Maanantai: Delorean

En tiedä yhtään itselleni vähemmän mielenkiintoista keskustelunaihetta kuin autot – mikä ei pienellä paikkakunnalla kasvaessa ollut sosiaalisuuden kannalta paras mahdollinen tilanne. Yhteen merkkiin on helppo kuitenkin löytää edes ripaus kiinnostusta – tosin ainoastaan sen populaarikulttuuristatuksen takia. Mutta kukapa ei DeLoreanista sen vertaa innostuisi?

Siinä missä Paluu Tulevaisuuteen on lapsuudesta asti ollut maailman siistein elokuvatrilogia, on sen koneellista pääosaa esittäneen automerkin poimiminen yhtyeen nimeksi aika selkeä takuu samasta tasosta. Espanjalainen Delorean lunastaa odotukset ja kesällä julkaistu Ayrton Senna -ep on äärimmäisen huikea. Näin vähän myöhässäkin löydettynä ehkä kaikkein parasta juuri nyt.



Helppoa, tarttuvaa, hyvänkuuloista. Tämä on uusi espanjalainen suosikkiyhtyeesi.



Tuleva ikääntyminen rupesi ahdistamaan, tällä kertaa lähinnä sen merkitsemättömyyden vuoksi. Tavallaan olisi ihan kivaa että edes omat vanhemmat olisivat kiinnostuneita käymään, kun nyt suhteellisen pyöreitäkin ja silleen. Ei sit.

// Delorean MySpacessa
// Ayrton Senna -ep Spotifyssa

Sunnuntai: Just vinyl day

Paria epähuomiossa koitettua Spotify-raitaa lukuunottamatta olen pysytellyt tänään Just vinyl day -eventin mukaisesti vahan parissa. Tällä hetkellä lautasella pyörii Eero Johanneksen s/t, mutta enimmäkseen olen koittanut kaivaa hyllystä niitä levyjä, joihin tulee tartuttua vähän harvemmin.

Hyvä esimerkki tämmöisestä on Hardkandy. Neljän vuoden takainen, loistolabel Catskillsin julkaisema Last to Leave oli kuulematta tehdyn oston jälkeen pieni pettymys, mutta kuulostikin nyt ihan mainiolta kokonaisuudelta. Ei ihan puhdasveristä downtempoa, mutta sen suuntaista kuitenkin – ainoa Youtube-löydös Triage on kuitenkin aika lailla malliesimerkki genrestä.



Turhan vähälle kuuntelulle on jäänyt myös Of Montrealin Satanic Panic in the Attic, johon tykästyinkin kyllä heti ensimmäisellä kuuntelulla. Erityisesti avausraita Disconnect the Dots on ihan mieletön.



Lacrossen This New Year Will Be for You And Me on pirun kiva kokonaisuus. Eka raita No More Lovesongs ja Skinsissäkin kuultu You Can't Say No Forever avaavat albumin aika mainiosti.



Tuorein kirpparilöydös, Disneyn kivat satulaulut on kuitenkin ehkä ihanin ikinä. Yksi kokoelmavinyyli itseltäni löytyi ennestäänkin, mutta suomenkielistä älppäriä en vain voinut vastustaa. Piirrettyjen parissa kasvaneelle aika herkkua; erityisen mainioita ovat ainakin Liisa Ihmemaassa -leffan On Kiire ja Maija Poppasen Chim Chim Cher-ee. Tai Dumbon Sirkusjuna. Ihhh.

Lauantai: Mr. Brightside

Nuorempana en kuunnellut kappaleiden lyriikoita ollenkaan. Olin kiinnostuneempi melodioista, koukuista ja soundeista – sanoja viitsin lueskella jonkin kertosäkeen verran lempparikappaleistani. Kaksi yhtyettä (the Smiths ja Belle & Sebastian) ja kaksi sanoittajaa (Morrissey ja Stuart Murdoch) kuitenkin käänsivät kelkkani aika totaalisesti ja viime aikoina seuraan on liittynyt liuta lisää. Biisit saivat kokonaan uusia ulottuvuuksia ja sitoutuivat omaan elämääni tehokkaammin kuin koskaan. Samalla sysäyksellä alkoi tyytymättömyyteni omiin tekstityskykyihini; aiemmin olin pystynyt kirjoittelemaan lyhyitä sanoituksia ilman pahempia ongelmia, mutta enää mitkään omat sanat eivät vain kuulosta hyvältä.

Tietyllä tapaa uusia kappaleita etsiessäni kokeilen, kuinka hyvin ne heijastuvat omaan elämääni. Jo aiemmin kirjoittelemani samaistuminen toteutuu usein mukavasti parin värssyn ajan, mutta tavoittaa kokonaisuudessaan harvoin ihan täysin omia ajatuksiani. Onneksi, ehkäpä.

Viime aikoina tiuhaan mainitsemani Jens Lekmanin Black Cab tavoittaa, mutta jää kuitenkin vähän pintapuoliseksi. Black Cab on seuraus, ei syy. The Killersin Mr. Brightside taitaa puolestaan olla se jälkimmäinen.



Vaikka musiikin marginaalisuus / valtavirtaisuus ei itselleni olekaan mikään hirmuisen oleellinen aspekti – tai niin ainakin väitän – uskoisin pitäväni the Killersistä huomattavasti enemmän jos se olisi vähän pienempi. Ei toki pelkästään suosioltaan, vaan ennen kaikkea soundiltaan; biisien isous tuntuu ahdistavan itseäni aina vähän turhan paljon (ja tuon videon hirveyskin vähäsen). Vaikken ole uutta tuotantoa kuunnellut juuri lainkaan, löytyy hyllystäni kuitenkin pari levyä – ja tuolla yhdellä biisillä yhtye on onnistunut kuvaamaan minut paremmin kuin mikään tai kukaan.

I'm coming out of my cage and I've been doing just fine,
Gotta gotta be down because I want it all.