Kuninkaankadun Ted Evelyn Mosby

Tarina jatkuu.

Populaarikulttuurikuluttajuuteni aikana olen ehtinyt samaistumaan melkoisen vahvasti kahteen televisiosarjan hahmoon. Ensimmäinen on Officen Jim Halpert, vaikka tarina ei lopulta ole mennytkään yksiin. Toinen on How I Met Your Motherin Ted Mosby – ja Tedin vastineena pidän itseäni selvimmin, juurikin hahmon takia. Kuten Ted, olen yltiöpäinen romantikko rasittavuuteen asti, kärsimätön haaveilija ja kohtaloisti.

High Fidelity on, kuten aiemminkin on ilmi käynyt, yksi lempielokuvistani – ja vaikka Rob ei olekaan kuvaus minusta, löydän itseni etenkin yhdestä repliikistä.

"We were frightened of being left
alone for the rest of our lives.
Only people of a certain disposition
are frightened of being alone for
the rest of their lives at twenty-
six. We were of that disposition.
Everything seemed much later than
it was."

Ja kun kolmen kuukauden kuluttua olen kaksikymmentäkuusivuotias, löydän itseni tuosta vielä varmemmin.

Musiikin kohdalla sama asia toistuu vielä useammin. Vaikkapa Magenta Skycoden Luvher Oh Haterissa.

"She called me back one night
Inside a dream from heavens hell
Yeah I can see you now
Someone I'll never know
Twisted bitter sweet
The line of lies that I don't need
Don't want to be a drag
Don't want to slow you down
I´m quite ok alone
I dream of better bitter days
I wont be going mad
I walk an empty road"

Tai heikoimmalla hetkellä M83:n Graveyard Girlissä, vaikka ikä ja sukupuoli eivät natsaakaan.

"Waiting for someone to love me.
Waiting for someone to kiss me.
I'm fifteen years old
And I feel it's already too late to live.
Don't you?"

The Shinsin Kissing the Liplessistä puhumattakaan.

"But you've got too much to wear on your sleeves
It has too much to do with me
And secretly I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred"

Samaistuminen on se asia, mikä tekee popnarkkarina olemisesta yhtäaikaa maailman parhaimman ja kipeimmän asian. Nautittavista jutuista tulee entistä rakkaampia ja niihin haluaa palata yhä uudestaan. Toisaalta oman elämän käsikirjoittamisen mahdottomuus tekee sekä hyvistä että huonoista käänteistä vielä monimutkaisempia ja vaikeampia käsitellä. Ehkä todellisuudenkäsitykseni on vuosien varrella hämärtynyt niin pahasti, että oman elämän tarinallisuudesta, siitä kulmakivestä, jonka päälle olen kaikki tekoni opetellut rakentamaan, on tullut liian määrittävää.

Ainakin ystäväni ajattelevan minusta sillä tavalla. Olen kuullut useammasta suusta odottavani ihmissuhdetta, jollaista ei ole olemassakaan ja saan vain oudoksuvia katseita, kun en ole kiinnostunut yrittämään iskurepliikkejä sattumanvaraisesti poimituille pubi- (tai klubi-) ruusuille, koska sen ei vaan kuulu mennä sillä tavalla.

Millä tavalla sen sitten kuuluu mennä?

Tiedän vain sen, että olen tuntenut vuosikymmenen verran itseni pääosin valtavan yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi – ja johtuu se sitten populaarikulttuurin normien pakonomaisesta jäljittelemisestä tai ei, tunnen olevani koko ajan yhä irrallisempi osa oikeaa elämää.

Elämänkatsomukseni tuntuu siis olevan pyrkimys hyvän tarinan elämiseen. Tarinassa pitää olla nousuja ja laskuja, jotta se olisi kiinnostava, jotta sitä haluaisi seurata ja jotta sen pariin haluaisi palata yhä uudelleen. Jos en varsinaisesti eläkään blogia varten, on tästä muodostunut alusta sille tarinalle. Seuraajat ovat tutustuneet päähahmoon, ja vaikka sivuhahmot ovat jääneetkin vähän tarkoituksellisesti valoverhon taa, on useampi käänne ollut suoraan luettavissa täällä. Ja se soundtrack, ah.

