Ihmisjoukon keskellä seistessä mieli mykistyy ja liike lakkaa. Suupielet ottavat ohjat omiin käsiinsä ja kylmät väreet kulkevat halki kehon. Silmät kiinnittyvät vastapuoleen, joka sen ohikiitävän hetken ajan tuntuu olevan taianomaisin asia ikinä.
Elämä pysähtyy.
Muuta ei ole.
Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.
Hymy jää vielä hetkeksi.
Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.
Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:
Niin.
Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.
Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.
Missä olet, Ellen Page?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Delphic. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Delphic. Näytä kaikki tekstit
17. lokakuuta 2010
22. heinäkuuta 2010
Melt!-perjantai
Kolmannet festarit viikon sisään – tosin ensimmäiset ihan täysillä.
Viime perjantaina syöksyimme yöbussin, Air Berlinin, paikallisbussin ja junan avulla ensin majapaikkaamme Wittenbergiin ja edelleen festaribussilla kohti Ferropolista ja Meltiä. Matkailu oli aika uuvuttavaa, mutta kunto meinasi katketa kuitenkin vasta pikkutunneilla – sen verran moni bändi oli niin odotettu, ettei missailuun ollut varaa.
Vajaata viikkoa aiemmin nähty Midlake meni taas vähän puoliksi ohi – tällä kertaa festarialuetta ihaillessa. Melt! tarjosi nimittäin ehkä kivoimmat puitteet. Valtavien koneiden ympäröimällä alueella lavat olivat mukavan tiiviillä etäisyydellä toisistaan, eikä turhaa ramppailua joutunut juurikaan tekemään. Joissain kohdissa päällekkäin menneet lavaesitykset puuroutuivat tosin harmittavasti keskenään, mutta tämä ei ollut missään määrin kokoaikaista. Lavoilta hengailimme enimmäkseen Conversen päälavalla ja Benchin katetulla Gemini-lavalla, sekä muutamia hajanaisempia kertoja Intron teltalla. Rantalava, Big Wheel Stage ja Sleepless Floor tuli tsekkailtua vain harvakseltaan, sen verran kiire kun keikalta toiselle hyppiessä useimmiten oli.
Puitteet toimivat siis muutenkin stereotyyppisen saksalaisesti. Jonot joka paikkaan olivat mukavan lyhyitä – kun yleisöä oli tosiaan yhteensä vain sen oikein mukavat 20 000 – ruoka oli hyvää ja kotimaisiin festarihintoihin nähden halpaa, ja kaljalle yleensä nyrpistelevälle itselleni sitruunalimsalla jatkettu olut osui ja upposi. Kasvissyöjälle festarit ovat yleensä vähän ongelmallisia, mutta Meltissä suurin osa valikoimista tuntui olevan kasvispuolta, uijui! Siisti kangaskassi päätyi hipster douche -aurinkolasien ohessa alueostoksiini. Kolmenkympin paahteessa aika välttämättömyyttä.
Hiki.
Ekoja bändejä tuli siis katseltua matkasta toipuessa melkoisen rennosti istuskellen. The Very Best oli ihan jees ja Bonaparte toimi paikoin yllättävänkin tiukasti. Mieleen tuli muutamissa kohdissa Beastie Boys, hassua. Illan eka suosikki oli silti semiveikatusti entuudestaan aika tuntematon, ruotsalainen Shout Out Louds, joka veti päälavalla ihan erinomaisen auringonlaskukeikan. Setin väliin heitetty lyhyt Walk Like an Egyptian -coverointi osui ja upposi ja muutoinkin materiaali miellytti.
Two Door Cinema Club oli yksi festarien eniten odottamiani akteja – enkä ollut ainoa. Gemini pakkautuikin aika täyteen ihmisiä ja kun lämpöä oli jonkun verran, oli keikka yksi hikisimmistä. Yhtye veti levyn läpi ja jonkun uuden biisin vielä lisäksi ja kuulosti koko ajan hyvältä. Jossain vaiheessa rupesi kuitenkin ärsyttämään – kun viides peräkkäinen biisi alkaa samanlaisella pikkunäppärällä kitaroinnilla ja tarjoaa saman rakenteen ja kovin yhteneväiset koukut kuin kaikki edellisetkin raidat, tuntui olo yleisössä vähän hölmöltä. Yhtye tekee hirvittävän hyviä biisejä, mutta on popkoukkuisuudessaan mennyt jotenkin jo liian helpoksi. Kun edessäni rasittanut yliruskea porukkakin tuntui hakevan keikalta sitä tarjottua biletysmusaa, tuntui Cinema Club istuvan jo parhaiten viihdebändin rooliin. Ei kyseessä ole vielä se indiepopin Yölintu, mutta aika suurella jännityksellä voi uutta materiaalia odottaa – jos mitään uutta ei yhtyeeseen löydy, jää se minulla jatkossa pelkäksi singlebändiksi. Niissä se kun on edelleen ihan mielettömän hyvä.
Lempparibiisi, hissuttelevampi Do You Want It All? iski koviten myös livenä. Nousi pienieleisyydessään aika komeasti esille.
Keikan jälkeen löytyivät myös myötämeltteilleet sisarukset ja oli hyvä hetki tankkailla – joskin kotiyleisön suosima Tocotronic jäi siten väliin. Seuraavan esityksen jälkeen mikään ei kuitenkaan enää harmittanut.
Delphic kun oli ihan käsittämättömän hyvä. Odotin paljon, sain vielä enemmän. Avausbiisit Clarion Call ja Doubt jättivät vielä vähän tylsän maun kuulostaessaan livenä tasan samalta kuin levylläkin – tosin ensimmäistä parempaa avausbiisiä kumpaankaan kontekstiin en juuri osaisi kuvitella – mutta kun Doubtin loputtua sanottiin pari sanaa ja ruvettiin kikkailemaan kappaleen jälkihehkuilla, muuttui koko esiintymisen luonne ihan huikeaan suuntaan. Delphic leikitteli kappaleillaan ihan mahtavalla tavalla, kuulosti uskomattoman hyvältä ja tanssitti koko kestonsa ajan.
