Biisit, joihin tietää rakastuneensa ensimmäisen viiden sekunnin jälkeen, ovat parhaita. Törmäsin eilen yhteen.
Huikean ja täälläkin ylistämäni Whatever Happened to Baby Jane? -leffan toisen päähenkilön mukaan nimetty the Blanche Hudson Weekend on mukavan meluisan the Manhattan Love Suicides -yhtyeen raunioille perustettu, kahden hengen vetämä yhtye. Blanchen shoegazegarage niiaa ja kumartaa kauniisti the Velvet Undergroundin, the Jesus and Mary Chainin ja My Bloody Valentinen suuntaan – ja löytyy biiseistä aimo annos myös viime vuoden upeimpia the Raveonettesia ja the Pains of Being Pure at Heartia.
Brittiyhtye julkaisi the Letters to Daddy -ep:nsä Squirrel Recordsille jo viime vuoden lopussa, mutta löysin sen vasta tuoreeseen the Rats in the Cellar -ep:hen törmätessäni. Jälkimmäistä ei streamattavana löydy, mutta ensimmäinen on Spotifyssa. Kolmen kappaleen sarja hiipuu loppua kohden, mutta avausraita Crying Shame on niin käsittämättömän hyvä, että päivän postauksen status jossain hämärässä suomalaisessa musablogissa lienee ihan ansaittu. Kuunnelkaas tuo, ette kadu.
Jotta tälle päivälle saadaan jotain hyvää katsottavaakin, napataan loppuun vielä tuon the Manhattan Love Suicidesin biisi nimeltä Clusterfuck – joka on muistaakseni eksynyt jollekin soittelulistallenikin. Aika hyvää tämäkin, siis.
--
Day 12 - A song from a band you hate
Crystal Fighters - I Love London
Tässäpä taisi olla vaikein pala purtavaksi tähän mennessä. Vihailu, toisin kuin ihailu, ei kuulu varsinaisesti tunnerepertuaariini – ja ajatus siitä, että joku yhtye saisi raivon partaalle, tuntuu vähän oudolta.
Kun tavoitteena on vieläpä kirjoitella pääasiassa jutuista, joista pidän ja joita haluan jakaa, on tehtävänanto vähintäänkin haastava.
Espanjalainen Crystal Fighters voisi kriteerit kuitenkin täyttää. Muutamallakin Kitsuné-kokoelmalla piipahtanut porukka on aiheuttanut kuuntelukerroilla melkoista ärsytystä; ensimmäinen hitti Xtatic Truth kun on sanalla sanoen rasittava. Seurannut I Love London ei nyt ole varsinaisella mukavuusalueella sekään, mutta ei saa kuitenkaan repimään hiuksia yhtä tehokkaasti. Kyllä tuon nyt kuuntelee, mutta ei varsinaisesti mielellään. Espanja-akteista suosittelen silleen aika paljon enempi tuota Deloreania.
--
Taidanpa puhdistaa korvani vielä tuolla Crying Shamella. Ah.
// the Blanche Hudson Weekend MySpacessa
// the Letters to Daddy -ep Spotifyssa
5. toukokuuta 2010
4. toukokuuta 2010
Tiistai: Holy Fuck
En yleensä kiinnostu ihan hirveän helposti instrumentaalimusiikista. Oikein soivana ihmisääni on itselleni se tärkein soitin – ja vaikken niitä lyriikoita ole kauaa tankannutkaan, on se yksittäistenkin sanojen huulisynkkaaminen aina välittömin väylä uusiin ihastuksiin. Niinpä instruilut jäävät yleensä vähän etäisiksi. Poikkeuksia kuitenkin on.
Torontolainen Holy Fuck kolahti lujaa Lovely Allen -hitillään, mutta turhan paljoa ei edellinen LP-albumi ole soitossani ollut. Ensi viikolla Young Turksin toimesta ilmestyvä Latin ehti ennakkoon vakuuttamaan Latin America -biisillä, mutta ihan odotuslistan kärjessä uusi levy ei silti ollut.
Singleirroituksen uunituore video on ihan makeahko.
Ja kas; kolmannella levyllään triosta kvartetiksi kasvanut yhtye kuulostaa aivan hirmuisen hyvältä. Erityisesti alkupään raidat kolahtavat kovasti yksi toisensa jälkeen – esimerkiksi Stay Lit saattaa olla yhtyettä kauneimmillaan.
Niin vieras genre kuin post rock minulle onkin, tuntuu Holy Fuck istuvan siihen melko mutkattomasti. Yhtyeen alkuperäinen missio luoda elektronista musiikkia ei-tavanomaisilla lajityypin työkaluilla ei tunnu enää ehkä ihan yhtä itsetarkoitukselliselta kuin aiemmin. Dogmat sikseen, biisit ratkaisevat.
Pari loppupuolen kappaletta jäävät jumittamaan ehkä vähän turhan raskaasti ja vetävät alkupään innostusta aavistuksen verran alaspäin. Kokonaisuus on tyylillisesti ja tuotannollisesti kuitenkin erittäin tasapainoista ja kappaleisiin on äärimmäisen helppo upota.