Ehkä samaistun Ted Mosbyyn siksi, että siinä missä hän kertoo lapsilleen tarinaa siitä, kuinka tapasi näiden äidin, tunnun minä kertovan pohjimmiltani tarinaa siitä, kuinka yritän tavata sen elämäni ihmisen. Musiikki ja teeleivät tarjoavat siihen vain sen pakollisen viitekehyksen, sivujuonen.

Ja koska olen tällä hetkellä vieläkin pohjamudissa, olen varma, että tarinasta tulee hyvä. Parempi kuin mistään muusta.

Löysin tänään itseni vielä yhdestä kappaleesta. Ehkä vahvemmin kuin koskaan ennen.



"Don't fall in love with me yet
We've only recently met
True I'm in love with you, but
You might decide I'm a nut
Give me a week or two to
Go absolutely cuckoo
Then, when you see your error
Then you can flee in terror
Like everybody else does
I only tell you this because
I'm easy to get rid of
But not if you fall in love
Know now that I'm on the make
And if you make a mistake
My heart will certainly break
I'll have to jump in a lake
And all my friends will blame you
There's no telling what they'll do
It's only fair to tell you
I'm absolutely cuckoo"

Maanantai: CSLSX

Vasen korvani on totaalisen tukossa, joten luotettavan arvioinnin kirjoittaminen mistä tahansa on vähintäänkin epäuskottavaa. Poikkeuksellisen, siis.

Toisin kuin uudet lempparini yleensä, ei philadelphialainen CSLSX ole mahdoton googletettava nimensä yleisyyden takia – vaan obligatorisen typoilun vuoksi. No, eipä sitä MySpacea löytynytkään sitten edes kolmannella hakukerralla.

SoundCloud onneksi löytyi. Vasta yhden biisin ilmoille saanut, tiettävästi kollektiivimuotoinen akti osuu suoraan omituisen kesäiseksi muodostuneen viikonlopun dagenefteriksi – ja toimii. Toimii, toimii, toimii. Ainokainen raita Futuretapes on auringonpaistetta ja vasta ajetun ruohon tuoksua.



Tätä lisää! Kotisivujen taustamusakin on aika ok. Toivottavasti muistan yhtyeen nimen vielä parin kuunkin kuluttua.

--

Day 15 - A song that describes you
the Shins - Girl Inform Me

Haasteeseen vastailu on viime aikoina unohtunut tyystin, äh. Otetaanpa niskasta kiinni.

Lemppariyhtyeistäni the Shins ei mahtunut ekaan kahteen viikkoon, mutta sopii hyvin aloittamaan uuden ajan. Ainoa hankaluus lienee se, että paria poikkeusta lukuunottamatta Mercerin lyriikat ovat ei-niin-helposti tulkittavissa, joten kuvaako Girl Inform Me nyt minua vai ei?

No kuvaahan se. Melkoisen osuvasti, vieläpä – se epävarma ja hyväksyntää kaipaava poika kun taidan olla edelleen, satoi tai paistoi.



--

PS. Bloggerin uusi esikatselu ei lämmitä.

PPS. Ny lättyjä!

Blogisyndet

1000 Sparks täyttää tänään vuoden! Juhlistan asiaa sopivin menoin ja seuroin, mutta täällä ajattelin tarjota astetta kuivemman postauksen näin tilastojen muodossa.

Kuten kuka tahansa popnörtti, olen tietenkin hulluna erilaisiin listoihin ja statistiikkoihin. Niinpä Google Analyticsin kävijäseuranta ja Last.fm:n scrobblaustilastot ovat itselläni kovassa käytössä – tässäpä muutamia poimintoja niistä.

Sivustolleni on tullut vuoden aikana yhteensä 11306 käyntiä 3122 yksittäisen käyttäjän toimesta. Kävijöistä 10 prosenttia on löytänyt tiensä sivuille suoraan ja 77 prosenttia tullut tänne joltain muulta sivulta. Yleisimpiä tänneohjaajia ovat olleet Blogilista, Blogger, IRC-Galleria (häh?), Facebook ja Bloglovin. Kävijöitä on tullut blogiini myös kollegoideni kautta; useimmiten Katosblogista, issuesista, säv. san. sov.:ista, Slow Show'sta ja Most Sexiest Musicista. Kiitti! Hakukoneiden kautta tulleiden vierailijoiden yleisimmät hakukohteet ovat olleet Noah and the Whale, Neon Indian, On Volcano, 80kidz ja youngfuck.

