Flow'sta toipuminen otti sen verran aikaa, että kokemusten kertailu ei ole ihan blogiaikataulun mukaista. Niinpä se viimeistelemätön syväanalyysi jääköön nyt julkaisematta, mutta poimitaan tapahtumasta sen sijaan kaksitoista eniten mietittänyttä asiaa.
I. Air
Air on ollut itselleni niin iso juttu niin pitkän aikaa, että ensimmäisessä livekokemuksessa ei ollut kyse enää keikasta tai biiseistä, vaan jostain enemmästä. Elävänä yhtye ei vakuuttanut mitenkään hurjasti, kappaleet eivät kuulostaneet oikeastaan edes mitenkään hurjan hyviltä ja vaikka Jean-Benoît olikin ihan odotetun ihana, ei lavapreesenskään nyt mitään mielettömintä ollut.
Sillä ei ollut kuitenkaan mitään väliä. Kun Venus ja Sexy Boy – ja Remember, herranjestas! – kaikuivat ilmoille, oli olo aika euforinen. Ei parhaita keikkoja, mutta parhaita kokemuksia.
II. The Drums
Seuralainen ehti jo aiemmin kertomaan, että the Drumsin tyypit jakaisivat nimmareita Stupidon standilla (joka oli muuten odotetun kiva!), ja vaikka ennakkoon ajattelinkin estää sisäistä fanipoikaani täydestä villiintymisestä, päätin kuitenkin mennä seiskan aikaan tyyppejä odottelemaan. Harmittavasti tilaisuus viivästyi ja Villa Nah jäi pääosin väliin – mutta ai ai, kyllä se kohtaaminen vaan yksi aika kruunaava hetki festeillä oli. Juttelin hetken kitaristi-Adamin kanssa ja koitin pidätellä itseäni sanomasta joka väliin jotta I love you guys!!! – vaihtelevalla menestyksellä. Ostin Summertime-cd:n, jota en siis häpeäkseni ole entuudestaan omistanut. Tarkoituksenani oli ottaa varuilta mukaan myös I Felt Stupid -seiska, jonka olisin mieluiten nimmareilla kehystänyt, mutta onneksi ep on nyt joka tyypin signeeraama. Oh, taidan hehkutella tätä kaikkien kyllästymiseen asti, mutta oli tuo oikeasti aika siistiä.
Varsinaisen keikan suhteen odotukset olivat aika pilvissä. Tein toisaalta ikävän päätöksen ja skippasin Four Tetin, joka oli kuulemma silkkaa mahtavuutta – ja löysin kuin löysinkin itseni telttalavan eturivin keskimmäiseltä paikalta. En ole kovin montaa liveä aiemmin ihan edestä nähnyt, mutta tämä oli pakko – ja odotukset palkittiinkin. Yhtye kuulosti hurjan hyvältä ja se biisimateriaalin käsittämätön vahvuus tuli todettua melkoisen moneen otteeseen – enkä edelleenkään ymmärrä, kuinka joku voi sanoa the Drumsin tekevän vain yhtä biisiä uudelleen ja uudelleen. Jonathan oli livenä siedettävämpi kuin oletetusti, eivätkä ulkoa opetellut maneeritkaan niin häirinneet. Iski, potki ja kolahti ihan täysillä. Perjantain kohokohdassa jäi harmittamaan ainoastaan lempibiisin, sen nimenomaisen I Felt Stupidin puuttuminen.
III. Beach House
Lauantai-illan aikataulumahdottomuus tuli koettua siinä, kun Beach House lumosi ensin muutamalla biisillään ja siltikin tuntui siltä, että kai se M.I.A.:kin on pakko nähdä. Onneksi hairahdus oli lyhytaikainen, Beach House kun oli lopussakin ihan yhtä mieletön. Lava näytti erityisen upealta ja biisit olivat silkkaa taikaa. Ah.
IV. the Radio Dept
Olin yhtyettä odotellut jo aika pitkään, ja vaikka keikkameiningistä on aiemmin kuulunut pientä nurinaa, oli into jo etukäteen aika katossa. Odotukset palkittiin, kun kappale toisensa jälkeen kuulosti ihan äärimmäisen hyvältä. Jotkut valittelivat miksausta, mutta itselleni se oli ihan parhautta – helppo lempibiisi Heaven's on Fire on nyt paras kokemani livebiisi ikinä. Ihan oikeasti. Festareiden paras keikka, piste.
V. Robyn
Oi, ihana keikka! Biiseissä löytyi ja lavameininki oli muutenkin ihanan kohdallaan. Taskuraketiksi osoittautunut ruotsitar tempaisi mukaansa mitä parhaimmin. Ainoa miinus kokemuksessa oli yksi aika häiritsevä kommentti, jonka keikan aikana osuin kuulemaan – ei esiintyjän toimesta siis.
VI. Uusi Fantasia
Ihan järkyttävän kova livenä. Vanha materiaali toimi odotetusti ja uusi vakuutti – erityisesti Freemanin kanssa vedetty raita oli aivan loistava, ja soinut päässä tuon yhden kuuleman jälkeen jo toista viikkoa. Uutta levyä odottelen siis kovasti, samoin kuin syksyn jälleennäkemistä. Kun Villa Nah jäi kohdallani lähes kokonaan näkemättä (sen minkä näin oli kuitenkin aika loistoa), oli Uusi Fantasia tällä kertaa se huimin kotimainen.