Päällimmäinen ajatus ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen on kuitenkin pohdinta siitä, milloin yhtyeen voisi nähdä livenä. Latinilla viimeistään Holy Fuck kuulostaa siltä, että se räjäyttäisi festarin kuin festarin – etenkin Stilettos loputtomine nostatuksineen lumoaa välittömästi.
Loppuun vielä alun hehkuttamani parhaus nimeltä Lovely Allen. Biisi, joka saa poikkeuksetta aina haukkomaan henkeä.
Sanomaan että holy fuck.
--
Day 11 - A song from your favorite band
Belle and Sebastian - Jonathan David
Lempibändini ei tule varmaan ihan kaikille älyttömän suurena yllätyksenä. Hurahdin Belle and Sebastianin skottitweehen muutama vuosi sitten ihan kunnolla, eikä takaisinpäin ole ollut katsomista (don't look back / like Dylan in the movies).
Yhtyeen kaikki albumit ovat minulle hurjan mieluisia, mutta suosikkini on hajanaiset ep:t ja singlet yhteen niputtanut, valloittavimmin otsikoitu Push Barman to Open Old Wounds. Albumikuvaus "25 charming tales of shy girls dabbling in photography and bookish boys dabbling in shy girls" ei voisi olla osuvampi.
Kun täällä en ole vielä ehtinyt kappaletta jakamaan, nostettakoon esille tällä kertaa lempivideoni B&S:ltä. Jonathan David on paitsi joskus ah niin samaistuttava kappale, myös Jules et Jim -lainailuillaan ihastuttavimpia videoita koskaan. Haluamaani pätkää ei YouTubesta enää löytynyt, mutta vaihtoehtoinen leikkaus toimii myös – joskin pakkomielteeksi tullut Isobel Campbellin ihastelu ei tällä versiolla onnistu.
Onneksi sitä varten on dvd, hih.
--
// Holy Fuck MySpacessa
// Latin-albumi ennakkokuuntelussa Spinner.comissa
Torontolainen Holy Fuck kolahti lujaa Lovely Allen -hitillään, mutta turhan paljoa ei edellinen LP-albumi ole soitossani ollut. Ensi viikolla Young Turksin toimesta ilmestyvä Latin ehti ennakkoon vakuuttamaan Latin America -biisillä, mutta ihan odotuslistan kärjessä uusi levy ei silti ollut.
Singleirroituksen uunituore video on ihan makeahko.
Ja kas; kolmannella levyllään triosta kvartetiksi kasvanut yhtye kuulostaa aivan hirmuisen hyvältä. Erityisesti alkupään raidat kolahtavat kovasti yksi toisensa jälkeen – esimerkiksi Stay Lit saattaa olla yhtyettä kauneimmillaan.
Niin vieras genre kuin post rock minulle onkin, tuntuu Holy Fuck istuvan siihen melko mutkattomasti. Yhtyeen alkuperäinen missio luoda elektronista musiikkia ei-tavanomaisilla lajityypin työkaluilla ei tunnu enää ehkä ihan yhtä itsetarkoitukselliselta kuin aiemmin. Dogmat sikseen, biisit ratkaisevat.
Pari loppupuolen kappaletta jäävät jumittamaan ehkä vähän turhan raskaasti ja vetävät alkupään innostusta aavistuksen verran alaspäin. Kokonaisuus on tyylillisesti ja tuotannollisesti kuitenkin erittäin tasapainoista ja kappaleisiin on äärimmäisen helppo upota.
Päällimmäinen ajatus ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen on kuitenkin pohdinta siitä, milloin yhtyeen voisi nähdä livenä. Latinilla viimeistään Holy Fuck kuulostaa siltä, että se räjäyttäisi festarin kuin festarin – etenkin Stilettos loputtomine nostatuksineen lumoaa välittömästi.
Loppuun vielä alun hehkuttamani parhaus nimeltä Lovely Allen. Biisi, joka saa poikkeuksetta aina haukkomaan henkeä.
Sanomaan että holy fuck.
--
Day 11 - A song from your favorite band
Belle and Sebastian - Jonathan David
Lempibändini ei tule varmaan ihan kaikille älyttömän suurena yllätyksenä. Hurahdin Belle and Sebastianin skottitweehen muutama vuosi sitten ihan kunnolla, eikä takaisinpäin ole ollut katsomista (don't look back / like Dylan in the movies).
Yhtyeen kaikki albumit ovat minulle hurjan mieluisia, mutta suosikkini on hajanaiset ep:t ja singlet yhteen niputtanut, valloittavimmin otsikoitu Push Barman to Open Old Wounds. Albumikuvaus "25 charming tales of shy girls dabbling in photography and bookish boys dabbling in shy girls" ei voisi olla osuvampi.