Jos Acolyte-albumin yhdeksänminuuttisen nimiraidan olisi etukäteen sanottu olevan festieni lempiraita, olisin puistellut päätäni epäuskossa – mutta niin vain tuo keikan päätöskappale oli yksi uskomattomimmista ikinä. Huikeus. Korvatulpat olivat keikalla ja festeillä ylipäänsä tiukasti käytössä, mutta Acolyten kohdalla ne oli pakko repiä irti ja upota täysin musiikkiin.
Ei ihme, että seuraavana päivänä joku saksalaistyttö tuli utelemaan mistä olin Delphic-kangaskassini saanut, heh. Aiemmin jo siis.
Tiukassa aikataulussa Health sai luvan jäädä väliin, kun seuraavaksi piti rynnätä jo päälavalle katselemaan Jónsia. Tämä lumosikin aivan odotetulla tavalla ja erityisesti Go Don ja kyyneleet arvatusti kirvoittaneen Boy Lilikoin kohdalla ei voinut mitään muuta kuin ihailla. Moni bändi kuulostaa paremmalta klubilla kuin festareilla, mutta Jónsille en olisi osannut sopivampaa paikkaa keksiä.
Meltille ei montaa miinusta keksi, mutta yhtyeiden visuaalisuus oli lähes poikkeuksetta köyhähköä. Jónsi upeine tausta-animaatioineen oli ehdoton poikkeus, visut kun lumosivat lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkikin.
Jatkoa seurasi Yeasayerilla. Noita paria hehkuttamaani biisiä lukuunottamatta en ole yhtyettä ihan hirveästi kuullut, mutta kovin kovaa ei esitys itseeni lopulta purrutkaan. Ihan ok, mutta ei oikeastaan yhtään sen enempää. Väliin jäivät myös Four Tet ja Groove Armada, joista ensimmäinen tulee toivottavasti koettua sitten Flow'ssa. Jälkimmäisen passaus oli heikon uutuusalbumin myötä tietoinen valinta, mutta ainakin keikalla olleet kehuivat – harmi siis.
Harmitteluun ei ollut kuitenkaan perjantaissa sijaa, kun päälavalle kipusi seuraavaksi the xx. Yhtye esiintyi imagonsa mukaisesti ja kuulosti hyvältä, joskaan ei alkupuoliskollaan tarkonnut hirveästi mitään uutta – levyyn nähden siis. Lempiraita VCR:n mainiouden ehdimme kuulemaan, Islandsin tanssikutsun tehokkuus olisi ollut kiva päästä myös todistamaan.
Kiire oli kuitenkin jo Kelelle (Okereke tosiaan, hmh). The Boxer on ollut tiuhassa soitossa ja odotukset keikkaa kohtaan olivatkin aika kovalla. Biisit kuulostivatkin livenä aika erinomaisilta, vaikka esitys tuntuikin ihan liian epätasaiselta. Syy tuntui olevan kerta toisensa jälkeen venähtäneissä välispiikeissä, jotka rikkoivat fiilistä. Välissä kuultiin Bloc Party -medley, jonka jälkeen ote tiukkeni ehkä muutenkin aavistuksen verran. Heiluttua tuli, mieli oli hyvä. Odotetun vastaisesti Rise ei pompannut vielä ihan livepommiksi, vaan materiaali oli aika mukavan tasaista.
Viivästyneen keikan myötä missasimme Foalsista suurimman osan, mikä harmitti enemmän festariseuraani – itse en ole yhtyeeseen ikinä riittävästi syventynyt ja väsymyskin alkoi painaa puoli kolmen aikaan jo aika urakalla. Päivä alkoikin olla jo onneksi aika pulkassa ja yöbussipilkkimiset saivat starttailla.
Kaiken kaikkiaan fiilis avauspäivästä oli ilahtunut. Järjestelyt tuntuivat yksiselitteisen mainioilta ja jo ensimmäisistä keikoistakin oli löytynyt useampi kiitettävä kokemus. Ah!
Viime perjantaina syöksyimme yöbussin, Air Berlinin, paikallisbussin ja junan avulla ensin majapaikkaamme Wittenbergiin ja edelleen festaribussilla kohti Ferropolista ja Meltiä. Matkailu oli aika uuvuttavaa, mutta kunto meinasi katketa kuitenkin vasta pikkutunneilla – sen verran moni bändi oli niin odotettu, ettei missailuun ollut varaa.
Vajaata viikkoa aiemmin nähty Midlake meni taas vähän puoliksi ohi – tällä kertaa festarialuetta ihaillessa. Melt! tarjosi nimittäin ehkä kivoimmat puitteet. Valtavien koneiden ympäröimällä alueella lavat olivat mukavan tiiviillä etäisyydellä toisistaan, eikä turhaa ramppailua joutunut juurikaan tekemään. Joissain kohdissa päällekkäin menneet lavaesitykset puuroutuivat tosin harmittavasti keskenään, mutta tämä ei ollut missään määrin kokoaikaista. Lavoilta hengailimme enimmäkseen Conversen päälavalla ja Benchin katetulla Gemini-lavalla, sekä muutamia hajanaisempia kertoja Intron teltalla. Rantalava, Big Wheel Stage ja Sleepless Floor tuli tsekkailtua vain harvakseltaan, sen verran kiire kun keikalta toiselle hyppiessä useimmiten oli.