VII. Pääesiintyjät
Iltojen oletetut pääaktit eivät menneet kohdallani ihan putkeen. Big Boita en nähnyt ollenkaan, M.I.A. tuli katseltua tosiaan vain osittain ja Jónsin peruminen oli kurjuuden kurjuus. Se vähä, mitä M.I.A.:sta näin, ei vakuuttanut mitenkään kauheasti, joskaan en nyt pahemmin dumaillakaan osaa. Born Free kuulosti livenä kaikessa aggressiivisuudessaan oikeasti yllättävän hyvältä, mutta seurannut päätösraita Paper Planes oli siihen perään puolestaan laimeinta ikinä. Loistokappale toki, mutta livenä niin kovin pliisu. Sunnuntain päätösaktiksi nostettu the xx oli oikein hyvä, mutta ei hypnotisoinut lopulta ihan niin paljon kuin mitä olisin odottanut.
VIII. Ihmiset
Väenpaljouden päivittely lienee ainakin näin reippaasti jälkikäteen taas sitä mummoilua, mutta olisi sitä porukkaa saanut oikeasti vähemmän olla. Ja ylisnobbailua tai ei, tuntuu festariurpojen kiintiökin kasvavan vuosi vuodelta – nyt kun tuli niitä mäyräkoirapäähineitäkin bongailtua eikä myöhäisillan laatoittajistakaan ollut pulaa. Jonot eivät olleet mitenkään absurdeja, mutta se joka paikassa vallinnut tungos ei ollut enää kivaa. Tietenkin Suvilahden tilat ovat rajatut, mutta onko niihin pakko kuitenkaan ihan noin paljoa ihmisiä pistää? Pientä tiivistystä voisi vastaavasti tehdä ihan hyvin myös lineupillisesti – nyt tuli missattua harmittavasti ihan liian monta kiinnostavaa juttua. Meltiä tuli ikävä eniten juuri ihmisten kohdalla.
Uusien ja vähän vanhempien musabloggarituttujen näkeminen oli kivasta. Jei.
IX. Sisäkeikat
Ei mitään järkeä.
X. Ruoka
Flow'n ruokatarjontaa en päässyt lopulta koittamaan ihan niin paljon kuin olisin halunnut, mutta itse en osaa mistään oikein valittaa. Hinnat olivat toki kalliita, mutta oikeassa suhteessa tasoon nähden – ja tykkään oikeasti ihan hirveästi siitä, ettei festareilla ole siihen pyttärilinjaan lähdetty. Jotain tasoa sentään. Nakin vegehodari oli sitä paitsi yllättävänkin edullinen ja oikeasti aika hyvä.
XI. Hipsterit
Valtavirta on oppinut vuoden aikana uuden sanan ja keskustelu sen ympärillä on ollut arvattavan rasittavaa. Rumban suomennoskisasta (HEHHEH) tapahtuman Facebook-kommentteihin, joista joka toisessa muistetaan sanoa että siellä on sitten viiksekkäitä poikia – oikeasti, mitä helvettiä? Ihmisten syväluotaavat analyysit siitä, kuinka Suvilahteen oli nyt eksynyt semmoisia ihmisiä, joita ei musiikki nyt niin paljon kiinnostakaan tuntuvat ihan älyttömiltä; ei millään muilla festareilla ulkomusiikillisista asioista tehdä näin suurta numeroa – nimenomaan näiden huomioijien toimesta. Niin pahalta kuin sana taitaakin vuonna 2010 kalskahtaa, voisin minä olla se, joka ihan suoraan sanoo olevansa hipsteri. Kun ei se väärin ole.
XII. Henk.koht.
Neljäs Flow'ni – ja ensimmäiseni media-alan ammattilaisena – oli taas aika henkilökohtainen kokemus. Tapahtuma tuntuu rytmittävän elämääni aika isosti, tai sitten vain havahdun aina sen kohdalla miettimään juttuja. 2010 summasi kuitenkin jollain tapaa edelliset kerrat yhteensä ja kokemus oli jotenkin sulatus kaikesta; toisaalta edelleen sitä itsensä löytämisen iloa ja puhdasta ihastusta – ja toisaalta ahdistusta ja riittämättömyyttä. Oudoltahan se vähän ehkä kuulostaa, mutta Flow ei ole kuitenkaan vain festari – siinä missä useimmat sen artisteistakaan eivät vain soita musiikkia. Siksipä kiitos tekijöille, tätä paremmin itseäni kuvaavaa tapahtumaa ei oikeasti taida olla.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste xx. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste xx. Näytä kaikki tekstit
26. elokuuta 2010
22. heinäkuuta 2010
Melt!-perjantai
Kolmannet festarit viikon sisään – tosin ensimmäiset ihan täysillä.
