Musiikin julkaisemiseen liittyvät asiat ovat itselleni aina yhtä vaikeita pohdittavia. Olen vapaan musiikin puolestapuhuja, mutta ymmärrän uskoakseni levyteollisuudenkin pointteja. Viherhenkisenä ihmisenä minun pitäisi olla innoissaan digitaalisen myynnin kasvusta, mutta en tiedä montaa vinyylien hiplailua kivempaa asiaa. Omaan ehkä kasan mielipiteitä, mutten osaa sanoa oikein mitään suuntaan tai toiseen.
Newyorkilainen Twin Sister tekee hommansa joka tapauksessa juuri niin kuin pitääkin – tai ainakin niin kuin itse haluaisin tehdä. Huikean Toro Y Moinkin kanssa kiertelevän yhtyeen tuleva Color Your Life -ep julkaistaan Infinite Bestin toimesta pienehkönä vinyylipainoksena, mutta laitetaan samaan aikaan ihan ilmaiseen jakoon mp3-muodossa. Erittäin hienoa mielestäni siis.
Viisikko on siis aiemmin julkaissut Vampires with Dreaming Kids -ep:n samoin sivuillaan vapaaseen jakoon. Erityisen maistuva on reilun vuoden ikäisen paketin kakkosraita, kieron riitainen Ginger.
Kun aiempi tuotanto on herkkua ja lyhyt teaserkin vakuuttaa ainakin soundimaailmallaan, voi maaliskuussa ilmestyvää ep:tä ihan oikeasti odotellakin.
Ja kippas kappas, juuri eilen kehuskelemani Sambassadeur heitti ilmoille neljä uutta maistiaista siltä tulevalta European-albumilta. Edelleen erinomaista, kannattaa tutustua.
Ja vielä viimeisenä sidenotena; Triple J -aussiradiokanavan mukaan the Avalanchesin kakkosalbumi ilmestyy... lokakuussa. Jos jotain levyä olen ikinä odottanut, niin tätä. Julkaisua on lykkäilty kuitenkin yhtä lailla kuin eilisen Radio Dept.:iäkin, joten nuolaista ei kai kannata ennen kuin vinyyli on kainalossa. Mutta jos uusi tuleminen on missään määrin ensimmäisen vertainen, kannattaa sitä odottaa. Vanhaa siis vielä päivän päätteeksi.
// twinsistermusic.com
// Twin Sister MySpacessa
// Sambassadeur MySpacessa
// the Avalanches MySpacessa
3. helmikuuta 2010
2. helmikuuta 2010
Tiistai: Labrador Records
Helsinki ei suosinut tänään, mutta yksi label riittää pelastamaan illan.
Olen tutustunut ruotsalaiseen Labradoriin vähän hissukseen ja tunnun rakastuvan kaikkeen, mitä yhtiö ulos sylkee. Uusin ystävä on Sambassadeur, joka tuntuu olevan yhtä ihana kuin nimensäkin.
Kovasti Belle & Sebastianiin, Jens Lekmaniin ja vaikkapa the Magnetic Fieldsiin kallellaan oleva kamaripop sytyttää jo aiempien levyjen kappalepoiminnoillaan, mutta kuun lopulla ilmestyvän European-albumin ensisingle Days on suorastaan nätteyttä.
Lokeroi osastoon kevätbiisit 2010. Siitä tulee ehkä kaunein.
Kun Labbis puskee ulos ensi kuussa myös uuden the Radio Dept.:in, ei kevään supereimman lafkan suhteen ole epäilyksiä (unohtaahan ei myöskään pidä pian koittavaa the Sound of Arrows -lisäilyä). Tulevan Clinging to a Scheme -levyn Heaven's on Fire -irroitus on täydellisyyttä, siis.
Herkutellaanpa lopuksi vielä sillä vähän vanhemmalla hitilläkin.
Kevät ja silleen.
// labrador.se
// Sambassadeur MySpacessa
// the Radio Dept. MySpacessa
Olen tutustunut ruotsalaiseen Labradoriin vähän hissukseen ja tunnun rakastuvan kaikkeen, mitä yhtiö ulos sylkee. Uusin ystävä on Sambassadeur, joka tuntuu olevan yhtä ihana kuin nimensäkin.