Puitteet toimivat siis muutenkin stereotyyppisen saksalaisesti. Jonot joka paikkaan olivat mukavan lyhyitä – kun yleisöä oli tosiaan yhteensä vain sen oikein mukavat 20 000 – ruoka oli hyvää ja kotimaisiin festarihintoihin nähden halpaa, ja kaljalle yleensä nyrpistelevälle itselleni sitruunalimsalla jatkettu olut osui ja upposi. Kasvissyöjälle festarit ovat yleensä vähän ongelmallisia, mutta Meltissä suurin osa valikoimista tuntui olevan kasvispuolta, uijui! Siisti kangaskassi päätyi hipster douche -aurinkolasien ohessa alueostoksiini. Kolmenkympin paahteessa aika välttämättömyyttä.
Hiki.
Ekoja bändejä tuli siis katseltua matkasta toipuessa melkoisen rennosti istuskellen. The Very Best oli ihan jees ja Bonaparte toimi paikoin yllättävänkin tiukasti. Mieleen tuli muutamissa kohdissa Beastie Boys, hassua. Illan eka suosikki oli silti semiveikatusti entuudestaan aika tuntematon, ruotsalainen Shout Out Louds, joka veti päälavalla ihan erinomaisen auringonlaskukeikan. Setin väliin heitetty lyhyt Walk Like an Egyptian -coverointi osui ja upposi ja muutoinkin materiaali miellytti.
Two Door Cinema Club oli yksi festarien eniten odottamiani akteja – enkä ollut ainoa. Gemini pakkautuikin aika täyteen ihmisiä ja kun lämpöä oli jonkun verran, oli keikka yksi hikisimmistä. Yhtye veti levyn läpi ja jonkun uuden biisin vielä lisäksi ja kuulosti koko ajan hyvältä. Jossain vaiheessa rupesi kuitenkin ärsyttämään – kun viides peräkkäinen biisi alkaa samanlaisella pikkunäppärällä kitaroinnilla ja tarjoaa saman rakenteen ja kovin yhteneväiset koukut kuin kaikki edellisetkin raidat, tuntui olo yleisössä vähän hölmöltä. Yhtye tekee hirvittävän hyviä biisejä, mutta on popkoukkuisuudessaan mennyt jotenkin jo liian helpoksi. Kun edessäni rasittanut yliruskea porukkakin tuntui hakevan keikalta sitä tarjottua biletysmusaa, tuntui Cinema Club istuvan jo parhaiten viihdebändin rooliin. Ei kyseessä ole vielä se indiepopin Yölintu, mutta aika suurella jännityksellä voi uutta materiaalia odottaa – jos mitään uutta ei yhtyeeseen löydy, jää se minulla jatkossa pelkäksi singlebändiksi. Niissä se kun on edelleen ihan mielettömän hyvä.
Lempparibiisi, hissuttelevampi Do You Want It All? iski koviten myös livenä. Nousi pienieleisyydessään aika komeasti esille.
Keikan jälkeen löytyivät myös myötämeltteilleet sisarukset ja oli hyvä hetki tankkailla – joskin kotiyleisön suosima Tocotronic jäi siten väliin. Seuraavan esityksen jälkeen mikään ei kuitenkaan enää harmittanut.
Delphic kun oli ihan käsittämättömän hyvä. Odotin paljon, sain vielä enemmän. Avausbiisit Clarion Call ja Doubt jättivät vielä vähän tylsän maun kuulostaessaan livenä tasan samalta kuin levylläkin – tosin ensimmäistä parempaa avausbiisiä kumpaankaan kontekstiin en juuri osaisi kuvitella – mutta kun Doubtin loputtua sanottiin pari sanaa ja ruvettiin kikkailemaan kappaleen jälkihehkuilla, muuttui koko esiintymisen luonne ihan huikeaan suuntaan. Delphic leikitteli kappaleillaan ihan mahtavalla tavalla, kuulosti uskomattoman hyvältä ja tanssitti koko kestonsa ajan.
Jos Acolyte-albumin yhdeksänminuuttisen nimiraidan olisi etukäteen sanottu olevan festieni lempiraita, olisin puistellut päätäni epäuskossa – mutta niin vain tuo keikan päätöskappale oli yksi uskomattomimmista ikinä. Huikeus. Korvatulpat olivat keikalla ja festeillä ylipäänsä tiukasti käytössä, mutta Acolyten kohdalla ne oli pakko repiä irti ja upota täysin musiikkiin.
Ei ihme, että seuraavana päivänä joku saksalaistyttö tuli utelemaan mistä olin Delphic-kangaskassini saanut, heh. Aiemmin jo siis.
Tiukassa aikataulussa Health sai luvan jäädä väliin, kun seuraavaksi piti rynnätä jo päälavalle katselemaan Jónsia. Tämä lumosikin aivan odotetulla tavalla ja erityisesti Go Don ja kyyneleet arvatusti kirvoittaneen Boy Lilikoin kohdalla ei voinut mitään muuta kuin ihailla. Moni bändi kuulostaa paremmalta klubilla kuin festareilla, mutta Jónsille en olisi osannut sopivampaa paikkaa keksiä.
Meltille ei montaa miinusta keksi, mutta yhtyeiden visuaalisuus oli lähes poikkeuksetta köyhähköä. Jónsi upeine tausta-animaatioineen oli ehdoton poikkeus, visut kun lumosivat lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkikin.
Jatkoa seurasi Yeasayerilla. Noita paria hehkuttamaani biisiä lukuunottamatta en ole yhtyettä ihan hirveästi kuullut, mutta kovin kovaa ei esitys itseeni lopulta purrutkaan. Ihan ok, mutta ei oikeastaan yhtään sen enempää. Väliin jäivät myös Four Tet ja Groove Armada, joista ensimmäinen tulee toivottavasti koettua sitten Flow'ssa. Jälkimmäisen passaus oli heikon uutuusalbumin myötä tietoinen valinta, mutta ainakin keikalla olleet kehuivat – harmi siis.