Viime perjantaina syöksyimme yöbussin, Air Berlinin, paikallisbussin ja junan avulla ensin majapaikkaamme Wittenbergiin ja edelleen festaribussilla kohti Ferropolista ja Meltiä. Matkailu oli aika uuvuttavaa, mutta kunto meinasi katketa kuitenkin vasta pikkutunneilla – sen verran moni bändi oli niin odotettu, ettei missailuun ollut varaa.
Vajaata viikkoa aiemmin nähty Midlake meni taas vähän puoliksi ohi – tällä kertaa festarialuetta ihaillessa. Melt! tarjosi nimittäin ehkä kivoimmat puitteet. Valtavien koneiden ympäröimällä alueella lavat olivat mukavan tiiviillä etäisyydellä toisistaan, eikä turhaa ramppailua joutunut juurikaan tekemään. Joissain kohdissa päällekkäin menneet lavaesitykset puuroutuivat tosin harmittavasti keskenään, mutta tämä ei ollut missään määrin kokoaikaista. Lavoilta hengailimme enimmäkseen Conversen päälavalla ja Benchin katetulla Gemini-lavalla, sekä muutamia hajanaisempia kertoja Intron teltalla. Rantalava, Big Wheel Stage ja Sleepless Floor tuli tsekkailtua vain harvakseltaan, sen verran kiire kun keikalta toiselle hyppiessä useimmiten oli.
Puitteet toimivat siis muutenkin stereotyyppisen saksalaisesti. Jonot joka paikkaan olivat mukavan lyhyitä – kun yleisöä oli tosiaan yhteensä vain sen oikein mukavat 20 000 – ruoka oli hyvää ja kotimaisiin festarihintoihin nähden halpaa, ja kaljalle yleensä nyrpistelevälle itselleni sitruunalimsalla jatkettu olut osui ja upposi. Kasvissyöjälle festarit ovat yleensä vähän ongelmallisia, mutta Meltissä suurin osa valikoimista tuntui olevan kasvispuolta, uijui! Siisti kangaskassi päätyi hipster douche -aurinkolasien ohessa alueostoksiini. Kolmenkympin paahteessa aika välttämättömyyttä.
Hiki.
Ekoja bändejä tuli siis katseltua matkasta toipuessa melkoisen rennosti istuskellen. The Very Best oli ihan jees ja Bonaparte toimi paikoin yllättävänkin tiukasti. Mieleen tuli muutamissa kohdissa Beastie Boys, hassua. Illan eka suosikki oli silti semiveikatusti entuudestaan aika tuntematon, ruotsalainen Shout Out Louds, joka veti päälavalla ihan erinomaisen auringonlaskukeikan. Setin väliin heitetty lyhyt Walk Like an Egyptian -coverointi osui ja upposi ja muutoinkin materiaali miellytti.
Two Door Cinema Club oli yksi festarien eniten odottamiani akteja – enkä ollut ainoa. Gemini pakkautuikin aika täyteen ihmisiä ja kun lämpöä oli jonkun verran, oli keikka yksi hikisimmistä. Yhtye veti levyn läpi ja jonkun uuden biisin vielä lisäksi ja kuulosti koko ajan hyvältä. Jossain vaiheessa rupesi kuitenkin ärsyttämään – kun viides peräkkäinen biisi alkaa samanlaisella pikkunäppärällä kitaroinnilla ja tarjoaa saman rakenteen ja kovin yhteneväiset koukut kuin kaikki edellisetkin raidat, tuntui olo yleisössä vähän hölmöltä. Yhtye tekee hirvittävän hyviä biisejä, mutta on popkoukkuisuudessaan mennyt jotenkin jo liian helpoksi. Kun edessäni rasittanut yliruskea porukkakin tuntui hakevan keikalta sitä tarjottua biletysmusaa, tuntui Cinema Club istuvan jo parhaiten viihdebändin rooliin. Ei kyseessä ole vielä se indiepopin Yölintu, mutta aika suurella jännityksellä voi uutta materiaalia odottaa – jos mitään uutta ei yhtyeeseen löydy, jää se minulla jatkossa pelkäksi singlebändiksi. Niissä se kun on edelleen ihan mielettömän hyvä.
Lempparibiisi, hissuttelevampi Do You Want It All? iski koviten myös livenä. Nousi pienieleisyydessään aika komeasti esille.
Keikan jälkeen löytyivät myös myötämeltteilleet sisarukset ja oli hyvä hetki tankkailla – joskin kotiyleisön suosima Tocotronic jäi siten väliin. Seuraavan esityksen jälkeen mikään ei kuitenkaan enää harmittanut.
Delphic kun oli ihan käsittämättömän hyvä. Odotin paljon, sain vielä enemmän. Avausbiisit Clarion Call ja Doubt jättivät vielä vähän tylsän maun kuulostaessaan livenä tasan samalta kuin levylläkin – tosin ensimmäistä parempaa avausbiisiä kumpaankaan kontekstiin en juuri osaisi kuvitella – mutta kun Doubtin loputtua sanottiin pari sanaa ja ruvettiin kikkailemaan kappaleen jälkihehkuilla, muuttui koko esiintymisen luonne ihan huikeaan suuntaan. Delphic leikitteli kappaleillaan ihan mahtavalla tavalla, kuulosti uskomattoman hyvältä ja tanssitti koko kestonsa ajan.
