Kylhän sie tiiät

Tuntuu siltä, että blogissa ja Tarinassa on lopulta kyse vain yhdestä hetkestä. Yhdestä hetkestä ja kahdesta ihmisestä.

Olen viime päivinä lueskellut vanhoja postauksia, mitä en yleensä juurikaan harrasta. On hassua huomata kaikki ne pienet viittaukset, jotka yleensä tagitetaan sanalla elämä ja jotka useimmat ymmärtävät jollain tavalla, mutta jotka se yksi ymmärtää siten kuin ne on sille yhdelle kirjoitettukin.

Kuukauden takaisen eron jälkeen huomasin olevani taas kerran Uskollisen äänentoiston Rob. Loin patterneja elämäni ihmisistä, some-stalkkailin ja tein listoja merkittävyyksistä. Kun tuota jatkoi tarpeeksi kauan, muistui mieleen ensin yksi Kappale ja seuraavaksi yksi Hetki. Ne, joita ei voi unohtaa, mutta joita voi olla muistelematta.

Joita olin muistelematta puolen vuoden ajan.

Muutamaa päivää ennen viimeisintä vuodenvaihdetta löysin Kappaleen. Sen, jonka ensikuuntelemalla tiesi olevan osa Tarinan ääniraitaa. Laulun, jonka unohdin – tai jota olin muistelematta – puoleen vuoteen, mutta joka oli yhden katkeramman virren ohella se joulukuun lopun obsessioraitani numero yksi. Sen, joka soi päässäni uudenvuodentansseissa viimeisillä hitailla, kun erehdyin liikkumaan epämukavasti jonkun humalassa sopertaneen randomtytön kanssa ja mietin jokaisella askeleella jotain muuta.

Sitten tapasin jonkun toisen ja olin hetken aikaa ihan onnellinen.

Kun viime päivinä olen kuunnellut kappaletta taas samanlaiseen yliannostustahtiin, on se mielessäni yhdistynyt aiempaan ajankohtaan. Yhteen kaukaiseen aamuyöhön.

Silloin – kuten yleensä aina – olin miettinyt koko illan, mitä haluaisin sanoa. Suun avaaminen tuntui mahdottomalta. Sydämen avaaminen siinä vaiheessa, kun ei ole aavistustakaan siitä, mitä toinen ajattelee, on pelottavin tunne ikinä – mutta kun sanat saa lopulta ulos, on tunne oikeastaan silmänräpäyksen ajan helpottunut.

Sitten ymmärtää, ettei ole osannut ajatella että se toinen voisi vastatakin jotain. Sitten jännittää.

Sanoin yhdeksän sanaa, joista kolme ensimmäistä oli kylhän sie tiiät.

Kuulin kuusi sanaa, joista kaksi ensimmäistä oli itse asiassa.

Sitten pidettiin kiinni pidempään kuin koskaan aiemmin.

Se oli Hetki. Se ei jäänyt ainoaksi, mutta isoimmaksi ja todellisimmaksi. Myöhemmät olivat vain heikkoja jälkikaikuja. Eikä mitään koskaan tapahtunut.

Mutta siinä missä elämä on vain loputtomien syklien piirileikkiä ja murhaajakin palaa aina rikospaikalle, on rikkinäistä levyä imitoiva mieli ruvennut pyörimään uuden hetken ympärillä.

Hetki 2.0.

Jos löydät itsesi aamuyöllä Kuninkaankadun edessä ja huomaat hermostuneen pojan kaivavan esille seuraavan kappaleen, tiedät ehkä mitä tehdä.



Minä tiedän.

Kylhän siekin, edelleen.

Maanantaijuttui

Viikonloppu meni. Samoin kohta jo maanantaikin.

Perjantaina kävin Annan kanssa katsomassa jumalan nimeltä Edgar Wright ohjaaman Scott Pilgrim vs. the Worldin, joka oli oikeasti ihan mielettömän hyvä. Silmäkarkin määrä oli jotain ihan huimaa, näyttelijät toimivat (Michael Cera tietty aina, mutta Kieran Culkin oli ihan mahtava ja Mary Elizabeth Winsteadiin oli aika vaivatonta ihastua (etenkin kun se näkyy olevan meikää kuukauden verran vanhempi, eli osuu hyvin patterniin)), käsikirjoitus rokkasi ja soundtrack oli odotetusti rautaa. Ja exien heittely toki myös.