Harmitteluun ei ollut kuitenkaan perjantaissa sijaa, kun päälavalle kipusi seuraavaksi the xx. Yhtye esiintyi imagonsa mukaisesti ja kuulosti hyvältä, joskaan ei alkupuoliskollaan tarkonnut hirveästi mitään uutta – levyyn nähden siis. Lempiraita VCR:n mainiouden ehdimme kuulemaan, Islandsin tanssikutsun tehokkuus olisi ollut kiva päästä myös todistamaan.
Kiire oli kuitenkin jo Kelelle (Okereke tosiaan, hmh). The Boxer on ollut tiuhassa soitossa ja odotukset keikkaa kohtaan olivatkin aika kovalla. Biisit kuulostivatkin livenä aika erinomaisilta, vaikka esitys tuntuikin ihan liian epätasaiselta. Syy tuntui olevan kerta toisensa jälkeen venähtäneissä välispiikeissä, jotka rikkoivat fiilistä. Välissä kuultiin Bloc Party -medley, jonka jälkeen ote tiukkeni ehkä muutenkin aavistuksen verran. Heiluttua tuli, mieli oli hyvä. Odotetun vastaisesti Rise ei pompannut vielä ihan livepommiksi, vaan materiaali oli aika mukavan tasaista.
Viivästyneen keikan myötä missasimme Foalsista suurimman osan, mikä harmitti enemmän festariseuraani – itse en ole yhtyeeseen ikinä riittävästi syventynyt ja väsymyskin alkoi painaa puoli kolmen aikaan jo aika urakalla. Päivä alkoikin olla jo onneksi aika pulkassa ja yöbussipilkkimiset saivat starttailla.
Kaiken kaikkiaan fiilis avauspäivästä oli ilahtunut. Järjestelyt tuntuivat yksiselitteisen mainioilta ja jo ensimmäisistä keikoistakin oli löytynyt useampi kiitettävä kokemus. Ah!
21. toukokuuta 2010
Perjantaisuus
Kävelin äsken läpi kesäöistä Hämeenpuistoa ja soitin päässäni Delphicin Doubtia, kun mielen valtasi tarina. Eikä mikä tahansa tarina, vaan se yksi hajonneesta mod-laukusta ja sen korjauksesta – ja seuraavan päivän dialogista.
Elämä on joskus hassua.
Elämä on joskus enemmän kuin tarina.
"Wanting meaning, wanting more than the same things
Wanting everything, just to start at the ending
I found another face to show
Just because what you say is what will go"
Elämä on joskus hassua.
Elämä on joskus enemmän kuin tarina.
"Wanting meaning, wanting more than the same things
Wanting everything, just to start at the ending
I found another face to show
Just because what you say is what will go"
11. tammikuuta 2010
Maanantai: Delphic
Vuoden ensimmäinen mieletön levy on ulkona. Tutkainta vastaan on turha potkia, tänä vuonna tulet rakastamaan Delphiciä.
Manchester-kolmikon soundissa kuuluu paitsi paikallisklassikko New Order parhaimmillaan, myös vaikkapa semmoiset viime vuosien elektroindiejumalat kuin Cut Copy ja Friendly Fires. Jälki on parhaimmillaan edellisten veroista huimuutta ja kun tänään julkaistu Acolyte-albumi pystyy parhaimmuuteensa vielä mukavan tasaisesti, on kokonaisuus ihan jäätävän kova.
Tuorein single Doubt on muutamilla koukuillaan vuodenvaihteen parasta popmusiikkia.
Avausraita Clarion Call ei petä nostatuksillaan. Kitsuné-singlenä viime vuodelta tuttu This Momentary sen sijaan tuppaa olemaan pahimman luokan odottamaanjättäjä – upea kuitenkin.
Mutta mutta. Niin hyvää kuin alku lupaakin, tuntuu olo yhdeksänminuuttisen nimikappalemammutin keskivaiheilla vähän tyhjältä. Siltä kun indiediskon tanssilattialla yllättävällä selkeyden hetkellä huomaa seisovansa yksin keskellä salia tuijottamassa ympärilleen pienessä epäuskossa. Popkaavaorientoituneisuuteni toki tunnen eikä helpolla aina pidäkään päästää, mutta pariin otteeseen Delphic tuntuu hukkuneen lopputomissa synavalleissaan tiettyyn itsetarkoituksellisuuteen. Samoin kriittisissä korvissa ärsyttää paikoin tietty soundien äärimmilleen hiominen ja jopa kliinisyys – viime vuodelta tuttu Miike Snow -efekti siis. Valituksen aiheet ovat kuitenkin onneksi vain satunnaisia ja tasaisesti onnistuessaan yhtye tekee oikeasti äärimmäisen hyviä kappaleita, erityisesti levyn alkupuolella.
Vaikka muut kritiikin aiheet ovatkin vähän hakemalla haettuja, on Acolyten heikoin puoli se, ettei siltä ihan löytynyt yhtään uutta jo julkaistun kolmikon (Doubt, This Momentary ja Counterpoint) tasoista raitaa. Hyviä kappaleita kaikki muutkin, neljättä hittiä ei ehkä kuitenkaan. Tanssittavaksi tarkoitetulta levyltä se ei ole mielestäni liikaa odotettu. Vähän nyhjäilevä Remain on kuitenkin aika oiva päätös hyvälle albumille.
Kokonaistykkäämistä ei tarvitse kauaa miettiä; diggailen.
