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.
Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.
PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...
Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.
Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!
Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.
Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.
Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.
Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.
Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.
PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...
12. heinäkuuta 2010
Ruiskertaus
Turku ja Ruisrock esittäytyivät minulle eilen ensimmäistä kertaa. Molemmat ihastuttivat.
Ennen festarialueelle siirtymistä pääsin tutustumaan jo aiemmin mainostamaani Lippakioskiin, jonka puistosoittelut olivat oikein kivoja. Sama fiilis jäi kesäkaupungista muutenkin; kadut, rakennukset ja baarit kun näyttivät jotenkin älyttömän puoleensavetäviltä. Ihan erilaiselta kuin Tampereella.
Ruissaloon päästyä turhan aikaiseen slottiin pistetty Joensuu 1685 jäi lopulta tsekkailematta, kun ei vaan oikein ehtinyt. Veskua kuultiin tovi kävelymatkan päähän, samoin Chisua tuli hetki anniskelualueella väijyttyä. Anti-Flagilta kuului lainabiisi Should I Stay Or Should I Go, joka kreditoitiin tosin hämärästi myöhemmin esiintyneelle Flogging Mollylle. Keskittyminen ei kuitenkaan luonnistunut, fiilis oli melkoisen odottava.
Kuudelta kun se sitten vihdoin alkoi. Odotukset Belle and Sebastianin ensilivekosketukseeni olivat ihan valtavat, enkä joutunut pettymään. Yhtye oli pitkästä keikkatauostaan huolimatta elävänäkin juuri niin ihanan välitön ja sympaattinen kuin olin arvellut.
Kappalelistaus oli jotenkin älyttömän yllättävä. B&S ei, ainakaan minulle, ole ollut ikinä singleyhtye – muttei myöskään If You're Feeling Sinisteriä lukuunottamatta hirveän tasapainoisten albumikokonaisuuksienkaan tekijä. Sitä vastoin bändin jokainen julkaisu pursuaa mahtavia kappaleita, jotka yksittäisinä helminä muodostavat aina toimivan paketin. Niinpä keikkalistaa oli vähän vaikea ennakoida etukäteen; kuullaanko uusia biisejä ja saadaanko tarpeeksi niitä vanhoja kappaleita? Liian pitkä keikka ei ainakaan voisi olla.
Pari ihan suurinta toivomustani (the Model, Asleep on a Sunbeam, Another Sunny Day ja ihastuttavin nimikappale Belle & Sebastian) jäi kuulumatta, mutta settiin olin muuten varsin tyytyväinen. Kun jokainen raita – erityisimmin ehkä nuo Sinisterin neljä kappaletta – toivat ilmoille syöksyessään ihan valtavan määrän tunteita, sai suhde yhtyeeseen ja tuotantoon kokonaan uuden tason.
Tunnistamattomani intron ja yhden aika kivan uutuusbiisin lisäksi kuultiin ainakin nämä raidat – ei tässä järjestyksessä tosin.
Step into My Office, Baby
Dylan in the Movies
Dog on Wheels
Sukie in the Graveyard
Stars of Track and Field
If You're Feeling Sinister
Judy and the Dream of Horses
the Boy With the Arab Strap
If You Find Yourself Caught in Love
Sleep the Clock Around
Eniten kylmiä väreitä aiheuttivat surullisin If You're Feeling Sinister, ihanan riehakkaaksi yltynyt If You Find Yourself Caught in Love ja eeppinen päätösbiisi Sleep the Clock Around.
Ykkönen oli kuitenkin se itselle tärkein raita, Stars of Track and Field. Ah sitä oloa, kun kappale alkoi. Ah sitä oloa, kun mikä tahansa kappaleista alkoi. Vaikkei keikka itsessään ollut paras näkemäni ikinä, oli sen iskevyys, lumoavuus ja vaikuttavuus henkilökohtaisella tasolla jotain niin tavattoman suurta, ettei teltassa vietetty tunti tule kai koskaan unohtumaan.
Seisoin keikalla melkoisen edessä, mutten kuitenkaan ihan kaiteessa kiinni. Kun keulakuva Stuart Murdoch muutaman raidan jälkeen päätti hypätä lavalta kaiteen toiselle puolelle tervehtimään yleisöä, en epäröinyt hetkeäkään, vaan syöksyin työntämään kättäni eteenpäin. Niin hölmöltä kuin se 25-vuotiaan popnörttipojan kohdalla ehkä kuulostaakin, oli ihailemani ihmisen hikinen kädenpuristus yksi mielettömimmistä jutuista ikinä.
Belle and Sebastianin keikka oli rakkautta alusta asti. Mieli jäi hyväksi. Sanat eivät riitä tai tee oikeutta.
Itse asiassa sen verran hyväksi, että seurannut Midlake tuli kyllä tarkastettua, mutta kuten etukäteen veikkailinkin, meni se jälkihuumassa aika pahasti ohi. Hyvältä biisit, joita en oikeastaan tunne, kyllä kuulostivat – kappaleiden hajoaminen ja uudelleen yhteenkerääminen tuntui useammassa kohdassa älyttömän hienolta. Yhtä hienolta, kuin seitsikon (?) yhtenäinen viikset & parta -look.
Olikohan tämä se viimeinen biisi? Ehkä? Toimi.
Pää ei Belleilystä toipunut vielä hetkeen, joten Regina Spektorkin pääsi menemään vähän ohi. Kuunneltua tuli, mutta jotenkin sijoittelu ei tuntunut tässäkään kohdassa toimivimmalta. Ehkäpä Regina ja Joensuu olisivat voineet vaihtaa aikoja?
Florence + the Machinen keikka sen sijaan oli sen verran odotettu, että pää piti saada aloitukseen mennessä taas yhtenäiseksi. Kannattikin, yhtye kun vakuutti lavalla mitä huikeimmin. Jostain viktoriaanisesta rinnakkaisulottuvuudesta ilmestynyt olento lumosi lavalla äänellään ja liikkeellään – ihan oikeasti. En ihmettele yhtään, että se taannoinen Tavastian-keikka on ollut niin kehuttu, tätä katsoessaan kun oikeasti hypnotisoitui. Hienoja biisejä, joista nostettakoon esille vaikkapa livenä vähän punkimmin vedetty Kiss With a Fist.
Aivan upea esiintyjä.
Turku-kiertokävelyn yhteydessä ennätin näkemään jopa viimeiset harmittavat ratkaisut mm-finaalista aika ihastuttavassa Dynamossa. Fiilis oli kuitenkin jo taas odottavan puolella, tällä kertaa jatkobändi Cats on Firen vuoksi. Totutun napakka keikkasetti piti taas otteessaan ja nosti samoja ajatuksia kuin aiemminkin – yhtyeen biisit kuulostavat livenä ja levyllä älyttömän hyviltä yksittäisiltä kappaleilta, mutta aika harva nousee oikeastaan suoraan mieleen.
Upea cover Your Woman tuntuu kuitenkin olevan se kappale, joka sytyttää yleisön kaikkein eniten. Syystä!
Syttyneen yleisön joukossa seisoskelivat myös Stuart ja Stevie, jotka pääsivät todistamaan yhtyeen kovan keikkatason ennen tulevaa tämäniltaista yhteisliveä. Olin niin menossa vielä jotain sanomaan, mutta oikeaa hetkeä ei ihan tullut, ja elämäni miehet onnistuivat jossain vaiheessa luikahtamaan pois Klubilta. Ensi kerralla sitten.
Mutta siis ah. Hurjan kiva reissu. Ensi kesänä on Ruisrock – esiintyjistä toki riippuen – ehdottomasti kaavailuissa, varsinkin kun ne etukäteen parjatut järjestelyt toimivat ainakin omalla kohdallani sunnuntaissa oikein hyvin. Ja Turkuun pian uudestaan!
Ennen festarialueelle siirtymistä pääsin tutustumaan jo aiemmin mainostamaani Lippakioskiin, jonka puistosoittelut olivat oikein kivoja. Sama fiilis jäi kesäkaupungista muutenkin; kadut, rakennukset ja baarit kun näyttivät jotenkin älyttömän puoleensavetäviltä. Ihan erilaiselta kuin Tampereella.