Jos Acolyte-albumin yhdeksänminuuttisen nimiraidan olisi etukäteen sanottu olevan festieni lempiraita, olisin puistellut päätäni epäuskossa – mutta niin vain tuo keikan päätöskappale oli yksi uskomattomimmista ikinä. Huikeus. Korvatulpat olivat keikalla ja festeillä ylipäänsä tiukasti käytössä, mutta Acolyten kohdalla ne oli pakko repiä irti ja upota täysin musiikkiin.
Ei ihme, että seuraavana päivänä joku saksalaistyttö tuli utelemaan mistä olin Delphic-kangaskassini saanut, heh. Aiemmin jo siis.
Tiukassa aikataulussa Health sai luvan jäädä väliin, kun seuraavaksi piti rynnätä jo päälavalle katselemaan Jónsia. Tämä lumosikin aivan odotetulla tavalla ja erityisesti Go Don ja kyyneleet arvatusti kirvoittaneen Boy Lilikoin kohdalla ei voinut mitään muuta kuin ihailla. Moni bändi kuulostaa paremmalta klubilla kuin festareilla, mutta Jónsille en olisi osannut sopivampaa paikkaa keksiä.
Meltille ei montaa miinusta keksi, mutta yhtyeiden visuaalisuus oli lähes poikkeuksetta köyhähköä. Jónsi upeine tausta-animaatioineen oli ehdoton poikkeus, visut kun lumosivat lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkikin.
Jatkoa seurasi Yeasayerilla. Noita paria hehkuttamaani biisiä lukuunottamatta en ole yhtyettä ihan hirveästi kuullut, mutta kovin kovaa ei esitys itseeni lopulta purrutkaan. Ihan ok, mutta ei oikeastaan yhtään sen enempää. Väliin jäivät myös Four Tet ja Groove Armada, joista ensimmäinen tulee toivottavasti koettua sitten Flow'ssa. Jälkimmäisen passaus oli heikon uutuusalbumin myötä tietoinen valinta, mutta ainakin keikalla olleet kehuivat – harmi siis.
Harmitteluun ei ollut kuitenkaan perjantaissa sijaa, kun päälavalle kipusi seuraavaksi the xx. Yhtye esiintyi imagonsa mukaisesti ja kuulosti hyvältä, joskaan ei alkupuoliskollaan tarkonnut hirveästi mitään uutta – levyyn nähden siis. Lempiraita VCR:n mainiouden ehdimme kuulemaan, Islandsin tanssikutsun tehokkuus olisi ollut kiva päästä myös todistamaan.
Kiire oli kuitenkin jo Kelelle (Okereke tosiaan, hmh). The Boxer on ollut tiuhassa soitossa ja odotukset keikkaa kohtaan olivatkin aika kovalla. Biisit kuulostivatkin livenä aika erinomaisilta, vaikka esitys tuntuikin ihan liian epätasaiselta. Syy tuntui olevan kerta toisensa jälkeen venähtäneissä välispiikeissä, jotka rikkoivat fiilistä. Välissä kuultiin Bloc Party -medley, jonka jälkeen ote tiukkeni ehkä muutenkin aavistuksen verran. Heiluttua tuli, mieli oli hyvä. Odotetun vastaisesti Rise ei pompannut vielä ihan livepommiksi, vaan materiaali oli aika mukavan tasaista.
Viivästyneen keikan myötä missasimme Foalsista suurimman osan, mikä harmitti enemmän festariseuraani – itse en ole yhtyeeseen ikinä riittävästi syventynyt ja väsymyskin alkoi painaa puoli kolmen aikaan jo aika urakalla. Päivä alkoikin olla jo onneksi aika pulkassa ja yöbussipilkkimiset saivat starttailla.
Kaiken kaikkiaan fiilis avauspäivästä oli ilahtunut. Järjestelyt tuntuivat yksiselitteisen mainioilta ja jo ensimmäisistä keikoistakin oli löytynyt useampi kiitettävä kokemus. Ah!
Viime perjantaina syöksyimme yöbussin, Air Berlinin, paikallisbussin ja junan avulla ensin majapaikkaamme Wittenbergiin ja edelleen festaribussilla kohti Ferropolista ja Meltiä. Matkailu oli aika uuvuttavaa, mutta kunto meinasi katketa kuitenkin vasta pikkutunneilla – sen verran moni bändi oli niin odotettu, ettei missailuun ollut varaa.
Vajaata viikkoa aiemmin nähty Midlake meni taas vähän puoliksi ohi – tällä kertaa festarialuetta ihaillessa. Melt! tarjosi nimittäin ehkä kivoimmat puitteet. Valtavien koneiden ympäröimällä alueella lavat olivat mukavan tiiviillä etäisyydellä toisistaan, eikä turhaa ramppailua joutunut juurikaan tekemään. Joissain kohdissa päällekkäin menneet lavaesitykset puuroutuivat tosin harmittavasti keskenään, mutta tämä ei ollut missään määrin kokoaikaista. Lavoilta hengailimme enimmäkseen Conversen päälavalla ja Benchin katetulla Gemini-lavalla, sekä muutamia hajanaisempia kertoja Intron teltalla. Rantalava, Big Wheel Stage ja Sleepless Floor tuli tsekkailtua vain harvakseltaan, sen verran kiire kun keikalta toiselle hyppiessä useimmiten oli.