Vaikka palvomani musiikki onkin pääsääntöisesti selkeän valtavirtapotentiaalista, en tule seuranneeksi juuri ollenkaan suomalaista mainstreammusiikkimediaa (mmm). Olisikin mielenkiintoista tietää, onko yhtyeellä odotettavissa täällä minkäänlaista noteeraamisen saati breikkaamisen mahdollisuutta, vai jääkö Delphic paikallisesti vain pienen blogiskenen lempilapseksi? Katsotaanko Doubtia Voicella ja kuunnellaanko muuallakin kuin Radio Helsingissä? Sanomattakin on kai selvää, että tätä kömpelösti tanssimaan haluaisin – vieläkö Hang the DJ:hin voi luottaa?
// Delphic MySpacessa
// Acolyte-albumi Spotifyssa
Manchester-kolmikon soundissa kuuluu paitsi paikallisklassikko New Order parhaimmillaan, myös vaikkapa semmoiset viime vuosien elektroindiejumalat kuin Cut Copy ja Friendly Fires. Jälki on parhaimmillaan edellisten veroista huimuutta ja kun tänään julkaistu Acolyte-albumi pystyy parhaimmuuteensa vielä mukavan tasaisesti, on kokonaisuus ihan jäätävän kova.
Tuorein single Doubt on muutamilla koukuillaan vuodenvaihteen parasta popmusiikkia.
Avausraita Clarion Call ei petä nostatuksillaan. Kitsuné-singlenä viime vuodelta tuttu This Momentary sen sijaan tuppaa olemaan pahimman luokan odottamaanjättäjä – upea kuitenkin.
Mutta mutta. Niin hyvää kuin alku lupaakin, tuntuu olo yhdeksänminuuttisen nimikappalemammutin keskivaiheilla vähän tyhjältä. Siltä kun indiediskon tanssilattialla yllättävällä selkeyden hetkellä huomaa seisovansa yksin keskellä salia tuijottamassa ympärilleen pienessä epäuskossa. Popkaavaorientoituneisuuteni toki tunnen eikä helpolla aina pidäkään päästää, mutta pariin otteeseen Delphic tuntuu hukkuneen lopputomissa synavalleissaan tiettyyn itsetarkoituksellisuuteen. Samoin kriittisissä korvissa ärsyttää paikoin tietty soundien äärimmilleen hiominen ja jopa kliinisyys – viime vuodelta tuttu Miike Snow -efekti siis. Valituksen aiheet ovat kuitenkin onneksi vain satunnaisia ja tasaisesti onnistuessaan yhtye tekee oikeasti äärimmäisen hyviä kappaleita, erityisesti levyn alkupuolella.
Vaikka muut kritiikin aiheet ovatkin vähän hakemalla haettuja, on Acolyten heikoin puoli se, ettei siltä ihan löytynyt yhtään uutta jo julkaistun kolmikon (Doubt, This Momentary ja Counterpoint) tasoista raitaa. Hyviä kappaleita kaikki muutkin, neljättä hittiä ei ehkä kuitenkaan. Tanssittavaksi tarkoitetulta levyltä se ei ole mielestäni liikaa odotettu. Vähän nyhjäilevä Remain on kuitenkin aika oiva päätös hyvälle albumille.
Kokonaistykkäämistä ei tarvitse kauaa miettiä; diggailen.
Vaikka palvomani musiikki onkin pääsääntöisesti selkeän valtavirtapotentiaalista, en tule seuranneeksi juuri ollenkaan suomalaista mainstreammusiikkimediaa (mmm). Olisikin mielenkiintoista tietää, onko yhtyeellä odotettavissa täällä minkäänlaista noteeraamisen saati breikkaamisen mahdollisuutta, vai jääkö Delphic paikallisesti vain pienen blogiskenen lempilapseksi? Katsotaanko Doubtia Voicella ja kuunnellaanko muuallakin kuin Radio Helsingissä? Sanomattakin on kai selvää, että tätä kömpelösti tanssimaan haluaisin – vieläkö Hang the DJ:hin voi luottaa?
// Delphic MySpacessa
// Acolyte-albumi Spotifyssa
8. tammikuuta 2010
Perjantai: BBC Sound of 2010
Loppuvuosi tulvi parhaiden juttujen retrospektiivejä – nyt mennään taas ennustusten merkeissä. BBC on hereillä ja julkaisee alkuvuosittain listan tulevan vuoden uusista isoista artisteista. Viime vuoden kärkipäähän mahtuivat Little Boots, White Lies, Florence + the Machine, Empire of the Sun, La Roux ja Passion Pit – melko paikkaansapitäviä veikkauksia siis.
Tämän vuoden viidentoista ehdokkaan longlististä on vaikea kuvitella löytyvän yhtä montaa yhtä isoa nimeä, laadukkaita juttuja kylläkin. Varsinaisia yllätyksiä ei tullut, mutta yksi uusi nimikin viiden kärjestä löytyi. Tässäpä tänään valmistunut listaus.
5. the Drums
Olenkohan maininnut täällä aikaisemmin the Drumsia? Onkohan olemassa ketään ihmistä, jolle en olisi yhtyettä vielä hehkuttanut? Tämä tulee joka tapauksessa olemaan ihan järkyttävän iso juttu tänä vuonna. Aika lailla parasta uutta musiikkia juuri nyt, pitkäsoittoa ehkä joskus pian jooko?
4. Hurts
Entuudestaan vierasta kaksikkoa löytyy verkosta tasan yhden biisin verran, joten kovin pätevää syväanalyysia ei oikein voi tehdä. Wonderful Life -raita iski ehkä jollain tavalla toisella kuunteluyrityksellä – ei kovin hirveästi vielä kuitenkaan. Vähän tummasävyisempää elektropopjuttua. Kuin suoraan vuodelta '90.