Ruissaloon päästyä turhan aikaiseen slottiin pistetty Joensuu 1685 jäi lopulta tsekkailematta, kun ei vaan oikein ehtinyt. Veskua kuultiin tovi kävelymatkan päähän, samoin Chisua tuli hetki anniskelualueella väijyttyä. Anti-Flagilta kuului lainabiisi Should I Stay Or Should I Go, joka kreditoitiin tosin hämärästi myöhemmin esiintyneelle Flogging Mollylle. Keskittyminen ei kuitenkaan luonnistunut, fiilis oli melkoisen odottava.
Kuudelta kun se sitten vihdoin alkoi. Odotukset Belle and Sebastianin ensilivekosketukseeni olivat ihan valtavat, enkä joutunut pettymään. Yhtye oli pitkästä keikkatauostaan huolimatta elävänäkin juuri niin ihanan välitön ja sympaattinen kuin olin arvellut.
Kappalelistaus oli jotenkin älyttömän yllättävä. B&S ei, ainakaan minulle, ole ollut ikinä singleyhtye – muttei myöskään If You're Feeling Sinisteriä lukuunottamatta hirveän tasapainoisten albumikokonaisuuksienkaan tekijä. Sitä vastoin bändin jokainen julkaisu pursuaa mahtavia kappaleita, jotka yksittäisinä helminä muodostavat aina toimivan paketin. Niinpä keikkalistaa oli vähän vaikea ennakoida etukäteen; kuullaanko uusia biisejä ja saadaanko tarpeeksi niitä vanhoja kappaleita? Liian pitkä keikka ei ainakaan voisi olla.
Pari ihan suurinta toivomustani (the Model, Asleep on a Sunbeam, Another Sunny Day ja ihastuttavin nimikappale Belle & Sebastian) jäi kuulumatta, mutta settiin olin muuten varsin tyytyväinen. Kun jokainen raita – erityisimmin ehkä nuo Sinisterin neljä kappaletta – toivat ilmoille syöksyessään ihan valtavan määrän tunteita, sai suhde yhtyeeseen ja tuotantoon kokonaan uuden tason.
Tunnistamattomani intron ja yhden aika kivan uutuusbiisin lisäksi kuultiin ainakin nämä raidat – ei tässä järjestyksessä tosin.
Step into My Office, Baby
Dylan in the Movies
Dog on Wheels
Sukie in the Graveyard
Stars of Track and Field
If You're Feeling Sinister
Judy and the Dream of Horses
the Boy With the Arab Strap
If You Find Yourself Caught in Love
Sleep the Clock Around
Eniten kylmiä väreitä aiheuttivat surullisin If You're Feeling Sinister, ihanan riehakkaaksi yltynyt If You Find Yourself Caught in Love ja eeppinen päätösbiisi Sleep the Clock Around.
Ykkönen oli kuitenkin se itselle tärkein raita, Stars of Track and Field. Ah sitä oloa, kun kappale alkoi. Ah sitä oloa, kun mikä tahansa kappaleista alkoi. Vaikkei keikka itsessään ollut paras näkemäni ikinä, oli sen iskevyys, lumoavuus ja vaikuttavuus henkilökohtaisella tasolla jotain niin tavattoman suurta, ettei teltassa vietetty tunti tule kai koskaan unohtumaan.
Seisoin keikalla melkoisen edessä, mutten kuitenkaan ihan kaiteessa kiinni. Kun keulakuva Stuart Murdoch muutaman raidan jälkeen päätti hypätä lavalta kaiteen toiselle puolelle tervehtimään yleisöä, en epäröinyt hetkeäkään, vaan syöksyin työntämään kättäni eteenpäin. Niin hölmöltä kuin se 25-vuotiaan popnörttipojan kohdalla ehkä kuulostaakin, oli ihailemani ihmisen hikinen kädenpuristus yksi mielettömimmistä jutuista ikinä.
Belle and Sebastianin keikka oli rakkautta alusta asti. Mieli jäi hyväksi. Sanat eivät riitä tai tee oikeutta.
Itse asiassa sen verran hyväksi, että seurannut Midlake tuli kyllä tarkastettua, mutta kuten etukäteen veikkailinkin, meni se jälkihuumassa aika pahasti ohi. Hyvältä biisit, joita en oikeastaan tunne, kyllä kuulostivat – kappaleiden hajoaminen ja uudelleen yhteenkerääminen tuntui useammassa kohdassa älyttömän hienolta. Yhtä hienolta, kuin seitsikon (?) yhtenäinen viikset & parta -look.
Olikohan tämä se viimeinen biisi? Ehkä? Toimi.
Pää ei Belleilystä toipunut vielä hetkeen, joten Regina Spektorkin pääsi menemään vähän ohi. Kuunneltua tuli, mutta jotenkin sijoittelu ei tuntunut tässäkään kohdassa toimivimmalta. Ehkäpä Regina ja Joensuu olisivat voineet vaihtaa aikoja?
Florence + the Machinen keikka sen sijaan oli sen verran odotettu, että pää piti saada aloitukseen mennessä taas yhtenäiseksi. Kannattikin, yhtye kun vakuutti lavalla mitä huikeimmin. Jostain viktoriaanisesta rinnakkaisulottuvuudesta ilmestynyt olento lumosi lavalla äänellään ja liikkeellään – ihan oikeasti. En ihmettele yhtään, että se taannoinen Tavastian-keikka on ollut niin kehuttu, tätä katsoessaan kun oikeasti hypnotisoitui. Hienoja biisejä, joista nostettakoon esille vaikkapa livenä vähän punkimmin vedetty Kiss With a Fist.
Aivan upea esiintyjä.
Turku-kiertokävelyn yhteydessä ennätin näkemään jopa viimeiset harmittavat ratkaisut mm-finaalista aika ihastuttavassa Dynamossa. Fiilis oli kuitenkin jo taas odottavan puolella, tällä kertaa jatkobändi Cats on Firen vuoksi. Totutun napakka keikkasetti piti taas otteessaan ja nosti samoja ajatuksia kuin aiemminkin – yhtyeen biisit kuulostavat livenä ja levyllä älyttömän hyviltä yksittäisiltä kappaleilta, mutta aika harva nousee oikeastaan suoraan mieleen.
Upea cover Your Woman tuntuu kuitenkin olevan se kappale, joka sytyttää yleisön kaikkein eniten. Syystä!
Syttyneen yleisön joukossa seisoskelivat myös Stuart ja Stevie, jotka pääsivät todistamaan yhtyeen kovan keikkatason ennen tulevaa tämäniltaista yhteisliveä. Olin niin menossa vielä jotain sanomaan, mutta oikeaa hetkeä ei ihan tullut, ja elämäni miehet onnistuivat jossain vaiheessa luikahtamaan pois Klubilta. Ensi kerralla sitten.
Mutta siis ah. Hurjan kiva reissu. Ensi kesänä on Ruisrock – esiintyjistä toki riippuen – ehdottomasti kaavailuissa, varsinkin kun ne etukäteen parjatut järjestelyt toimivat ainakin omalla kohdallani sunnuntaissa oikein hyvin. Ja Turkuun pian uudestaan!
3. heinäkuuta 2010
Ruisennakot
Huh hellettä.
Kesäpaniikki on hillittänyt hetkeksi, kun olen parina päivänä viihtynyt jo vähän tiuhempaan ulkona. Toissapäivänä olin pelaamassa jalkapalloa ensimmäisen kerran vuosiin, ja vaikka kunto kestikin välttävästi vain ekan vartin, oli pitkästä aikaa porukalla potkiminen hurjan kivaa.
Eilen puistoilin iltapäivästä lyhyen tovin, mutta tänään istuskelin arskassa jo kauemmin; kävin ostamassa piirustuslehtiön ja pari hyvää kynää ja piirtelin eteläpuistossa pitkän aikaa.
Summa summarum; kivojen juttujen tekeminen pitkästä aikaa on ehkä parasta.
Parasta tulee olemaan toivottavasti myös reippaan viikon päästä – kävin tänään pitkän pähkäilyn jälkeen ostamassa lipun Ruisrockin sunnuntaille. Varaa ei olisi yhtään, hirveän monia kehuja en ole aiemmista Ruisseista kuullut, takaisin ei Turusta pääse Tampereen suuntaan ilmeisesti kuin vasta kuudelta aamulla, eikä festariseuraakaan ole tällä kertaa tiedossa. Mutta kun tapahtumassa nyt vain on mukana se bändi, jonka missaamista en voisi kuitenkaan ikinä itselleni anteeksi antaa, suuntaan nokkani ensi sunnuntaina ihka ekaa kertaa Turkuun.
Jännittää!
