You had me at hei sie

Niiden, jotka sanovat että elämä ei mene kuten elokuvissa, on todistettu olevan väärässä. Ainakin tämä elämä menee. Ainakin yhden kohtauksen verran.

--

Täydellisessä loppukohtauksessa sataa. Poika juoksee läpi vieraan kaupungin, pysähtyy joka toisella poikkikadulla vetämään henkeä ja lukemaan karttaa. Minuutit kutistuvat.

Asema näkyy tihkun takaa ja viimeisiin liikennevaloihin ehtii juuri. Tolppaan nojaava poika sanoo perään että junaan ei enää ehdi. "Ei se haittaa!"

Aseman ovet aukeavat ja aika on täynnä. Tyttöä ei näy. Unettoman yön ja viikonlopun tupakointineitsyyden menettämisen väsyttämä Poika haukkoo henkeään ja saa toisella kysymyskerralla vastauksen. Helsingin juna saapui juuri raiteelle.

Poika astuu ulos laiturille. Edessä on tunneli, josta matkustajat kiipeävät ylös yksi toisensa jälkeen. Katse hakee, ei löydä.

Kunnes esiin astuu Tyttö. Puvustaja on laittanut kaulan ympärille keltaisen huivin tehden valomiesten spotit turhiksi. Ketään muuta ei näe.

Poika ottaa askeleet. Kymmenen metrin matkalla hänestä tulee Cary Grant, koska Tyttö on aina ollut se Audrey Hepburn. Tytön ilme on epäuskoinen ja suu kertoo epäröiden samaa. Vie vielä hetken, ennen kuin hän ymmärtää, ettei jälleennäkeminen ole sattumaa.

(Kuinka elokuva Tarinasta voisi huipentua kohtaukseen sattumasta? Eihän sattumaa edes kirjoiteta isolla kirjaimella.)

Pojan kädet kaivavat suunnitelman mukaisesti esiin soittimen ja kappaleen. Koska täydellinen kohtaus vaatii täydellisen musiikin ja elokuva menee ulos ilman erillistä ääniraitaa, kaikuu ohuesti esiin se tuttu diegeettinen kappale.



Poika ei sano vieläkään mitään. Tyttö on ymmällään.

Tyttö tarttuu Poikaan, mutta tämä kääntää halauksen suudelmaksi. Sellaiseksi, joka oli aina tulossa. Sellaiseksi, jota kaikki olivat osanneet odottaa. Sellaiseksi, jonka merkitystä kummallekaan ei tarvitse selittää.

Muutamissa kestoonsa palanneissa minuuteissa viimeiset puuttuvat palaset osuvat kohdalleen. Tytön jalat eivät tunnu kantavan.

Kamera kääntyy taakse. Poika ja Tyttö kävelevät sateeseen käsi kädessä.

--

Tuntuu siltä, että Tarinan ensimmäinen luku on tullut päätökseensä.

Seuraava voi alkaa.

Pussaillaanko?

Osuin viikko sitten katsomaan Teemalta dokumenttia, jossa rakkaus esitettiin tilastojen valossa. Kun ihmissuhteet pilkotaan vain numeroiksi, lähtee niistä tietysti kaikki se taika ja mystiikka – mutta toisaalta asioiden tarkastelu raakoina faktoina voisi olla ihan hyvääkin vaihtelua oikean aivopuoliskon ihmiselle.

Yksi fakta yllätti erityisesti. Tilastot koostuivat amerikkalaisista, joten kulttuuri voi osaltaan kääntää numeroita vähän erilaiseen suuntaan kuin pidättyneessä pohjolassa – mutta kuitenkin tuntui aika älyttömältä kuulla, että amerikkalainen nainen suutelee elämässään keskimäärin reilua seitsemääkymmentä kumppania.

Olin aika hämmentynyt. Ja ahdistunut, kuten tavallista.

Olen elämäni aikana suudellut kolmea tyttöä. Vaikka numeroista voisi toisin päätellä, en ole mikään siveyden sipuli – mutta en loppujen lopuksi niin ujokaan kuin monesti hätäpäissäni erehdyn uskottelemaan. Pussailu on kuitenkin minulle vain jotenkin ihan valtavan iso asia. Se ensimmäinen suudelma on intiimein vaihe, mitä ihmissuhteessa on. Ja jos kyseessä ei ole se valomerkin jälkeinen lääppiminen, ollaan siinä vaiheessa toisen kanssa ehkä enemmän läsnä kuin kertaakaan sen jälkeen.

Siksi suuteleminen onkin niin vaikeaa. Elämäni ahdistavimmalta tuntuva muisto ei ole mikään oikeasti hankala asia, vaan se, kun yhtenä keväisenä aamuyönä Tammelassa yritin suudella silloista ihastuksen kohdetta ja sain kokea Coupling-sarjasta tutun Nose Avoidance Tilting -ilmiön. Seuraavalla kerralla otinkin sitten kaiken aikani. Joskin välissä suutelin sitä huuletonta.

Ei ole kai yllättävää, että haluaisin korottaa numeroani – mutta seitsemänkymmentä ja risat voi puolestani jäädä omaan rauhaansa. Jokaisen kuihtumisen jälkeen on kuitenkin pakko ajatella että josko se yksi vielä. Neljäs olisi tarpeeksi.

Kaipaan sitä, että ulos lähtiessä on jokin syy rasvata huulia.

Päivän levy olkoon teemaan sopien Kissesin The Heart of the Nightlife -debyyttipitkäsoitto, joka ei ole kokonaisuutena ihan yhtä ihana kuin se aiemmin esitetty helmensä. Se vielä muistoksi siis.





xoxo

// Kisses MySpacessa
// The Heart of the Nightlife -albumi Spotifyssa

Juno, you know

Ihmisjoukon keskellä seistessä mieli mykistyy ja liike lakkaa. Suupielet ottavat ohjat omiin käsiinsä ja kylmät väreet kulkevat halki kehon. Silmät kiinnittyvät vastapuoleen, joka sen ohikiitävän hetken ajan tuntuu olevan taianomaisin asia ikinä.

Elämä pysähtyy.

Muuta ei ole.

Suunnilleen kolmen ja puolen minuutin kuluttua Hetki on ohi. Muistan missä olen, heristän hartioitani karistaakseni niistä viimeisetkin värinät. Pyyhin hikipisarat kämmenselkään ja käännän katseeni taas jalkoihin.

Hymy jää vielä hetkeksi.

Rakastuminen menee ihan oikeasti sillä tavalla kuin elokuvissakin. Tänä vuonnakin olen ehtinyt lankeamaan siihen pohjattomimpaan loveen jo kolme kertaa.

Syvimpien tunteideni kohteet kuluneelta vuodelta kronologisessa järjestyksessä:







Niin.

Populaarikulttuurin rakentamat mallit ja odotukset ovat niin valtavia, että välillä mietityttää, voiko odotettuja tunteita lopulta kokeakaan siinä laajuudessa muita kuin sitä itseään kohtaan.

Elämän, popmusiikin ja ihmissuhteiden yliromantisoinnista voisi tokia opetella vieroittumaankin, mutta minä en olisi minä, jos en olisi viime yönä varoitteluista huolimatta katsonut Junoa taas kerran.

Missä olet, Ellen Page?