Puitteet toimivat siis muutenkin stereotyyppisen saksalaisesti. Jonot joka paikkaan olivat mukavan lyhyitä – kun yleisöä oli tosiaan yhteensä vain sen oikein mukavat 20 000 – ruoka oli hyvää ja kotimaisiin festarihintoihin nähden halpaa, ja kaljalle yleensä nyrpistelevälle itselleni sitruunalimsalla jatkettu olut osui ja upposi. Kasvissyöjälle festarit ovat yleensä vähän ongelmallisia, mutta Meltissä suurin osa valikoimista tuntui olevan kasvispuolta, uijui! Siisti kangaskassi päätyi hipster douche -aurinkolasien ohessa alueostoksiini. Kolmenkympin paahteessa aika välttämättömyyttä.
Hiki.
Ekoja bändejä tuli siis katseltua matkasta toipuessa melkoisen rennosti istuskellen. The Very Best oli ihan jees ja Bonaparte toimi paikoin yllättävänkin tiukasti. Mieleen tuli muutamissa kohdissa Beastie Boys, hassua. Illan eka suosikki oli silti semiveikatusti entuudestaan aika tuntematon, ruotsalainen Shout Out Louds, joka veti päälavalla ihan erinomaisen auringonlaskukeikan. Setin väliin heitetty lyhyt Walk Like an Egyptian -coverointi osui ja upposi ja muutoinkin materiaali miellytti.
Two Door Cinema Club oli yksi festarien eniten odottamiani akteja – enkä ollut ainoa. Gemini pakkautuikin aika täyteen ihmisiä ja kun lämpöä oli jonkun verran, oli keikka yksi hikisimmistä. Yhtye veti levyn läpi ja jonkun uuden biisin vielä lisäksi ja kuulosti koko ajan hyvältä. Jossain vaiheessa rupesi kuitenkin ärsyttämään – kun viides peräkkäinen biisi alkaa samanlaisella pikkunäppärällä kitaroinnilla ja tarjoaa saman rakenteen ja kovin yhteneväiset koukut kuin kaikki edellisetkin raidat, tuntui olo yleisössä vähän hölmöltä. Yhtye tekee hirvittävän hyviä biisejä, mutta on popkoukkuisuudessaan mennyt jotenkin jo liian helpoksi. Kun edessäni rasittanut yliruskea porukkakin tuntui hakevan keikalta sitä tarjottua biletysmusaa, tuntui Cinema Club istuvan jo parhaiten viihdebändin rooliin. Ei kyseessä ole vielä se indiepopin Yölintu, mutta aika suurella jännityksellä voi uutta materiaalia odottaa – jos mitään uutta ei yhtyeeseen löydy, jää se minulla jatkossa pelkäksi singlebändiksi. Niissä se kun on edelleen ihan mielettömän hyvä.
Lempparibiisi, hissuttelevampi Do You Want It All? iski koviten myös livenä. Nousi pienieleisyydessään aika komeasti esille.
Keikan jälkeen löytyivät myös myötämeltteilleet sisarukset ja oli hyvä hetki tankkailla – joskin kotiyleisön suosima Tocotronic jäi siten väliin. Seuraavan esityksen jälkeen mikään ei kuitenkaan enää harmittanut.
Delphic kun oli ihan käsittämättömän hyvä. Odotin paljon, sain vielä enemmän. Avausbiisit Clarion Call ja Doubt jättivät vielä vähän tylsän maun kuulostaessaan livenä tasan samalta kuin levylläkin – tosin ensimmäistä parempaa avausbiisiä kumpaankaan kontekstiin en juuri osaisi kuvitella – mutta kun Doubtin loputtua sanottiin pari sanaa ja ruvettiin kikkailemaan kappaleen jälkihehkuilla, muuttui koko esiintymisen luonne ihan huikeaan suuntaan. Delphic leikitteli kappaleillaan ihan mahtavalla tavalla, kuulosti uskomattoman hyvältä ja tanssitti koko kestonsa ajan.
Jos Acolyte-albumin yhdeksänminuuttisen nimiraidan olisi etukäteen sanottu olevan festieni lempiraita, olisin puistellut päätäni epäuskossa – mutta niin vain tuo keikan päätöskappale oli yksi uskomattomimmista ikinä. Huikeus. Korvatulpat olivat keikalla ja festeillä ylipäänsä tiukasti käytössä, mutta Acolyten kohdalla ne oli pakko repiä irti ja upota täysin musiikkiin.
Ei ihme, että seuraavana päivänä joku saksalaistyttö tuli utelemaan mistä olin Delphic-kangaskassini saanut, heh. Aiemmin jo siis.