Ruissille kiitos etukäteen siitä, että nämä tietyn, sanotaan nyt vaikka Sparks-profiilin bändit on kaikki pistetty samalle päivälle, eikä ripoteltu ympäri viikonloppua. Itseäni kiinnostaa yhteensä viisi nimeä, eli ei tavanomaisille Suomi-festareille ollenkaan huono päiväsaldo.
Joensuu 1685 on jo pariin otteeseen nähty, muttei vielä kertaakaan ulkona. Hölmöön aikaan, mutta potkaissee päivän ainakin mukavasti käyntiin.
Belle and Sebastianiin eivät sanat riitä. Yhtye värkkää parhaillaan uutta materiaalia, mutta itse toivoisin kuulemattomien biisien olevan aika minimissään. Minut löytää eturivistä, päänlevyinen hymy korvissa.
Midlakeen en ole tutustunut riittävästi, vaikka kaikkea hyvää olenkin kuullut. Tulee varmaan menemään kyllä jälkitäpinöissä vähän ohi.
Regina Spektor tuntuu slotissaan vähän loppuillan suosikin (ei siis Slashin, eh) lämppäriltä. Begin to Hope -levystä olen tykännyt aika paljon, ja odottelen aika mukavaa ja leppoisaa iltaistuskelukeikkaa.
Florence + the Machinen alkukevään vuolaasti kehutun Tavastian-keikan väliin jääminen kirpaisi, mutta festarikeikka tarjoaa helpotusta. Alkuun en jotenkin yhtyeestä täysillä innostunut, mutta niin vain on ruvennut miellyttämään koko ajan enemmän ja enemmän. Varmasti hieno päätös.
Nyt peukut pystyyn Argentiinan puolesta!
Kesäpaniikki on hillittänyt hetkeksi, kun olen parina päivänä viihtynyt jo vähän tiuhempaan ulkona. Toissapäivänä olin pelaamassa jalkapalloa ensimmäisen kerran vuosiin, ja vaikka kunto kestikin välttävästi vain ekan vartin, oli pitkästä aikaa porukalla potkiminen hurjan kivaa.
Eilen puistoilin iltapäivästä lyhyen tovin, mutta tänään istuskelin arskassa jo kauemmin; kävin ostamassa piirustuslehtiön ja pari hyvää kynää ja piirtelin eteläpuistossa pitkän aikaa.
Summa summarum; kivojen juttujen tekeminen pitkästä aikaa on ehkä parasta.
Parasta tulee olemaan toivottavasti myös reippaan viikon päästä – kävin tänään pitkän pähkäilyn jälkeen ostamassa lipun Ruisrockin sunnuntaille. Varaa ei olisi yhtään, hirveän monia kehuja en ole aiemmista Ruisseista kuullut, takaisin ei Turusta pääse Tampereen suuntaan ilmeisesti kuin vasta kuudelta aamulla, eikä festariseuraakaan ole tällä kertaa tiedossa. Mutta kun tapahtumassa nyt vain on mukana se bändi, jonka missaamista en voisi kuitenkaan ikinä itselleni anteeksi antaa, suuntaan nokkani ensi sunnuntaina ihka ekaa kertaa Turkuun.
Jännittää!
Ruissille kiitos etukäteen siitä, että nämä tietyn, sanotaan nyt vaikka Sparks-profiilin bändit on kaikki pistetty samalle päivälle, eikä ripoteltu ympäri viikonloppua. Itseäni kiinnostaa yhteensä viisi nimeä, eli ei tavanomaisille Suomi-festareille ollenkaan huono päiväsaldo.
Joensuu 1685 on jo pariin otteeseen nähty, muttei vielä kertaakaan ulkona. Hölmöön aikaan, mutta potkaissee päivän ainakin mukavasti käyntiin.
Belle and Sebastianiin eivät sanat riitä. Yhtye värkkää parhaillaan uutta materiaalia, mutta itse toivoisin kuulemattomien biisien olevan aika minimissään. Minut löytää eturivistä, päänlevyinen hymy korvissa.
Midlakeen en ole tutustunut riittävästi, vaikka kaikkea hyvää olenkin kuullut. Tulee varmaan menemään kyllä jälkitäpinöissä vähän ohi.
Regina Spektor tuntuu slotissaan vähän loppuillan suosikin (ei siis Slashin, eh) lämppäriltä. Begin to Hope -levystä olen tykännyt aika paljon, ja odottelen aika mukavaa ja leppoisaa iltaistuskelukeikkaa.
Florence + the Machinen alkukevään vuolaasti kehutun Tavastian-keikan väliin jääminen kirpaisi, mutta festarikeikka tarjoaa helpotusta. Alkuun en jotenkin yhtyeestä täysillä innostunut, mutta niin vain on ruvennut miellyttämään koko ajan enemmän ja enemmän. Varmasti hieno päätös.
Nyt peukut pystyyn Argentiinan puolesta!
30. kesäkuuta 2010
Kesäpaniikki
Taas yksi ilta on vilahdellut ohi vähän tyhmästi; Officea katsellessa ja Illustratoria pyöritellessä. Kivasti, mutta tyhmästi.
Kesä tuntuu hölmöltä. Talven aikana muutamaan lämpimään kuukauteen kohdistetut odotukset tuntuvat aina paisuvan ylimitoitetuiksi ja elokuun lopussa olo on joka kerta vähintäänkin tyhjä. Vaikkei nyt ihan siellä kalkkiviivoilla vielä mennäkään, on olo vähän sama – kesäkuun viimeiseen päivään tultaessa olen viettänyt ehkä kolme iltaa edes jossain määrin ulkona istuskellessa, terassille olen eksynyt yhdesti, enkä ole edes Jopoillut kertaakaan. Uimisesta puhumattakaan. Heinäkuussa on onneksi oletettavasti yksi viikko varattuna tyystin vapaaksi. Muuten olo voisi olla vähän liian...
Unelmakesän ollessa siis...
Hankalaa. Rahaa ei ole oikein mihinkään aktiviteetteihin, kaikki päivät kuluvat toimistolla – ihan motivoituneissa merkeissä, mutta kuitenkin – ja seuralaiset ovat joko kroonisesti etäällä tai akuutisti etääntyneitä.
Tarvitsen kesääni lisää hauskuutta.
Jotain helppoa ja yksinkertaista. Pientä.
Yhden yöttömän yön, loputtoman nousuhumalan, auringonlaskun ja kesäindietä.
Kesä tuntuu hölmöltä. Talven aikana muutamaan lämpimään kuukauteen kohdistetut odotukset tuntuvat aina paisuvan ylimitoitetuiksi ja elokuun lopussa olo on joka kerta vähintäänkin tyhjä. Vaikkei nyt ihan siellä kalkkiviivoilla vielä mennäkään, on olo vähän sama – kesäkuun viimeiseen päivään tultaessa olen viettänyt ehkä kolme iltaa edes jossain määrin ulkona istuskellessa, terassille olen eksynyt yhdesti, enkä ole edes Jopoillut kertaakaan. Uimisesta puhumattakaan. Heinäkuussa on onneksi oletettavasti yksi viikko varattuna tyystin vapaaksi. Muuten olo voisi olla vähän liian...
Unelmakesän ollessa siis...
Hankalaa. Rahaa ei ole oikein mihinkään aktiviteetteihin, kaikki päivät kuluvat toimistolla – ihan motivoituneissa merkeissä, mutta kuitenkin – ja seuralaiset ovat joko kroonisesti etäällä tai akuutisti etääntyneitä.
Tarvitsen kesääni lisää hauskuutta.
Jotain helppoa ja yksinkertaista. Pientä.
Yhden yöttömän yön, loputtoman nousuhumalan, auringonlaskun ja kesäindietä.
8. kesäkuuta 2010
Tiistai: Candy Claws
Candy Claws on se kuninkaankatulainen, joka napsii pussillisen aina yhdeltä istumalta ja tinkii köyhäillessään mieluummin oikeasta ruuasta. Se, jonka seuralainen oppi hyvissä ajoin varautumaan visiitteihin henkilökohtaisella irttaripussilla.
Candy Claws on myös coloradolainen yhtye, jonka kevyen kaoottisessa lofimaalailussa hyödynnetään edelleen tuoreita chillwavesävyjä ja kasaillaan kirkkaana heliseviä sulomelodioita. Musiikkia, joka yhtenä päivänä voi saada aikaan päänsäryn ja toisena osuu suoraan sydämeen, kun ilta-aurinko painuu hiljalleen Pyynikkiin.
