Vanahat

Uusimman musiikin ohessa harrastan myös vanhojen lemppareiden palvomista. 60- ja 70-lukujen biisit ovat parhaimmillaan se tepsivin troppi siihen lohduttomuuteen, joka tämän illan teema taitaa olla. Tässäpä siis niitä päällimmäisiä suosikkeja ajalta ennen Jyriä, tuttuja juttuja varmastikin.

Moviestar ja ruotsalainen Harpo. Parhautta.



18-vuotiaan Cat Stevensin esikoisalbumin huimin helmi, Here Comes My Baby on vaan jotain aika nättiä ja sattuvaa.



Yksi Indiaaniklubimme vakkariraidoista milloin kenenkin toimesta taitaa olla the Velvet Undergroundin I'm Waiting for the Man. Nicon kanssa tehty klassikkoalbumi on parhaita levyjä ikinä.



Nicon sooloilua olen kuunnellut turhan vähän, mutta the Fairest of the Seasons on kaiuttimissa viipynyt viime aikoina tiuhaan. Kauneus.



Minua epäiltiin taannoin asenneongelmaiseksi suomenkielisen musiikin suhteen. Ihan aiheestakin, kun en hirveästi kotimaista kuuntele. Vanhoista käännöiskelmistä pidän kuitenkin hurjasti ja Carolan Penkki, Puu ja Puistotie -cover on kauneimpia tällä kielellä esitettyjä levytyksiä koskaan. Alkuperäinen – ja heikompi – Un Banc, Un Arbre, Une Rue voitti Euroviisut '71 Monacolle (kyllä, rakastan Euroviisuja).



Lisää naisia. Downtownista tunnetun Petula Clarkin tuotannon oma suosikkini on I Couldn't Live Without Your Love. Videon pikaisesti vilahtavaan mieshahmoon ei voi olla tykästymättä.



Jos joku joskus piristää, niin Herman's Hermitsin I'm Into Something Good. Video myös. Ui ui ja ui.



Samansävyinen the Beach Boys -klassikko Wouldn't It Be Nice, avausraita Pet Sounds -albumilta on helppo poiminta, mutta aina yhtä täydellinen. Kun Brian Wilson laulaa että "you know its gonna make it that much better, when we can say goodnight and stay together", on siinä vain sitä jotain. Minun mielestäni.



The Carpentersin valikoimasta löytyisi monta huikeaa vaihtoehtoa, mutta pirteä Please Mr. Postman -cover on ihanimmasta päästä. Yksi pophistorian lohduttomimmista hahmoista, Karen Carpenter on aina yhtä sydän. Plus että stillissä noi on Disneylandin Dumbo-laitteessa, jossa lentely oli vuosi pari sitten aika öhana kokemus.



En kasvanut juurikaan popmusiikin keskellä, mutta Simon & Garfunkel on hurjan tärkeä jo lapsuudesta. Yhtä lailla huikeasta kappalevalikoimasta poimittakoon the Only Living Boy in New York.



Tampereen ainoa elävä poika. Ihh.

Selvitty heinäkuu: Phoenix

Mikä on maailman sympaattisin bändi? No Phoenixhan se.

Ranskan ihanimmat indiepopparit ovat tehneet ennen kuluvaa vuotta yhteensä kolme studiolevyä (United, Alphabetical ja It's Never Been Like That), joista kaikki ovat sisältäneet muutaman mainion biisin, mutta jääneet lopulta heikoiksi kokonaisuuksiksi. Vaikka yhtyeestä olen pitänytkin ensi kuulemasta asti, en ole varsinaiseksi faniksi itseäni vielä laskenut. Loppukeväästä ilmestynyt Wolfgang Amadeus Phoenix on muuttanut kuitenkin kaiken. Uusin lätty on ollut itselläni viimeisen viikon taukoamattomassa kuuntelussa. Kymmenen biisiä, jotka tiivistävät yhtyeen ihanuuden erinomaisesti. Vaikka kokonaisuus ensimmäisillä kerroilla tuntuikin turhan tasaiselta, paranee ja syvenee kuuntelukokemus jokaisella soittokerralla. Lempibiisini tällä hetkellä - paitsi tältä levyltä ja tältä yhtyeeltä, myös oikeastaan kaikista ikinä kuulemistani - on tokavika Girlfriend, jota kuuntelen taukoamatta. Ah elämän ironiaa, olen rakastunut Phoenixin Girlfriendiin.

Sinkkuirroitus Lisztomania on yhtyettä osuvimmillaan. Parit koneellisemmat remix-versiotkin (Classixx ja Der Die Das) toimivat hienosti, mutta alkuperäinen on vaan ihan paras. Tsek:



Wolfgang Amadeus Phoenix on tämän vuoden Pet Sounds ja Girlfriend tämän kesän God Only Knows. Popmusiikkia ihan parhaimmillaan.

// Phoenix MySpacessa
// Wolfgang Amadeus Phoenix Spotifyssa

Jälkimmäinen krapulapäivä: Playground Love

Mitä musiikkia soitettiin Tampereen ainoan elävän pojan tupaantuliaisjuhlissa? Ihan tarkkaa kirjaa ei tullut pidettyä, mutta levylautasella tarjoilin ainakin Pop Leviä, the Shinsiä, Beach Boysia, Pintandwefallia, Gary Numania, Reginaa, Empire of the Sunia, the Smithsiä, Jenny Wilsonia, Duran Durania, Pet Shop Boysia, Micragirlsiä, MGMT:tä ja Eero Johannesta. Kivaa musiikkia kivoille ihmisille - varsin mukavaa olisi päästä pian taas jotain vastaavaa järjestelemään. Viikottainen levyilta Kuninkaankadulla, anyone?



Tupareista oli tarkoitus suunnata Klubille kuuntelemaan ruotsalaista elektropop-akti MFMB:tä, mutta harvennut joukkomme ehtikin paikalle vasta Hang the DJ!:n ajaksi. Eipä sillä etteikö kyseinen disko riemastuttaisi aina erinomaisen paljon - esimerkiksi jo etkoilla kuullun PSB-klassikko West End Girlsin muodossa. Ykkösbiisiksi jäi kuitenkin Airin iki-ihana Playground Love, jonka tahtiin oli parhautta tanssiskella kivoimman kaverin kanssa tiettävästi ekat viimeiset hitaani ikinä. Ei ole päässä soiminen sittemmin helpottanutkaan.