3. Delphic
Listan toinen Manchester-akti (sigh), Delphic sitä vastoin on niin hyvää että hirvittää. Itse tutustuin kolmikkoon viimeisintä edellisen Kitsuné-kokoelman myötä ja muutamat jo julkaistut raidat ovat olleet mannaa. Pitkäsoitto ilmestyy maanantaina ja yhtyeestä on helppo veikata tälle vuodelle hyvinkin isoa juttua. Vuoden '10 Cut Copy, ehkäpä.
2. Marina and the Diamonds
Tässäpä sitten vastaavasti tämän vuoden Florence-vastine? Aika kiva, muttei sitten lopulta mitään mullistavaa. Mowgli's Roadista pidin hurjasti jo kesällä ja muutkin biisit ovat aika oivia. Family Jewels -albumi ilmestyy helmikuun viidestoista.
1. Ellie Goulding
Last.fm on suositellut Ellietä minulle jo iät ajat ja pari kuunneltua biisiä onkin aika hyviä. Mainion Starry Eyedin lisäksi Frankmusikin tuottama Wish I Stayed on oikein mielekäs. Debyyttipitkäsoitto ulkona maaliskuussa.
+1. Two Door Cinema Club
Pohjois-Irlannin pojat mahtuivat longlistille, mutta kärkeen ei ollut asiaa. Yksi viime vuoden kovimmista uusista löydöistä on kuitenkin oma vaihtoehtoni BBC:n valkkauksille – tuore uudelleenjulkaisu Undercover Martyn -biisistäkin kuulostaa sen verran hyvältä että oksat pois. Yhtye kiertää näköjään ne siistimmät pohjoismaat huhtikuussa; ottakaapas nyt joku Suomessa keikkakiinnityksistä vastaava onkeenne ja napatkaa tämä, livejä ollaan kehuttu niin paljon ettei mitään rajaa. Pientä bloginostetta tuntuu tällä olevan jo täälläkin – tosin tiedä vaikka olisin itse aloittanut.
Kivoja artisteja, kivoja biisejä – muttei kuitenkaan ehkä mitään hirveän uutta. Kovaa musiikkivuotta olen joka tapauksessa odottamassa ja ylläolevat artistitkin mahtuvat mukaan oikein sopivasti.
On myös ihan mainiointa, että otsikko Sound of 2010 kuulostaa edelleen ihan tajuttoman futuristiselta. 2010! Miettikää nyt, ollaan tulevaisuudessa!
// BBC Sound of 2010
Tämän vuoden viidentoista ehdokkaan longlististä on vaikea kuvitella löytyvän yhtä montaa yhtä isoa nimeä, laadukkaita juttuja kylläkin. Varsinaisia yllätyksiä ei tullut, mutta yksi uusi nimikin viiden kärjestä löytyi. Tässäpä tänään valmistunut listaus.
5. the Drums
Olenkohan maininnut täällä aikaisemmin the Drumsia? Onkohan olemassa ketään ihmistä, jolle en olisi yhtyettä vielä hehkuttanut? Tämä tulee joka tapauksessa olemaan ihan järkyttävän iso juttu tänä vuonna. Aika lailla parasta uutta musiikkia juuri nyt, pitkäsoittoa ehkä joskus pian jooko?
4. Hurts
Entuudestaan vierasta kaksikkoa löytyy verkosta tasan yhden biisin verran, joten kovin pätevää syväanalyysia ei oikein voi tehdä. Wonderful Life -raita iski ehkä jollain tavalla toisella kuunteluyrityksellä – ei kovin hirveästi vielä kuitenkaan. Vähän tummasävyisempää elektropopjuttua. Kuin suoraan vuodelta '90.
3. Delphic
Listan toinen Manchester-akti (sigh), Delphic sitä vastoin on niin hyvää että hirvittää. Itse tutustuin kolmikkoon viimeisintä edellisen Kitsuné-kokoelman myötä ja muutamat jo julkaistut raidat ovat olleet mannaa. Pitkäsoitto ilmestyy maanantaina ja yhtyeestä on helppo veikata tälle vuodelle hyvinkin isoa juttua. Vuoden '10 Cut Copy, ehkäpä.
2. Marina and the Diamonds
Tässäpä sitten vastaavasti tämän vuoden Florence-vastine? Aika kiva, muttei sitten lopulta mitään mullistavaa. Mowgli's Roadista pidin hurjasti jo kesällä ja muutkin biisit ovat aika oivia. Family Jewels -albumi ilmestyy helmikuun viidestoista.
1. Ellie Goulding
Last.fm on suositellut Ellietä minulle jo iät ajat ja pari kuunneltua biisiä onkin aika hyviä. Mainion Starry Eyedin lisäksi Frankmusikin tuottama Wish I Stayed on oikein mielekäs. Debyyttipitkäsoitto ulkona maaliskuussa.
+1. Two Door Cinema Club
Pohjois-Irlannin pojat mahtuivat longlistille, mutta kärkeen ei ollut asiaa. Yksi viime vuoden kovimmista uusista löydöistä on kuitenkin oma vaihtoehtoni BBC:n valkkauksille – tuore uudelleenjulkaisu Undercover Martyn -biisistäkin kuulostaa sen verran hyvältä että oksat pois. Yhtye kiertää näköjään ne siistimmät pohjoismaat huhtikuussa; ottakaapas nyt joku Suomessa keikkakiinnityksistä vastaava onkeenne ja napatkaa tämä, livejä ollaan kehuttu niin paljon ettei mitään rajaa. Pientä bloginostetta tuntuu tällä olevan jo täälläkin – tosin tiedä vaikka olisin itse aloittanut.
Kivoja artisteja, kivoja biisejä – muttei kuitenkaan ehkä mitään hirveän uutta. Kovaa musiikkivuotta olen joka tapauksessa odottamassa ja ylläolevat artistitkin mahtuvat mukaan oikein sopivasti.