Kun täällä en ole vielä ehtinyt kappaletta jakamaan, nostettakoon esille tällä kertaa lempivideoni B&S:ltä. Jonathan David on paitsi joskus ah niin samaistuttava kappale, myös Jules et Jim -lainailuillaan ihastuttavimpia videoita koskaan. Haluamaani pätkää ei YouTubesta enää löytynyt, mutta vaihtoehtoinen leikkaus toimii myös – joskin pakkomielteeksi tullut Isobel Campbellin ihastelu ei tällä versiolla onnistu.
Onneksi sitä varten on dvd, hih.
--
// Holy Fuck MySpacessa
// Latin-albumi ennakkokuuntelussa Spinner.comissa
3. toukokuuta 2010
Maanantai: NewIslands
Vappu oli ja meni melkoisen kivasti. Lauantaihyppelyt koettiin Jyväskylän Rumassa NS.-klubilla, jossa soittolistat olivat joko a) vapun, b) haalareiden tai c) uuden lokaation takia lopulta astetta aiempaa tylsempiä. Perusvedot ei oo pop.
Vaan; päivän anneista bongauspisteet sille, jota kreditoitakoon aikas oivasta viikonlopustakin. Taannoinen Lontoon-kävijä toi kokemustuliaisenaan mainion neverheard-bändin, jonka tyngähköä kappalevalikoimaa on eri osoitteissa luukutettu tiuhaan. Ja ihan syystä; brittiläinen NewIslands on tiettävästi hurmannut joka ikisen (kundin hikisen) jo ensimmäisillä tahdeillaan. Ehkä ihan parasta juuri nyt!
Oikeasti täydellinen Out of Time -single julkaistiin youWILLBEfollowing-labelin toimesta maaliskuun puolivälissä digitaalisena, mutta yhtyeen koneindiestä lumoutuneet vaativat yhä rinnalle seiskajulkaisua. Pretty please.
Jos vielä b-puolta kehtaa toivoa, niin 'Sparks-favörit Active Childin remiksaus edellisestä on mitä mainioin. Koita Spotifysta.
--
Day 10 - A song that makes you fall asleep
Múm - Green Green Grass of Tunnel
Mietin potentiaalista nukahtamisbiisiä aika tovin, enkä oikein mitään keksinyt. Vaikka vähän joka sorttia sillä ilmeisimmällä downtempo- / chillout -akselilla olenkin ehtinyt kuulostelemaan, ei mikään ole saanut oikeastaan ikinä nukahtamaan. Tokiossa harrastin tipahtamista the Boy With the Arab Strap -levyn turvin, mutta varsinaista yksittäistä unilääkettä ei tuollakaan levyllä ehkä ole.
Kysyinpä siis vinkkiä edellistäkin suosittaneelta. Toissavuonna Flow'ssa nähty Múm ei Green Green Grass of Tunnel -biisillään saanut ensin silmäluomia tipahtelemaan, mutta kun tänään kaivoin kappaleen taas esiin, on olo ollut vähintäänkin päiväunimaisen raukea. Definitiivisin päiväuniääniraita siis? Koitetaanpa.
--
// NewIslands MySpacessa
Vaan; päivän anneista bongauspisteet sille, jota kreditoitakoon aikas oivasta viikonlopustakin. Taannoinen Lontoon-kävijä toi kokemustuliaisenaan mainion neverheard-bändin, jonka tyngähköä kappalevalikoimaa on eri osoitteissa luukutettu tiuhaan. Ja ihan syystä; brittiläinen NewIslands on tiettävästi hurmannut joka ikisen (kundin hikisen) jo ensimmäisillä tahdeillaan. Ehkä ihan parasta juuri nyt!
Oikeasti täydellinen Out of Time -single julkaistiin youWILLBEfollowing-labelin toimesta maaliskuun puolivälissä digitaalisena, mutta yhtyeen koneindiestä lumoutuneet vaativat yhä rinnalle seiskajulkaisua. Pretty please.
Jos vielä b-puolta kehtaa toivoa, niin 'Sparks-favörit Active Childin remiksaus edellisestä on mitä mainioin. Koita Spotifysta.
--
Day 10 - A song that makes you fall asleep
Múm - Green Green Grass of Tunnel
Mietin potentiaalista nukahtamisbiisiä aika tovin, enkä oikein mitään keksinyt. Vaikka vähän joka sorttia sillä ilmeisimmällä downtempo- / chillout -akselilla olenkin ehtinyt kuulostelemaan, ei mikään ole saanut oikeastaan ikinä nukahtamaan. Tokiossa harrastin tipahtamista the Boy With the Arab Strap -levyn turvin, mutta varsinaista yksittäistä unilääkettä ei tuollakaan levyllä ehkä ole.
Kysyinpä siis vinkkiä edellistäkin suosittaneelta. Toissavuonna Flow'ssa nähty Múm ei Green Green Grass of Tunnel -biisillään saanut ensin silmäluomia tipahtelemaan, mutta kun tänään kaivoin kappaleen taas esiin, on olo ollut vähintäänkin päiväunimaisen raukea. Definitiivisin päiväuniääniraita siis? Koitetaanpa.
--
// NewIslands MySpacessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)