Juno, you know

Ihmisjoukon keskellä seistessä mieli mykistyy ja liike lakkaa. Suupielet ottavat ohjat omiin käsiinsä ja kylmät väreet kulkevat halki kehon. Silmät kiinnittyvät vastapuoleen, joka sen ohikiitävän hetken ajan tuntuu olevan taianomaisin asia ikinä.

Elämä pysähtyy.

Muuta ei ole.

Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.

Hymy jää vielä hetkeksi.

Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.

Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:







Niin.

Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.

Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.

Missä olet, Ellen Page?

Sunnuntai: Delay Trees

Mykistyn ehkä usein, mutta harvoin syystä. Tällä kertaa kuitenkin.

Sain toissapäivänä ennakkoon kuultavaksi levyn, jota olen odotellut aina silloin, kun olen sen sattunut muistamaan – aina viime syksynä Telakalla näkemästäni keikasta asti.

Nauhoitetussa muodossa yhtye lumoaa vielä paljon, paljon tehokkaammin kun tuolla yhdellä lavakerralla. Semimelankolinen, unenomainen indiepop kasvaa kappale kappaleelta niin käsittämättömän kallisarvoiseksi, että sopivia sanoja on vaikea löytää.

Kaunis. Hieno. Oma.

Toissakeväistä ep:tä en saanut lopulta koskaan lainattua ja ennen tämänpäiväistä kuuntelua olen kappaleita kuullut aina vain sattumalta. Ensimmäiselle täyspitkälle ilmaisu tuntuu kuitenkin kiteytyneen puhtaimmilleen; uusia kappaleita on vaikea kuvitella voivansa kohdalle osuessa sivuuttaa. Jokaiseen hetkeen haluaa upota iäksi.

Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella uskaltaa jo ehkä sanoa, että täydellisin kotimainen levy |||||:n ohella on löytynyt.





Delay Treesin s/t-albumi ilmestyy Johannan julkaisemana syyskuun 29. päivä.

{ In short: The upcoming s/t album by Delay Trees is an absolute indiepop-bliss. I'm loving every single minute of it. }

// Delay Trees MySpacessa

Sunnuntaisatuilu

Seuraan suhteellisen vähän suomalaista musiikkimediaa – eli en kuuntele radiota juuri ollenkaan ja luen musiikkilehtiäkin vähän harvakseltaan – mutta satuin eilen kumminkin bongailemaan YleX:n ja Rumban kasaileman hehkutuslistan ensi vuoden kovimmista uusista bändeistä. Aika monta hyvää listalta löytyikin, joskaan uusia tuttavuuksia ei juuri nimeksi ollutkaan. Ilmeisesti median seuraamattomuus ei liene ainakaan blogiaikakaudella este hyvien juttujen löytämiselle.

Vähän laiska postaus nyt siis taas kun tässä yhä itseäni keräilen, mutta nämähän sillä listalla olivat ne kiinnostavimmat.

1. Le Corps Mince de Françoise – jotenkin tämä nimitys tässä vaiheessa tuntuu jo älyttömältä, kun LCMDF:n hehkutus on ollut aika maksimaalista jo keväästä '08 asti. Diggailen toki itse yhä ja odottelen sitä ensimmäistä Kitsuné-sinkkuakin. Kiteyttää tietyllä tavalla ajan soundin ihan pirun osuvasti, ihan kiva että sitä eurooppalaisella tasollakin hipsterkamaa Suomesta löytyy. Upouusi videokin on ihan jees.



2. Villa Nah onkin sitten jo vähän yllättävämpi poiminta. Bändi on ollut itselleni tuttu vasta Flow'n aikaisesta suosittelusta – kiitti vaan edelleen, heh – ja toimii kyllä oikein mainiosti. Jori Hulkkosen tuottajarooli tuli itselleni tässä vaiheena ihan uutisena. Täytyy tuo ensikko-ep jossain vaiheessa ehtiä poistamaan.

3. TTVO-edustusta, eli Jaakko & Jay, jei. Pari kertaa olen sattunut livenä näkemään ja niinhän se vain toimii pirun hyvin. Ei mikään lemppari, mutta mieluusti tulee aina katsastettua.

4. Delay Trees tuli Ämyrockin jatkoissa sateen takia passattua, joten keikka on yhä kokematta aina ensi viikon Lost in Musiciin asti. Pientä, nättiä, tykkäilen.



6. Läppäbändit on aina vähän niin ja näin, eikä Nightsatankaan nyt ihan hirveästi jaksa innostaa. Kivan kuuloisia synia juu, mutta aika metallittomana ihmisenä en muista hevielementeistä oikein mitään irti saa. Kyllähän tämänkin kerran katsoisi, liven voisi olettaa olevan ehkä jotain Jessen henkistä?

10. TV Offia olen ylistellyt edelliskesän Flow'sta lähtien ja tässäkin blogissa pariin otteeseen. Siistiä, symppistä, hyvää, yksinkertaista ja juuri sopivan viilattua. Kivaa katsottavaa livenä (eli erinomaisen söpö ja energinen laulaja ja synatyypillä sama söpö ja energinen Alesis Micron kuin itsellänikin) ja levy on edelleen kovassa odotuksessa.



11. Wedding Crashersiakin on itselleni suositeltu, mutta keikat olen jotenkin onnistunut aina missaamaan. Ihan sujuvaa kyl.

12. Se viime aikojen hehkutetuin (BISTEREOssakin vau) akti tuntuu olleen Zebra and Snake, jonka samoin pääsen ensi viikolla ekaa kertaa katsastamaan. Tykkään näin äänitetasollakin ns. ihan helvetisti.



Löysin itseni eilen taas Hang the DJ!:stä / -:ssä, kun tyypit viettivät klubinsa kolmivuotiskekkereitä. Regina-vetoisen EMOTIONS-kaksikon dj-setti oli vähän tympeä, mutta vakkarikolmikko taas totutun varma. HtDJ! on edelleen se lempparieventtini treellä, vaikka soittolistat ovatkin tuntuneet vähän jumittuneen paikoilleen – mutta kun niitä suosikkibiisejäni tulee edelleen laidan täydeltä, en osaa oikein valittaakaan.

Yksi niistä menee että dis dis d c c c a a a ais ais a ais. Semmosella sahalla, tiäkkö.

// Tulevaisuuden tusina YleX:n sivuilla