Pidän niin hirveästi jutuista, joita kokiessa ei vain voi olla sanomatta itsekseen viiden minuutin välein jotta ei helevetti kun mä tykkään tästä.
Tällä kertaa se juttu on aika äärimmäisen yllättäen uusi Gorillaz-albumi Plastic Beach. Ensi-irroitus Stylo ehti Bobby Womackin ja Mos Defin feattauksineen iskemään jo heti alkuvuodesta, mutta levyltä löytyy useita muitakin täysosumia. Ei tasapaksuutta, ei varmanpäälleyttä – vaan tyyppien paras levy tähän mennessä ja hienointa Albarnia viiteentoista vuoteen.
Super Furry Animalsista tutun Gruff Rhysin ja De La Soulin kaappaaminen Superfast Jellyfish-raidalle on ihan parhautta.
Seuraava, kevyempi Empire Ants -veto yhdessä Little Dragonin kanssa kasvaa lopulta ihan yhtä siistiksi. Kun myös Some Kind of Nature iskee hirveän osuvasti yhdessä Lou Reedin kanssa, on albumiformaatille yleensä hankala keskivaihe ihan parhaimpia ikinä.
Kokonaisuus kärsii aavistuksen verran kestosta. Yhtään heikkoa kappaletta levyllä ei ole, mutta kuudentoista biisin paketista olisi saanut kasattua vieläkin tiiviimmän ja täydellisemmän setin – semmoisista kun pidän aina yli kaiken. Yllättävän lähelle yhtye pääsee jo nyt ja kas kummaa, lopputulos taitaa olla Contran ohella se vuoden kovin lemppari tähän mennessä. Loppuun vielä lempiraidaksi noussut tanssifiilistely On Melancholy Hill. Komeaa!
// Gorillaz MySpacessa
// Plastic Beach -albumi 3VOOR12:ssa
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gorillaz. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gorillaz. Näytä kaikki tekstit
5. maaliskuuta 2010
20. tammikuuta 2010
Keskiviikko: RJD2
Uusiutuminen on vaikeinta. Se, kun tekee albumin tai kaksi, on niillä tyylilajinsa eliittiä ja yhtäkkiä ongelman edessä: jatkaako samalla kaavalla vai tehdäkö jotain uutta?
Eilen kirpparilta poistamani RJD2-levyt Deadringer ja Since We Last Spoke ovat koko instruhiphopin kantavia teoksia ja hurjan isoja vakutteita kaikessa jälkeenpäin tehdyssä downtempo-materiaalissa. Kolmannella studioalbumillaan Ramble John Krohn muutti suuntaa – ei nyt ihan tajuttomasti, mutta tuntuvasti kuitenkin. Enemmän laulaja-lauluntekijä -akselilla liikkuva, joskin tuttuja elementtejä hyödyntänyt the Third Hand oli kiva levy, muttei ollenkaan edellisten veroinen. Niinpä upouuden the Colossus -levyn kanssa ollaankin vähän kysymysmerkkinä. Miltä RJD2 kuulostaa neljännellä kerralla?
Valitettavasti ei ihan parhaalta.
Avausraita, eka single Let There Be Horns tuntuu aluksi hyvältä, mutta alkaa tylsistyttää jo ennen puoltaväliä.
Albumi on tyyliltään jossain kakkos- ja kolmoslevyn välillä. Tiukkoja rytmittelyjä ja sämpläyksiä löytyy enemmän kuin viimeksi, mutta mukana on yhtä lailla niitä perinteisestä rockista ja popista ammennettuja elementtejäkin. Eniten ongelmia tuntuu yllättäen olevan soundien kohdalla – tyystin samplepohjaiseen materiaaliin pohjautunut ensimmäisien levyjen pehmeä ja vetävä soundi on kaunis muisto vain. Uusiakaan ei missään määrin inhoa, mutta niihin ei uppoa samalla tavalla. Kun biisitkään eivät vedä ihan entisessä määrin, tuntuu kultainen kosketus nyt kadonneen. Kaikkein karvaimmalta tuo tuntuu Salud 2 -väliraidalla; sekään kun ei vedä vertoja ensilevyllä kuullulle Saludille.
Lempiraidaksi nousee lopulta Small Plans, joka on aika kiva ja mahtuisi ehkä alkupään tuotantoonkin. Vaikkei the Colossus ole huono albumi, ei se ole mitenkään erityisen puoleensavetäväkään. Edellisten julkaisujen perään kaihoamisen voi kuitata niitä kuuntelemalla, mutta nelonen ei ole riittävän hyvä ihan omillaankaan. Muutamasta kivasta kappaleesta huolimatta albumin paras puoli onkin, että se saattaa esitellä vanhempaa tuotantoa sitä entuudestaan tuntemattomille. Ja kun tyyppi on tehnyt joskus niinkin mielettömän raidan (+ videon) kuin the Horror, voi jatkossa odottaa jotain vähän parempaa. Ehkä vitosella?