Tiukassa aikataulussa Health sai luvan jäädä väliin, kun seuraavaksi piti rynnätä jo päälavalle katselemaan Jónsia. Tämä lumosikin aivan odotetulla tavalla ja erityisesti Go Don ja kyyneleet arvatusti kirvoittaneen Boy Lilikoin kohdalla ei voinut mitään muuta kuin ihailla. Moni bändi kuulostaa paremmalta klubilla kuin festareilla, mutta Jónsille en olisi osannut sopivampaa paikkaa keksiä.
Meltille ei montaa miinusta keksi, mutta yhtyeiden visuaalisuus oli lähes poikkeuksetta köyhähköä. Jónsi upeine tausta-animaatioineen oli ehdoton poikkeus, visut kun lumosivat lähes yhtä tehokkaasti kuin musiikkikin.
Jatkoa seurasi Yeasayerilla. Noita paria hehkuttamaani biisiä lukuunottamatta en ole yhtyettä ihan hirveästi kuullut, mutta kovin kovaa ei esitys itseeni lopulta purrutkaan. Ihan ok, mutta ei oikeastaan yhtään sen enempää. Väliin jäivät myös Four Tet ja Groove Armada, joista ensimmäinen tulee toivottavasti koettua sitten Flow'ssa. Jälkimmäisen passaus oli heikon uutuusalbumin myötä tietoinen valinta, mutta ainakin keikalla olleet kehuivat – harmi siis.
Harmitteluun ei ollut kuitenkaan perjantaissa sijaa, kun päälavalle kipusi seuraavaksi the xx. Yhtye esiintyi imagonsa mukaisesti ja kuulosti hyvältä, joskaan ei alkupuoliskollaan tarkonnut hirveästi mitään uutta – levyyn nähden siis. Lempiraita VCR:n mainiouden ehdimme kuulemaan, Islandsin tanssikutsun tehokkuus olisi ollut kiva päästä myös todistamaan.
Kiire oli kuitenkin jo Kelelle (Okereke tosiaan, hmh). The Boxer on ollut tiuhassa soitossa ja odotukset keikkaa kohtaan olivatkin aika kovalla. Biisit kuulostivatkin livenä aika erinomaisilta, vaikka esitys tuntuikin ihan liian epätasaiselta. Syy tuntui olevan kerta toisensa jälkeen venähtäneissä välispiikeissä, jotka rikkoivat fiilistä. Välissä kuultiin Bloc Party -medley, jonka jälkeen ote tiukkeni ehkä muutenkin aavistuksen verran. Heiluttua tuli, mieli oli hyvä. Odotetun vastaisesti Rise ei pompannut vielä ihan livepommiksi, vaan materiaali oli aika mukavan tasaista.
Viivästyneen keikan myötä missasimme Foalsista suurimman osan, mikä harmitti enemmän festariseuraani – itse en ole yhtyeeseen ikinä riittävästi syventynyt ja väsymyskin alkoi painaa puoli kolmen aikaan jo aika urakalla. Päivä alkoikin olla jo onneksi aika pulkassa ja yöbussipilkkimiset saivat starttailla.
Kaiken kaikkiaan fiilis avauspäivästä oli ilahtunut. Järjestelyt tuntuivat yksiselitteisen mainioilta ja jo ensimmäisistä keikoistakin oli löytynyt useampi kiitettävä kokemus. Ah!
20. huhtikuuta 2010
Flow '10: ensimmäiset kiinnitykset
Tänään piti kirjoitella jostain muuusta, mutta aamumurojen väärään kurkkuun menemisen aihe tuntuu oleelliselta jaettavalta myös täällä.
Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.
Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.
M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.
Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.
Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.
The xx.
Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)
Four Tet.
The Radio Dept.
Beach House.
The Drums.
Surfer Blood.
Girls.
Husky Rescue.
Hannulelauri.
Villa Nah.
+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.
Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.
Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...
Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.
// Flow Festival
Siispä: Flow Festival julkaisi tänään ensimmäisen osan kiinnityksistään. Lista ei ole pelkästään hyvä; se on niin hyvä, että se pesee lattiaa mennen tullen viime vuoden pääosin kädenlämpöisillä kiinnityksillä. Niin hyvä, että odotan seuraavaksi meneväni ala-asteen historiankokeeseen – ilman housuja.
Ennakkokonsertin esiintyjä tuli tietoon jo aiemmin; LCD Soundsystem kiinnostaa toistaiseksi itseäni eniten sen takia, että se kiinnostaa kaikkia muita. Vasta ilmestynyt albumi ei ole vielä kuuntelussani ollut. Ehkäpä tähänkin alkaa innostus pian nousta.
M.I.A.:n kohdalla olo on vähän kuin edellä mainitussa. Hassulta tuntuu se, että muistan elävästi kun viime vuonna metrolla Kalasatamaan mentäessä tunsin pakottavan halun saada kuulla Pull up the Peoplen ja pakko se olikin iPodista esiin kaivaa.
Samoin ennakkoon oli tiedossa Marina and the Diamonds, joka ei parin tykkäillyn biisin jälkeen ole enää hirveästi innostanut. Ulver tuntuu omituiselta kiinnitykseltä ja Major Lazer ei-niin-omalta-teekupilta. Airin suhteen tykkäilyä, vaikka Flow'n suhteen se jotenkin erikoiselta vedolta tuntuikin.
