Loppuvuosi tulvi parhaiden juttujen retrospektiivejä – nyt mennään taas ennustusten merkeissä. BBC on hereillä ja julkaisee alkuvuosittain listan tulevan vuoden uusista isoista artisteista. Viime vuoden kärkipäähän mahtuivat Little Boots, White Lies, Florence + the Machine, Empire of the Sun, La Roux ja Passion Pit – melko paikkaansapitäviä veikkauksia siis.
Tämän vuoden viidentoista ehdokkaan longlististä on vaikea kuvitella löytyvän yhtä montaa yhtä isoa nimeä, laadukkaita juttuja kylläkin. Varsinaisia yllätyksiä ei tullut, mutta yksi uusi nimikin viiden kärjestä löytyi. Tässäpä tänään valmistunut listaus.
5. the Drums
Olenkohan maininnut täällä aikaisemmin the Drumsia? Onkohan olemassa ketään ihmistä, jolle en olisi yhtyettä vielä hehkuttanut? Tämä tulee joka tapauksessa olemaan ihan järkyttävän iso juttu tänä vuonna. Aika lailla parasta uutta musiikkia juuri nyt, pitkäsoittoa ehkä joskus pian jooko?
4. Hurts
Entuudestaan vierasta kaksikkoa löytyy verkosta tasan yhden biisin verran, joten kovin pätevää syväanalyysia ei oikein voi tehdä. Wonderful Life -raita iski ehkä jollain tavalla toisella kuunteluyrityksellä – ei kovin hirveästi vielä kuitenkaan. Vähän tummasävyisempää elektropopjuttua. Kuin suoraan vuodelta '90.
3. Delphic
Listan toinen Manchester-akti (sigh), Delphic sitä vastoin on niin hyvää että hirvittää. Itse tutustuin kolmikkoon viimeisintä edellisen Kitsuné-kokoelman myötä ja muutamat jo julkaistut raidat ovat olleet mannaa. Pitkäsoitto ilmestyy maanantaina ja yhtyeestä on helppo veikata tälle vuodelle hyvinkin isoa juttua. Vuoden '10 Cut Copy, ehkäpä.
2. Marina and the Diamonds
Tässäpä sitten vastaavasti tämän vuoden Florence-vastine? Aika kiva, muttei sitten lopulta mitään mullistavaa. Mowgli's Roadista pidin hurjasti jo kesällä ja muutkin biisit ovat aika oivia. Family Jewels -albumi ilmestyy helmikuun viidestoista.
1. Ellie Goulding
Last.fm on suositellut Ellietä minulle jo iät ajat ja pari kuunneltua biisiä onkin aika hyviä. Mainion Starry Eyedin lisäksi Frankmusikin tuottama Wish I Stayed on oikein mielekäs. Debyyttipitkäsoitto ulkona maaliskuussa.
+1. Two Door Cinema Club
Pohjois-Irlannin pojat mahtuivat longlistille, mutta kärkeen ei ollut asiaa. Yksi viime vuoden kovimmista uusista löydöistä on kuitenkin oma vaihtoehtoni BBC:n valkkauksille – tuore uudelleenjulkaisu Undercover Martyn -biisistäkin kuulostaa sen verran hyvältä että oksat pois. Yhtye kiertää näköjään ne siistimmät pohjoismaat huhtikuussa; ottakaapas nyt joku Suomessa keikkakiinnityksistä vastaava onkeenne ja napatkaa tämä, livejä ollaan kehuttu niin paljon ettei mitään rajaa. Pientä bloginostetta tuntuu tällä olevan jo täälläkin – tosin tiedä vaikka olisin itse aloittanut.
Kivoja artisteja, kivoja biisejä – muttei kuitenkaan ehkä mitään hirveän uutta. Kovaa musiikkivuotta olen joka tapauksessa odottamassa ja ylläolevat artistitkin mahtuvat mukaan oikein sopivasti.
On myös ihan mainiointa, että otsikko Sound of 2010 kuulostaa edelleen ihan tajuttoman futuristiselta. 2010! Miettikää nyt, ollaan tulevaisuudessa!
// BBC Sound of 2010
8. tammikuuta 2010
7. tammikuuta 2010
Minä: the Universal
Jotkut jutut ovat vuosien jälkeenkin ihan yhtä pysäyttäviä ja ihan yhtä tärkeitä.
Sain Blurin the Great Escape -albumin joululahjaksi siskoltani siinä viiden- / kuudentoista ikäisenä. Kokonaisuudesta tuli senaikainen lempilevyni, johon palaan yhä uudelleen.
Seuraavien kuukausien ajan kuuntelin aina viimeisenä ennen nukahtamista the Universalin. Joskus nykyäänkin.
This is the next century where the universal's free
You can find it anywhere, yes the future's been sold
Every night we're gone and to karaoke songs
How we like to sing along, though the words are wrong
It really really really could happen
Yes it really really really could happen
When the days they seem to fall through you
Just let them go
No one here is alone, satellites in every home
Yes the universal's here, here for everyone
Every paper that you read says tomorrow's your lucky day
Well here's your lucky day
It really really really could happen
Yes it really really really could happen
When the days they seem to fall through you
Just let them go
Sain Blurin the Great Escape -albumin joululahjaksi siskoltani siinä viiden- / kuudentoista ikäisenä. Kokonaisuudesta tuli senaikainen lempilevyni, johon palaan yhä uudelleen.
Seuraavien kuukausien ajan kuuntelin aina viimeisenä ennen nukahtamista the Universalin. Joskus nykyäänkin.
