Tässä valossa ja tänä iltana Tavastiasta on tullut kaunein paikka. Valehtelematta tuollainen fiilis eilen oli, kun Editors aloitti odotetun klubikeikkansa In this Light and on This Evening -albumin hiipivällä nimikkobiisillään.
Ruotsalainen lämppäri Sad Day for Puppets oli roolissaan ihan ok, vaikkei nyt pidempikestoisia muistikuvia jättänytkään. Oletettavasti kansallisuudesta ja naiskeulakuvallisuudesta johtuen mieleen tuli useaan otteeseen the Cardigans, tosin montaa astetta tylsempänä perusrokkina. Ja laulaja piti mikkiä ihan hassusti.
Henkilökohtaiset lähtökohdat Editorsille olivat mielenkiintoiset. Viimekesäinen keikka Provinssirockissa oli valtava pettymys, kun alkuiltaan sijoitettu yhtye näytti vetävän lavalla vain treenit. Sekalaisia arvioita kerännyt uusi albumi on puolestaan päätynyt itselläni aktiiviseenkin soittoon – kovia biisejä kun löytyy useampia.
Tavastialla yhtye olikin Provinssiin verrattuna tyystin erilainen; aktiivinen ja intensiivinen. Vaikkei täyteen ahdetun paikan yleisö nyt ihan täysin villiintynytkään kuin vasta toiseksiviimeisen Papillonin ääressä, imivät kappaleet tehokkaasti mukaansa. Esimerkiksi kakkosraita, mainion the Back Room -debyytin avaava Lights.
Ja heti perään An End Has a Start -kakkosalbumin nimikkobiisi. Kyllä kelpasi.
Keulakuva Tom Smithin karismaa ei voinut kuin ihailla. Paitsi että tyyppi on jo jonkinasteinen tyyli-idolinikin, oli lavapreesensin aktiivisuus edelliskertaan verrattuna huiman ilahduttavaa.
Kappalelistan pääpaino oli tuoreessa albumissa ja raita toisensa jälkeen toimikin erittäin hienosti. Vahvasti elektroninen Eat Raw Meat = Blood Drool iski yllättävänkin hyvin ja levyn lempiosani Bricks and Mortar suorastaan hypnotisoi.
Tasapainoinen keikka piti otteessaan, eikä vaipunut -paksuiseksi. Korvatulppailin ekaa kertaa ikinä, mikä oli oletettavasti aika hyvä päätös, Tavastia kun ei muutenkaan ole yleensä se vaimein lokaatio. Paskin sen sijaan oletettavasti; takkijonon toimimattomuutta kun ei poistuessa voinut taas ymmärtää. Markkinataloudellisestakin näkökulmasta paikka, joka laittaa valot päälle puoli kahdeltatoista kun sali olisi täynnä maksavia asiakkaita, tuntuu vähintäänkin hölmöltä.
Onneksi päähän jäi soimaan illan viimeinen biisi. Omaan ekaan dj-settiinikin muinoin päätynyt Fingers in the Factories oli mainio yllätys ja toimi hurjan hyvin. Kun All Sparksia ei tullut, oli tämä komea lopetus komealta yhtyeeltä.
Vakuuttava keikka vei mehut melko tehokkaasti. Yöbussissa kuuntelin Teen Dreamia ja itkin elämän vaikeutta.
8. toukokuuta 2010
7. toukokuuta 2010
Olen rakastunut mieheen
Ou. Ou ou ou.
Kolmen päivän keikkaputki aukesi eilen Klubilla Olavi Uusivirran avustuksella. Ou on tullut viime aikoina itselleni tutuksi tuoreen Preeria-albumin kautta ja levy on kolahtanut. Kovaa.
Kun lähdin eilen katsomaan tyyppiä yhtyeineen ihan ensimmäistä kertaa, en kuitenkaan tiennyt mitä odottaa. Biisien tiukkuus oli tiedossa, mutta huikea lavakarisma tuli ainakin jonkinasteisena yllätyksenä. Lavalla oli selkeästi kivaa, mikä välittyi melkoisen tehokkaasti kaikkiin meihin 19-vuotiaisiin tyttöihin.
Eikä se väärin ole.
Myöhäisherännäisenä fanina uusi materiaali iski kaikkein hurjimmin. Muutamassa vanhemmassa raidassa biisit tuntuivat sekä muodoltaan että sisällöltään vähän itsetarkoituksellisilta kikkailuilta, mutta otsikossa viittaillun Nukketalo palaa -singlen rinnalla esimerkiksi hitaampi Jenni on suorastaan huumaava. Meniks tää nyt vituiks, Jenni? Ah.
