Kuninkaankadun Ted Evelyn Mosby

Tarina jatkuu.

Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.

High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.

"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."

Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.

Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.

"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"

Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.

"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"

The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.

"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"

Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.

Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.

Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?

Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.

Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.

Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.

Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.

Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.



"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"

Tiistai: a take-away show

Satuinpa törmäämään tämmöiseen jo vähän vanhaankin (2006-) kivuuteen.

La Blogotheque -blogin / -webzinen a take-away show (un concert a emporter) -sarjassa ei ole kysymys pyörän keksimisestä uudelleen: napataan vaan hyviä bändejä soittelemaan biisejään kaduille, kuvataan esitykset ja jaetaan ne edelleen mahdollisemman autenttisessa ja leikkaamattomassa muodossa, virheineen kaikkineen. Videoita selaillessa tajuaa, että kun se lempparibiisin viimeistelty tuotanto ja täyteläiset sovitukset on riisuttu, onnistuu jäljelle jäävä osuus parhaimmillaan kiteyttämään kappaleen hienouden. Aika itsestäänselvää toki – olihan se 90-luvun MTV:n väsähtänyt unplugged-ilmiökin tätä, mutta nyt kaikki toimii jotenkin vaan vielä vähän aidommin. Ja intensiivisemmin, koitapa vaan olla taputtamatta muiden vähän hölmistyneiden tavisten tavoin. Itse ainakin ihastuin tämän ansiosta useampaan lauluun (ja Thomas Marsiin) taas vielä entistäkin enemmän.

Phoenixia siis nyt ensin.



Bloc Party ja pikkuinen ramppikuume.



En pahemmin harrasta vieraille tytöille juttelemista baarissa, mutta tiskiin synien kanssa nojailevaa Au Revoir Simone -kolmikkoa en voisi varmaan vastustaa.



Guillemots et la musique pop. Un cœur.



Otoksia löytyy saitilta yhteensä satakunta, kannattaa selailla.

Koin vähän oudon, vähän mukavan ja vähän pelottavankin hetken, kun eilisillan How I Met Your Mother -jakso piti sisällään Grizzly Bearin sen kappaleen. Jos sarja, jakso tai esitysajankohta olisi ollut mikä tahansa muu, niin olisin tyytynyt varmaan vain hymähtämään – nyt jotkut korkeammat voimat tuntuvat haluavan sanoa tuolla jotain, ehkä. Toistamiseen.

// takeawayshows.com

Torstai, telkkari, ruoka

Jos tekisin tänään vaikka pienen poikkeuksen kirjoitteluaiheisiini ja puhuisin vaihteeksi muustakin kuin musiikista. Muutamasta jutusta kun ei tunnu saavan tarpeekseen.

I'm cuddly, bitch – get used to it!

Olen paikkaillut viimeisen viikon ajan televisio- ja elämätyhjiötäni katsomalla uusintana kaikki neljä tuotantokautta jo aiemmin kehumaani How I Met Your Motheria. Suunnilleen sata jaksoa maistuu toisella kerrallakin ihan yhtä hyvältä, vaikka edellisistä katsomisista on vain muutama kuukausi. Officen rinnalla lempparikomediasarjani atm.

Erinomaisen hyvä on myös syksyn Community-uutuus, joka parin ensimmäisen jakson vakuuttelun jälkeen on sytyttänyt ihan kunnolla. Yksi hervoton parivaljakko + Chevy Chase (!) + tätä nykyä huolestuttavin tv-tyttöihastukseni = erittäin positiivinen yllätys. Suosittelen.

Yllä mainittuja kun ei Suomen telkkarista näe, ovat ainoaa varsinaista televisioviihdettäni tarjonneet viime aikoina lempparirealityni Top Chef ja Muodin huipulle. Kokkailu päättyi eilen jatkuakseen ilmeisesti taas alkuvuodesta ja muoteilukin on kohta finaalissa. Muodin huipulle on toiminut Jaakko Seliniä lukuunottamatta suomalaisena versiona yllättävänkin hyvin, vaikka kilpailun tasosta olenkin ehkä aika huono sanomaan mitään. Jonkinlaista osaamattomuutta on myös Top Chefin suhteen – kasvissyöjänä ruuista kun ei ole ihan hirveästi irti saanut.

Ruokavalio on viime aikoina tupannut muutenkin ärsyttämään; opiskelijastatuksen päätyttyä pari kuukautta sitten olen päätynyt kokkailemaan toimistolla, eikä valittu ruokavalio persaukisuuteen yhdistettynä ole se kaikkein motivoivin tilanne. Ruuanlaitto on kivaa, mutta hyvään safkaan tarvitaan muutakin kuin pakastevihanneksia ja kiinanketsuppia. Ainakin vähän ajan kuluttua.

Torstai: How I Met Your Mother

Olen ollut pienen ikäni komediasarjojen suurkuluttaja, mutta tänä kesänä olen palannut taas hirmuisiin katselumaratoneihin. Officen tuhottomista tankkauksista aiemmin jo mainitsinkin, mutta muitakin juttuja olen kesäöihini löytänyt; ainakin Curb Your Enthusiasm, Black Books, Flight of the Conchords, Parks and Recreations, Extras ja the Mighty Boosh ovat kaikki olleet katselulistalla - osa jo ties monettako kertaa. Jenkki-Officen jälkeen parhaimmaksi uudeksi löydöksi on kuitenkin osoittautunut yllättäen How I Met Your Mother.

Parin suosittelun jälkeen intouduin vihdoin HIMYM:ia (jos your kirjotettais ur niin sithän se ois HI MUM!) katsomaan, tosin aluksi aika skeptisellä asenteella. Enkä tätä itse uusiksi Frendeiksi luonnehtisikaan - onneksi, sillä HIMYM on jotain paljon parempaa. Dialogi on parhaimmillaan erinomaisen nokkelaa ja hahmot sympaattisia, joskaan eivät aivan samalla inhimillisyyden tasolla Officen kanssa pääsekään. Hahmojen asenteisiin on kuitenkin tässäkin melko helppo samaistua isommissakin määrin ja elävän elämän vastineita ei ole vaikea löytää. Parasta sarjassa on kuitenkin juonen jatkuva eteneminen ja kehittyminen - ja lisäksi uusissa jaksoissa tehdään jatkuvasti pieniä viittauksia vanhoihin. Aktiivinen katsoja palkitaan toistuvilla nauruilla ja jopa tietynasteisilla sisäpiirivitseillä.

Oikeasti hyvä - siispä suosittelen.

Monsters of Pop alkaa tänään myös, mutta joudun tyytymään festareissa vain perjantaihin - silloin tosin sekä Telakan että Klubin tarjontaan. Telakka oli suunnitelmissa tänäänkin, mutta oli ehtinyt ilmeisesti loppuunmyymään, toivottavasti huomenna ei ole sama tilanne. Lauantain taas joudun häävisitoinnin takia skippailemaan. Pahus - mikseivät ihmiset suunnittele naimisiinmenojaan keikkakalenterien mukaan?