Oktetin uusi albumi Hidden Lands ilmestyy twosyllable-lafkan toimesta elokuussa. Täydellisintä kesänlopetusmusaa, veikkaan ma.
Niinku jos Summer Camp, Surfer Blood ja Korallreven menis naimisiin ja sais kahdeksan lasta.
Olisi muuten aika kivaa, jos bändit menisivät oikeasti naimisiin ja saisivat lapsia. Hih.
--
Day 22 - A song that you listen to when you’re sad
Jens Lekman - Black Cab
Surullisena kuunneltavaan biisiin oli parikin tasaväkistä vaihtoehtoa, mutta Jens vei lopulta voiton. Tai tappion, ihan kuinka vain. Tässäpä se biisi, joka ilmestyessään turhan monta kertaa peräkkäin Last.fm:n feediin – tai lyriikkapoimintoina FB-statuksiin – taitaa olla aina oire jostain pieleydestä. Kuitenkin myös biisinä itse ylivertaisuus ja soololauleltavien eliittiä.
Eilisen uutisia, mutta Black Cab nojaa joka tapauksessa vahvasti kahteen sampleen – molemmat huikeaakin huikeammista biiseistä. Siispä:
the Left Banke - Something on My Mind
+
Belle and Sebastian - Mary Jo
=
Black Cab. Parhaus.
Ja surkeus.
--
// Candy Claws MySpacessa
Candy Claws on myös coloradolainen yhtye, jonka kevyen kaoottisessa lofimaalailussa hyödynnetään edelleen tuoreita chillwavesävyjä ja kasaillaan kirkkaana heliseviä sulomelodioita. Musiikkia, joka yhtenä päivänä voi saada aikaan päänsäryn ja toisena osuu suoraan sydämeen, kun ilta-aurinko painuu hiljalleen Pyynikkiin.
Oktetin uusi albumi Hidden Lands ilmestyy twosyllable-lafkan toimesta elokuussa. Täydellisintä kesänlopetusmusaa, veikkaan ma.
Niinku jos Summer Camp, Surfer Blood ja Korallreven menis naimisiin ja sais kahdeksan lasta.
Olisi muuten aika kivaa, jos bändit menisivät oikeasti naimisiin ja saisivat lapsia. Hih.
--
Day 22 - A song that you listen to when you’re sad
Jens Lekman - Black Cab
Surullisena kuunneltavaan biisiin oli parikin tasaväkistä vaihtoehtoa, mutta Jens vei lopulta voiton. Tai tappion, ihan kuinka vain. Tässäpä se biisi, joka ilmestyessään turhan monta kertaa peräkkäin Last.fm:n feediin – tai lyriikkapoimintoina FB-statuksiin – taitaa olla aina oire jostain pieleydestä. Kuitenkin myös biisinä itse ylivertaisuus ja soololauleltavien eliittiä.
Eilisen uutisia, mutta Black Cab nojaa joka tapauksessa vahvasti kahteen sampleen – molemmat huikeaakin huikeammista biiseistä. Siispä:
the Left Banke - Something on My Mind
+
Belle and Sebastian - Mary Jo
=
Black Cab. Parhaus.
Ja surkeus.
--
// Candy Claws MySpacessa
4. toukokuuta 2010
Tiistai: Holy Fuck
En yleensä kiinnostu ihan hirveän helposti instrumentaalimusiikista. Oikein soivana ihmisääni on itselleni se tärkein soitin – ja vaikken niitä lyriikoita ole kauaa tankannutkaan, on se yksittäistenkin sanojen huulisynkkaaminen aina välittömin väylä uusiin ihastuksiin. Niinpä instruilut jäävät yleensä vähän etäisiksi. Poikkeuksia kuitenkin on.
Torontolainen Holy Fuck kolahti lujaa Lovely Allen -hitillään, mutta turhan paljoa ei edellinen LP-albumi ole soitossani ollut. Ensi viikolla Young Turksin toimesta ilmestyvä Latin ehti ennakkoon vakuuttamaan Latin America -biisillä, mutta ihan odotuslistan kärjessä uusi levy ei silti ollut.
Singleirroituksen uunituore video on ihan makeahko.
Ja kas; kolmannella levyllään triosta kvartetiksi kasvanut yhtye kuulostaa aivan hirmuisen hyvältä. Erityisesti alkupään raidat kolahtavat kovasti yksi toisensa jälkeen – esimerkiksi Stay Lit saattaa olla yhtyettä kauneimmillaan.
Niin vieras genre kuin post rock minulle onkin, tuntuu Holy Fuck istuvan siihen melko mutkattomasti. Yhtyeen alkuperäinen missio luoda elektronista musiikkia ei-tavanomaisilla lajityypin työkaluilla ei tunnu enää ehkä ihan yhtä itsetarkoitukselliselta kuin aiemmin. Dogmat sikseen, biisit ratkaisevat.
Pari loppupuolen kappaletta jäävät jumittamaan ehkä vähän turhan raskaasti ja vetävät alkupään innostusta aavistuksen verran alaspäin. Kokonaisuus on tyylillisesti ja tuotannollisesti kuitenkin erittäin tasapainoista ja kappaleisiin on äärimmäisen helppo upota.
Päällimmäinen ajatus ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen on kuitenkin pohdinta siitä, milloin yhtyeen voisi nähdä livenä. Latinilla viimeistään Holy Fuck kuulostaa siltä, että se räjäyttäisi festarin kuin festarin – etenkin Stilettos loputtomine nostatuksineen lumoaa välittömästi.
Loppuun vielä alun hehkuttamani parhaus nimeltä Lovely Allen. Biisi, joka saa poikkeuksetta aina haukkomaan henkeä.
Sanomaan että holy fuck.
--
Day 11 - A song from your favorite band
Belle and Sebastian - Jonathan David
Lempibändini ei tule varmaan ihan kaikille älyttömän suurena yllätyksenä. Hurahdin Belle and Sebastianin skottitweehen muutama vuosi sitten ihan kunnolla, eikä takaisinpäin ole ollut katsomista (don't look back / like Dylan in the movies).
Yhtyeen kaikki albumit ovat minulle hurjan mieluisia, mutta suosikkini on hajanaiset ep:t ja singlet yhteen niputtanut, valloittavimmin otsikoitu Push Barman to Open Old Wounds. Albumikuvaus "25 charming tales of shy girls dabbling in photography and bookish boys dabbling in shy girls" ei voisi olla osuvampi.
Kun täällä en ole vielä ehtinyt kappaletta jakamaan, nostettakoon esille tällä kertaa lempivideoni B&S:ltä. Jonathan David on paitsi joskus ah niin samaistuttava kappale, myös Jules et Jim -lainailuillaan ihastuttavimpia videoita koskaan. Haluamaani pätkää ei YouTubesta enää löytynyt, mutta vaihtoehtoinen leikkaus toimii myös – joskin pakkomielteeksi tullut Isobel Campbellin ihastelu ei tällä versiolla onnistu.
Onneksi sitä varten on dvd, hih.
--
// Holy Fuck MySpacessa
// Latin-albumi ennakkokuuntelussa Spinner.comissa
Torontolainen Holy Fuck kolahti lujaa Lovely Allen -hitillään, mutta turhan paljoa ei edellinen LP-albumi ole soitossani ollut. Ensi viikolla Young Turksin toimesta ilmestyvä Latin ehti ennakkoon vakuuttamaan Latin America -biisillä, mutta ihan odotuslistan kärjessä uusi levy ei silti ollut.
Singleirroituksen uunituore video on ihan makeahko.
Ja kas; kolmannella levyllään triosta kvartetiksi kasvanut yhtye kuulostaa aivan hirmuisen hyvältä. Erityisesti alkupään raidat kolahtavat kovasti yksi toisensa jälkeen – esimerkiksi Stay Lit saattaa olla yhtyettä kauneimmillaan.
Niin vieras genre kuin post rock minulle onkin, tuntuu Holy Fuck istuvan siihen melko mutkattomasti. Yhtyeen alkuperäinen missio luoda elektronista musiikkia ei-tavanomaisilla lajityypin työkaluilla ei tunnu enää ehkä ihan yhtä itsetarkoitukselliselta kuin aiemmin. Dogmat sikseen, biisit ratkaisevat.