Ihan viiden tähden leffa kyllä. Ja hyvän mielen!



Lauantain merkityksestä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta onnekseni onnistuin päivämäärän unohtamaan päivän mittaan useampaankin otteeseen. Siitäkin huolimatta, että edellisillan toisen käden tiedotus toi taas lievähkön paniikkikohtausfiiliksen.

Sen sijaan kävin päivällä musiikkiprojektin valokuvaussessioissa ja illalla soittelemassa kahdeksan tuntia levyjä putkeen yhden kaverin valmistujaisbileissä. Oli aika kivaa ja musiikkivalinnat toimivat – joskin loppuillan Mikä boogie -toiveen toteutus vaati aika lailla ylpeyden nielemistä. Sydäntä ehdin toki purkamaan reippaanlaisesti myös, kuten edellisenäkin iltana. Ja vähän taas seuraavana päivänä – ja iltanakin. En taida muuta nykyään enää tehdäkään.

Päässä soi pitkästä aikaa the Pains of Being Pure at Heart.



Siinä lauletaan mustien aukkojen lapsista.

Äläkä ihmettele, jos tuntuu taas siltä, että puhun kirjoitusten ja kappaleiden kautta sinulle. Niinhän minä olen yrittänyt tehdä alusta asti.

PS. Suurkiitos Maijan kommentista – sunnuntaiaamu starttasi kuin starttasikin Belle and Sebastianin keikan streamilla. Hieno oli ja aika monta viimekesäistä muistoa tulvahti mieleen! Mutta oi, mikseivät ne soittaneet Ruississa the State I Am Iniä...

Suositteluperjantai: Árstíðir ja Britta Persson

En musabloggaajana saa mitenkään hirveän paljon yhteydenottoja tai vinkkauksia – ainakaan ulkomaisten kollegoideni tulviviin inboxeihin nähden. Tilanne on ihan sopiva; suositteluita voisi toki tulla enemmänkin, mutta nykytilassa olen erittäin tyytyväinen persoonallisten, juuri minua varten kirjoitettujen viestien osuuteen. Hyvä saate tuo hyvän mielen. Jos kohdekin paljastuu vielä hienoksi löydöksi, on mieli iloinen. Kaikilla.

Viikolla sähköpostiini napsahti tieto islantilaisbändistä nimeltä Árstíðir. Akustista folkia esittävä kuusikko ei kuulosta ollenkaan yhtään hullummalta – stemmoissa ja näppäilyissä on vahvaa Kings of Convenience -kumarrusta, mihin ei voi olla ihastumatta. Viimevuotinen s/t-esikoistäyspitkä löytyy Spotifysta ja yhtye esiintyy Bar Loosessa lokakuun 13. päivä. Suosittelen siis!



Viikon toinen suosittelujuttu on tukholmalainen Britta Persson, jota Last.fm ehdotti Those Dancing Daysista, Loney, dearista, Anna Järvisestä, Frida Hyvösestä ja Säkert!:istä pitävälle minulle. Eikä turhaan ollenkaan, MySpace-ainokainen jäi aika mukavasti päivän ajaksi päähän rullaamaan – samoin kuin saitin tausta-gif. Brittalla on diskografiassaan näemmä jo useampikin julkaisu – ainakin tämänvuotisen Current Affair Medium Rare -levyn voisi soittoon laittaa.



Kolmannesta jutusta lisää ehkäpä sunnuntaina, jahka ensimmäiset kuuntelukerrat on soiteltu läpi. Tämän illan ohjelmassa on kovasti hehkutettu Scott Pilgrim vs. the World ja ehkä Dorka, jes. Uskaltaisikohan tälläkin kerralla käydä pyytämässä Smithsiä?

PS. Pullopostitapaamiseen ei tullut ketään, mutta ilta oli siitäkin huolimatta hauska. Viimeistään ensi vuonna uudestaan!

{ In short: Friday is full of recommendations from people to me to you. Both Árstíðir and Britta Persson prove to fill up those expectations. }

// Árstíðir MySpacessa
// Britta Persson MySpacessa