On myös ihan mainiointa, että otsikko Sound of 2010 kuulostaa edelleen ihan tajuttoman futuristiselta. 2010! Miettikää nyt, ollaan tulevaisuudessa!
// BBC Sound of 2010
5. marraskuuta 2009
Torstai: Kitsuné Maison 8
Uusi, järjestyksessään kahdeksas Kitsuné-kokoelma julkaistaan virallisesti vasta reippaan viikon kuluttua, mutta Spotifyhin se on jo ehtinyt. Hipsteriä jälleen puhtaimmillaan, koitetaanpas nyt vaikka raita kerrallaan.
French Horn Rebellion - Up All Night
Kokoelma starttaa heti yhdellä parhaista biiseistään. French Horn Rebellion kolisee tälläkin raidalla aika vahvasti tähän suuntaan.
The Drums - Let's Go Surfing
Drumseja olen ylistänyt täällä aiemminkin ja edelleen se on sitä parhautta, vähintäänkin tämän vuoden uusien juttujen kärkiviisikossa. Se Summertime! ep löytyy nyt myös Spotifysta, kannattaa ehdottomasti kuulostella.
Siriusmo - High Together
Aika erinomainen. Synia, rytmejä, pitchshiftattuja vokaalisampleja. Erittäin ok.
Le Corps Mince de Françoise - Something Golden
Corpsettarien uuden biisin ehdin jo tovi sitten tännekin poimimaan. Aika hyvä, mutta ei silti mikään Cool and Bored. Tai Ray-Ban Glasses. Tai oikeastaan edes Bitch of the Bitches. Mutta ei nyt huonokaan.
Midnight Juggernauts - This New Technology
Tämäkin on tullut jaettua jo aiemmin, muutamalla lisäkuuntelulla olen tykästynyt vielä entisestäänkin. Oikein lupaava, uutta levyä odottelen.
Heartsrevolution - Dance Till Dawn
Parin kuukauden takainen Flow-bändi, vähän mitäänsanomaton biisi. Ehtii mennä joka kerta pitkälti ohi vielä Juggernautsien jälkilämmöissä.
Logo - Junocide
Pirun junnaava, vähän liiankin yksinkertainen. Ohi tahtoo tämäkin mennä.
Two Door Cinema Club - I Can Talk (Moulinex Remix)
Olen fanitellut Two Door Cinema Clubia aika älyttömästi Kitsuné-sinkun Something Good Can Work / Do You Want It All? jälkeen, mutta uusi I Can Talk oli biisinä pieni pettymys. Moulinexin remiksaus on kumminkin aika diggailtava. Siistejä soundeja, korvakarkkia ja yllättäen yksi kokoelman lemppareista.
Slagsmålsklubben - Brutal Weapons
Ruotsin bitpophelmi tarjoaa totutun hilpeää hölmöilyä. Tätä edelleen joko inhoaa tai ihannoi, itse olen päätynyt jälkimmäiseen kastiin.
Beni - Maximus (Harvard Bass Remix)
Originaali-Maximus on kovis, Harvard Bassin remiksaus vähän tylsä ja soundeiltaankin nihkeä. Yksi kuuntelukertakin teki aika tiukkaa, toiseen ei enää kyennyt.
AMWE - Friction Between the Lovers
Kah, Japania. Pettymys tosin – kivan nyrjähtäneissä analogisynasoundeissa on sitä jotain, mutta biisi itsessään jää kovin laihaksi. Vokaalitkin on vähän niin ja näin.
Jolie Cherie - Star
Ajan soundia vähän turhankin by the book. Eikä siltikään toimi niin hyvin kuin vaikka Losing Control. Ranskasta saa tosin aina ylimääräisiä pinnoja, en mahda mitään.
Äh, toisen kuuntelun myötä jäin tästä kumminkin tykkäämään. Kyllä se sieltä.
Chew Lips - Salt Air (Alex Kapranos Remix)
Franz Ferdinand -Alexin remiksailu on ehkä yllättävänkin oiva. Vähän riisutumpi ja vähän tummasävyisempi, toimii.
Delphic - This Momentary
Manchester-aktin pitkäsoitto tulee ulos tammikuussa. Siihen asti mennään This Momentarylla ja Counterpointilla, molemmat ovat aika mainioita. Turhan iso aavistus geneerisyyttä on ehkä mukana, mutta iskee kumminkin.
Memory Tapes - Bicycle
Memory Tapesin syyskuinen Seek Magic pitäisi täälläkin ehtiä vielä kehaisemaan, sen verran kova chillwave / dreamwave -levy kyseessä on – ja bicycle siltä aika mainio biisipoiminta. Jos tykkäät, muista myös ehkä vieläkin siistimpi Memory Cassette -sisarprojekti.
Parallels - Find the Fire
Taustoissa on uuden aallon ihanuuksia, mutta vokaalit kuulostavat jotenkin öh... ysäridanceilta. Ei sinänsä huono, mutta ei ihan täysillä iskekään.
Nottee - Control
Nottee tuli harmikseni Monsters of Popissa missattua, eikä tämä nyt varsinaisesti asiaa autakaan. Aika vahva Lykke Li -fiilis tosiaan, tykkään tietty.
Crystal Fighters - I Love London
Crystal Fightersin Xtatic Truth oli oikeasti aika heikko Kitsuné-sinkuksi, eikä I Love London ole juuri kummoisempi. Ei, äh.
My Tiger My Timing - I Am the Sound
Hauska, siisti ja simppeli. Parhaimmistoon yltää tämäkin, hyvä lopetus.