This is the next century where the universal's free
You can find it anywhere, yes the future's been sold
Every night we're gone and to karaoke songs
How we like to sing along, though the words are wrong
It really really really could happen
Yes it really really really could happen
When the days they seem to fall through you
Just let them go
No one here is alone, satellites in every home
Yes the universal's here, here for everyone
Every paper that you read says tomorrow's your lucky day
Well here's your lucky day
It really really really could happen
Yes it really really really could happen
When the days they seem to fall through you
Just let them go
6. tammikuuta 2010
Loppiainen: Portishead
Portishead on vähän enemmän kuin yhtye. Se on yhtye, joka parilla albumillaan pitkälti määritti yhden syntyvuosikymmenensä merkittävimmistä musiikkisuunnista. Se on yhtye, jonka seuraavaa levyä odotettiin kyseenalaistamatta yksitoista vuotta. Vähän enemmän.
Kun edellisestä levystä on aikaa vain puolitoista vuotta, tulee uusi materiaali oikeastaan häkellyttävän aikaisin ja vähän nurkan takaa. Amnestyn hyväksi julkaistu Chase the Tear on aika oiva raita.
Vaikka Third olikin pitkälti irtiotto edellisten albumien triphop-maailmasta – sellaisenaan toki mainio – on Chase the Tear taas jotain vähän erilaista. Linjassa etenkin edelliseen kyllä, mutta erityisesti pohjalla kuuluvat nyt new wave -vaikutteet. Portishead ei varsinaisesti mene Joy Divisioniksi, mutta jotain samaa silti löytyy. Loppupuolen availut miellyttävät ja vaikka ensimmäinen kuuntelukerta olikin vähän hämmentävä, on seuraava yritys silkkaa diggailua. Huikea biisi. Uutta albumia saa odotella ilmestyväksi jo loppuvuodesta.
Rakkauden määrä vanhaan tuotantoon on kuitenkin yhä aika tajutonta. Olin vähän liian nuori ja ihan liikaa ulkona musiikista, kun Dummy ja s/t ilmestyivät ('94 ja '97), mutta muutamia vuosia jälkeenpäin niistä tuli itselleni klassikoita siinä missä muillekin. Kuunnellaanpa niitäkin.
Dummyn kakkosraita Sour Times ja kylmät väreet.
Nimikkolevyn Humming ei päästä yhtä sen helpommalla.
Ehkä hirvein livekokemukseni ikinä liittyy sekin Portisheadiin. Viimekesäisen Flow'n White Lies oli ihan tyydyttävän albumin perusteella pettymys livenä, mutta onnistui pilaamaan vielä the Rip -kappaleen kaamealla coverillaan – tästä olen ehtinyt jo aiemminkin avautumaan. (Ja tässä on tätä kusipääelitismiä sit hei.) Ainoa hyväksyttävä coveroija raidalle on tietenkin kaveriyhtye Radiohead, jonka takahuoneversiointi on oikein hyvä.
Alkuperäinen on kuitenkin jotain ihan ihmeellistä. Sen kohdalla maataan lattialla, tuijotetaan kattoon ja unohdetaan kaikki muu.
Point being; tykkään.
// Portishead MySpacessa
// Dummy-albumi Spotifyssa
// Portishead-albumi Spotifyssa
// Third-albumi Spotifyssa
Kun edellisestä levystä on aikaa vain puolitoista vuotta, tulee uusi materiaali oikeastaan häkellyttävän aikaisin ja vähän nurkan takaa. Amnestyn hyväksi julkaistu Chase the Tear on aika oiva raita.
Vaikka Third olikin pitkälti irtiotto edellisten albumien triphop-maailmasta – sellaisenaan toki mainio – on Chase the Tear taas jotain vähän erilaista. Linjassa etenkin edelliseen kyllä, mutta erityisesti pohjalla kuuluvat nyt new wave -vaikutteet. Portishead ei varsinaisesti mene Joy Divisioniksi, mutta jotain samaa silti löytyy. Loppupuolen availut miellyttävät ja vaikka ensimmäinen kuuntelukerta olikin vähän hämmentävä, on seuraava yritys silkkaa diggailua. Huikea biisi. Uutta albumia saa odotella ilmestyväksi jo loppuvuodesta.
Rakkauden määrä vanhaan tuotantoon on kuitenkin yhä aika tajutonta. Olin vähän liian nuori ja ihan liikaa ulkona musiikista, kun Dummy ja s/t ilmestyivät ('94 ja '97), mutta muutamia vuosia jälkeenpäin niistä tuli itselleni klassikoita siinä missä muillekin. Kuunnellaanpa niitäkin.
Dummyn kakkosraita Sour Times ja kylmät väreet.
Nimikkolevyn Humming ei päästä yhtä sen helpommalla.
Ehkä hirvein livekokemukseni ikinä liittyy sekin Portisheadiin. Viimekesäisen Flow'n White Lies oli ihan tyydyttävän albumin perusteella pettymys livenä, mutta onnistui pilaamaan vielä the Rip -kappaleen kaamealla coverillaan – tästä olen ehtinyt jo aiemminkin avautumaan. (Ja tässä on tätä kusipääelitismiä sit hei.) Ainoa hyväksyttävä coveroija raidalle on tietenkin kaveriyhtye Radiohead, jonka takahuoneversiointi on oikein hyvä.
Alkuperäinen on kuitenkin jotain ihan ihmeellistä. Sen kohdalla maataan lattialla, tuijotetaan kattoon ja unohdetaan kaikki muu.
Point being; tykkään.
// Portishead MySpacessa
// Dummy-albumi Spotifyssa
// Portishead-albumi Spotifyssa
// Third-albumi Spotifyssa
Tilaa:
Kommentit (Atom)