Pysytään hetki vielä vanhoissa suosikeissa ja jopa vähän samanhenkisessä materiaalissakin. Kaksi mukavaa studiolevyä julkaissut Gorillaz palaa maaliskuussa kolmannellaan ja ensimmäinen raita, Stylo oli hetken aikaa kuultavissa internetin syövereissä. Bobby Womackin ja Mos Defin feattailema, vanhan elektron sävytteinen raita ehti kirjoittelun aikana katoamaan, mutta uskokaa pois – se on hyvä. En odottele uutta levyä ehkä ihan fanina, mutta (ki)innostuneena kumminkin. Kun uutta ei nyt ole antaa, niin kuunnellaan loppuun vielä yksi s/t-debyytin suosikeista ja ihka ensimmäinen Gorillaz-video.
// RJD2 MySpacessa
// the Colossus -albumi Spotifyssa
// Gorillaz MySpacessa
Eilen kirpparilta poistamani RJD2-levyt Deadringer ja Since We Last Spoke ovat koko instruhiphopin kantavia teoksia ja hurjan isoja vakutteita kaikessa jälkeenpäin tehdyssä downtempo-materiaalissa. Kolmannella studioalbumillaan Ramble John Krohn muutti suuntaa – ei nyt ihan tajuttomasti, mutta tuntuvasti kuitenkin. Enemmän laulaja-lauluntekijä -akselilla liikkuva, joskin tuttuja elementtejä hyödyntänyt the Third Hand oli kiva levy, muttei ollenkaan edellisten veroinen. Niinpä upouuden the Colossus -levyn kanssa ollaankin vähän kysymysmerkkinä. Miltä RJD2 kuulostaa neljännellä kerralla?
Valitettavasti ei ihan parhaalta.
Avausraita, eka single Let There Be Horns tuntuu aluksi hyvältä, mutta alkaa tylsistyttää jo ennen puoltaväliä.
Albumi on tyyliltään jossain kakkos- ja kolmoslevyn välillä. Tiukkoja rytmittelyjä ja sämpläyksiä löytyy enemmän kuin viimeksi, mutta mukana on yhtä lailla niitä perinteisestä rockista ja popista ammennettuja elementtejäkin. Eniten ongelmia tuntuu yllättäen olevan soundien kohdalla – tyystin samplepohjaiseen materiaaliin pohjautunut ensimmäisien levyjen pehmeä ja vetävä soundi on kaunis muisto vain. Uusiakaan ei missään määrin inhoa, mutta niihin ei uppoa samalla tavalla. Kun biisitkään eivät vedä ihan entisessä määrin, tuntuu kultainen kosketus nyt kadonneen. Kaikkein karvaimmalta tuo tuntuu Salud 2 -väliraidalla; sekään kun ei vedä vertoja ensilevyllä kuullulle Saludille.
Lempiraidaksi nousee lopulta Small Plans, joka on aika kiva ja mahtuisi ehkä alkupään tuotantoonkin. Vaikkei the Colossus ole huono albumi, ei se ole mitenkään erityisen puoleensavetäväkään. Edellisten julkaisujen perään kaihoamisen voi kuitata niitä kuuntelemalla, mutta nelonen ei ole riittävän hyvä ihan omillaankaan. Muutamasta kivasta kappaleesta huolimatta albumin paras puoli onkin, että se saattaa esitellä vanhempaa tuotantoa sitä entuudestaan tuntemattomille. Ja kun tyyppi on tehnyt joskus niinkin mielettömän raidan (+ videon) kuin the Horror, voi jatkossa odottaa jotain vähän parempaa. Ehkä vitosella?
Pysytään hetki vielä vanhoissa suosikeissa ja jopa vähän samanhenkisessä materiaalissakin. Kaksi mukavaa studiolevyä julkaissut Gorillaz palaa maaliskuussa kolmannellaan ja ensimmäinen raita, Stylo oli hetken aikaa kuultavissa internetin syövereissä. Bobby Womackin ja Mos Defin feattailema, vanhan elektron sävytteinen raita ehti kirjoittelun aikana katoamaan, mutta uskokaa pois – se on hyvä. En odottele uutta levyä ehkä ihan fanina, mutta (ki)innostuneena kumminkin. Kun uutta ei nyt ole antaa, niin kuunnellaan loppuun vielä yksi s/t-debyytin suosikeista ja ihka ensimmäinen Gorillaz-video.
// RJD2 MySpacessa
// the Colossus -albumi Spotifyssa
// Gorillaz MySpacessa
Tilaa:
Kommentit (Atom)