Mewty

Keskiviikkoiltaan asti olin vielä pelkkä frenger. En ehkä ihan ystävä, mutta en enää vieraskaan.

Mew'n keikka Pakkahuoneella oli paitsi ensimmäinen yhtyeeltä näkemäni, myös yllättäen ensimmäinen yksittäinen Pakkis-kokemukseni – aiemmin kun olen pyörinyt tuolla vain Lost in Musicien ja levymessujen yhteydessä.

Lämppäriakti, ruotsalainen tyttöduo Taxi Taxi! tuli katseltua juurikin Lost in Musicissa viime syksynä, paikkana tuolloin tosin YO. Folkailu oli taas ihan ok, mutta ei oikein sen enempää. Sitä viimeksi kuulematta jäänyttä Daniel Johnstonin True Love Will Find You in the Endiä odottelin ennakkoon, mutta keikkaseuraan keskittyessäni ehdin biisinkaipuun jo unohtaakin. Ei isompia liikutuksia siis – maannaisensa First Aid Kit kun on esimerkiksi niin älyttömän paljon parempi kaksikko.

Mew sen sijaan liikutti useampaankin otteeseen. Introducing Palace Players -aloitus iski heti ensimmäiseksi, kuten tarkoitus olikin.



Alkupuoliskon hittikollaasi oli komeudessaan melkoisen hengästyttävää. Kun biisi toisensa jälkeen tuntui iskevän huikean kovaa, oli olo aika euforinen. Pakkahuoneella oikeastaan vasta huomasin, että vaikken yhtyettä ole vielä varsinaisesti fanittanut, on useampi kappale onnistunut tekemään aika lähtemättömän vaikutuksen. Kuten nyt sieltä helpoimmasta päästä tuo kommenttiosiossa suosikikseni ounasteltu Special.



Perään tullut Zookeeper's Boy oli aika lailla niin upea kuin olin arvellutkin. 2000-luvun popkappaleiden top kympissä, edelleen.



Yhteensoitettujen biisien myötä varsinainen setti jäi lyhyeksi, mutta encore-osuutta pitkitettiin vähän turhankin kanssa. Yksi alkupuoliskon isoimmista lemppareista oli tanssivien luurankohirvien (tjsp) videolla lisävarusteltu Sometime Life Isn't Easy, josta on hiljalleen tullut syksyn No More Stories... -albumin kakkoslempparini. Sai tanssimaan.



Etukäteen hehkuteltu visuaalisuus oli muutenkin melkoisen mielekästä. Verkkokalvot polttaneita kirkkaimpia lamppuja lukuunottamatta valot toimivat hienosti ja sympaattisen nyrjähtäneet videot taustoittivat biisejä oivasti. Toisaalta videot tuntuivat ajoittavan kappaleita ehkä vähän turhankin tiukkoihin raameihin ja enemmän vj-henkinen visuaalisuus olisi voinut olla vieläkin sopivampaa.

Biiseistä pieneksi pettymykseksi jäi vain riisuttu versio She Came Home for Christmasista, jonka yleisön lämmittänyttä virhettä olisi kyynisempi kirjoittaja voinut epäillä tarkoitushakuiseksikin.



Kokonaisuutena live miellytti valtavasti. Kappaleet ja soitto toimivat ja yleisö oli aika mukavasti mukana – joskin oma jääminen vähän etummaisten rivien ulkopuolelle harmitti jälkeenpäin ja jo aikanakin. Kun se uuden levyn ykköslempparinikin, upeista upein Beach tuli vielä loppusuoralla, en olisi voinut olla settiinkään juuri tyytyväisempi.



Keikan päättänyt, pidempi ja huimasti kasvanut Comforting Sounds oli oikeasti aika jumalainen ja meni kylmät väreet -kokemuksissani listojen kärkisijoille. Huh.



Kuten alusta ehkä jo arvasikin, en keikan jälkeen ollut enää frenger. Ehkä ennemminkin rakastunut. Aika mewty.

// Rumbasta bongattu kappalelista Spotifyssa, kiitos Oskari Onnisen.

Keikkaputkiprevikat

Luvassa olisi pitkästä aikaa huimahko keikkaputki. Tänään Pakkiksella soittelevat Taxi Taxi! ja Mew, huomenna Telakalla Puumaja ja Immanu El, perjantaina tampataan Hang the DJ!:ssä levyjen lisäksi Nightsatanin ja I Was a Teenage Satan Worshipperin parissa ja lauantaina kohdataan vielä iki-ihanin Liekki. Aika jei.















Näiden jälkeen vähintäänkin.

Lördag: the Tallest Man on Earth

Sparksin Ruotsi-viikko täydentyi eilen Valoa-festarin liveillä. Liechtensteinin, Taxi Taxi!:n ja the Tallest Man on Earthin rinnalla kotimaisuutta tarjosivat Liekki, Sheikki Sheikki -dj:t ja National RGB -vj:t. Noh.

Kaksi ensimmäistä aktia jäivät valitettavan laimeiksi. Liechtenstein kuulosti ihan hyvältä, mutta ripaus ylimääräistä garagefiilistä olisi ollut kovasti paikallaan. Apathy -7" tuli kuitenkin napattua mukaan. Kovasti hypetetty Taxi Taxi! ei sekään ollut oikeastaan enempää kuin ihan hyvä – eikä odottamaani Daniel Johnstonin True Love Will Find You in the End -coveria kuultu. Höh.

Näin Liekin livenä pitkästä, pitkästä aikaa ja ensimmäisen kappaleen kohdalla olin vähän hukassa. Oliko tämä oikeasti näin iskelmää? Onneksi ne diggailemani progeilut ja synakikkailut pääsivät keikan edetessä oikeuksiinsa. Niin vain tästä tulee edelleen tykättyä – erityisesti Lilja aiheuttaa yhä hirmuisia kylmiä väreitä. Huh.

Illan parasta antia oli silti the Tallest Man on Earth. Entuudestaan ainoastaan Pistol Dreams oli tuttu kappale ja kuulostikin erinomaiselta – mutta kappale, jonka nimi oli luultavasti King of Spain, oli silti illan kohokohta. tTMoE:n kaltaista musiikkia on ole aiemmin juuri kuunnellut, joten en osaa sitä verrata kuin niihin ilmeisimpiin vastineisiinsa, Bob Dylaniin ja Woody Guthrieen, joiden rinnalla Kristian Matssonin protestilaulupastissit eivät juurikaan kalpene. Ah.



Tänään tarjolla olisi enempi suomalaispainotteinen ilta (Joensuu 1685, I Was a Teenage Satan Worshipper, Kuusumun Profeetta, Viola, Cosmobile ja the Credit vs. Wildbirds & Peacedrums), mutta en nyt tiedä olenko siltikään lähdössä. Rahasta olisi edelleen vähän tiukkaa ja fiiliskin mahdollisesti tiellä- / poissaoleva – ni ehkäpä jään kotiin, levyjen keskelle. Hmh.

// Valoa festival
// the Tallest Man on Earth MySpacessa