Kovasti Belle & Sebastianiin, Jens Lekmaniin ja vaikkapa the Magnetic Fieldsiin kallellaan oleva kamaripop sytyttää jo aiempien levyjen kappalepoiminnoillaan, mutta kuun lopulla ilmestyvän European-albumin ensisingle Days on suorastaan nätteyttä.
Lokeroi osastoon kevätbiisit 2010. Siitä tulee ehkä kaunein.
Kun Labbis puskee ulos ensi kuussa myös uuden the Radio Dept.:in, ei kevään supereimman lafkan suhteen ole epäilyksiä (unohtaahan ei myöskään pidä pian koittavaa the Sound of Arrows -lisäilyä). Tulevan Clinging to a Scheme -levyn Heaven's on Fire -irroitus on täydellisyyttä, siis.
Herkutellaanpa lopuksi vielä sillä vähän vanhemmalla hitilläkin.
Kevät ja silleen.
// labrador.se
// Sambassadeur MySpacessa
// the Radio Dept. MySpacessa
1. helmikuuta 2010
Maanantai: Hot Chip
Uusin, hurjasti odotettu Hot Chip -albumi julkaistaan virallisesti viikon kuluttua, mutta 3VOOR12:een ja MySpaceen One Life Stand -täyspitkä ilmaantui jo viime viikolla ja Spotifyhin tänään. Mahdollisuus aiheesta kirjoitteluun on ollut siis jo useamman päivän ajan, mutta en halunnut sitä vielä tehdä.
Ihan vaan sen takia, että uutukainen on lisäkuunteluiden jälkeenkin pieni pettymys – etenkin aiempaan kehitykseen nähden.
Beach Party -biisin mainoskäytön ansiosta aikanaan löytämäni yhtyeen esikoinen, Coming on Strong sisälsi hirveästi lupaavia elementtejä ja tuoretta soundia, mutta oli kokonaisuutena vielä vähän vaisuhko.
Kakkoslevy the Warning oli ison asteen verran vetävämpi. Parhaimmillaan tajuttoman hienot koukut yhdistettynä siihen mainostamaanikin maagiseen balanssiin kuunneltavuuden ja tanssittavuuden välillä oli ja on yhä erinomaisen maistuvaa.
Sama tasapaino toimi myös Made in the Darkilla, mutta pääpaino oli jo kirkkaasti tanssittavammalla puolella. Selkeästi oma lempparini on täynnä huikeita onnistumisia.
Nousujohteisen trendin perusteella odotukset uusinta levyä kohtaan ovat olleet korkealla. Asiaan ovat vaikuttaneet myös ennakkomaistiaiset; käsittämättömän hyvä Take It In ja lähes yhtä upea One Life Stand ovat olleet Kuninkaankadulla raskaassa rotaatiossa.
Huonosti uusi levy ei alakaan – eikä sellaiseksi missään vaiheessa muutu. Kaikissa kappaleissa on niitä tuttuja elementtejä, tuttuja soundeja, tutun helppoja tekstittelyitä ja tuttuja koukkuja, jotka ovat aiemmin ihastuttaneet loputtomasti. Kokonaisuus kuulostaakin kaikin puolin ihan hyvältä.
Kun kyseessä on kuitenkin tovi sitten viime vuosikymmenen tärkeimmäksi mainostaneestani yhtyeestä, ei ihan hyvä ole tarpeeksi. Pidän albumin kaikista kappaleista, mutta kahta jo mainitsemaani lukuunottamatta yksikään ei saa minua hyppimään tanssimattoani puhki, hyrisemään innostuksissani tai tukkimaan viestintäkanaviani yhtyeen nimellä ja loputtomilla huutomerkkiriveillä. Tämän porukan kohdalla niin vain pitäisi tapahtua. Haluaisin innostua, mutta ensimmäisen kuuntelun jälkeen sellaista fiilistä ei vain ollut – eikä tilanne ole korjautunut uusinnoillakaan.
Kuten aina, syy on tietysti itsessäni. Vaikka Chipperit olivat aiemmin ilmoitelleetkin tulevan levyn olevan vastapainoa tanssiorientoituneemmalle Made in the Darkille, odotin kuitenkin jotain muuta kuin vähän mitäänsanomatonta nojatuoleilulättyä. Ja toisaalta, eivätpä esimerkiksi Colours tai And I Was a Boy from School mitään bileraitoja olekaan – vain yksinkertaisesti älyttömän hyviä biisejä, jotka tällä kertaa ovat harmittavan harvassa. Kolmanneksi suosikkiraidaksi nousee vähän noloilevasta naiiviudestaankin huolimatta melko kovasti tykkäiltävä Brothers.