Settilistan kohokohta oli kuitenkin vähän valitettavan aikaisessa vaiheessa ilmoille kajahtanut Erika. Uusivirran uusi aalto -vaikutteisuuden (sic) kulminoituma on soinut Kuninkaankadun kaiuttimissa useammin kuin tiuhaan, mutta livenä kappale nousi vielä toiseen potenssiin. Vaikken ollutkaan se loppuvaiheessa reisiin takertuva bändäri, uskallan sanoa että Erika on paras biisi mitä Suomessa on vähään aikaan tehty. Sanat, sovitus ja live-energia – oi oi oi. Ou ou ou.
Keikkaputki jatkuu tänään Tavastialla Editorsin ja huomenna Klubilla Moto Boyn parissa. Intoa on, vaikka ounou onkin nykyään vain jeejee. Kovan työn saavat molemmat kuitenkin tehdä, jos meinaavat samalle tasolle eilisen kanssa yltää.
PS. Viimeksi avauduin Olavi Uusivirran kohdalla sosiaalisen median hyödyntämättömyydestä. Ovat ajatukset löytäneet päättävät tahot tai eivät, on oletettava markkinointikoneisto ottanut ohjat vihdoin käsiinsä. Facebookiin ilmestyneen fanisivun lisäksi Twitter on aktivoitunut kummasti. MySpace paria biisilisäilyä lukuunottamatta ei, mutta tyydytään nyt tähän.
// Olavi Uusivirta
// Preeria-albumi edelleen Spotifyssa
Kolmen päivän keikkaputki aukesi eilen Klubilla Olavi Uusivirran avustuksella. Ou on tullut viime aikoina itselleni tutuksi tuoreen Preeria-albumin kautta ja levy on kolahtanut. Kovaa.
Kun lähdin eilen katsomaan tyyppiä yhtyeineen ihan ensimmäistä kertaa, en kuitenkaan tiennyt mitä odottaa. Biisien tiukkuus oli tiedossa, mutta huikea lavakarisma tuli ainakin jonkinasteisena yllätyksenä. Lavalla oli selkeästi kivaa, mikä välittyi melkoisen tehokkaasti kaikkiin meihin 19-vuotiaisiin tyttöihin.
Eikä se väärin ole.
Myöhäisherännäisenä fanina uusi materiaali iski kaikkein hurjimmin. Muutamassa vanhemmassa raidassa biisit tuntuivat sekä muodoltaan että sisällöltään vähän itsetarkoituksellisilta kikkailuilta, mutta otsikossa viittaillun Nukketalo palaa -singlen rinnalla esimerkiksi hitaampi Jenni on suorastaan huumaava. Meniks tää nyt vituiks, Jenni? Ah.
Settilistan kohokohta oli kuitenkin vähän valitettavan aikaisessa vaiheessa ilmoille kajahtanut Erika. Uusivirran uusi aalto -vaikutteisuuden (sic) kulminoituma on soinut Kuninkaankadun kaiuttimissa useammin kuin tiuhaan, mutta livenä kappale nousi vielä toiseen potenssiin. Vaikken ollutkaan se loppuvaiheessa reisiin takertuva bändäri, uskallan sanoa että Erika on paras biisi mitä Suomessa on vähään aikaan tehty. Sanat, sovitus ja live-energia – oi oi oi. Ou ou ou.
Keikkaputki jatkuu tänään Tavastialla Editorsin ja huomenna Klubilla Moto Boyn parissa. Intoa on, vaikka ounou onkin nykyään vain jeejee. Kovan työn saavat molemmat kuitenkin tehdä, jos meinaavat samalle tasolle eilisen kanssa yltää.
PS. Viimeksi avauduin Olavi Uusivirran kohdalla sosiaalisen median hyödyntämättömyydestä. Ovat ajatukset löytäneet päättävät tahot tai eivät, on oletettava markkinointikoneisto ottanut ohjat vihdoin käsiinsä. Facebookiin ilmestyneen fanisivun lisäksi Twitter on aktivoitunut kummasti. MySpace paria biisilisäilyä lukuunottamatta ei, mutta tyydytään nyt tähän.
// Olavi Uusivirta
// Preeria-albumi edelleen Spotifyssa
6. toukokuuta 2010
Chillwavetorstai: Korallreven
Genrekäsitys on yhtä lavea kuin aiemminkin, mutta HEI – se on ihan OKEI.
Korallreven, kuten hyvät asiat yleensäkin, tulee Ruotsista. Jos sydämesi on allekirjoittaneen tavoin yllättänyt itsensä sykkimästä kuluneen vuoden aikana astetta baleaarisemman musiikin tahtiin, tuovat Marcus ja Daniel kattaukseen vielä yhden toimivan osasen. Toisin sanoen; jos jj, Delorean ja Air France kolahtavat, niin samoin tehnee tämäkin.