Pari loppupuolen kappaletta jäävät jumittamaan ehkä vähän turhan raskaasti ja vetävät alkupään innostusta aavistuksen verran alaspäin. Kokonaisuus on tyylillisesti ja tuotannollisesti kuitenkin erittäin tasapainoista ja kappaleisiin on äärimmäisen helppo upota.
Päällimmäinen ajatus ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen on kuitenkin pohdinta siitä, milloin yhtyeen voisi nähdä livenä. Latinilla viimeistään Holy Fuck kuulostaa siltä, että se räjäyttäisi festarin kuin festarin – etenkin Stilettos loputtomine nostatuksineen lumoaa välittömästi.
Loppuun vielä alun hehkuttamani parhaus nimeltä Lovely Allen. Biisi, joka saa poikkeuksetta aina haukkomaan henkeä.
Sanomaan että holy fuck.
--
Day 11 - A song from your favorite band
Belle and Sebastian - Jonathan David
Lempibändini ei tule varmaan ihan kaikille älyttömän suurena yllätyksenä. Hurahdin Belle and Sebastianin skottitweehen muutama vuosi sitten ihan kunnolla, eikä takaisinpäin ole ollut katsomista (don't look back / like Dylan in the movies).
Yhtyeen kaikki albumit ovat minulle hurjan mieluisia, mutta suosikkini on hajanaiset ep:t ja singlet yhteen niputtanut, valloittavimmin otsikoitu Push Barman to Open Old Wounds. Albumikuvaus "25 charming tales of shy girls dabbling in photography and bookish boys dabbling in shy girls" ei voisi olla osuvampi.
Kun täällä en ole vielä ehtinyt kappaletta jakamaan, nostettakoon esille tällä kertaa lempivideoni B&S:ltä. Jonathan David on paitsi joskus ah niin samaistuttava kappale, myös Jules et Jim -lainailuillaan ihastuttavimpia videoita koskaan. Haluamaani pätkää ei YouTubesta enää löytynyt, mutta vaihtoehtoinen leikkaus toimii myös – joskin pakkomielteeksi tullut Isobel Campbellin ihastelu ei tällä versiolla onnistu.
Onneksi sitä varten on dvd, hih.
--
// Holy Fuck MySpacessa
// Latin-albumi ennakkokuuntelussa Spinner.comissa
2. maaliskuuta 2010
Minä: Belle & Sebastian
Jotkut jutut ovat niin isoja, etteivät sanat riitä alkuunkaan.
Belle & Sebastian paljastui tänään kiinnitetyksi Ruisrockiin. Vaikkei festari sinällään ihan hirveästi kiinnostaisikaan ja elättelen toiveita yhtyeen buukkailusta myös seuraavan viikonlopun Meltiin, vietin aamupäivän innosta täristen, kykenemättömänä keskittymään mihinkään muuhun. Muutamassa vuodessa yhtyeestä on tullut minulle se kaikkein isoin, kaunein ja tärkein – se, johon turvaudun maailman tuntuessa pahalta ja se, jonka kaivan esiin parhaimpina hetkinä. Se, josta löydän loputtomasti lainattavaa ja kerrottavaa ja se, josta tykkäämistä on silti vaikea edes pukea sanoiksi.
Jos musiikkia on mahdollista rakastaa kuin toista ihmistä, en epäröi kohteeni kohdalla. Jokainen levy on osa minua.
Oh, love of mine, would you condescend to help me?
'Cause I'm stupid and blind
And desperation is the devil's work,
it is the folly of a boy's empty mind
Oh, and now I'm feeling dangerous,
riding on city buses for a hobby is sad
We lay on the bed there
Kissing just for practice
Could we please be objective?
'Cause the other boys are queuing up behind us
Pretty girl says "Hi...
What's the worst job you've had?
What do you read?
What's driving you mad?"
I know you were historical from all the books I've read
But I thought you could be bluffing
And with this chance I've missed I feel remiss
It's days and months before I see you again
You're just a storyteller
You're not trying to escape responsibility
If we believe you then you're successful
But you don't make claims of verity
If you're single, but looking out
You must raise your prayer to a shout
Another partner must be found
Someone to take your life beyond
Another TV "I Love 1999"
Just one more box of cheapo wine
There are people going lonely, and they'll stay
Lonely far into the year
Because you make them think its fashionable
And fashionably you'll say
"All is equal in love and war"
I always loved you
You always had a lot of style
I'd hate to see you on the pile
Of 'nearly-made-it' s
You've got the essence, dear
If I could have a second skin
I'd probably dress up in you
Belle & Sebastian paljastui tänään kiinnitetyksi Ruisrockiin. Vaikkei festari sinällään ihan hirveästi kiinnostaisikaan ja elättelen toiveita yhtyeen buukkailusta myös seuraavan viikonlopun Meltiin, vietin aamupäivän innosta täristen, kykenemättömänä keskittymään mihinkään muuhun. Muutamassa vuodessa yhtyeestä on tullut minulle se kaikkein isoin, kaunein ja tärkein – se, johon turvaudun maailman tuntuessa pahalta ja se, jonka kaivan esiin parhaimpina hetkinä. Se, josta löydän loputtomasti lainattavaa ja kerrottavaa ja se, josta tykkäämistä on silti vaikea edes pukea sanoiksi.
Jos musiikkia on mahdollista rakastaa kuin toista ihmistä, en epäröi kohteeni kohdalla. Jokainen levy on osa minua.
Oh, love of mine, would you condescend to help me?
'Cause I'm stupid and blind
And desperation is the devil's work,
it is the folly of a boy's empty mind
Oh, and now I'm feeling dangerous,
riding on city buses for a hobby is sad
We lay on the bed there
Kissing just for practice
Could we please be objective?
'Cause the other boys are queuing up behind us
Pretty girl says "Hi...
What's the worst job you've had?
What do you read?
What's driving you mad?"
I know you were historical from all the books I've read
But I thought you could be bluffing
And with this chance I've missed I feel remiss
It's days and months before I see you again
You're just a storyteller
You're not trying to escape responsibility
If we believe you then you're successful
But you don't make claims of verity
If you're single, but looking out
You must raise your prayer to a shout
Another partner must be found
Someone to take your life beyond
Another TV "I Love 1999"
Just one more box of cheapo wine
There are people going lonely, and they'll stay
Lonely far into the year
Because you make them think its fashionable
And fashionably you'll say
"All is equal in love and war"
I always loved you
You always had a lot of style
I'd hate to see you on the pile
Of 'nearly-made-it' s
You've got the essence, dear
If I could have a second skin
I'd probably dress up in you
23. marraskuuta 2009
Sata ja kymmenen
Sadannen postauksen merkeissä ajattelin tehdä jotain vähän erilaista – ja aika suureellista. Olen aiemmin poiminut tarjottimelle pääasiassa tuoreempia julkaisuja, mutta tänään pengon omaa levykokoelmaani pitäen erityisesti silmällä semmoisia artisteja, joita en ole täällä turhan paljoa vielä hehkutellut.
+ semmoisia joihin liittyy jotain tarinaa. Populaarikulttuurin kyllästämänä olen äärimmäisen heikkona kaikkeen tarinallisuuteen, mikä tietyllä tapaa auttaa sen harmaimman arjenkin läpitahkoamisessa. Big picture.
Sadas postaus, kymmenen superkivaa poimintaa, jättiläinen. S'il vous plaît:
Architecture in Helsinki – Wishbone (In Case We Die -cd)
Otin parin vuoden takaisen itsenäistymisriittini ensimmäisiä askeleita jotenkin täydellisen sopivasti Flow-festareilla. Vahvan musiikillisen jälleenheräämisen jälkeisenä aikana tuntuu kummalta, että sinne tulin edes yksin lähteneeksi – mutta iloisempi en voisi siitä olla. Yksi kaikkien aikojen keikkakokemuksistani ja tuolloisen festarin henkilökohtainen kliimaksi oli itselleni silloin vielä tuntemattoman australialaisporukan esiintyminen. Biisejä kuultiin pääasiassa tuolloin uudelta Places Like This -lätyltä, enkä muista soiko Wishbone ollenkaan – mutta sittemmin lyhyt rykäisy on noussut omaksi AiH-suosikikseni.