Blogini hehkutusluonteesta johtuen seminegatiivisten kritiikkien kirjoittelu tuntuu aina yhtä vaikealta – tällä kertaa poikkeuksellisenkin. Hot Chip on nyt oikeasti se koulupoika, joka joutuu olemassaolostaan ensi kerralla vähän muistuttelemaankin.
Kaikkien aikojen suosikki vielä lopuksi.
// Hot Chip MySpacessa
// One Life Stand -albumi Spotifyssa
Ihan vaan sen takia, että uutukainen on lisäkuunteluiden jälkeenkin pieni pettymys – etenkin aiempaan kehitykseen nähden.
Beach Party -biisin mainoskäytön ansiosta aikanaan löytämäni yhtyeen esikoinen, Coming on Strong sisälsi hirveästi lupaavia elementtejä ja tuoretta soundia, mutta oli kokonaisuutena vielä vähän vaisuhko.
Kakkoslevy the Warning oli ison asteen verran vetävämpi. Parhaimmillaan tajuttoman hienot koukut yhdistettynä siihen mainostamaanikin maagiseen balanssiin kuunneltavuuden ja tanssittavuuden välillä oli ja on yhä erinomaisen maistuvaa.
Sama tasapaino toimi myös Made in the Darkilla, mutta pääpaino oli jo kirkkaasti tanssittavammalla puolella. Selkeästi oma lempparini on täynnä huikeita onnistumisia.
Nousujohteisen trendin perusteella odotukset uusinta levyä kohtaan ovat olleet korkealla. Asiaan ovat vaikuttaneet myös ennakkomaistiaiset; käsittämättömän hyvä Take It In ja lähes yhtä upea One Life Stand ovat olleet Kuninkaankadulla raskaassa rotaatiossa.
Huonosti uusi levy ei alakaan – eikä sellaiseksi missään vaiheessa muutu. Kaikissa kappaleissa on niitä tuttuja elementtejä, tuttuja soundeja, tutun helppoja tekstittelyitä ja tuttuja koukkuja, jotka ovat aiemmin ihastuttaneet loputtomasti. Kokonaisuus kuulostaakin kaikin puolin ihan hyvältä.
Kun kyseessä on kuitenkin tovi sitten viime vuosikymmenen tärkeimmäksi mainostaneestani yhtyeestä, ei ihan hyvä ole tarpeeksi. Pidän albumin kaikista kappaleista, mutta kahta jo mainitsemaani lukuunottamatta yksikään ei saa minua hyppimään tanssimattoani puhki, hyrisemään innostuksissani tai tukkimaan viestintäkanaviani yhtyeen nimellä ja loputtomilla huutomerkkiriveillä. Tämän porukan kohdalla niin vain pitäisi tapahtua. Haluaisin innostua, mutta ensimmäisen kuuntelun jälkeen sellaista fiilistä ei vain ollut – eikä tilanne ole korjautunut uusinnoillakaan.
Kuten aina, syy on tietysti itsessäni. Vaikka Chipperit olivat aiemmin ilmoitelleetkin tulevan levyn olevan vastapainoa tanssiorientoituneemmalle Made in the Darkille, odotin kuitenkin jotain muuta kuin vähän mitäänsanomatonta nojatuoleilulättyä. Ja toisaalta, eivätpä esimerkiksi Colours tai And I Was a Boy from School mitään bileraitoja olekaan – vain yksinkertaisesti älyttömän hyviä biisejä, jotka tällä kertaa ovat harmittavan harvassa. Kolmanneksi suosikkiraidaksi nousee vähän noloilevasta naiiviudestaankin huolimatta melko kovasti tykkäiltävä Brothers.
Blogini hehkutusluonteesta johtuen seminegatiivisten kritiikkien kirjoittelu tuntuu aina yhtä vaikealta – tällä kertaa poikkeuksellisenkin. Hot Chip on nyt oikeasti se koulupoika, joka joutuu olemassaolostaan ensi kerralla vähän muistuttelemaankin.
Kaikkien aikojen suosikki vielä lopuksi.
// Hot Chip MySpacessa
// One Life Stand -albumi Spotifyssa
Tilaa:
Kommentit (Atom)