Kaksikon ensimmäisen seiskatuuman, the Truest Faithin on julkaissut kanadalainen Acéphale – label, joka on aiemmin tuonut kuultavaksi jo mainitun Air Francen lisäksi esimerkiksi Memory Tapesia / Cassettea ja Midnight Juggernautsia. B-puoli Loved-Up toimii myös herkullisesti.
Eilen puhuttiin lyhyesti the Pains of Being Pure at Heartista ja kas; kuin taikasauvan heilautuksesta yhtyeen tuleva seiskatuumasingle Say No to Love ilmaantui Pitchforkiin kuultavaksi. Toimiiko? Mielestäni. Ei yhtyeen paras biisi, mutta melkoisen oiva kuitenkin. Hirmuisen mielelläni haluaisin nämä nähdä livenä – ehkäpä huomenna saan lukea 'Forkista uutisen yhtyeen Euroopan-turneesta.
--
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Audrey Hepburn & Kay Thompson - On How to Be Lovely
Pitääkseen asioita salaisina paheina, tulisi niistä tuntea jotain häpeää. Tuommoinen ajattelumalli ei tunnu minulle istuvan – ainakaan kun populaarikulttuurista puhutaan. En osaa häpeillä levyjä, artisteja tai biisejä joista tykkäilen, kun koitan muutenkin olla vähän vähemmän ryppyotsainen rockpoliisi.
Jotain pitää kuitenkin valita. Musikaaleista pitäminen ei sinänsä ole minulle salainen harrastus – pikemminkin kovinkin julkinen, mutta ehkäpä silti jonkinasteinen pahe. Erityisesti 50- ja 60-luvun filmatisoinnista en tunnu saavan millään tarpeekseni. Isoilta osin Audrey Hepburnistakin johtuen Funny Face on melkoinen aarreaitta, josta suosikkiraitani lienee On How to Be Lovely. Vielä kun kohtauksessa olisi enemmän steppaamista, olisin hurmioissani – nytkin arvattavasti melkoisen.
--
// Korallreven MySpacessa
Korallreven, kuten hyvät asiat yleensäkin, tulee Ruotsista. Jos sydämesi on allekirjoittaneen tavoin yllättänyt itsensä sykkimästä kuluneen vuoden aikana astetta baleaarisemman musiikin tahtiin, tuovat Marcus ja Daniel kattaukseen vielä yhden toimivan osasen. Toisin sanoen; jos jj, Delorean ja Air France kolahtavat, niin samoin tehnee tämäkin.
Kaksikon ensimmäisen seiskatuuman, the Truest Faithin on julkaissut kanadalainen Acéphale – label, joka on aiemmin tuonut kuultavaksi jo mainitun Air Francen lisäksi esimerkiksi Memory Tapesia / Cassettea ja Midnight Juggernautsia. B-puoli Loved-Up toimii myös herkullisesti.
Eilen puhuttiin lyhyesti the Pains of Being Pure at Heartista ja kas; kuin taikasauvan heilautuksesta yhtyeen tuleva seiskatuumasingle Say No to Love ilmaantui Pitchforkiin kuultavaksi. Toimiiko? Mielestäni. Ei yhtyeen paras biisi, mutta melkoisen oiva kuitenkin. Hirmuisen mielelläni haluaisin nämä nähdä livenä – ehkäpä huomenna saan lukea 'Forkista uutisen yhtyeen Euroopan-turneesta.
--
Day 13 - A song that is a guilty pleasure
Audrey Hepburn & Kay Thompson - On How to Be Lovely
Pitääkseen asioita salaisina paheina, tulisi niistä tuntea jotain häpeää. Tuommoinen ajattelumalli ei tunnu minulle istuvan – ainakaan kun populaarikulttuurista puhutaan. En osaa häpeillä levyjä, artisteja tai biisejä joista tykkäilen, kun koitan muutenkin olla vähän vähemmän ryppyotsainen rockpoliisi.
Jotain pitää kuitenkin valita. Musikaaleista pitäminen ei sinänsä ole minulle salainen harrastus – pikemminkin kovinkin julkinen, mutta ehkäpä silti jonkinasteinen pahe. Erityisesti 50- ja 60-luvun filmatisoinnista en tunnu saavan millään tarpeekseni. Isoilta osin Audrey Hepburnistakin johtuen Funny Face on melkoinen aarreaitta, josta suosikkiraitani lienee On How to Be Lovely. Vielä kun kohtauksessa olisi enemmän steppaamista, olisin hurmioissani – nytkin arvattavasti melkoisen.
--
// Korallreven MySpacessa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)