Lemonator – Would You Die for Me? (At the Presence of Great Beauty -lp)
Koin tänään jopa vähän pelottavan telepatiahetken. Radio Helsingin Valiojoukossa Lasse Kurki poimi ensin levylautaselle the Scruffsin Wanna Meet the Scruffs? -albumin, joka omasta nyylikokoelmastanikin löytyy. Kun seuraavaksi soittoon tuli the Byrdsiä (jota yhden kokoelman verran myöskin omistan), tulin ajatelleeksi että voisin ihan ensimmäistä kertaa ikinä lähettää shoutboxiin biisitoiveen. Tiedättekö the Left Banken? Ei se mitään, en minäkään tiennyt – ennen kuin äskettäin huomasin Jens Lekmanin sämplänneen huimaan Black Cab -biisiinsä yhtä tuon hyvinkin obscureksi jääneen yhtyeen kappaletta. Kun kyseessä ei ole mikään ihan päivänpolttavin artisti tai edes tuskin kenellekään tuttu, ajattelin kokeilla onneani toiveen muodossa. En ehtinyt viestiä kuitenkaan vielä edes näppäilemään, ennen kuin Lasse ennätti jo toiveeni vastaanottamaan. Hassu fiilis.
Koska the Left Bankea ei valitettavan harvinaisuutensa vuoksi hyllystäni löydy, napataan tarjottimelle sitten Lassea itseään. Lemonator, tuo Suomen sympaattisin yhtye on puristanut ilmoille useamman hienon albumikokonaisuuden ja ainoastaan sitä täydellisintä, vuoden 2003 Grandpopia ei valitettavasti itselläni ole. Vinyyliherkku At the Presence of Great Beauty kuitenkin on. Lp:n kansitaide on muuten myös erityisen herkkua (ja gatefold on sydän). Siispä, Would You Die for Me?
Belle and Sebastian – Stars of Track and Field (If You're Feeling Sinister -cd)
Belle and Sebastian on suosikkiyhtyeeni, mutta olen tietoisesti koittanut vältellä siitä paasaamista täälläkin – elävässä elämässä teen sitä uskoakseni vähän liikaa. Lempibiisejäni tai -levyjäni yhtyeeltä on täysin mahdotonta valita – ja useimpiin liittyy jonkinlaisia tarinoita. Marx & Engelsistä muistan aina Tokion metrot, kun taas White Collar Boy muistuttaa laskuhumalaisista kotiinkävelysoolokaraokeista Tampereen keskustan ja Kaukajärven välillä. Eniten vaikuttanein biisi on kuitenkin helppo nimetä: se on se ensimmäinen kuulemani. Tai ainakin tietoisesti kuulemani; olihan yhtyettä aiemmin soinut vaikkapa High Fidelityssä tai Gilmoren Tytöissä. If You're Feeling Sinister -albumin avausraita Stars of Track and Field joka tapauksessa herätti itseni heti ensimmäisillä tahdeillaan. Jos itselläni olisi uskoontulemisesta kokemuksia, voisin rinnastaa ensimmäistä kuunteluhetkeäni siihen; sen verran voimakas tuo tunne oli. Ja on yhä.
the Gentle Waves – Let the Good Times Begin (Swansong for You -cd)
Kun nyt kerran puhutaan B&S:stä, niin puhutaan sitten kunnolla. Yhtyeestä pari albumia sitten lähtenyt Isobel Campbell on sittemmin Mark Laneganin kanssa tekemillään levyillä noussut kovaankin suosioon, eivätkä ne ilmeiset vertaukset Nancy Sinatra & Lee Hazelwood -pariin ole mitenkään turhan kaukaa haettuja. Itselleni ihaninta Isobelia edustaa kuitenkin paitsi B&S:n Jonathan David -videon aikaväli 2:40 - 2:42, myös sooloprojekti the Gentle Waves. Kakkosalbumi Swansong for You alkaa pohjattoman surullisella ja uskomattoman kauniilla Let the Good Times Begin -raidalla. Kovin 60-lukulainen levy on erityisesti tämän raitansa osalta paras tietämäni soundtrack semmoiseen hetkeen kun itkettää.
... mutta eihän pojat itke?
the Cure – Boys Don't Cry (Boys Don't Cry -lp)
Hang the DJ!, tuo usein mainostamani Tampereen lempieventtini ei petä koskaan – joka kerta siellä soi jossain vaiheessa ensin the Curen Boys Don't Cry ja heti perään joku the Smiths -raita. Yhteen soittokertaan liittyy yksi elämäni tarinallisimmista ja erityisen elokuvallisista hetkistä, joka on kuitenkin tavallaan vähän turha kerrottavaksi kun ei siitä muut mitään irti saa. Tarinassa on kuitenkin yksi henkilö, joka lähtee – yksi, joka jää – yksi, jonka kanssa koetaan yllättävä jälleennäkeminen – ja yksi, joka Curen tahtiin tanssiin hakemalla pelastaa tilanteen. Tämä biisi on sille viimeiselle.
Ja niin, Boys Don't Cry on ollut jo tovin puhelimeni soittoäänenä – samoin kuin Nickillä.
Blitzen Trapper – Furr (Furr-cd)
Viimeisen vuoden aikana olen massojen mukana tykästynyt enemmän ja enemmän folkiin. Tai ennemminkin ehkä folkin sävyiseen indieen. Yksi ensimmäisistä kosketuksista tuli aika tarkkaan vuosi sitten Tussikerhossa, jossa levyarvonnan Nti Fortuna onnistui yhyttämään minut ja Blitzen Trapperin. Yhtye ei ollut itselleni entuudestaan tuttu edes nimenä ja kovin hevilogohenkinen kansitaidekin pisti epäilyttämään enemmän kuin vähän. Toisaalta julkaisija oli Sub Pop, joten laatua en rohjennut kyseenalaistaa etukäteenkään. Rosoiseksi indie rock - / country- / folk-jutuksi paljastunut levy on sittemmin soinut kaiuttimissani useampaankin otteeseen. Tykkään. Yhä. Niin.
Ladytron – Ladybird (604-cd)
Samaisesta Tussikerhosta suuntasin seuraavana iltana Tavastialle jo pidempään ihailemani ja odottamani Ladytronin keikalle. Tutustuin yhtyeeseen jo 604-debyytin julkaisuvuonna 2001, vaikka uuden musiikin löytäminen nuorena olikin aina yhtä sattumanvaraista. Silloisena Fazerin musiikkikerhon (tjsp) jäsenenä huomasin uutuuksista yhtyeen, jonka levyn kansi näytti aika kivalta ja joka näkyi olevan kaukaa kateellisena katsomani Koneiston esiintyjäkaartissa. Kun verkkoyhteyttä tai sopivia kuuntelupaikkoja ei käytössä ollut, piti levyä ennakkokuunnella musiikkikerhon puhelinpalvelun avulla. Puoli minuuttia riitti, tilaus lähti ja fanitus alkoi. Seitsemän vuoden jälkeen ensimmäinen näkemäni keikka jäi etäiseksi ja siten jonkinasteiseksi pettymykseksi – mutta levyillä on hyvä lohduttautua.
Lisäksi olen ihastunut epäterveellisellä tavalla myös laulaja Helen Marnieen. Lyhyet, mustat hiukset otsiksella yhdistettynä keulakuvastatukseen jossain indiehenkisessä bändissä tuntuu olevan itselleni yksi krooninen Akilleen kantapää.
Pop Levi – Sugar Assault Me Now (The Return to Form Black Magick Party -lp)
Taas yksi aasinsilta, joka on samalla tapa jolla olen artistin löytänytkin: Pop Levi kun on toiminut Ladytronissa väliaikaisena basistina. Omat, mainiot soololevyt ovat kuitenkin jotain aivan muuta; enemmän täynnä 70-lukua, surisevia kitaroita ja kaoottisia rummutteluja. Oman levyni löysin Tokion ihanimmista käytettyjen levyjen aarreaitoista ja ostin kuulematta – ja pettymättä. Sleeveface-kuva tämän albumin kansitaiteella koristaa Facebook-profiiliani, samoista sessioista kuin tämän blogin Morrissey-otos.