Kävijöistä valtaosa on tullut tietenkin Suomesta, mutta Englannista, Yhdysvalloista ja Ruotsista on myös eksynyt muutamia paikalle. Kotimaasta aktiivisimmat 'Sparksittajat ovat tulleet Helsingistä, Tampereelta, Jyväskylästä, Turusta ja Vantaalta. Suosituimmat yksittäiset sivut ovat olleet vuoden 2009 10 parasta kappaletta poiminut kirjoitus, skenetutkiskelu sekä postaukset Vampire Weekendistä, Beach Housesta ja BBC:n Sound of 2010:stä. Tageista klikatuimpia ovat olleet elämä, Indiaaniklubi, Ruotsi, Tuomas Henrikin Jeesuksen Kristuksen Bändi ja Office.

Loppukesästä alkanut aktiivisempi kirjoitteluvaihe on kasvattanut hiljalleen selkeästi käyntien määrää. Samoin taannoinen Web Awards -ehdokkuus toi lisää hittejä, mutta ei yllättäen jäänytkään mitenkään dramaattiseksi piikiksi tilastoihin. Toivottavasti artikkeli valtakunnan kuumimmassa musiikkimediassa ensi viikolla petraa käyntejä entisestään, hih.

Ja sitten niitä scrobblailuja. Kirjoittelua on siis takana vuosi, joten tarkastetaanpa mitä samana ajanjaksona on tullut kuunneltua (vinyylit poislukien, of corpse):

Artistit:
10. Magenta Skycode
9. Röyksopp
8. the Magnetic Fields
7. Belle & Sebastian
6. Vampire Weekend
5. the Drums
4. the Crash
3. Hot Chip
2. Phoenix
1. the Shins

Levyt:
10. the Magnetic Fields - 69 Love Songs
9. the Raveonettes - In and Out of Control
8. Röyksopp - Junior
7. the Shins - Oh, Inverted World
6. Discovery - LP
5. Vampire Weekend - Vampire Weekend
4. Hot Chip - Made in the Dark
3. Magenta Skycode - |||||
2. the Shins - Chutes Too Narrow
1. Phoenix - Wolfgang Amadeus Phoenix

Laulut:
10. the La's - There She Goes
9. the Sound of Arrows - Danger!
8. the Shins - Mine's Not a High Horse
7. the Crash - Stay
6. Markus Krunegård - Jag Är en Vampyr
5. Magenta Skycode - Luvher Oh Hater
4. MGMT - Time to Pretend
3. the Jesus and Mary Chain - Just Like Honey
2. the Shins - Kissing the Lipless
1. Phoenix - Girlfriend

Kiitokset siis lukijoille, kommentoijille, kuuntelijoille ja niille muutamille hihasta nykineille. Samalla tavalla ajattelin jatkaa.

Jottei postaus jää täysin audiottomaksi, napataan loppuun vielä viime päivien lemppari. Jos pari vuotta sitten elin Belle & Sebastian -elämänvaihetta, on viimeinen puolikas vuosi ollut täyttä Shinsiä. Viime aikoina olen ihastunut aina äärimmäisen pakkomielteisesti yhteen Chutes Too Narrow -levyn raitaan; ensin Kissing the Liplessiin, sitten Mine's Not a High Horseen ja nyt viimeisimpänä Saint Simoniin. Ehkä niin 'Sparksia – ja Jyriä – kuin olla voi.



Voisinpas kuunnellakin sen seuraavaksi vinyyliltä – Rajakadun blogisyndeissä. Hii!

Minä: Kissing the Lipless

Jotkut jutut osuvat joskus turhankin hyvin.

Viime aikojeni isoin pakkomielle on kohdistunut the Shinsin upean Chutes Too Narrow -albumin avauskappaleeseen, jossa on kaikki osaset kohdallaan. Sopiva taustoitus blogin passiiviselle dialogille, jonka kaksisuuntaisuudesta en ole vieläkään ihan varma.