Mutta sitten tähän aamuun. Siihen hetkeen kun leuka loksahti auki, eikä ole ylös enää noussut.
The xx.
Jónsi. (Miksi listauksessa muuten roikutetaan tuota Sigur Rósia perässä? Onhan tämä ihan soolokeikka, eikä joku combo? Toki sekin kelpaisi.)
Four Tet.
The Radio Dept.
Beach House.
The Drums.
Surfer Blood.
Girls.
Husky Rescue.
Hannulelauri.
Villa Nah.
+ muutamia vieraita nimiä. Tällä kertaa poikkeuksellisesti suurin osa artisteista on paitsi mukavan tuoreita, myös jo itselleni tuttuja – ja siis hirmuisen kovia.
Flow '10 on niin 'Sparksia, ettei se tunnu missään määrin enää todelliselta. Kun Facebookissa minua varoiteltiin vielä jostain isosta ja omasta artististani, on olo tässä vaiheessa aika lailla puulla päähän lyöty.
Joku oli muuten eksynyt blogiini googlettelemalla hakusanayhdistelmää "French Horn Rebellion + Flow Festival"...
Diggailua ja arvostusta artistien valkkaajien suuntaan. Jos kaipaatte apua vielä parissa poiminnassa, olen käytettävissänne.
// Flow Festival
30. joulukuuta 2009
2009: laulut (30-21)
30. Phoenix - Girlfriend
Phoenixin vuosi oli usean kappaleen summa. Girlfriend on itselläni vuoden eniten kuunneltu kappale – albumiversio on muuten vielä hienoisesti parempi.
29. Monsters of Folk - Dear God (Sincerely M.O.F.)
Folkin superbändi pisti ilmoille hyvän albumin. Avausraita on ykkönen.
28. Here We Go Magic - Fangela
Newyorkilaisaktin täyspitkä on vielä kuulematta, mutta Fangela lupaa paljon. Maaginen biisi, eh.
27. DatA - Rapture
Synariffien luvatun vuoden yksi kovimmista tekeleistä, tunteilla turboahdettu Rapture on oikeasti ihan mielettömän hyvä kappale.
26. Zebra & Snake - Colours
Laihahkon suomalaisedustuksen yllätysnimi teki ehkä tiukimman raidan Pohjanlahden tällä puolen. Ikinä, siis.
25. the Big Pink - Dominos
Flow-missaus harmittaa vieläkin – etenkin kun Lily Allenin the Fear ei listalleni yltänyt. Vähän juntista kertosäesanoituksesta huolimatta ehdottoman kovis biisi.
24. the xx - VCR
xx:n albumi jäi lopulta omassa kuuntelussani vähän vaimeaksi. Useampi loistoraita kuitenkin löytyy; tJaMC-henkinen VCR kovimpana suosikkinani.
23. Basement Jaxx - Raindrops
Vanhojen suosikkien uusi tuleminen oli ainakin yhden kappaleen verran aika erittäin ok.
22. Camera Obscura - French Navy
Skottiyhtye osaa avata albuminsa; French Navy on jälleen aika mykistävä startti muutenkin mainiolle levylle.
21. the Pains of Being Pure at Heart - Stay Alive
Useammasta mainiosta raitavaihtoehdosta Stay Alive osoittautui lopulta voittajaksi. Oodi kadotetulle nuoruudelle.
// Laulut 20-11
// Laulut 10-1
// Vuoden biisit Spotifyssa
Phoenixin vuosi oli usean kappaleen summa. Girlfriend on itselläni vuoden eniten kuunneltu kappale – albumiversio on muuten vielä hienoisesti parempi.
29. Monsters of Folk - Dear God (Sincerely M.O.F.)
Folkin superbändi pisti ilmoille hyvän albumin. Avausraita on ykkönen.
28. Here We Go Magic - Fangela
Newyorkilaisaktin täyspitkä on vielä kuulematta, mutta Fangela lupaa paljon. Maaginen biisi, eh.
27. DatA - Rapture
Synariffien luvatun vuoden yksi kovimmista tekeleistä, tunteilla turboahdettu Rapture on oikeasti ihan mielettömän hyvä kappale.
26. Zebra & Snake - Colours
Laihahkon suomalaisedustuksen yllätysnimi teki ehkä tiukimman raidan Pohjanlahden tällä puolen. Ikinä, siis.
25. the Big Pink - Dominos
Flow-missaus harmittaa vieläkin – etenkin kun Lily Allenin the Fear ei listalleni yltänyt. Vähän juntista kertosäesanoituksesta huolimatta ehdottoman kovis biisi.
24. the xx - VCR
xx:n albumi jäi lopulta omassa kuuntelussani vähän vaimeaksi. Useampi loistoraita kuitenkin löytyy; tJaMC-henkinen VCR kovimpana suosikkinani.
23. Basement Jaxx - Raindrops
Vanhojen suosikkien uusi tuleminen oli ainakin yhden kappaleen verran aika erittäin ok.