Pepe Deluxé – Three Times a Player (Super Sound -cd)
Jo mainitsemani Stars of Track And Field teki oikeastaan saman, minkä Pepe Deluxén Three Times a Player kuusi vuotta aiemmin – tosin eri genrellä ja eri elämäntilanteella, mutta samalla vaikutuksella. Mullisti maailman. Super Sound -albumi on henkilökohtaisten klassikkojeni kärkikaartia ja syy, jonka takia elektroniseen musiikkiin vuosikymmenen alussa rakastuin. Yhtye opetti tällä ja myöhemmillä albumeillaan, että mitä tahansa voi tehdä – ja niinpä Super Sound onkin äärimmäisen pursuava ja muonipuolinen kokonaisuus. Näin tämänkin porukan vuosien odotuksen jälkeen ensimmäisen kerran livenä viime vuonna, peräti kolmeen otteeseen. Ensimmäisen keikan huuma laantui valitettavasti hitusen myöhemmillä otoksilla – mutta erityisesti ensimmäinen levy on edelleen itselleni yksi kaikkein tärkeimmistä. Esiintymiset alkoivat komeasti Super Soundin Everybody Pass Me By -raidalla, mutta itse levy starttaa Three Times a Playerilla. Voisiko se paremmin alkaakaan?
Aphilas – Lifelong Fiction (Instrumentally Ill -12")
Toinen suomalaisparivaljakko kumartaa varmasti syvään edellisen suuntaan. Molemmat ovat kuitenkin verrattaen lyhyessä ajassa muodostuneet lajityyppinsä klassikoiksi. Aphilasin vapaana julkaistu Instrumentall Ill -ep on edelleen ehkäpä kaunein downtempo-levy ikinä. Merckiltä pari vuotta sitten tilailemani, loppuunmyyty 12" on yksi hyllyni ihanimmista helmistä.
Tarinallisuus näkyy enemmän tai vähemmän kaikissa kymmenikköni poiminnoissa. Omassa suhtautumisessani musiikkiin ei ole enää kyse vain hyvien biisien löytämisestä tai edes elämäntilanteiden sovittamisesta sopivilla soundtrackeilla. Musiikista on tullut jotain muuta. Oma elämä ei vain heijastu popmusiikin kautta, vaan se on saman tarinan rinnakkainen ulottuvuus, se joka tekee monosta stereon.
Teemaan sopien Aphilas lopettaa tämän tarinan ja aloitti kerran yhden toisen.
+ semmoisia joihin liittyy jotain tarinaa. Populaarikulttuurin kyllästämänä olen äärimmäisen heikkona kaikkeen tarinallisuuteen, mikä tietyllä tapaa auttaa sen harmaimman arjenkin läpitahkoamisessa. Big picture.
Sadas postaus, kymmenen superkivaa poimintaa, jättiläinen. S'il vous plaît:
Architecture in Helsinki – Wishbone (In Case We Die -cd)
Otin parin vuoden takaisen itsenäistymisriittini ensimmäisiä askeleita jotenkin täydellisen sopivasti Flow-festareilla. Vahvan musiikillisen jälleenheräämisen jälkeisenä aikana tuntuu kummalta, että sinne tulin edes yksin lähteneeksi – mutta iloisempi en voisi siitä olla. Yksi kaikkien aikojen keikkakokemuksistani ja tuolloisen festarin henkilökohtainen kliimaksi oli itselleni silloin vielä tuntemattoman australialaisporukan esiintyminen. Biisejä kuultiin pääasiassa tuolloin uudelta Places Like This -lätyltä, enkä muista soiko Wishbone ollenkaan – mutta sittemmin lyhyt rykäisy on noussut omaksi AiH-suosikikseni.
Lemonator – Would You Die for Me? (At the Presence of Great Beauty -lp)
Koin tänään jopa vähän pelottavan telepatiahetken. Radio Helsingin Valiojoukossa Lasse Kurki poimi ensin levylautaselle the Scruffsin Wanna Meet the Scruffs? -albumin, joka omasta nyylikokoelmastanikin löytyy. Kun seuraavaksi soittoon tuli the Byrdsiä (jota yhden kokoelman verran myöskin omistan), tulin ajatelleeksi että voisin ihan ensimmäistä kertaa ikinä lähettää shoutboxiin biisitoiveen. Tiedättekö the Left Banken? Ei se mitään, en minäkään tiennyt – ennen kuin äskettäin huomasin Jens Lekmanin sämplänneen huimaan Black Cab -biisiinsä yhtä tuon hyvinkin obscureksi jääneen yhtyeen kappaletta. Kun kyseessä ei ole mikään ihan päivänpolttavin artisti tai edes tuskin kenellekään tuttu, ajattelin kokeilla onneani toiveen muodossa. En ehtinyt viestiä kuitenkaan vielä edes näppäilemään, ennen kuin Lasse ennätti jo toiveeni vastaanottamaan. Hassu fiilis.
Koska the Left Bankea ei valitettavan harvinaisuutensa vuoksi hyllystäni löydy, napataan tarjottimelle sitten Lassea itseään. Lemonator, tuo Suomen sympaattisin yhtye on puristanut ilmoille useamman hienon albumikokonaisuuden ja ainoastaan sitä täydellisintä, vuoden 2003 Grandpopia ei valitettavasti itselläni ole. Vinyyliherkku At the Presence of Great Beauty kuitenkin on. Lp:n kansitaide on muuten myös erityisen herkkua (ja gatefold on sydän). Siispä, Would You Die for Me?
Belle and Sebastian – Stars of Track and Field (If You're Feeling Sinister -cd)
Belle and Sebastian on suosikkiyhtyeeni, mutta olen tietoisesti koittanut vältellä siitä paasaamista täälläkin – elävässä elämässä teen sitä uskoakseni vähän liikaa. Lempibiisejäni tai -levyjäni yhtyeeltä on täysin mahdotonta valita – ja useimpiin liittyy jonkinlaisia tarinoita. Marx & Engelsistä muistan aina Tokion metrot, kun taas White Collar Boy muistuttaa laskuhumalaisista kotiinkävelysoolokaraokeista Tampereen keskustan ja Kaukajärven välillä. Eniten vaikuttanein biisi on kuitenkin helppo nimetä: se on se ensimmäinen kuulemani. Tai ainakin tietoisesti kuulemani; olihan yhtyettä aiemmin soinut vaikkapa High Fidelityssä tai Gilmoren Tytöissä. If You're Feeling Sinister -albumin avausraita Stars of Track and Field joka tapauksessa herätti itseni heti ensimmäisillä tahdeillaan. Jos itselläni olisi uskoontulemisesta kokemuksia, voisin rinnastaa ensimmäistä kuunteluhetkeäni siihen; sen verran voimakas tuo tunne oli. Ja on yhä.
the Gentle Waves – Let the Good Times Begin (Swansong for You -cd)
Kun nyt kerran puhutaan B&S:stä, niin puhutaan sitten kunnolla. Yhtyeestä pari albumia sitten lähtenyt Isobel Campbell on sittemmin Mark Laneganin kanssa tekemillään levyillä noussut kovaankin suosioon, eivätkä ne ilmeiset vertaukset Nancy Sinatra & Lee Hazelwood -pariin ole mitenkään turhan kaukaa haettuja. Itselleni ihaninta Isobelia edustaa kuitenkin paitsi B&S:n Jonathan David -videon aikaväli 2:40 - 2:42, myös sooloprojekti the Gentle Waves. Kakkosalbumi Swansong for You alkaa pohjattoman surullisella ja uskomattoman kauniilla Let the Good Times Begin -raidalla. Kovin 60-lukulainen levy on erityisesti tämän raitansa osalta paras tietämäni soundtrack semmoiseen hetkeen kun itkettää.
... mutta eihän pojat itke?
the Cure – Boys Don't Cry (Boys Don't Cry -lp)
Hang the DJ!, tuo usein mainostamani Tampereen lempieventtini ei petä koskaan – joka kerta siellä soi jossain vaiheessa ensin the Curen Boys Don't Cry ja heti perään joku the Smiths -raita. Yhteen soittokertaan liittyy yksi elämäni tarinallisimmista ja erityisen elokuvallisista hetkistä, joka on kuitenkin tavallaan vähän turha kerrottavaksi kun ei siitä muut mitään irti saa. Tarinassa on kuitenkin yksi henkilö, joka lähtee – yksi, joka jää – yksi, jonka kanssa koetaan yllättävä jälleennäkeminen – ja yksi, joka Curen tahtiin tanssiin hakemalla pelastaa tilanteen. Tämä biisi on sille viimeiselle.
Ja niin, Boys Don't Cry on ollut jo tovin puhelimeni soittoäänenä – samoin kuin Nickillä.