Kokoelma jatkaa sillä samalla, pääosin laadukkaalla linjalla kuin aiemmatkin. Uusia suursuosikkeja ei tällä kertaa löytynyt ehkä ihan niin hyvin – ehkä siksi, että parhaista biiseistä useimmat olivat jo ennestään tuttuja. Pari näistä voisi kumminkin taas huomisillan Indiaaniklubilla soitella.
// kitsune.fr
// Kistuné Maison Compilation 8
French Horn Rebellion - Up All Night
Kokoelma starttaa heti yhdellä parhaista biiseistään. French Horn Rebellion kolisee tälläkin raidalla aika vahvasti tähän suuntaan.
The Drums - Let's Go Surfing
Drumseja olen ylistänyt täällä aiemminkin ja edelleen se on sitä parhautta, vähintäänkin tämän vuoden uusien juttujen kärkiviisikossa. Se Summertime! ep löytyy nyt myös Spotifysta, kannattaa ehdottomasti kuulostella.
Siriusmo - High Together
Aika erinomainen. Synia, rytmejä, pitchshiftattuja vokaalisampleja. Erittäin ok.
Le Corps Mince de Françoise - Something Golden
Corpsettarien uuden biisin ehdin jo tovi sitten tännekin poimimaan. Aika hyvä, mutta ei silti mikään Cool and Bored. Tai Ray-Ban Glasses. Tai oikeastaan edes Bitch of the Bitches. Mutta ei nyt huonokaan.
Midnight Juggernauts - This New Technology
Tämäkin on tullut jaettua jo aiemmin, muutamalla lisäkuuntelulla olen tykästynyt vielä entisestäänkin. Oikein lupaava, uutta levyä odottelen.
Heartsrevolution - Dance Till Dawn
Parin kuukauden takainen Flow-bändi, vähän mitäänsanomaton biisi. Ehtii mennä joka kerta pitkälti ohi vielä Juggernautsien jälkilämmöissä.
Logo - Junocide
Pirun junnaava, vähän liiankin yksinkertainen. Ohi tahtoo tämäkin mennä.
Two Door Cinema Club - I Can Talk (Moulinex Remix)
Olen fanitellut Two Door Cinema Clubia aika älyttömästi Kitsuné-sinkun Something Good Can Work / Do You Want It All? jälkeen, mutta uusi I Can Talk oli biisinä pieni pettymys. Moulinexin remiksaus on kumminkin aika diggailtava. Siistejä soundeja, korvakarkkia ja yllättäen yksi kokoelman lemppareista.
Slagsmålsklubben - Brutal Weapons
Ruotsin bitpophelmi tarjoaa totutun hilpeää hölmöilyä. Tätä edelleen joko inhoaa tai ihannoi, itse olen päätynyt jälkimmäiseen kastiin.
Beni - Maximus (Harvard Bass Remix)
Originaali-Maximus on kovis, Harvard Bassin remiksaus vähän tylsä ja soundeiltaankin nihkeä. Yksi kuuntelukertakin teki aika tiukkaa, toiseen ei enää kyennyt.
AMWE - Friction Between the Lovers
Kah, Japania. Pettymys tosin – kivan nyrjähtäneissä analogisynasoundeissa on sitä jotain, mutta biisi itsessään jää kovin laihaksi. Vokaalitkin on vähän niin ja näin.
Jolie Cherie - Star
Ajan soundia vähän turhankin by the book. Eikä siltikään toimi niin hyvin kuin vaikka Losing Control. Ranskasta saa tosin aina ylimääräisiä pinnoja, en mahda mitään.
Äh, toisen kuuntelun myötä jäin tästä kumminkin tykkäämään. Kyllä se sieltä.
Chew Lips - Salt Air (Alex Kapranos Remix)
Franz Ferdinand -Alexin remiksailu on ehkä yllättävänkin oiva. Vähän riisutumpi ja vähän tummasävyisempi, toimii.
Delphic - This Momentary
Manchester-aktin pitkäsoitto tulee ulos tammikuussa. Siihen asti mennään This Momentarylla ja Counterpointilla, molemmat ovat aika mainioita. Turhan iso aavistus geneerisyyttä on ehkä mukana, mutta iskee kumminkin.
Memory Tapes - Bicycle
Memory Tapesin syyskuinen Seek Magic pitäisi täälläkin ehtiä vielä kehaisemaan, sen verran kova chillwave / dreamwave -levy kyseessä on – ja bicycle siltä aika mainio biisipoiminta. Jos tykkäät, muista myös ehkä vieläkin siistimpi Memory Cassette -sisarprojekti.
Parallels - Find the Fire
Taustoissa on uuden aallon ihanuuksia, mutta vokaalit kuulostavat jotenkin öh... ysäridanceilta. Ei sinänsä huono, mutta ei ihan täysillä iskekään.
Nottee - Control
Nottee tuli harmikseni Monsters of Popissa missattua, eikä tämä nyt varsinaisesti asiaa autakaan. Aika vahva Lykke Li -fiilis tosiaan, tykkään tietty.
Crystal Fighters - I Love London
Crystal Fightersin Xtatic Truth oli oikeasti aika heikko Kitsuné-sinkuksi, eikä I Love London ole juuri kummoisempi. Ei, äh.
My Tiger My Timing - I Am the Sound
Hauska, siisti ja simppeli. Parhaimmistoon yltää tämäkin, hyvä lopetus.
Kokoelma jatkaa sillä samalla, pääosin laadukkaalla linjalla kuin aiemmatkin. Uusia suursuosikkeja ei tällä kertaa löytynyt ehkä ihan niin hyvin – ehkä siksi, että parhaista biiseistä useimmat olivat jo ennestään tuttuja. Pari näistä voisi kumminkin taas huomisillan Indiaaniklubilla soitella.
// kitsune.fr
// Kistuné Maison Compilation 8
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)