22. Camera Obscura - French Navy
Skottiyhtye osaa avata albuminsa; French Navy on jälleen aika mykistävä startti muutenkin mainiolle levylle.
21. the Pains of Being Pure at Heart - Stay Alive
Useammasta mainiosta raitavaihtoehdosta Stay Alive osoittautui lopulta voittajaksi. Oodi kadotetulle nuoruudelle.
// Laulut 20-11
// Laulut 10-1
// Vuoden biisit Spotifyssa
2. lokakuuta 2009
Perjantaikierrätykset
Olen perjantaimaisen sopivasti taas vähän laiskahko - kirjoittelut jäävät vähiin ja keikkamahdollisuudetkin ykseydessäni passailin - mutta tuoreehkot poiminnat ovat sitäkin erinomaisempia. Tällä kertaa ei katsella videoita, vaan perjantai on vähän erilainen. Niinku remiksattu. Tai mashup. Tai cover. Tai jottai. Ainaki melkoisen phoenixesque.
♥ Emil & Friends - Girlfriend on Girlfriend (Phoenix vs Michael Jackson)
♥ the Hood Internet - Good Ol'Fashion Rump Shaker (Beastie Boys vs Matt & Kim)
♥ Phoenix - Love Like a Sunset (Animal Collective Remix)
♥ Florence + the Machine - You've Got the Love (the xx Remix)
♥ Phoenix - Playground Love (Air cover)
Superhyvä PNAU tarjoilee sivuillaan lyhyen aikaa mahdollisuutta remiksailla With You Forever ja Embrace -biisejään - saa nähdä jos näitä ennättäisi ja jos Live ei koko aikaa kaatuilisi. Katsellaanpa päivän päätökseksi vielä tuo paras tanssibiisi ikinä.
♥ Emil & Friends - Girlfriend on Girlfriend (Phoenix vs Michael Jackson)
♥ the Hood Internet - Good Ol'Fashion Rump Shaker (Beastie Boys vs Matt & Kim)
♥ Phoenix - Love Like a Sunset (Animal Collective Remix)
♥ Florence + the Machine - You've Got the Love (the xx Remix)
♥ Phoenix - Playground Love (Air cover)
Superhyvä PNAU tarjoilee sivuillaan lyhyen aikaa mahdollisuutta remiksailla With You Forever ja Embrace -biisejään - saa nähdä jos näitä ennättäisi ja jos Live ei koko aikaa kaatuilisi. Katsellaanpa päivän päätökseksi vielä tuo paras tanssibiisi ikinä.
10. syyskuuta 2009
Torstai: the xx
Loppukesän blogihypetetyin bändi on ollut eittämättä lontoolainen the xx. Nelikon soundissa yhdistyvät 80-luvun synkeähkö shoegazing ja tuoreet sykkivät rytmit - lopputulos on paikoin äärimmäisen herkullista ja esimerkiksi hyvinkin lähellä modernia versiota Jesus and Mary Chainista. Elokuussa julkaistulla s/t-debyyttialbumilla on useita mainioita hetkiä, mutta kokonaisuuteen en ole ehtinyt aivan täysin rakastumaan; se vaatii tällä kertaa ehkä vielä muutaman lisäkuuntelun. Mainion Crystalized-hitin lisäksi kaikkein koviten ovat tähän mennessä iskeneet Intro ja VCR. Tämänkin palaisi halusta lavalla nähdä.
Kävin eilen Sampparovaarin kanssa katsastamassa Jim Jarmuschin Dead Man -leffan. Jarmusch-tuntemukseni ei ole ollut ihan kohdillaan - aiemmin tiesin vain mainion Broken Flowersin. Kesällä näin kuitenkin vihdoin Coffee & Cigarettesin, josta pidin hurjasti ja Dead Man osui mukavasti samaan suuntaan. Mustaa, tyylikästä ja paikoin sopivan häiritsevää ja hauskaa. Neil Youngin riisuttu OST toimi sekin komeasti.
Loppuillaksi ennätin vielä Doriksen Pretty in Pop -klubille, jossa soiteltiin mainioita biisejä jonkinasteisella John Hugheskin tykkäis -teemalla. Paljon hyvää tulikin, kivaa oli.
// the xx MySpacessa
// xx-albumi Spotifyssa
Kävin eilen Sampparovaarin kanssa katsastamassa Jim Jarmuschin Dead Man -leffan. Jarmusch-tuntemukseni ei ole ollut ihan kohdillaan - aiemmin tiesin vain mainion Broken Flowersin. Kesällä näin kuitenkin vihdoin Coffee & Cigarettesin, josta pidin hurjasti ja Dead Man osui mukavasti samaan suuntaan. Mustaa, tyylikästä ja paikoin sopivan häiritsevää ja hauskaa. Neil Youngin riisuttu OST toimi sekin komeasti.
Loppuillaksi ennätin vielä Doriksen Pretty in Pop -klubille, jossa soiteltiin mainioita biisejä jonkinasteisella John Hugheskin tykkäis -teemalla. Paljon hyvää tulikin, kivaa oli.
// the xx MySpacessa
// xx-albumi Spotifyssa
Tilaa:
Kommentit (Atom)