Blitzen Trapper – Furr (Furr-cd)
Viimeisen vuoden aikana olen massojen mukana tykästynyt enemmän ja enemmän folkiin. Tai ennemminkin ehkä folkin sävyiseen indieen. Yksi ensimmäisistä kosketuksista tuli aika tarkkaan vuosi sitten Tussikerhossa, jossa levyarvonnan Nti Fortuna onnistui yhyttämään minut ja Blitzen Trapperin. Yhtye ei ollut itselleni entuudestaan tuttu edes nimenä ja kovin hevilogohenkinen kansitaidekin pisti epäilyttämään enemmän kuin vähän. Toisaalta julkaisija oli Sub Pop, joten laatua en rohjennut kyseenalaistaa etukäteenkään. Rosoiseksi indie rock - / country- / folk-jutuksi paljastunut levy on sittemmin soinut kaiuttimissani useampaankin otteeseen. Tykkään. Yhä. Niin.
Ladytron – Ladybird (604-cd)
Samaisesta Tussikerhosta suuntasin seuraavana iltana Tavastialle jo pidempään ihailemani ja odottamani Ladytronin keikalle. Tutustuin yhtyeeseen jo 604-debyytin julkaisuvuonna 2001, vaikka uuden musiikin löytäminen nuorena olikin aina yhtä sattumanvaraista. Silloisena Fazerin musiikkikerhon (tjsp) jäsenenä huomasin uutuuksista yhtyeen, jonka levyn kansi näytti aika kivalta ja joka näkyi olevan kaukaa kateellisena katsomani Koneiston esiintyjäkaartissa. Kun verkkoyhteyttä tai sopivia kuuntelupaikkoja ei käytössä ollut, piti levyä ennakkokuunnella musiikkikerhon puhelinpalvelun avulla. Puoli minuuttia riitti, tilaus lähti ja fanitus alkoi. Seitsemän vuoden jälkeen ensimmäinen näkemäni keikka jäi etäiseksi ja siten jonkinasteiseksi pettymykseksi – mutta levyillä on hyvä lohduttautua.
Lisäksi olen ihastunut epäterveellisellä tavalla myös laulaja Helen Marnieen. Lyhyet, mustat hiukset otsiksella yhdistettynä keulakuvastatukseen jossain indiehenkisessä bändissä tuntuu olevan itselleni yksi krooninen Akilleen kantapää.
Pop Levi – Sugar Assault Me Now (The Return to Form Black Magick Party -lp)
Taas yksi aasinsilta, joka on samalla tapa jolla olen artistin löytänytkin: Pop Levi kun on toiminut Ladytronissa väliaikaisena basistina. Omat, mainiot soololevyt ovat kuitenkin jotain aivan muuta; enemmän täynnä 70-lukua, surisevia kitaroita ja kaoottisia rummutteluja. Oman levyni löysin Tokion ihanimmista käytettyjen levyjen aarreaitoista ja ostin kuulematta – ja pettymättä. Sleeveface-kuva tämän albumin kansitaiteella koristaa Facebook-profiiliani, samoista sessioista kuin tämän blogin Morrissey-otos.
Pepe Deluxé – Three Times a Player (Super Sound -cd)
Jo mainitsemani Stars of Track And Field teki oikeastaan saman, minkä Pepe Deluxén Three Times a Player kuusi vuotta aiemmin – tosin eri genrellä ja eri elämäntilanteella, mutta samalla vaikutuksella. Mullisti maailman. Super Sound -albumi on henkilökohtaisten klassikkojeni kärkikaartia ja syy, jonka takia elektroniseen musiikkiin vuosikymmenen alussa rakastuin. Yhtye opetti tällä ja myöhemmillä albumeillaan, että mitä tahansa voi tehdä – ja niinpä Super Sound onkin äärimmäisen pursuava ja muonipuolinen kokonaisuus. Näin tämänkin porukan vuosien odotuksen jälkeen ensimmäisen kerran livenä viime vuonna, peräti kolmeen otteeseen. Ensimmäisen keikan huuma laantui valitettavasti hitusen myöhemmillä otoksilla – mutta erityisesti ensimmäinen levy on edelleen itselleni yksi kaikkein tärkeimmistä. Esiintymiset alkoivat komeasti Super Soundin Everybody Pass Me By -raidalla, mutta itse levy starttaa Three Times a Playerilla. Voisiko se paremmin alkaakaan?
Aphilas – Lifelong Fiction (Instrumentally Ill -12")
Toinen suomalaisparivaljakko kumartaa varmasti syvään edellisen suuntaan. Molemmat ovat kuitenkin verrattaen lyhyessä ajassa muodostuneet lajityyppinsä klassikoiksi. Aphilasin vapaana julkaistu Instrumentall Ill -ep on edelleen ehkäpä kaunein downtempo-levy ikinä. Merckiltä pari vuotta sitten tilailemani, loppuunmyyty 12" on yksi hyllyni ihanimmista helmistä.
Tarinallisuus näkyy enemmän tai vähemmän kaikissa kymmenikköni poiminnoissa. Omassa suhtautumisessani musiikkiin ei ole enää kyse vain hyvien biisien löytämisestä tai edes elämäntilanteiden sovittamisesta sopivilla soundtrackeilla. Musiikista on tullut jotain muuta. Oma elämä ei vain heijastu popmusiikin kautta, vaan se on saman tarinan rinnakkainen ulottuvuus, se joka tekee monosta stereon.
Teemaan sopien Aphilas lopettaa tämän tarinan ja aloitti kerran yhden toisen.
8. syyskuuta 2009
090909: God Help the Girl
Lemppareita ja maailman parhaita tulee ja menee, mutta se ihan suosikkisuosikkiyhtyeeni on ollut viimeiset pari vuotta twee-ihanuus Belle and Sebastian. Erityisesti aikaväli syksystä 2007 syksyyn 2008 oli aika pakkomielteistä kuuntelua, todisteena tästä vaikkapa Last.fm-listaukseni. Viime aikoina kuuntelumäärät ovat olleet inhimillisempiä, mutta mainioihin albumeihin tulee palattua säännöllisesti. Toivon kovasti että pääsen yhtyeen vielä joskus livenä näkemään - ainakin kotisivujen Q&A:ssa Stevie sanoi yhtyeen levyttävän uutta materiaalia loppuvuodesta.
Nokkamies Stuart Murdoch on paininut tänä vuonna kuitenkin erityisesti sivuprojektinsa kanssa. God Help the Girl on ensi vuonna kuvattava musikaalielokuva, jonka soundtrack on julkaistu jo kesän puolella. Albumilta löytyy kaksi B&S-coveria (Act of the Apostle ja Funny Little Frog), kasa uusia Murdochin kappaleita ja yksi Stevie Jackson -biisi.
Coverit kalpenevat alkuperäisille melko ikävästi, mutta muutama muu kappale toimii mainiosti. The Divine Comedyn Neil Hannonin feattaama Perfection as a Hipster on komea ja Come Monday Night suorastaan jumalainen. Kokonaisuus on nätti, vaikka jääkin lopulta valitettavan tylsäksi. Biiseissä on ainesta ja sovituksissakin ihan ok fiilis - mutta koko ajan nämä toivoo kuulevansa niiden oikeiden tyyppien esittämänä. Albumi jättää odottamaan sitä uutta B&S-materiaalia, taidot kun eivät ole näemmä mihinkään kadonneet.
// God Help the Girl MySpacessa
// God Help the Girl -soundtrack Spotifyssa
Nokkamies Stuart Murdoch on paininut tänä vuonna kuitenkin erityisesti sivuprojektinsa kanssa. God Help the Girl on ensi vuonna kuvattava musikaalielokuva, jonka soundtrack on julkaistu jo kesän puolella. Albumilta löytyy kaksi B&S-coveria (Act of the Apostle ja Funny Little Frog), kasa uusia Murdochin kappaleita ja yksi Stevie Jackson -biisi.
Coverit kalpenevat alkuperäisille melko ikävästi, mutta muutama muu kappale toimii mainiosti. The Divine Comedyn Neil Hannonin feattaama Perfection as a Hipster on komea ja Come Monday Night suorastaan jumalainen. Kokonaisuus on nätti, vaikka jääkin lopulta valitettavan tylsäksi. Biiseissä on ainesta ja sovituksissakin ihan ok fiilis - mutta koko ajan nämä toivoo kuulevansa niiden oikeiden tyyppien esittämänä. Albumi jättää odottamaan sitä uutta B&S-materiaalia, taidot kun eivät ole näemmä mihinkään kadonneet.
// God Help the Girl MySpacessa
// God Help the Girl -soundtrack Spotifyssa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)