Tulevan indiepop-täytteisen elämänkertaelokuvani vuodenaikamontaasin (vrt. Notting Hill ja Ain't No Sunshine) ääniraita, ehkäpä. Seuraavaksi voisikin siirtyä castingiin.

Called to see
If your back was still aligned
And your sheets were growing grass
All on the corners of your bed
But you've got too much to wear
On your sleeves
It has too much to do with me
And secretly, I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred

You told us of your new life there
You've got someone coming around
Gluing tinsel to your crown
He's got you talking pretty loud
You berate, remember
Your ailing heart and your criminal eyes
You say you're still in love
If it's true, what can be done?
It's hard to leave all these moments behind

Called to see
If your back was still aligned
And your sheets were growing grass
All on the corners of your bed
But you've got too much to wear
On your sleeves
It has too much to do with me
And secretly, I want to bury in the yard
The grey remains of a friendship scarred

You tested your mettle
On doe's skin and petals
While kissing the lipless
Who bleed all the sweetness away

Tiistai: Broken Bells

The Shins taitaa olla lemppariyhtyeideni topvitosessa ja vuoden 2001 debyytti -albumeideni -kolmosessa. Kun yhtyeen nokkamies James Mercer yhdistetään Gnarls Barkleystakin tuttuun Brian Burtoniin – eli Danger Mouseen – on lopputulos vähintäänkin yhden postauksen arvoinen.

Broken Bellsiksi nimetyn kaksikon esikoisalbumi ilmestyy maaliskuun yhdeksäntenä, ensimmäinen kappale julkaistiin yhtyeen sivuilla eilen aamulla. Lopputulos kuulostaa juuri siltä mitä arvata saattoikin: tuotanto on siistiä ja yhdistettynä Mercerin taianomaiseen lauluntekijäkykyyn toimii hienosti. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla kappale jää kuitenkin vähän heppoiseksi – tai ehkäpä leukojen loksahtamiseen varautunut mieli oli taas kerran vähän turhan innokas. Hyvä biisi kuitenkin ja jättää ehdottomasti odottelemaan jatkoa. Argh, pari lisäkuuntelua se taas vaati, nyt olen ihan äärimmäisen ihastunut. Lisää lisää!



Kun enempää ei yhtyettä löydy niin nappaillaanpa mukaan vielä yhdet huimat biisit herrojen aiemmasta repertuaarista. Osuvampia taas kuin koskaan, joo heh heh.





Jos tuo mainitsemani Oh, Inverted World ei ole jo tuttu, suosittelen vilpittömimmin sen käsiinsä etsimään. It really did change my life.

// Broken Bells MySpacessa
// the High Road -biisi kuultavissa brokenbells.comissa

Jälkimmäinen krapulapäivä: Playground Love

Mitä musiikkia soitettiin Tampereen ainoan elävän pojan tupaantuliaisjuhlissa? Ihan tarkkaa kirjaa ei tullut pidettyä, mutta levylautasella tarjoilin ainakin Pop Leviä, the Shinsiä, Beach Boysia, Pintandwefallia, Gary Numania, Reginaa, Empire of the Sunia, the Smithsiä, Jenny Wilsonia, Duran Durania, Pet Shop Boysia, Micragirlsiä, MGMT:tä ja Eero Johannesta. Kivaa musiikkia kivoille ihmisille - varsin mukavaa olisi päästä pian taas jotain vastaavaa järjestelemään. Viikottainen levyilta Kuninkaankadulla, anyone?



Tupareista oli tarkoitus suunnata Klubille kuuntelemaan ruotsalaista elektropop-akti MFMB:tä, mutta harvennut joukkomme ehtikin paikalle vasta Hang the DJ!:n ajaksi. Eipä sillä etteikö kyseinen disko riemastuttaisi aina erinomaisen paljon - esimerkiksi jo etkoilla kuullun PSB-klassikko West End Girlsin muodossa. Ykkösbiisiksi jäi kuitenkin Airin iki-ihana Playground Love, jonka tahtiin oli parhautta tanssiskella kivoimman kaverin kanssa tiettävästi ekat viimeiset hitaani ikinä. Ei ole päässä soiminen sittemmin helpottanutkaan.